Viikon päätös

Veturitallin yövieraista toiset pyysivät juodakseen maitoa, kun vatsa kupli liian kahvin vuoksi. Harvempi rautatieharrastaja taitaa olla kehittänyt itselleen sellaista kahvinsietokykyä kuin kiskoliikenteen ammattilaiset. Muistan, kun isäni kertoi, miten oli aikanaan päässyt kahvin makuun toimiessaan junasuorittajana – tai paremminkin siihen aikaan junanlähettäjänä.

Samoja oireita on ollut minullakin, kun Eskon tuomalla veturitallin uudella Moccamasterilla oli tehty yön ja aamun aikana sisäänajo jos toinenkin. Lounaaksi ei maistunut mikään ja päivälliseksi riitti salaatti kotipihan vihreistä kananmunalla ja ruisleivällä höystettynä.

Puolisoni kanssa keräsimme talteen herukkapensaiden jälkisadon. Varjon puolella kasvavat pensaat kypsyvät hitaasti, mutta nyt olivat jo mustaherukatkin ehtineet mehukkaaseen kokoon. Taas saatiin mehuliisalle, perinteisen mehumaijan teräksiselle versiolle, töitä yhdeksi yöksi.

Venetsialaiset ratapihalla

Yön huonounisuuden takana taisi olla tietoisuus kesken unen odotettavissa olevasta soitosta, herätyskellon tai puhelimen. Jälkimmäinen toteutui, kun Kimmo soitti vähän ennen kolmea jostakin Iittalan ja Kuurilan väliltä ja kertoi kesäkauden gran touriaan päättämässä olevien haapamäkeläisten saapuvan puolisentoista tuntia etuajassa. Haalarit ja turvaliivi päälle, lamppu olalle ja autoon. Kylille päin ajellessa tanssiravintola jatkoi vielä venetsialaisiaan. Veturitallilla sytyttelin ratapihavalot ja soittelin yötalkoisiin lupautuneille. Lisäksi muutamat olivat päättäneet majoittua lyhyen yön tallin maisemissa. Miehistöhuoneessa nukkumisen kyllä ymmärtää – sitä lienee harjoitettu paikan päällä toista sataa vuotta tilanteen niin vaatiessa - ja miksei vielä Lättähatussakin, mutta nuoremman kaartin extreme-miehille ei näemmä ole riittänyt useamman parikymmentä vuotta ruususenuntaan nukkuneen moottorin herättäminen henkiin, kun yöpymispaikkakin piti valita haastavamman kaavan mukaan. Talkooväkeä oli riittävästi näissä venetsialaisissa.

Tk3:n tenderin vesisäiliö oli miltei tyhjä junan saapuessa. Kuulemma pinta oli niin alhaalla, että toisen puolen imuri ei ollut enää jaksanut nostaa vettä kattilaan. Emme ryhtyneet aikailemaan järjestelymestaroinnilla, vaan Tk3 ja sitä ainakin nimellisesti ohjastanut uudempi museoveturi Dv16 otettiin yhtenä nippuna tallitielle ja edelleen kääntöpöydälle ja vesitys aloitettiin heti.

Operaation jälkeen jotkut vieraista kävivät kahvilla, muutamat vielä saunoivatkin ennen majoittumistaan vaunuunsa. Teppo jäi höyryveturin kipinämikoksi. Isäntäväen enemmistö painui vielä hetkiseksi yöpuulle, nyt pääosin koteihinsa.



Aamun valjettua veturitalli heräili aamutoimiinsa verkkaisesti. Kuten kuva kertoo, Timo oli tapansa mukaan jo aikaisin huoltamassa veturia (tuon samaisen, nyt moitteetta toimineen, ilmapumpun kanssa hikoiltiin tuskaisiakin karpaloita aika tarkkaan vuosi sitten samoilla pyöränsijoilla).

Kuten tavallista, joku aamuvirkku kulkija oli havainnut ratapihalla mielenkiintoisen puhisijan, ja tunteja ennen museon avautumista oli tallipihalla autokunnittain isompia ja pienempiä ihmettelijöitä.



Vanhojen Dv-sarjojen hyttien tunnelmasta pitävänä nousin kyytiin, kun vetureita lähdettiin siirtämään junarungon eteen. Siirtyminen tallitieltä raiteen 8 pohjoispäähän vaatii useamman edestakaisen liikkeen vaihteiden yli. Etelään mentäessä liikuttiin höyryn ja kahden sylinterin voimalla, ja pohjoiseen veti kahdeksansylinterinen diesel.

