Autottomana automarketissa

Kokeilimme huviksemme, millaista on asioida automarketissa ilman autoa. Kohteeksi valitsimme Hämeenlinnan Tiiriön. Polkupyörä vei kotikylän asemalle, taajamajuna kaupunkiin, ja linja-autokyyti lähti suoraan junalta. Tampereen tai YTV... anteeksi HSL-alueen taksoihin tottuneesta - Seinäjoesta kaltaisista paikkakunnista puhumattakaan - Hämeenlinnan kolmen euron hintainen kertalippu kuulostaa kalliimman puoleiselta. Mutta hyvin Vekka linjansa ajaa.

En tunne Hämeenlinnan paikallisliikenteen logistiikan perusteita, joten hiukan kummastutti se, että viikonloppuisin ajavan linjan reitti kulki kyllä K-ryhmän automarketin vierestä mutta ei enää S-ryhmän. Ei pysäkki kauaksi jäänyt viimeksimainitustakaan, mutta sivuun kuitenkin.

Olimme suunnitelleet lähtevämme takaisinpäin pysäkiltä, jonka sitten totesimme poistetuksi. Kävelimme hiljakseen rautatieasemalle, koska sää oli miellyttävä eikä ostoksia oltu tehty kevyitä kantamuksia enempää. Kävely tuntui ainakin aluksi hyvältä idealta seisovasta pöydästä ahmittua lounasta ajatellen.

Keskustaan päästyä oikaisimme vanhan hautausmaan läpi. Puolisoni näytti esi-isänsä muistokiven. Hän syntyi samana vuonna, kun kolmetoista merentakaista siirtokuntaa julistautui itsenäiseksi liittovaltioksi ja kuoli kymmenen vuotta ennen kuin olisi nähnyt ensimmäisen junan kotikaupungissaan.

Kokemuksen perusteella voi sanoa, että autottomat, ei paikkakunnalla asuvat eivät kuulu automarketin ensisijaiseen asiakassegmenttiin. Tällaisten ostajien oma logistinen kapasiteetti ei mahdollista automarketin tarjonnasta hyötymistä siinä määrin, että julkisen liikenteen maksut huomioiden käynti olisi kannattava.

Asemalle käveltäessä puolisoni totesi, että ei toivoisi vielä olevansa naimisissa kanssani. Näyteikkunassa vihkipuvuksi tarjottu pellavaluomus oli mykistyttävä. Mutta miespuoliselle ei tarjottu vastinetta. Olisiko rengaspanssari ollut oikea valinta?

Talon asukkaille kirkon vihkioikeus on koko lailla yhdentekevä asia. Jos jokin hallinnollinen organisaatio edusti parasta saatavissa ollutta 1100-luvulla, sitä voi edustaa yhtä hyvin paras saatavissa oleva tätä kirjoitettaessa.

On niin kuuma, ettei jaksa

Tilastoidun ajanjakson lämpöennätys lyötiin sitten tänään. Liperi nosti Turun vuodelta 1914 ollutta ennätystä (35,9 ^oC) peräti 37,2 ^oC:een. Voisiko sanoa, että luonnolla on vähän kuumetta?

Muuten eivät helteet ole minua haitanneet, mutta mitään ei oikein tahdo saada lomalla tehdyksi. Tänään piti tehdä päiväreissu ties minne, mutta oli niin kuuma, ettei jaksanut edes eväänsä heilauttaa.

Sitten kun tulee seuraava sadekesä, näitä päiviä muistellaan kaiholla.

Ajoitusongelmia

Eilen puolisoni palasi reilun viikon työrupeamalta rippikoululeiriltä. Vaikka me kolme kollia, Vihtori, Viljami ja allekirjoittanut, olemme pärjänneet ihan hyvin, oli kauneimman perheenjäsenen kotiinpaluu juhlaa. Pihapolku ilman sillä astelevaa emäntää on... kuin vaikkapa valokuva vailla oikeaa ajoitusta. Siitä kohta lisää.

Vietin lomapäivää vaihteeksi veturitallilla. Hyvinkäältä tulleiden ammatti-ihmisten kanssa keskusteltiin museon kehittämiskysymyksistä useampi tunti. Vieraiden lähdettyä ryhdyttiin Ilkan kanssa penkomaan valokuva-arkistosta kuvia näyttelyn uudistamisen seuraavaa vaihetta varten ja juotiin kahteen pekkaan pannullinen kahvia. Röyh.

