Vierivät kivetkin pysähtyvät joskus

Paikallislehdestä luin A. Kuusiston kuolinilmoituksen, joka kertoi, että kunnioitettavan 91 vuoden iän saavuttanut rintamaveteraani ja monessa rauhantoimessa mukana ollut mies oli reilu viikko sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kuntoili aktiivisesti, ja mikä sillä saralla ehkä mainittavinta, voitti suorituskertoihin perustuvan paikallisen reserviläisyhdistyksen kuntokisan useana vuonna peräkkäin. Vuosikymmeniä nuorempia reservitoiminnassa mukana olevia saa ja pitääkin hävettää moinen. Ei nykykunnolla talvisodan ihmeitä tehtäisi.

Vastaavankaltaisen tapauksen muistan noin kymmenen vuoden takaa, kun olin toimitsijana eräässä reserviläisurheilukisassa, jossa juostiin ja ammuttiin. Mukaan tuli valkeakoskelainen tunnettu takavuosien urheilu-, erityisesti hiihtomies V. Hakulinen. Kisassa ei oltu varauduttu 75-vuotiaiden sarjoihin, ja Veikko ilmoittautui viisikymppisiin. Ei mennyt kauaa, kun toimitsijapöydän ääreen tuli viisikymppistä reserviläisurheilun paikallisaatelia pyytämään, että Veikolle tehtäisin oma sarja, kun 50-sarjassa kilpaileminen ei olisi ikämiehelle reilua. Ei se olisi ollutkaan - viisikymppisiä kohtaan. Jos oikein muistan, niin Veikon juoksuaika olisi ollut kova nelikymppisissäkin. Mutta pyssyn kanssa hän ei ollut aivan sinut, mikä ymmärtääkseni haittasi kansainvälisellä uralla jo 1960-luvulla, kun hän oli siirtynyt jäähdyttelemään hiihdosta ampumahiihdon puolelle. Veikko Hakulisen elämänura loppui edellytyksiin nähden aivan liian aikaisin liikenneonnettomuudessa nykyisen ammattikoulun liikenneympyrän kohdalla pimeänä syysiltana vajaat kuusi vuotta sitten.

Vähäistä on nykypäivän omin voimin kulkeminen entisaikoihin verrattuna. Kostautuuko milloin ja millä tavalla, jää nähtäväksi. Hölkkälenkin verran yritettiin sentään. Muita kulkijoita oli vähän, kun odottivat kai keihäskarsintaa. Ehdittiin siksi kotiin.