Lyhyesti lauantaina

Naapurustossa asuu mopoikäisiä lapsia. Olin kuulevinani omasta nuoruudestani tutun varoitustööttäykseksi tarkoitetun hennon räikkä-äänen. Mutta kai siellä luisti variaattorin hihna. Mopot ovat niin hienoja nykyään.

Kävin vain pyörähtämässä – ja kahvilla – veturitallilla. Ahkerammat tekivät töitä. Tänään on syytä mennä aikaisin nukkumaan. Janoisia vieraita saapuu ratapihalle ennen aamuviittä.

Panos ilmastotalkoisiin

Harkitsimme pitkään ilmalämpöpumpun, tuon yhä useamman talon sähkönkulutusta sääntelevän ja ulkokuorta komistavan laitteen hankkimista omaan kotiin. Nyt sellainen viimein asennutettiin. Pumppu on melkoinen hittituote, ja valikoimissa on runsaudenpula. Myyjät, esitteet ja verkkosivut kertovat hienoja asioita, testit tuovat esiin ominaisuuksia lyhytaikaisessa käytössä ja nettifoorumeilta voi yrittää etsiä kokemuksia pitkäkestoisemmalla aikajänteellä. Suomi24-tyyppisiä keskustelupalstoja antoisammalta vaikutti ainakin lampopumput.info.

Tärkeimpinä valintakriteereinä pidimme valmistajan tunnettuutta, riittäviä nimellisominaisuuksia, takuuta ja asennuspalvelun kattavuutta. Mielenkiintoa ei ollut investoida paljon lupaaviin halpahalli-ihmeisiin eikä myöskään ottaa riskiä lyhyen takuuajan tai sekavan asennustoiminnan vuoksi – jos vaikkapa varsinaisen laiteasennuksen ja siihen oleellisesti liittyvän sähköasennuksen tekevät eri urakoitsijat, ei ole vaikea ennakoida, että mahdollisessa vikatilanteessa syntyy syyttelyn ikiliikkuja - vaikka laite sinänsä näyttäisi numeroarvoiltaan ja testituloksiltaan hyvältä.

Meille valikoitui neljä merkkiä, joiden kesken lopullinen valinta tehtiin laitetoimittajilta tarjouksia kysymällä: Fujitsu, IVT, LG ja Panasonic. Ensimmäistä ja viimeistä edusti sama paikallinen asennusliike. Panasonic on ilmalämpöpumppujen edelläkävijä maassamme, mutta sen nykymalleja ei laitetoimittaja suositellut kiusallisten vikojen ja takuuongelmien vuoksi. Verkkokeskusteluissa moitittiin ainakin ulkoyksikön laakereita. IVT:llä on kattava toimittajaketju. Se mainostaa massiivisesti, ei niinkään sanomalehdissä mutta erilaisilla rakennusalaan liittyvillä foorumeilla. Tavoitteena lienee tehdä merkistä jonkinlainen lämpöpumppualan teollisuusstandardi, missä on aika hyvin onnistuttukin. Hyvänä esimerkkinä on verkko-osoite www.lampopumput.fi. Ilmeisesti maahantuoja luottaa mainoksen mahtiin, kun kauppatapa on sellainen, että nimi pitää olla kauppakirjassa ennen kuin asentaja astuu jalallaan asennuspaikalle. Ostajalle jää aikamoinen vastuu valita mallistosta käyttö- ja asennusolosuhteisiin sopiva laite pelkkien paperien perusteella. Ei kiitos sellaiselle, vaikka tuotteet varmasti ovat periaatteessa hyviä. LG on ilmalämpöpumppujen kaunosielu, design-palkittu tuote, jonka tekniikassakaan ei ilmeisesti ole isompia ongelmia, kun takuu on pitkä. IVT:n tapaan myös LG:llä asennuksen tekee maahantuojan edustaja. Taannoin asuntomessuilta pyydystetty myyntimies lähti mielihyvin katsomaan tilannetta ja teki aivan kelpo tarjouksen. Hän jätti kuitenkin katsomatta tarkemmin sähköasennusmahdollisuudet, ja jälkeenpäin sanoen on todettava, että ehdotus olisi ollut aika kömpelö toteutettava. LG:n hinta oli kovanpuoleinen varsinkin messutarjouksen mentyä umpeen. Merkiksi valikoitui siis Fujitsu. Se vaikutti tasaisen harmaalta – tai paremminkin valkoiselta – työjuhdalta, jonka nykymallistosta ei pahaa sanaa tullut eteen käyttökokemuksia selaillessa. Takuu on LG:n tapaan pitkä. Laitetoimittaja tarjosi kattavan ja olosuhteet mainiosti huomioivan asennuspaketin. Mielenkiintoista oli se, että urakoitsija suositteli heti ns. 12-sarjan mallia, kun kilpailija olisi tarjonnut pienempää 9-sarjalaista (erityyppisestä tekniikasta alkunsa saavat numeromääreet eivät ole suoraan tehoa kuvaavia, mutta antavat suuntaa teholuokasta). Useampikerroksisessa asumisessa pieni ei aina ole kaunista. Fujitsu oli myös hinnaltaan varsin kilpailukykyinen.