Kävimme läpi toistakymmentä vuosikertaa rautatiehallituksen kertomuksia ja haarukoimme erään alkukesällä kiivaasti keskustellun valokuvan ajoituksen vuosien 1901-1912 välille. Se on vielä kovin epätarkka haarukka, mutta se ainakin korjaa kuvan aiemman ajoituksen oikealle vuosisadalle. Kyse on kuvasta, jossa E1-sarjan belgialaisvalmisteinen vaihtoveturi nro 77 seisoo Toijalan veturitallin länsipäädyssä. Pääty on ilmiselvästi - muihin valokuviin vertaamalla - nyt jo pois puretun osan pääty. Kuva oli alunperin ajoitettu reilusti 1800-luvun puolelle kuvan alkuperäisessä kontekstissa olleen vanhan kuvatekstin mukaan. Aiemmin kyseenalaistaessamme 1800-luvun puolelle menevää ajoitusta meille ehdotettiin muun muassa veturitallin rakennushistorian tarkastamista. Nyt se on (taas vaihteeksi) tarkastettu, ja vuoden 1901 rautatiehallituksen kertomus yksikantaan toteaa, että tuona vuonna valmistui Toijalaan neljä pilttuuta ja vesitorni. Rakennustyön hinta oli 54 653,44 markkaa. Nyt kun saimme peräti rautatiehallituksen pennintarkan kustannusarvion, ehdotamme niin Museoveturiseurassa kuin kaupungin museohoitokunnassakin, että ao. tahot rakennuttavat puretun kauniin osan uudelleen, ja panevat 9192 euron rakennuskustannukset vaikkapa puoliksi (itse asiassa pilttuita ei tarvittaisi kuin kolme, koska yksi on jäänyt purkamatta, mutta lasketaan indeksikorotuksen piikkiin). Mutta takaisin kuvan ajoittamiseen. Rautatiehallituksen kertomus tietää, että E1-sarjan vetureita Toijalan liikennepaikalla oli yksi kappale jo vuonna 1901. Vuonna 1906 siirrettiin kaveriksi toinen Tampereelta. Yhdessä nämä työskentelivät vuoteen 1912 saakka, jonka jälkeen koko veturisarja - joka käsitti vain nuo kaksi kappaletta - poistettiin käytöstä heikon rakenteensa vuoksi.

Historiatieteellisestä läpimurrostamme innostuneina ryhdyimme korjaamaan panssarijunahistorian virheitä. Sitten alkoivat huolimattomat tutkijat harmittaa niin paljon, että lähdettiin kotiin.

Kotona on viime syyskesänä asennettu ilmalämpöpumppu kuumimpina iltapäivinä saanut puhaltaa januskasvojensa toiselta puolelta. Asiallisesti se jäähdytyshommatkin hoitaa. Sähköä se hiukan vie, mutta toisaalta keittiössä kylmäkoneet pääsevät helpommalla. Vähän aikaa sisällä oltua ja sitten ulos astuessa on kuin tulisi saunaan. Iltalenkillä tuli jokseenkin kuuma.

Monsanto huijaa aina

Hitto sentään, kun helteiden laiskistamana menin eräänä aamuna suorittamaan kotipihan sora-alueiden rikkakasvintorjunnan tarkoitukseen paljon käytetyllä Roundup-torjunta-aineella.

Tänään Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti, miten kyseisessä tuotteessa tehoaineena käytettävä glyfosaatti ei olekaan niin harmiton kuin valmistajafirma Monsanto antaa ymmärtää. Roundupin "vihreyden" takia olin katsonut sitä läpi sormien huolimatta valmistajan sikailuista geenimuunneltujen viljelykasvien kanssa. Glyfosaatti heikentää kasvien kykyä hyödyntää hivenaineita, voi aiheuttaa useita kasvitauteja ja karjaeläinten hedelmättömyyttä. Tällaiseen tulokseen ovat päätyneet Yhdysvalloissa Missourin ja Purduen yliopiston tutkijat. He valittavat myös, että yritysmaailmasta riippumattomien tutkijoiden ei anneta tutustua yritysten omissa tutkimuslaitoksissa tehtyihin tutkimustuloksiin ja -menetelmiin. Suomeksi tuo tarkoittaa sitä, että glyfosaattia ei voida tieteellisesti osoittaa ympäristöystävälliseksi torjunta-aineeksi.

Onneksi samaa syntiä ei ollut tullut tänä kesänä tehtyä paljon suuremman pinta-alan osalta Veturimuseolla. Esko siimaleikkureineen teki enemmän, nopeammin ja ympäristöystävällisemmin. (Siitä ei tarvitse tässä yhteydessä puhua, että veturitallin alue sinänsä lienee ympäristökatastrofi kuten varmaan suuri osa toista sataa vuotta yhtäjaksoisesti teollistyyppiseen toimintaan käytetyistä maa-aloista.)

Riittääkö leipää?

Edelliseen aiheeseen liittymättä, miten mielekästä on sekin, että Suomen viljasato on alkavana korjuukautena pienin kymmeneen vuoteen, 28 prosenttia vähemmän kuin viime vuonna, mutta kuitenkin tälle kaudelle tultaessa viljojen viljelyala oli pienentynyt viime kaudesta 16 prosenttia? Öljykasvien tuotanto taas on kymmenisen prosenttia kysyntää suurempi. Ettei ollut peräti "Maaseudussakin" viime syksynä juttuja, joissa kehotettiin siirtymään viljasta öljyyn?

Toki EU:n interventiojärjestelmä (linkki osoittaa brittiläisen etujärjestön sivuille - ihan piruuttani, hakekaapa huviksenne löytyykö Internetistä selväsanaista selitystä vaikkapa suomalaiselle lukijalle?) takaa keskeisten maataloustuotteiden riittävyyden kuluttajille ja minimipalkkajärjestelmän tuottajille.

Kuluttaja-asemassa oleva voi kysyä, onko interventiojärjestelmä tosiaan rakennettu niin aukottomaksi, että syötävää riittää aina?

Lisää tietokoneasennusta

Kotitietokoneasennusten makuun päästyäni päivitin sitten kannettavanikin kahden gigatavun lisämuistilla ja Windows 7:llä. Ennalta mielenkiintoisimmaksi vaihdoksesi odotan kuitenkin kiintolevyn korvaamista 80 gigatavun kokoisella Intelin SSD-levyllä. Huomaako eron muistitikun tyylisen SSD-levyn ja mekaniikkaan pohjautuvan kiintolevyn välillä käytännössä? Ainakin Windows latautuu murto-osassa siitä ajasta, mitä Vista teki ennen päivitystä. Mutta siihen vaikuttanevat myös Windows- ja työmuistipäivitys.

