Museojunatalkoot

Kuten arvasin, jäi lauantain vastainenkin yö lyhyeksi. Nukkumaan yhden jälkeen, kun veturi oli juotettu, ja ylös viideltä talkooväen aamupalaa valmistamaan. Veturitallilla ei ole ahtaan miehistöhuoneen jääkaappia, kahvinkeitintä ja mikroaaltouunia parempaa keittiötilaa, joten puolisoni ja minä valmistelimme aamiaisen kotona. Jakelupisteenä sai toimia jykevä pöytä museotiloihin eläköityneen Vr2-höyryveturin kupeessa. En tiedä, miten totta oli viime kesänä kuultu heitto, että kiertue-elämää viettävän museojunamiehistön tavanomainen aamiainen koostuu perunalastuista, mutta tässä tiilitallissa ollaan pyritty tarjoilemaan jotakin muuta. Tällä kertaa muun muassa ruisleipää, vaaleaa leipää, juustoa, metwurstia, appelsiinimehua, jogurttia, kurkkua ja Turun radan varressa kasvatettua lehtisalaattia. Ja tietenkin pannuittain kahvia.

Aamiaisen ja veturin aamuvesityksen jälkeen haapamäkeläisten museojunamiehistö lähti omiin tehtäviinsä ja veturitallin väki omiinsa. Jälkimmäiset ottivat työn alle muun muassa Kisko-Kalle-raidetraktorin remontin jatkamisen. Simon suorittaman polttoainejärjestelmän puhdistuksen ja ilmaamisen sekä ampeerimittarin korjauksen jälkeen tuo kuusi vuotta sitten yllättäen mykistynyt kiskojen kummajaisen ilmajäähdytteinen KHD-dieselmoottori käydä rotkotti taas kauniisti. Museoveturiseuran kaltainen liikenneluvaton yhdistys ei tietenkään varsinaisesti tee mitään ajokuntoisella liikkuvalla kalustolla, mutta aina on mukava tietää, että omassakin tallissa on jotain, joka pitää kovaa ääntä, päästää savua tai edes pakokaasua tai liikkuukin tarvittaessa omin konein.



En tiedä, paljonko matkustajia tämänvuotinen Valkeakosken radan museojuna keräsi. Joku arveli heitä olleen jonkin verran vähemmän kuin viime elokuussa ajetuissa radan 70-vuotisjuhlajunissa. Se on ymmärrettävää, koska radan vuosipäivästä kirjoitettiin paikallisessa lehdistössä silloin useampaan kertaan ja annettiin siten ilmaista mainosta museojunaliikenteelle. Muutamia Museoveturiseuran keltaliivisiä toimi junassa järjestyksenvalvojina. Lienemme sen verran karun näköisiä äijiä, että sovellumme kyseiseen tehtävään hyvin.



Lähdin jälkimmäiselle reissun kylkeen autolla radan vartta seuraillen. Hyvillekään kuvauspaikoille – näyttävää Konhon siltaa tietenkin lukuunottamatta – ei ollut löytänyt tietään muita kameraihmisiä. Ikävä kyllä onnistuin pilaamaan lähes jokaisen otokseni. En tiedä, oliko syynä liiallinen automatiikan käyttö yhdessä putken vastavalosuojan kanssa vaiko vain yleinen osaamattomuus. Tuudittauduin monen vuoden ajan helppoon kuvaamiseen Minoltan Z1-pokkarilla, ja viimesyksyisen Pentax K200D -järjestelmän hankkimisen jälkeenkin valokuvauksen perusteiden opiskelu ja kertaaminen on jäänyt turhan vähiin (valitsimme silloin edullisen, kuitenkin kuvanvakaimella varustetun rungon, johon sopivat monenlaiset edulliset objektiivit – nyt kiinnitettynä oli Sigman 70-300-millinen zoom – kinofilmiaikainen järkkärihankintamme, ylitekninen Sigma SA-300-runko, kun osoittautui virheeksi sopivien putkien hintalappujen vuoksi).

Valkeakosken keikkojen jälkeen oli vuorossa reilu tunti iltapäiväjumppaa täytettäessä höyryveturin tenderiä viereisellä raiteella seisovasta halkojenkuljetusvaunusta. Taidan olla aika kesäterässä, tai sitten huonoa saunaa lämpöolosuhteiltaan muistuttava höyryveturin hytti vain on tehokas kuntosali. Mutta Tepon kanssa oli hyvä tehdä pinoa.



Suihku olisi ollut tarjolla heti halotusurakan päätteeksi, kun Esko ryhtyi kastelemaan vesityspaikan ympäristöä veturin piipusta nousevien kipinöiden ja kuuman kesäpäivän mahdollisten yhteisvaikutusten varalta. Oli vähällä, etten riisunut ainakin paitaani ja kirmaissut suihkun alle, mutta entisen halkotarhan rinteessä seissyt katselijajoukko hillitsi aikeet. Tyydyin huuhtelemaan pään ja käsivarret tenderin säiliöstä, kun vedenpinta oli noussut tarpeeksi korkealle.

Museojunan tultua lähtövalmiiksi kohti uusia seikkailuita - ensi viikonloppuna haapamäkeläiset ajavat uusmaalaisissa maisemissa ja sitä seuraavana Loviisassa - lähdettiin tankkaamaan tankkaajia Iskhmetin paikkaan. Viimeisenä saapuvia varoitettiin pizzatilauksen vievän puoli tuntia – tosin läheskään niin kauaa ei 15 pizzan tekeminen ammattilaisilta vienyt – joten päivälliseksi valikoitui pitkästä aikaa kebab.

Ruokailun jälkeen oli tarkoitus käväistä pikaisesti kotona ja palata tallille parantamaan maailmaa. Mutta kahden yön vähäinen nukkuminen vaati veronsa ja uni tuli heti vaakatasoon päästyä. Yhdentoista jälkeen käväisin kuitenkin kuuntelemassa Dv16:n lähtövihellyksen ja heilauttamassa hyvästit. Oman yhdistyksen sitkeimmät vasta aloittelivat saunavuoroaan.