Ulkoyksikkö on sellainen kuin ilmalämpöpumppujen ulkoyksiköt tapaavat olla.


Sisäyksikkö on sangen kodinkoneenomainen ja sopii hyvin keittiöön. Puolisoni sanoin se näyttää seinälle ripustetulta mankelilta.

Lyhyenlaiseksi jääneen kesäloman peruja sain pidettyä töistä vapaapäivän. Jäin seurailemaan asennustöitä joskin enimmäkseen pysyttelin poissa tieltä. Mutta kissojen mielestä asennustyökalut ja erityisesti työkalupakit olivat mielenkiintoisia. Pikku veljeksiä ei tarvinnut komentaa pois, kun asentajatkin olivat kissamiehiä.

Odotamme jo talvea paitsi hiihtokelien takia myös siksi, että uuden lämmityslaitteen vaikutus asumismukavuuteen ja sähkölaskuun joutuu tosipaikan eteen.

Sunnuntaipuhteita

Eilen kotipihassa ruohoa leikatessa ajoin leikkurin puunjuurakkoon. Jo toistamiseen tänä kesänä yksi neljästä silppuriterästä iski itsensä puuhun niin syvälle, että irrottamiseen tarvitsin kirvestä ja sorkkarautaa. Leikkurin teräjärjestelmä on suunniteltu fiksusti niin, että tällaisessa tapauksessa terä irtoaa, eikä sen kiinnijääminen riko koneessa muita paikkoja. Puuhun uponneen terän suoristamiseen tarvittiin kevyttä ruuvipenkkiä, vasaraa ja alasinta (jona palvelee pätkä K56-tyyppistä eli 56 kiloa metriltä painavaa ratakiskoa).

Sunnuntaipäivän puhteeksi otin ruohonleikkuria väijyvän juurakon poistamisen. Elävää kasvikuntaa ei tullut kiusattua, kun naapurin Pekka kaatoi tontillaan juurakon isäntäpoppelin jo taannoin. Työkaluiksi otin pistolapion, rautakangen, oksasahan ja kirveen. Hyvää halkaisukirvestä en halunnut tuoda kosketuksiin maan kanssa, joten otin perintökaluna saamani ikivanhan palokirveen. Lapsena opettelin halonhakkuuta samaisella lyhytvartisella ja leveäteräisellä työkalulla: sekä lyömiseen että vääntämiseen tarkoitettuna se oli pikkumiehenkin käteen turvallinen, kun terän irtoamisesta ei ollut vaaraa. Oiva kalu se oli juurakon nostamiseenkin. Lämmin tuli, ja kukkurallinen kottikärryllinen maasta nostettua puuainesta.

Vaihtaessani äidin HP-kannettavan käyttöjärjestelmää kotimaiselta kieleltä toiselle (MS-Windowsin Vista Home Basiciin ei ilmeisesti ole saatavilla toimivia vaihtokielipaketteja, vaan kielenvaihto tehdään asentamalla haluttu kieliversio käyttöjärjestelmästä) Windows Update -palvelu esitti 82 uuden päivityksen asentamista. Se ei ole kummallista, onhan Vista pian jo kolmivuotias, ja päivitystarvetta on. Sen sijaan mielenkiintoista oli se, että yksikään ehdotetuista päivityksistä ei ollut varsinainen Service Pack -päivityskokoelma. Edeltäjän eli Windows XP:n aikana asennusjärjestys oli erilainen, ja Service Pack -koosteita paketoitiin sittemmin tiettyihin käyttöjärjestelmäasennuksiin, mikä vähensi yksittäisten päivitysten asennustarvetta. Kun kaikki yksittäiset päivitykset oli asennettu, niiden jälkeen koneeseen upposivat vielä molemmat Vistalle julkaistut Service Packit. Kakkosversio tosin – megatavujen perusteella – huomasi, että koneessa oli jo kelpo määrä yksittäisiä päivityksiä. Varsin automatisoidustihan nuo pitkänkin kaavan mukaan koneeseen asentuvat, mutta ohjelmistovalmistaja voisi katsoa taakseen siinä suhteessa, että toisi markkinoille asennuslevyjä, joihin olisi jo valmiiksi paketoitu viimeisin päivityskokoelma. Tai sitten vain odotellaan Windows 7:ää ja sen tapaa hoitaa päivitykset (mistä versionumero 7 muuten mahtaa tulla?).