SSD-levyistä on alan lehdissä kirjoitettu paljon, mutta ei niistä vielä valtavirtaa ole tullut koti- ja toimistotekniikassa. Teollisuus-, maatalous- ja muissa sulautetuissa tuotantojärjestelmissä niiden käyttö lienee pisimmällä. Kiintolevyn tärkein etu on huomattavasti parempi hinta-kapasiteetti-suhde: eurolla saa kiintolevyssä paljon enemmän gigatavuja kuin SSD-levyssä. Eikä kunnon kiintolevyn kokoisia SSD:itä taida edes olla olemassa. Tietokoneen käytön ollessa monella yhä mediapainotteisempaa, juuri giga- ja teratavuja tarvitaan. Aika moni on myös korostanut sitä seikkaa, että SSD-levy "kuolee" itsestään aikanaan, kun jokaiseen muistisoluun voi kirjoittaa vain rajallisen määrän kertoja. Tämä ongelma korostuu kuluttajamyynnissä olevien, juuri asentamani Intelin kaltaisissa ns. MLC-tekniikkaa käyttävissä SSD-levyissä, jotka tallovat muistisoluja nopeammin kuin tuotannollisissa järjestelmissä yleistyvä SLC-tekniikka.

Toisaalta niin kiintolevykin tekee kuolemaa koko käyttöikänsä ajan, ja teoreettisen todennäköisyyden mukaan vieläpä nopeammin kuin SSD. Ainakin ennenvanhaan oli tapana seurata "bad sectorien" määrän kasvua suurella huolella.

SSD ei ainakaan ole altis tärähdyksille samalla tavalla kuin kiintolevy. Ja datan pitäisi olla sieltä luettavissa vielä siinäkin vaiheessa, kun viimeinen muistisolu on joutunut tallentamiskelvottomaksi.

Huomasin, että kun olin asentanut Windowsin, ajurit ja freeware-tyyppisen sovellusvalikoiman ja kopioinut vanhalta levyltä sinne reilun vuoden aikana tallentamani tiedostot ja sähköpostit, jäi uudelle levylle vapaata tilaa vielä yli 50 GB. Ainakaan kapasiteetti tuskin omassa käytössäni tulee SSD:n pullonkaulaksi vielä pitkään aikaan.

Kannettavaani olen periaatteessa pyrkinyt pitämään käyttöjärjestelmää lukuunottamatta maksuttomien ohjelmistojen alustana, jotta niitäkin tulee kokeiltua. Adoben ja Javan kaltaiset lisäkkeet ovat puolipakollisia montaa muuta asiaa palvelemaan.

Virustorjunnaksi asensin Aviran ilmaisversion, joka on tuttu vuosien takaa ja osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. (Tosin mainittakoon, että tänään Aviran taustasuojaus piti sulkea hetkeksi, kun Windows Update ei sen päälläollessa suostunut asentamaan erästä Windowsin suojauspäivitystä – Update-ongelmiahan Vistassa riitti, mutta 7 on niistä vapaampi).

Toimisto-ohjelmistona saa palvella OpenOffice, jonka Writer-tekstinkäsittelyyn olen tykästynyt pitkän WordPerfect-suhteeni päätyttyä. Taulukkolaskennassa Calc ei kyllä tunnu niin näppärältä kuin maksullinen kilpailija Excel. Sitten taas Impress on omiin tarpeisiini mukavamman oloinen esitysgrafiikkaohjelma kilpailijoihin verrattuna.

Yhdistettynä selain- ja sähköpostiohjelmana toimii suosikkini SeaMonkey. Vanhan levyn tietoja suojaan kerätessä oli mukavaa löytää sellainen tuttavuus kuin MozBackup. Jos syystä tai toisesta joutuu siirtämään sähköpostiviestejä, liitetiedostoja, osoitekirjaa ja muuta tietokoneesta toiseen, tuo vaikuttaa toimivalta. Ja sen pitäisi tukea SeaMonkeytä suositumpiakin ohjelmia.

Vähäiseen kuvankäsittelytarpeeseeni latasin GIMP:n. En voi edes sanoa osaavani sitä käyttää (ammatti- tai edes harrastajagraafikko kun en ole, ja voin väittää että grafiikkaohjelmista vain viime vuosituhannen Corelin Photo-Paintia olen oikeasti joskus osannut). Mutta GIMP:n sanotaan riittävän vaikka kuinka pitkälle ammattimaisessakin käytössä, jos vain viitsii opetella.

Vielä vähäisempään vektorigrafiikkatarpeeseeni uskon Inkscapen riittävän hyvin – se vaikuttaa itse asiassa pelottavan monipuoliselta sitä tilannetta ajatellen, että vektorigrafiikkaa pitäisi joskus ryhtyä piirtämään. Silläkin puolella Corelin tuote on jäänyt viimeiseksi oikeasti opettelemakseni.

Ajatuskarttojakin joutuu joskus piirtämään. Aika usein olen ollut tilanteessa, että seminaarissa olen ainoa, jolla on mukana penaali – nykypäivänä siis tietokone – tai ollut ainoa, joka sen vaivautuu esiin kaivamaan. Ainakin opetusalalla tehdään paljon ryhmätöitä, joiden tuotoksena "mindmap" on edelleen kovaa valuuttaa. Niitä on mukava piirrellä FreeMindillä.

