Hylkyjä muistellen

Jokunen ilta on tullut vietettyä museoveturiseuratoverien taannoin Keski-Suomen keikaltaan tuoman tohtori H. Valtosen "Hylkyretkiä Pohjolaan" -kirjan parissa (Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10, Jyväskylä 2009). Täytyy jossakin välissä korjata asiavirheitä kesäkuisen lomareissun "lentokonearkeologisista" bloggauksista. Valtonen kirjoittaa: "Näyttäisi olevan niin, että erään pohjoisen kansanryhmän, joka ainakin osittain saa elantonsa erästä puolivilliä eläintä hoitamalla, tapoihin kuuluu kertoa sellaista, minkä olettaa kuulijasta mielenkiintoiselta. Ilmeisesti tapahtuu myös eläytymistä itse kerrontaan niin, että se todella tuntuu itsestäkin todelta ja tapahtuneelta – toden ja tarun raja hämärtyy". Tosin sota-ajan muistot eivät kuulu Ylläksen alueen imagoon. Ei hylkyjä siellä erityisesti piilotella, mutta ei juuri tuoda esiinkään. Uuteen vaelluskarttaan Ju-52 oli päätynyt, mutta rohkenen väittää sen olevan merkitty väärin (en kyllä asiasta valalle mene). Mutta verrattaessa tutkimustietoja paikallisin voimin koottuihin tietoihin, on hyvä muistaa Valtosen kirjaama varoitus.

Ensin Ilmavoimien upseerina, sittemmin Keski-Suomen ilmaisumuseon johtajana, toiminut H. Valtonen tovereineen on tutkinut sota-aikana Lappiin pudonneita lentokoneita 1970-luvun alusta alkaen. Hänen museologian tieteenalan väitöskirjansa – ei nyt lukemani teos - lentokonearkeologisesta aihepiiristä tarkastettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän yliopistossa. Kun talvella 2008 kävin museologian peruskurssia avoimessa yliopistossa, opettajana toiminut professori J. Vilkuna piti Valtosen tutkimuksia suuressa arvossa. Ilmailumuseomiehiä Vilkuna on itsekin.

Valtosen sujuvaa ja monin paikoin humoristista tekstiä lukiessani koin ensiksi hienoista kateudenpoikasta: niin tekstien kuin kuvienkin perusteella sotahistoriallista nähtävää oli pohjoisessa monin verroin enemmän 1970- ja vielä 1980-luvullakin kuin nyt. Luonto tekee romutustyötään hitaammin kuin säännöstelyvuosien metallille persot romukauppiaat, mutta yhtä perusteellisesti. Ja osin kai nykypäivän ihminenkin – kiinnostus lentokoneenhylkyjä kohtaan on ilmeisesti jossain määrin lisääntynyt. Oli aika hämmästyttävää tiedostaa sekin itsestäänselvyys, että omina lapsuusvuosinani sodasta oli kulunut vasta kolmisenkymmentä vuotta. Kolmisenkymmentä?

Jokainen hylky kertoo oman tarinansa sodan järjettömyydestä. Paljon on surullista luettavaa. Ja sitten on mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, kenttämuseologille varmasti mitä antoisimpia onnistumisen hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjän ohjekirjan löytyminen. Tai samaan teemaan liittyen alikersantti Berendes, lentäjä-ässä jonka saavutukset mitattiin alasammuttujen sijasta pelastetuissa. Hän suoritti Aradollaan uskomattomia pelastuslentoja – saksalaisetkaan eivät kaveria jättäneet, vaan alasammuttujen lentäjien pelastamiseksi tehtiin huikea määrä töitä. Syvää kristillistä vakaumusta noudattaneelle Berendesille tuskin oli mieluisaa saada itseltään Göringiltä komennus jättää pelastuslennot Suomessa ja siirtyä kotimaahan uuden superaseen koulutukseen.

Nykyvarusteilla asiaan vihkiytymättömänkin on helppoa harjoittaa hylkyretkeilyä. Lähes mistä tahansa, maastosta tai majapaikasta, voi kilauttaa asioista enemmän tietävälle kaverille ja kysyä paikkatietoja. Ilkan tietojen avulla löytyi toisen maailmansodan viimeisten kaatuneiden suomalaislentäjien kohtaloksi koitunut Hanhimännikkö.

Samaa tekniikkaa hyödyntäen mistä vain pääsee käsiksi Internetin lähes rajattomaan tietoaineistoon, joka tosin tässä nimenomaisessa esimerkkitapauksessa näyttäisi olevan monin osin epätarkkaa ja virheellistä. Meritokraatiksi tai muuksi nimenpalvojaksi en tunnustaudu, mutta jokamiehen lähdekritiikki ohjaa luottamaan enemmän kenttä- ja arkistotutkimukseen perustuvaan museoammattilaistekstiin kuin nimimerkeillä kirjoitettuihin harrastekeskustelupalstoihin.

Maastokarttoja saa jopa kyläkaupasta. Myös satelliittipaikannus on jokamiehelle tarjolla. Pikku retkillämme tyydyimme maastokarttaan ja kompassiin. GPS-laitetta ei tullut päivitettyä, vaikka suunnitelmissa oli. Viime vuosituhannen puolella retkeilimme GPS:n ensimmäistä jokamiehensukupolvea edustaneen Magellanin opastamana, mutta se menetti toimintakykynsä jo elokuussa 1999, kun se omissa maailmoissaan palasi vuoteen 1980 – niihin aikoihin kun sitä nähtävää olisi vuomissa ja tuntureissa ollut paljon. Uutta laitetta ei sitten ole tullut hankittua.

Automme pari senttiä vakiomallia korkeammasta maavarasta oli paljon iloa. Tai sanotaanko, että se jätti huolia taka-alalle. Niva olisi kiva niissä maisemissa.

Minulla on tuntuma, että jos isäni olisi ollut tilaisuudessa lukea Valtosen uuden kirjan, hän olisi mieluusti lähtenyt mukaan hylkyretkelle. Hän oli erinomainen suunnistaja, eikä hänen seurassaan olisi kaivattu ainakaan GPS:ää. Toisaalta hän tovereineen teki retkensä pohjoiseen silloin, kun saivat vielä varoa miinoja ja väistellä romuja.