Vierivät kivetkin pysähtyvät joskus

Paikallislehdestä luin A. Kuusiston kuolinilmoituksen, joka kertoi, että kunnioitettavan 91 vuoden iän saavuttanut rintamaveteraani ja monessa rauhantoimessa mukana ollut mies oli reilu viikko sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kuntoili aktiivisesti, ja mikä sillä saralla ehkä mainittavinta, voitti suorituskertoihin perustuvan paikallisen reserviläisyhdistyksen kuntokisan useana vuonna peräkkäin. Vuosikymmeniä nuorempia reservitoiminnassa mukana olevia saa ja pitääkin hävettää moinen. Ei nykykunnolla talvisodan ihmeitä tehtäisi.

Vastaavankaltaisen tapauksen muistan noin kymmenen vuoden takaa, kun olin toimitsijana eräässä reserviläisurheilukisassa, jossa juostiin ja ammuttiin. Mukaan tuli valkeakoskelainen tunnettu takavuosien urheilu-, erityisesti hiihtomies V. Hakulinen. Kisassa ei oltu varauduttu 75-vuotiaiden sarjoihin, ja Veikko ilmoittautui viisikymppisiin. Ei mennyt kauaa, kun toimitsijapöydän ääreen tuli viisikymppistä reserviläisurheilun paikallisaatelia pyytämään, että Veikolle tehtäisin oma sarja, kun 50-sarjassa kilpaileminen ei olisi ikämiehelle reilua. Ei se olisi ollutkaan - viisikymppisiä kohtaan. Jos oikein muistan, niin Veikon juoksuaika olisi ollut kova nelikymppisissäkin. Mutta pyssyn kanssa hän ei ollut aivan sinut, mikä ymmärtääkseni haittasi kansainvälisellä uralla jo 1960-luvulla, kun hän oli siirtynyt jäähdyttelemään hiihdosta ampumahiihdon puolelle. Veikko Hakulisen elämänura loppui edellytyksiin nähden aivan liian aikaisin liikenneonnettomuudessa nykyisen ammattikoulun liikenneympyrän kohdalla pimeänä syysiltana vajaat kuusi vuotta sitten.

Vähäistä on nykypäivän omin voimin kulkeminen entisaikoihin verrattuna. Kostautuuko milloin ja millä tavalla, jää nähtäväksi. Hölkkälenkin verran yritettiin sentään. Muita kulkijoita oli vähän, kun odottivat kai keihäskarsintaa. Ehdittiin siksi kotiin.

Artes liberales

Lukio siirtyi tehtaanpiippujen juurelta väljemmille vesille lukukauden alussa. Ammattikoulua käydään tietyiltä osin vanhassa paikassa vielä vähän aikaa. Tein tänään ensitutustumiseni uuteen lukioon. Rakennus ei ole samalla tavalla massiivinen kuin vaikka toissapäiväinen kokouspaikka Hervannan ammattikoulu, mutta vaikuttava se on. Varsinkin valtava aulatila – forum, kuten sitä nimitetään – on mykistävä.

Opiskelijoita valmennetaan jatko-opintoihinsa perinteiseen tapaan ainakin sikäli, että luokkien ja muiden tilojen nimet ovat latinaa. Ei ole vaikea arvata, mitä opetetaan luokassa nimeltä Anglia, Gallia, Germania tai Slavica. Babyloniassa voitaneen opettaa mitä kieltä milloinkin tarpeen, mutta Scotia kuulosti jo oudommalta. Tai sitten iiri kuuluu Valkeakoskella lukiolaisten kielivalikoimaan (arkkipiispa Isiodorus Sevillalaista mukaillen "Scotia eadem et Hibernia"). Teoria-aineet on asetettu symboliseen järjestykseen niin, että alemman kerroksen – josta sentään ei käytetä nimitystä trivium - muodostavat kielten ja historian ja yhteiskuntaopin tyyppiset aineet, ja huipulla ikään kuin "quadriviriumina" ovat matemaattis-luonnontieteelliset aineet.