FreeMindista tuli mieleen, että vuokaaviosovelluskin täytyy vielä hakea. Siinä Dia on minusta ihan toimiva. Ohjelman kehityskulkua on ollut hauska seurata. Milloinkahan päästään ykkösversioon? Vai onko ykkösen alapuolella pysyminen joku sisäpiirin nörttijuttu, ja jossain vaiheessa aletaan palata taaksepäin?

Ja lisää sotaelokuvia

Lauantai-iltaisen sotaelokuvamaratonin jälkeen oli jokseenkin mielenkiintoinen tunne herätä aamuyöllä ukkoseen. Nukkumapaikka on jo hyvän aikaa ollut osaksi maan alla helteiden takia. Betoniseinien läpi kumu kuului ja pienistä ikkunoista salamat näkyivät vain etäisesti. Mutta kuuluivat ja näkyivät. Oli hyvä, että saatiin ukkonen ja noin 14 mm sadetta. Nurmikko alkoi olla jo tarpeessa.

Tänään piti sitten ryhtyä tietokoneasennusten valmiiksi tultua katselemaan saksalainen Joseph Vilsmeyerin "Stalingrad"-filmi. Sitä en ollut ennen nähnyt. Elokuva on kai korkealle arvostettu, eikä syyttä. Vaikuttavahan se on, jossain määrin saman tyyppinen kuin "Perikato". Mutta kun äsken tuli katsottua myös se riivatun "Tule ja katso". Mikä ruudulta nähty sen jälkeen enää vaikuttaa? Taannoiseen aihepiiriin palatakseni nuorena poikana olin sotafilmien ystävä. Minulla on mielikuva, että niitä näytettiin televisiossa paljon 1980-luvulla. "Pattonit" ja "Yhdet sillat liikaa" menivät vauhdikkaasta viihteestä siinä missä "Atlantin valli murtuu" ja monet muut saman tyyppiset. Sitten tuon yhden näkemisen jälkeen en vuosikausiin halunnut katsella mitään vanhoja lännenfilmejä hurjempaa. En lukenut sotakirjoja enkä edes sotahistoriaa.

Voisi olla hyvä idea keskittyä lähiaikoina johonkin erityyppiseen mediaviihteeseen.

Sotaelokuvailta

Youtuben suosiollisella avulla katselin iltapuhteena sotaelokuvia. Ensin ohjelmassa oli "Der Untergang", "Perikato". Bruno Granz on Hitlerinä ilmiömäinen. Edes neljän päivän tarkkuudella mallin ikätoveri Chaplin ei tainnut päästä samalle viivalle, vaikka "Hynkel" toilailikin samaan aikaan kuin esikuva. Sodan viimeisten päivien ahdinko välittyy niin Hitlerin bunkkerissa (joka muuten purettiin vasta vuonna 1988), taistelukentäksi muuttuneilla kaduilla ja ennen muuta sotasairaalassa.

Sijoitin elokuvan ajatusmaailmassani siihen joukkoon, mihin kuuluvat ennestään tutut Elem Klimovin "Idi i smotri", "Tule ja katso" ja Åke Lindmanin "Tali-Ihantala 1944".

Ensinmainittu kouluikäisenä katsottuna teki minusta melkein sivarin. Sekin elokuva löytyy Youtuben kautta. Varoitus "No for kids" näin vanhanaikaisen ihmisen mielestä kannattaa edelleen huomioida. Nykynuoret kai näkevät viihteessään enemmän väkivaltaa - tai sitten eivät.

Klimovin kuvaus vetää hiljaiseksi. Edellisessä merkinnässä kirjoittamani Berendesin kaltaisista sota-ajan ihmisistä on paljon mukavampaa lukea kuin katsoa tuota. "Der Untergang" on sittenkin kevyempi, länsimaisempi, vähemmän kansan kärsimystä kuvaava. Ja miten yksinkertainen väkivoiman symboli M/40 Tokarev on verrattuna johonkin Excaliburiin mutta silti vailla elokuvien länsitovereille ominaista patetiaa. Yhtä kaikki, sainpahan hankittua pahan olon neuvostotuotosta katsoessani.

Paha olo silloin aikanaankin tuli, mutta koulun päätyttyä menin heti armeijaan. Repussani oli E.-M. Remarquen "Im Westen nicht Neues", jonka kansilehteen opettaja M. Eskola oli kirjannut "Für gute Leistungen im Deutschunterricht". Sarjakuvataiteeseen keskittyneet tupakaverit naureskelivat möchtegern-hikipingolle (maisteri P. Höglundin aikaa sitten lanseeraama mainio termi tässä lienee enemmän kuin paikallaan) ja aivan ansiosta.

Jälkimmäinen, Lindmanin elokuva on rajussa tylyydessään niin ilmeetön, niin mitään julistamaton. että sen avulla voi yrittää ymmärtää palasen sitä ilmiö- ja ajatusmaailmaa, jolla tämä kylmä ja kova maa rakennettiin uudelleen sodan jälkeen. Hiljaisesti mutta varmasti.

"Der Untergang" kertoo, miten Keski-Euroopan historia rakentui sellaiseksi kuin se kauan oli. Ja "Tule ja katso" myös omalla tavallaan. Hirveää jälkeä molemmista katsomuksista koitui.

Hylkyjä muistellen

Jokunen ilta on tullut vietettyä museoveturiseuratoverien taannoin Keski-Suomen keikaltaan tuoman tohtori H. Valtosen "Hylkyretkiä Pohjolaan" -kirjan parissa (Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10, Jyväskylä 2009). Täytyy jossakin välissä korjata asiavirheitä kesäkuisen lomareissun "lentokonearkeologisista" bloggauksista. Valtonen kirjoittaa: "Näyttäisi olevan niin, että erään pohjoisen kansanryhmän, joka ainakin osittain saa elantonsa erästä puolivilliä eläintä hoitamalla, tapoihin kuuluu kertoa sellaista, minkä olettaa kuulijasta mielenkiintoiselta. Ilmeisesti tapahtuu myös eläytymistä itse kerrontaan niin, että se todella tuntuu itsestäkin todelta ja tapahtuneelta – toden ja tarun raja hämärtyy". Tosin sota-ajan muistot eivät kuulu Ylläksen alueen imagoon. Ei hylkyjä siellä erityisesti piilotella, mutta ei juuri tuoda esiinkään. Uuteen vaelluskarttaan Ju-52 oli päätynyt, mutta rohkenen väittää sen olevan merkitty väärin (en kyllä asiasta valalle mene). Mutta verrattaessa tutkimustietoja paikallisin voimin koottuihin tietoihin, on hyvä muistaa Valtosen kirjaama varoitus.

Ensin Ilmavoimien upseerina, sittemmin Keski-Suomen ilmaisumuseon johtajana, toiminut H. Valtonen tovereineen on tutkinut sota-aikana Lappiin pudonneita lentokoneita 1970-luvun alusta alkaen. Hänen museologian tieteenalan väitöskirjansa – ei nyt lukemani teos - lentokonearkeologisesta aihepiiristä tarkastettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän yliopistossa. Kun talvella 2008 kävin museologian peruskurssia avoimessa yliopistossa, opettajana toiminut professori J. Vilkuna piti Valtosen tutkimuksia suuressa arvossa. Ilmailumuseomiehiä Vilkuna on itsekin.

Valtosen sujuvaa ja monin paikoin humoristista tekstiä lukiessani koin ensiksi hienoista kateudenpoikasta: niin tekstien kuin kuvienkin perusteella sotahistoriallista nähtävää oli pohjoisessa monin verroin enemmän 1970- ja vielä 1980-luvullakin kuin nyt. Luonto tekee romutustyötään hitaammin kuin säännöstelyvuosien metallille persot romukauppiaat, mutta yhtä perusteellisesti. Ja osin kai nykypäivän ihminenkin – kiinnostus lentokoneenhylkyjä kohtaan on ilmeisesti jossain määrin lisääntynyt. Oli aika hämmästyttävää tiedostaa sekin itsestäänselvyys, että omina lapsuusvuosinani sodasta oli kulunut vasta kolmisenkymmentä vuotta. Kolmisenkymmentä?

Jokainen hylky kertoo oman tarinansa sodan järjettömyydestä. Paljon on surullista luettavaa. Ja sitten on mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, kenttämuseologille varmasti mitä antoisimpia onnistumisen hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjän ohjekirjan löytyminen. Tai samaan teemaan liittyen alikersantti Berendes, lentäjä-ässä jonka saavutukset mitattiin alasammuttujen sijasta pelastetuissa. Hän suoritti Aradollaan uskomattomia pelastuslentoja – saksalaisetkaan eivät kaveria jättäneet, vaan alasammuttujen lentäjien pelastamiseksi tehtiin huikea määrä töitä. Syvää kristillistä vakaumusta noudattaneelle Berendesille tuskin oli mieluisaa saada itseltään Göringiltä komennus jättää pelastuslennot Suomessa ja siirtyä kotimaahan uuden superaseen koulutukseen.

Nykyvarusteilla asiaan vihkiytymättömänkin on helppoa harjoittaa hylkyretkeilyä. Lähes mistä tahansa, maastosta tai majapaikasta, voi kilauttaa asioista enemmän tietävälle kaverille ja kysyä paikkatietoja. Ilkan tietojen avulla löytyi toisen maailmansodan viimeisten kaatuneiden suomalaislentäjien kohtaloksi koitunut Hanhimännikkö.

Samaa tekniikkaa hyödyntäen mistä vain pääsee käsiksi Internetin lähes rajattomaan tietoaineistoon, joka tosin tässä nimenomaisessa esimerkkitapauksessa näyttäisi olevan monin osin epätarkkaa ja virheellistä. Meritokraatiksi tai muuksi nimenpalvojaksi en tunnustaudu, mutta jokamiehen lähdekritiikki ohjaa luottamaan enemmän kenttä- ja arkistotutkimukseen perustuvaan museoammattilaistekstiin kuin nimimerkeillä kirjoitettuihin harrastekeskustelupalstoihin.

Maastokarttoja saa jopa kyläkaupasta. Myös satelliittipaikannus on jokamiehelle tarjolla. Pikku retkillämme tyydyimme maastokarttaan ja kompassiin. GPS-laitetta ei tullut päivitettyä, vaikka suunnitelmissa oli. Viime vuosituhannen puolella retkeilimme GPS:n ensimmäistä jokamiehensukupolvea edustaneen Magellanin opastamana, mutta se menetti toimintakykynsä jo elokuussa 1999, kun se omissa maailmoissaan palasi vuoteen 1980 – niihin aikoihin kun sitä nähtävää olisi vuomissa ja tuntureissa ollut paljon. Uutta laitetta ei sitten ole tullut hankittua.

Automme pari senttiä vakiomallia korkeammasta maavarasta oli paljon iloa. Tai sanotaanko, että se jätti huolia taka-alalle. Niva olisi kiva niissä maisemissa.