Vieraalla kielellä, edes anglien, käytävät kokoukset eivät edelleenkään ole minun heiniäni. Koululaitos on aikanaan tarjonnut erinomaiset eväät, mutta oman laiskuuden vuoksi kielen kuin kielen aktiivinen suullinen käyttötaito on ruostunut. Harvasanainen, joka kirjaimellisesti pohtii pitkään jokaista puheenvuoroaan ennakolta, ei ole kokouksissa aina toivotuin osallistuja.

Jotkut innostuvat opetusteknologiasta verkko-oppimisalustoineen, älytauluineen ja videointeineen. Moni tekniikka mahdollistaa opetuksen ja oppimisen ajallisen ja paikallisen erottamisen toisistaan, mihin liittyy paljon etuja. Minäkin pidän tekniikasta, mutta takavuosina opetustyötä tehdessäni pidin myös välittömästä kontaktista ihmisiin. Tämän päivän teknologia on vielä melko alkeellista siinä mielessä, että silloin kun opetus ja oppiminen tapahtuvat eri aikaan ja eri paikassa, se ei tarjoa kovin hyviä välineitä sivuhuomautuksiin, kysymyksiin ja siihen yleiseen lineaarisesta opetussuunnitelmasta poikkeavaan kohinaan, joka omasta mielestäni oli yksi perinteisen opetustavan parhaita anteja.

Toisessa kokouksessa pohdittiin synkeämpiä asioita. Arkipäivän menosta syrjäytyminen alkaa kosketella nuorissa jo kriittisiä massoja samaan aikaan, kun erilaiset tukipalvelut toimivat projektiluonteisesti eli vähän väliä tavoitteitaan ja henkilöstöään vaihtaen. Ei hyvä.

Illalla olen yrittänyt olla kavereille avuksi veturin oikeiden värisävyjen, osoitetarrojen ja kiintolevyliittimien muodossa. Aika tietokonepainotteista sekin.

Mukavalle viikonlopulle mukava päätös

Iltapäivällä puolisoni ja minä lähdimme viettämään kahdettatoista hääpäiväämme niinkin romanttiseen ympäristöön kuin museojuna-ajelulle. Teema oli sikäli sopiva, että aikanaan aloimme treffailla paljolti juuri rautatieharrasteen merkeissä. Seurustelun alkuvaiheessa Dr13:n lähtömurina tiesi vähintään viikon erossaoloa, mutta nyt äänen haikeuteen kuuluu jo annos romantiikkaa.

Haapamäen Museoveturiyhdistyksen aktiivit olivat kutsuneet Museoveturiseuran kollegansa Suomen Rautatiemuseolla Hyvinkäällä vietetyn, jo perinteeksi muodostuneen rautatiemuseopäivän museojuna-ajeluihin kiitokseksi edellisen viikonlopun avusta Toijalassa. Aika moni meistä hyödynsi haapamäkeläisten lupaaman koko päivän vapaalipun. Toijalasta lähteneen kuuden museoveturiseuralaisen oli alunperin aikomus mennä Hyvinkäälle tapahtuman henkeen sopien junalla, mutta vaikka pääradan yhteydet ovat hyvät, lähdimme silti kahdella henkilöautolla. Tähtäsimme nimittäin jälkimmäiseen Hyvinkää-Lohja-museojunaan, jolta kotiinpaluu olisi VR:n aikataulujen puitteissa jäänyt melko myöhäiseksi.

Oikeastaan puolisoni ja minä emmimme hiukan lähtemistä museojunaan. Ehkä olisimmekin vain tyytyneet katselemaan toimintaa Rautatiemuseolla, ellei aina ystävällinen Sakke olisi tullut ojentamaan vapaalippuja henkilökohtaisesti.

Oli toki mukavaa matkustaa Suomen kolmanneksi vanhimmalla radalla, jonka tällä osalla ei ole ajettu aikataulunmukaista matkustajaliikennettä sitten syyskuun 1983. Kotona olemme viime päivinä harjoittaneet säilömistoimintaa, joten asiaan sopi käväistä etikan alkulähteillä. Ratavarren maisemat alkoivat avautua aivan uudella tavalla, kun vierelle saatiin Eskon tuomaa paikallistuntemusta. Nähtiin niin Yaran koetilaa kuin entistä merenkulun radioasemaakin.