Minulla on tuntuma, että jos isäni olisi ollut tilaisuudessa lukea Valtosen uuden kirjan, hän olisi mieluusti lähtenyt mukaan hylkyretkelle. Hän oli erinomainen suunnistaja, eikä hänen seurassaan olisi kaivattu ainakaan GPS:ää. Toisaalta hän tovereineen teki retkensä pohjoiseen silloin, kun saivat vielä varoa miinoja ja väistellä romuja.

Ohjelmistot uusiksi

Puolisoni kyllästyi työasemansa Windows Vistan takkuiluun ja rippikoululeiriä pitämään lähtiessään jätti tehtäväkseni Windows 7 Pro -päivityksen. "Seiskaa" ei sanota niin persoksi raudalle kuin Vistaa, mutta katsoin asialliseksi hankkia myös kaksi gigatavua lisää muistia (mistä tuli mieleeni, että keväällä 1996 ostamassani Mikroid-merkkisessä kloonikoneessa – sellainenkin merkki oli olemassa noina pienten valmistajien kulta-aikoina – oli kahden gigatavun kokoinen kiintolevy, ja laite maksoi euroiksi muutettuna enemmän kuin puolisoni kolmivuotias DTK-klooni ja minun nykyinen tee-se-itse-pöytäkoneeni yhteensä).

Sen verran täytyy kehuaretostaa, että Windowsia ei tullut ladattua työmaan volume licensing -palvelusta tai muutoin kotikäyttöön arveluttavista lähteistä, vaan ostin sen OEM-tuotteena muistikampojen kylkiäisinä.

Työmaalla olen käyttänyt Windows 7:ää kohta vuoden ja ollut siihen tyytyväinen. Tosin suosikkiselaimeni SeaMonkey tapaa kaatuilla ahkerammin kuin Vistassa. Käyttöliittymä on toimiva. Paljon on uutta, ja 3.11:n aikuiset kikat pitävät edelleen kutinsa. Kotikoneessani Vista on kuitenkin täyttänyt tehtävänsä, enkä ole ryhtynyt päivitystoimiin.

Vanhaakin kaivataan

Mutta mistä Windows 7:ssä löytyy (Hyper)Terminal-ohjelma? Saman kysymyksen saattoi esittää jo Vistalle. Ei sillä, että sitä tavanomaisessa käytössä juurikaan tarvittaisi. Mutta työmaalla tuli äskettäin eteen IP-osoitteen määrittäminen kytkimelle. Se tehdään old-school-tyyliin sarjaliikennemoodissa, jolloin pääteyhteysohjelma on tarpeen.

Sarjaportillista tietokonetta ei sentään tarvinnut ryhtyä metsästämään, kun kytkimen mukana tullut ensikonfigurointikaapeli oli toisesta päästään USB-mallinen. Mutta XP-kone oli arvokas löytö.

Kuuma talkoopäivä

Museoveturiseuran talkoopäivää vietettiin helteisissä tunnelmissa. Veturitallin edusta avautuu etelän suuntaan. Talli rakennettiin 1870-luvulla, vuosikymmeniä ennen sähkövalon saapumista paikkakunnalle. Silloin oli tärkeää päästä hyödyntämään luonnonvaloa. Isot, aikanaan suurikokoisilla ikkunapinnoilla varustetut ovet kohdistettiin valoisimpaan ilmansuuntaan.

Juha ja Pekka veivät Matisa-projektia eteenpäin jatkamalla peltitöitä. Kone työnnettiin miesvoimin kääntölavalle ja käännettiin, jonka jälkeen hitsaustyöt pääsivät jatkumaan toisen kyljen osalta.

Museon lipunmyynti- ja opastustehtävät osuivat tänään yhdistyksen väelle, kun palkattu henkilökunta oli muualla. Ilkka ja Marko saivat palvella reilua kolmeakymmentä kävijää. Ei ollenkaan huono päivittäinen kävijämäärä Veturimuseon mittakaavassa. Tein yhdistetyn ympäristö- ja työturvallisuusrikkomuksen ja työskentelin ilman paitaa. Niska ja hartiat paloivat.

Esko, Olli ja minä ryhdyimme ulkotöihin. Nurmikkoja siistittiin siimaleikkurilla ja siivoamalla radalta lennellyttä sepeliä pois. Kesäkuussa näyttelyn avajaispäivänä istutettu rautatieomenapuu sai seurakseen kolme kaveria, jotka Esko oli tuonut mukanaan omenakaupungista.

Perinteinen veturitallin juhannusvihta jäi tekemättä, kun oltiin pohjoisessa ja muukin joukko hajautuneena eri puolilla maata. Korjasin asian tänään ja tein Eskon raivaamista ratapihakoivuista vihdan saunaan jääneille. Kesän jälkipuolella siitä ei valitettavasti tule enää kovin hyvää.

Vuosi kissanpäiviä

Kylmäkoskelaissyntyiset kissaveljekset Vihtori ja Viljami ovat asustelleet meillä tasan vuoden. Hyvin ovat tuntuneet viihtyvän. Kesällä poikien yöohjelmaan kuuluu ulkoilu pihapiirissä. Päivät lepäillään sisätiloissa viileässä paikassa sikäli kuin sellaista vielä löytyy.



Isommitta kommelluksitta yhteiselo on sujunut sen jälkeen, kun isoveli Vihtori tervehtyi syksyisestä putoamistapaturmastaan. Lantio kasattiin metallitukien avulla, ja nuorella eläimellä parantuminen oli nopeaa. Varovaisen puoleinen Vihtori on sen jälkeen ollut, ja hyvä niin.