Lohjalta päästiin lähtemään takaisin lähes tuntia ennen alkuperäistä aikataulua. Muutaman kuvan ottamiseen pysähdys jätti kuitenkin aikaa:







Sähkötolpaton ratalinja on otollinen museojunan kuvaamiseen, ja moni käyttikin tilaisuutta hyväkseen. Erityisen hienoa oli paluumatkalle – jolla kyytiin oli jäänyt lähinnä vain vannoutuneimpia rautatieharrastajia - järjestynyt kuvauspysähdys Katinhännän tasoristeyksen kohdalla vähän ennen Otalampea.

Hyvinkäälle palatessa alkoi olla nälkä. Puolisoni kanssa juhlistimme kuparihääpäivää osuuskaupan etukorttipihvillä paikallisella huoltoasemalla.

Lauantaitoimia

Aamupäivällä kävin kylällä hakemassa postista ja viemässä veturitallille ensi vuoden kiskoliikennekalenterit. Kun kylän postipalveluiden tarjonta viime vuonna siirtyi valtiolta osuuskaupalle, palvelut paranivat siinä suhteessa, että niitä on saatavissa arkisin aamuseitsemästä iltayhdeksään ja myös lauantaisin ja kesäsunnuntaisin. Ihan kaikessa osuuskauppa ei kuitenkaan osoita osaamista, mistä kertoi karua kieltään aamulla käyty pitkä puhelu viime kuussa Tampereelta siirrettyä museoveturia koskevista suunnitelmista.

Samalla reissulla hain maatalousliikkeestä kaksi betonilaattaa ilmalämpöpumpun ulkoyksikölle jalustapediksi. Talomme kivijalka on kolmannen maailmansodan odotusten alla rakennetuille tyypillisen korkuinen, eikä asuinkerrosten puurunkoon ole viisasta kiinnittää pumppua.

Loppupäivä meni pihapuuhissa. Laatat oli nopeasti asetettu. Kahden punaherukkapensaan sato tuli talteen. Pensaat ovat varjon puolella ja niiden antimet kypsyvät verkkaisesti. Vielä jäi muukalaiselle, orvolle ja rastaalle satoa rungon kylkeen kypsymään.

Pihapuuhien aikaan ystävämme Jehovan Todistajat käväisivät jutustelemassa. Puolisoni ja minä olemme heille arvatenkin maukas saalis, kun kauniimpi toimii kansankirkon ammatissa ja minä sen vähäisessä luottamustehtävässä. Todistajat ottivat asiakseen kiistämättä mielenkiintoisen aiheen: kirkon opetusviran ja diakoniaviran erottamisen ristiriidan alkukirkon ajatteluun nähden. En viitsinyt ryhtyä ilkeilemään (tulkoon se synti tehtyä blogissa), että me luterilaiset hoidamme myös diakoniapuolta emmekä keskitä kaikkia voimavarojamme kiertelemään maita ja mantuja opettaaksemme oikeassaolemista.

Sadonkorjuun alkupäiviä

Työpäivän ohjelmaksi aikatauluttamani ohjelmistoasennus vei reilun tunnin. Aika näyttää, onko jatkossakin yhtä helppoa.

Ruokatunnilla pari siviilipuhelua. Tilasin kotiin ilmalämpöpumpun, ja ilmoittivat Matkahuollosta, että takuuhuollossa käynyt tietokone on noudettavissa.

Lämpöpumpusta lisää sitten, kun kokemuksia saadaan. Lenovo-kannettavan takuuhuollosta niitä saatiin nyt. Olivat vaihtaneet koko emolevyn. Näytönohjainongelma ei tainnut jättää paljon vaihtoehtoja. Työ oli tehty hyvin, ja kotiin jättämäni kiintolevyn paikalleen laittamisen jälkeen kaikki toimi, kuten piti. Työn etenemisen aikana sain kaksi sähköpostia. Ensimmäisessä ilmoitettiin, että laitteeseen on tilattu komponentteja (olisi voinut samalla kertoa, mitä ja miksi) ja toisessa, että korjaus on valmis ja laite lähetetään takaisin (olisi voinut samalla kertoa, että toimitus kestää viikon päivät). Kun taustalla ovat kirjaimet IBM, lienee kohtuutonta odottaa kovin nopeaa tai asiakaslähtöistä toimintaa, mutta kuten asiaan kuuluu, tulos oli juuri se, mitä vaadittiin.



Pilvet puhalsivat päälle lenkille lähdettäessä, mutta emme ehtineet kastua. Iltapuhteena etikkaista säilömistä.

Mehumaija saa heruttaa kotipihan anteja yösähkötariffilla.

Unelias sunnuntai

Pyhäpäivä oli hyvä varata vauhdikkaasta viikonlopusta toipumiseen. Kesäinen sää suosi pihapuuhia. Puolisoni perkasi kukkia ja kasvilavaa, ja minä otin työkaluksi ruohonleikkurin. Kymmenen päivää näyttää olevan vielä tässä vaiheessa vuotta ruohonleikkuun maksimiväli. Lähiympäristössä samaa toimintaa harrastivat monet muutkin. Varhaisin aloitti aamuyhdeksältä, ja vielä kymmenkunta tuntia myöhemmin jossakin pärisee.

Jos ruoho jaksaa kasvaa, niin tomaatit eivät. Ongelma on seutukunnalla kuulemma yleinen. Sen sanotaan johtuvan alkukesän kylmistä päivistä, joiden vaikutusta myöhemmin tulleet lämpimät jaksot eivät ole pystyneet korjaamaan.

Pihatöiden päälle vein paloasemalle veturinvesitystä varten lainaamani kolmituumaiset letkut. Palolaitoksella on aina suhtauduttu myönteisesti veturitallin harrasteisiin, ja letkuja ja joskus muitakin apuvälineitä on auliisti lainattu. Niin veturitallin nurkilla kuin kylällä muutenkin oli unelias tunnelma.

Museojunatalkoot

Kuten arvasin, jäi lauantain vastainenkin yö lyhyeksi. Nukkumaan yhden jälkeen, kun veturi oli juotettu, ja ylös viideltä talkooväen aamupalaa valmistamaan. Veturitallilla ei ole ahtaan miehistöhuoneen jääkaappia, kahvinkeitintä ja mikroaaltouunia parempaa keittiötilaa, joten puolisoni ja minä valmistelimme aamiaisen kotona. Jakelupisteenä sai toimia jykevä pöytä museotiloihin eläköityneen Vr2-höyryveturin kupeessa. En tiedä, miten totta oli viime kesänä kuultu heitto, että kiertue-elämää viettävän museojunamiehistön tavanomainen aamiainen koostuu perunalastuista, mutta tässä tiilitallissa ollaan pyritty tarjoilemaan jotakin muuta. Tällä kertaa muun muassa ruisleipää, vaaleaa leipää, juustoa, metwurstia, appelsiinimehua, jogurttia, kurkkua ja Turun radan varressa kasvatettua lehtisalaattia. Ja tietenkin pannuittain kahvia.

Aamiaisen ja veturin aamuvesityksen jälkeen haapamäkeläisten museojunamiehistö lähti omiin tehtäviinsä ja veturitallin väki omiinsa. Jälkimmäiset ottivat työn alle muun muassa Kisko-Kalle-raidetraktorin remontin jatkamisen. Simon suorittaman polttoainejärjestelmän puhdistuksen ja ilmaamisen sekä ampeerimittarin korjauksen jälkeen tuo kuusi vuotta sitten yllättäen mykistynyt kiskojen kummajaisen ilmajäähdytteinen KHD-dieselmoottori käydä rotkotti taas kauniisti. Museoveturiseuran kaltainen liikenneluvaton yhdistys ei tietenkään varsinaisesti tee mitään ajokuntoisella liikkuvalla kalustolla, mutta aina on mukava tietää, että omassakin tallissa on jotain, joka pitää kovaa ääntä, päästää savua tai edes pakokaasua tai liikkuukin tarvittaessa omin konein.



En tiedä, paljonko matkustajia tämänvuotinen Valkeakosken radan museojuna keräsi. Joku arveli heitä olleen jonkin verran vähemmän kuin viime elokuussa ajetuissa radan 70-vuotisjuhlajunissa. Se on ymmärrettävää, koska radan vuosipäivästä kirjoitettiin paikallisessa lehdistössä silloin useampaan kertaan ja annettiin siten ilmaista mainosta museojunaliikenteelle. Muutamia Museoveturiseuran keltaliivisiä toimi junassa järjestyksenvalvojina. Lienemme sen verran karun näköisiä äijiä, että sovellumme kyseiseen tehtävään hyvin.