Mukavia veijareita.

Taas hellepäivä

Radiossa kerrottiin, että varusmiespalvelus alkoi tänään monen nuoren tai nuoren aikuisen kohdalla. Ei muuta kuin menestystä sotilasuralle Timolle Parolannummelle ja kaikille hänen noin 14 000 alokaskollegoilleen ympäri maan. Kuumissa olosuhteissa joutuivat aloittamaan. Omalta vastaavalta ajaltani muistan, että lämpimän puoleista oli sekin kesä ja jano oli usein vieraana. Päivän ulkoilmakeikalle ei vakiovesipullo riittänyt. Varapullo oli järkevä ylimääräinen kantamus.

Fyysistä toimintaa en ole helteillä juuri jaksanut harjoittaa. Tänään aamu oli niin tuuleton, että iltapäiväksi luvassa olevaa pätsiä uhmaten tein työmatkan pyörällä. Vajaa 25 kilometriä suuntaansa oli varsin miellyttävä aamulenkki, mutta kotiin palatessa oli tukalampaa. Tuuli nousi iltapäivällä kohtalaisen puolelle, mutta vilvoittavaa henkäystä se ei suonut. Päinvastoin tarjolla oli luonnon oma lämpöpuhallin.

Maatalousnäyttelyssä

Aamuhetken viileys houkutti puolisoni ja minut polkemaan vähän matka päähän lammen rantaan. Ympäristötaidenäyttely tuli katsastettua jo viikko sitten. Nyt harjoitimme aamujumppaa nurmikolla. Tehtiin taiji-muotoa kolmeen kertaan. Olisikohan edellisestä muodon tekemisestä kulunut hiukan liikaa aikaa?

Aamupalan jälkeen startattiin auto kohti länttä. Päivä vietettiin lentokenttämaisemissa Oripäässä. Okra-maatalousnäyttely on jo perinteikäs tapahtuma. Nähtävää oli paljon niin ammattilaisille kuin tavallisellekin kansalle.


Highlander on mahtisonni.

Joskin verran rahaa tuli 12 euron hintaisten pääsylippujen lisäksi käytettyä. Heinolalaiselta valmistajalta ostettiin narua kasvilavan taimien tukemiseen. Eko-kokeilumme paperinaru ei kosteutta heikosti kestävänä ole osoittautunut tarkoitustaan vastaavaksi varsinkaan kurkunvarsien kanssa. Sämpyläkahvit juotiin maakunnan ilmailukerhon ylläpitämässä messukahvilassa.

Ostinpa myös Jalaksen kävelykengät kolmellakympillä – ohjevähittäishinnan väitettiin olevan lähes kolminkertainen - ja Pikaterän käsisahan kuudella eurolla. Jokin aika sitten todettuani vanhan samanmerkkisen käsisahani piikkien olevan jo tylsänpuoleisia ja sahanteroittajien harvassa päättelin isompien ja pienempien hämäläisten ja pirkanmaalaisten rautakauppojen tarjonnan perusteella Pikaterä-merkin jo siirtyneen historiaan. Näin ei ole, mutta myyjä kertoi keskusliikkeiden karttavan kausalalaista, "kun se on niin pieni merkki". En ole nikkaroinnin ammattilainen enkä edes aktiiviharrastaja, mutta voin sanoa, että 18-vuotias kausalalaissahani on edelleen tyydyttävässä kunnossa. Sen sijaan veturitallille myöhemmin hankittu ison keskusliikkeen logoa kantava käsisaha on samankaltaisella kevyellä käytöllä enää korkeintaan välttävässä terässä. Eiköhän tämänpäiväinen kuuden euron sijoitus kanna melko pitkälle.

Menneellä viikolla Okra-matkaa suunnitellessamme tuli kysäistyä samoilla seuduilla sijaitsevasta Sarka-maatalousmuseosta, josko heillä olisi tarvetta vanhalle Kellokoski-merkkiselle hunajalingolle. Konservaattori kieltäytyi kohteliaasti lahjoituksesta, koska museo oli juuri saanut samanlaisen lingon. Nettihuutokaupoista päätellen Kellokoski-lingot ovat olleet aikanaan yleisiä. Sarka-vierailu, minulla ensimmäinen laatuaan, jäi siis eri kertaan. Museolla oli maatalousnäyttelyssäkin osasto huomiota herättäneine Cleveland-salaojakaivureineen (Eskon taannoinen kuva on parempi kuin tänään ulkotiloissa ottamani, joten linkitettäköön se teknillisen museotoiminnan ilosanoman levityksen nimissä) ja monine eri merkkisine vanhoine traktoreineen.

Paluumatkalla poikkesimme Humppilan entisellä lasitehtaalla, jossa lasintekemisen perinteitä vaalitaan edelleen taidelasistudion puitteissa. Kauppakeskuksen houkutuksiin emme langenneet jäätelöitä enempää.

Illalla saunottiin. Iltapala maataloushengessä kotipihan antimista, vuohenjuustoa ja oliiveita lukuunottamatta.

WC-paperia?

Radiossa ja lehdissä kerrottiin Ristiinassa toteutetuista kadonneen lapsen etsinnöistä. Ne päättyivät onnellisesti niinkuin tapana on. Joitakuita oli huvittanut iltapäivälehden kansikuva, jossa lierihattuisella VAPEPA-miehellä on kädessään WC-paperirulla.

Voihan rulla teoriassa olla sitäkin varten, että metsässä tulee itselle tai ryhmä- tai joukkuetoverille hätä. Todennäköinen syy moisen hyödykkeen mukana olemiseen on kuitenkin taktinen. Tässä etsinnässä käytettiin perustellusta syystä hitaita maastonharavointimenetelmiä. Haravointia suorittava joukko jaetaan yleensä ketjuihin, joille määrätään tutkittava kaista. Ketjut kulkevat tavallisesti porrastetusti. Ketjun laitimmaisena – "avoimessa laidassa" eli siinä laidassa, joka ei "nojaa" jo tutkitun tai tehtävän ulkopuolisen alueen linjaan - kulkee merkkaaja. Hänen tehtävänsä on riittävän selvästi havaittavalla mutta luontoon aikanaan hajoavalla materiaalilla merkitä, mistä ketjun laita on mennyt. Seuraavan portaan ketju taas nojaa tähän merkattuun linjaan eli tietää, mihin edellisen ketjun kaista päättyi. Tällöin ketjujen katveeseen jäävien alueiden todennäköisyys vähenee. WC-paperi on merkkausmateriaalina hyvä kompromissi havaittavuuden, ekologisuuden, hinnan ja käsiteltävyyden kesken. Kuvan mies ei vain vielä ole ottanut merkkausmateriaalinsa kantotelinettä, joka jättää kädet vapaaksi.

Kodin lihansyöjät ja kasvissyöjät

Aamulla harkitsin hetken meneväni töihin polkupyörällä. Laiskuus voitti, ja hyvän perusteen sille antoi pilvistyvältä näyttänyt sää. Pyöräilykeli olisi ollut hyvä, mutta ehkäpä sain laiskuudellani pelastettua päästäisen hengen. Otus oli livahtanut sisään koko aamun auki olleesta kuistin ovesta ja piipitti reppuni takana. Kissaveljeksistä toinen tietysti repun kimpussa. Jos olisi lähtenyt pyöräilemään, olisi reppu ollut jo kaukana, kun päästäinen sen turvaa kipeimmin olisi tarvinnut. Koppasin päästäisen käteen ja vein sen pihalle. Ainakaan juoksuvauhdista päätellen se ei ollut mellakassa haavoittunut. Kissat saivat jäädä sisälle. Toruin niitä, kun kotonakin on ruokaa tarjolla. Turhaa se tietysti oli, kun kissa on petoeläimeksi luotu.

Ihminenkin on lihaa syövä eläin, mutta tässä talossa ihmisasukkaat sitä harvemmin tekevät. Museoveturiharrastukseen oleellisesti kuuluvia kebabeja ei lasketa. Iltapuhteena korjasimme kotipihasta kesäkurpitsoiden ja varsisipulin satoa ja keitimme ison kattilallisen sosekeittoa. Kun sen pakastaa sopivina annoksina, saa syyssateiden ja talvipakkasten aikaankin nauttia kesän lämmöstä.

Vettä odotellen

Lomaa oli tällä erää parisen viikkoa, eli työt alkoivat eilen. Pätkä lomailtavaa on edessä vielä loppukuusta.

Aamuisin on mukavan viileää, mutta iltapäivän lopulla kotiin palatessa kuumuus kiusaa. Isoihin asioihin ei riitä puhtia. Eilen lenkkeiltiin. Tänä iltana oli ruohonleikkuun vuoro. Helteet ovat hillinneet nurmen kasvua, ja niin myös kesän eteneminen. Viileämpinäkin kesinä tapaa hidastua heinäkuussa.

Sadetta olisi mukava saada niin kasveille kuin varastoon tynnyreihinkin. Pilvet näyttivät lupaavilta.

Sähköiset palvelut

Taidan pystyä laskemaan sormin ne kerrat, kun olen kuluvan kalenterivuoden puolella hyödyntänyt niinsanottuja sähköisiä palveluja. Pankkipalvelujen lisäksi olen varannut itselleni laboratorioaikoja, autolle katsastusajan, varannut kirjaston kirjoja ja uusinut kirjalainoja, ilmoittanut vesimittarilukeman, tilannut sanomalehden, ostanut kirjan, ilmoittautunut avoimen yliopiston tenttiin... Ja siinäpä se.

Mitä kaikkea verkossa pitäisi pystyä tekemään? Siinä kysymys, johon etsitään vastausta hallitustasoa myöten.

Kirjavarausta tehdessäni (tohtori M. Lappalaisen nuijasodan ajoista kertova "Susimessu", jota yhtäältä joissakin yhteyksissä kehutaan ja toisaalta primäärilähteitä tuntevissa piireissä moititaan) järjestelmä kertoi minulla olevan maksamattomia sakkoja 13 sentin edestä. Muistan, kun taannoin kirjastovirkailija antoi anteeksi pari päivää myöhässä olleen Alastalon salin kakkososan yhtäältä itse teoksen ja toisaalta lähestyvän pääsiäisen kunniaksi. Asiakkaan kannalta oli hienoa, kun kirjastovirkailija kehui lainausta. Ikävä kyllä hänen käyttäjäoikeutensa tai -osaamisensa ei riittänyt kauniin aikeen tallentamiseen maakunnan tietojärjestelmään saakka.

En aio ryhtyä riitauttamaan suullisesti sovittua asiaa, kun aikanaan maksan "Susimessun" euron suuruisen varausmaksun lisäksi pois "Alastalon" rästimaksun. Mutta kenties mietin kerran jos toisenkin, kun luen tai kuulen sanat "tietoyhteiskunta" ja "valta".