Lähdin jälkimmäiselle reissun kylkeen autolla radan vartta seuraillen. Hyvillekään kuvauspaikoille – näyttävää Konhon siltaa tietenkin lukuunottamatta – ei ollut löytänyt tietään muita kameraihmisiä. Ikävä kyllä onnistuin pilaamaan lähes jokaisen otokseni. En tiedä, oliko syynä liiallinen automatiikan käyttö yhdessä putken vastavalosuojan kanssa vaiko vain yleinen osaamattomuus. Tuudittauduin monen vuoden ajan helppoon kuvaamiseen Minoltan Z1-pokkarilla, ja viimesyksyisen Pentax K200D -järjestelmän hankkimisen jälkeenkin valokuvauksen perusteiden opiskelu ja kertaaminen on jäänyt turhan vähiin (valitsimme silloin edullisen, kuitenkin kuvanvakaimella varustetun rungon, johon sopivat monenlaiset edulliset objektiivit – nyt kiinnitettynä oli Sigman 70-300-millinen zoom – kinofilmiaikainen järkkärihankintamme, ylitekninen Sigma SA-300-runko, kun osoittautui virheeksi sopivien putkien hintalappujen vuoksi).

Valkeakosken keikkojen jälkeen oli vuorossa reilu tunti iltapäiväjumppaa täytettäessä höyryveturin tenderiä viereisellä raiteella seisovasta halkojenkuljetusvaunusta. Taidan olla aika kesäterässä, tai sitten huonoa saunaa lämpöolosuhteiltaan muistuttava höyryveturin hytti vain on tehokas kuntosali. Mutta Tepon kanssa oli hyvä tehdä pinoa.



Suihku olisi ollut tarjolla heti halotusurakan päätteeksi, kun Esko ryhtyi kastelemaan vesityspaikan ympäristöä veturin piipusta nousevien kipinöiden ja kuuman kesäpäivän mahdollisten yhteisvaikutusten varalta. Oli vähällä, etten riisunut ainakin paitaani ja kirmaissut suihkun alle, mutta entisen halkotarhan rinteessä seissyt katselijajoukko hillitsi aikeet. Tyydyin huuhtelemaan pään ja käsivarret tenderin säiliöstä, kun vedenpinta oli noussut tarpeeksi korkealle.

Museojunan tultua lähtövalmiiksi kohti uusia seikkailuita - ensi viikonloppuna haapamäkeläiset ajavat uusmaalaisissa maisemissa ja sitä seuraavana Loviisassa - lähdettiin tankkaamaan tankkaajia Iskhmetin paikkaan. Viimeisenä saapuvia varoitettiin pizzatilauksen vievän puoli tuntia – tosin läheskään niin kauaa ei 15 pizzan tekeminen ammattilaisilta vienyt – joten päivälliseksi valikoitui pitkästä aikaa kebab.

Ruokailun jälkeen oli tarkoitus käväistä pikaisesti kotona ja palata tallille parantamaan maailmaa. Mutta kahden yön vähäinen nukkuminen vaati veronsa ja uni tuli heti vaakatasoon päästyä. Yhdentoista jälkeen käväisin kuitenkin kuuntelemassa Dv16:n lähtövihellyksen ja heilauttamassa hyvästit. Oman yhdistyksen sitkeimmät vasta aloittelivat saunavuoroaan.

Veturivalvojaiset

Vuorokauteen ei ole tullut nukuttua ja sen alkaa huomata. Viime yö meni haapamäkeläisroikkaa veturitallille odoteltaessa. Johtoveturina toimineen Dv16:n paineilmakompressorin sähkövika viivästytti matkantekoa Korkeakoskelta saakka, ja juna saapui reilut puolitoista tuntia myöhässä noin klo 3.40. Apuveturina toimineen Tk3-höyryn vesityksen jälkeen pitikin jo valmistautua töihin lähtöön. Kolmantena veturina tuli ranskatar Dr13, joka on tarkoitettu käytettäväksi vasta viikon päästä.



En voinut taaskaan välttää kiusausta tuppautua Dv16:n hyttiin muka luotsiksi, kun paikallislupien turvin vetureita lähdettiin siirtämän talliraiteille. Dv-veturisarjoissa ja niiden avarissa hyteissä - varsinkin näissä vanhemmissa - on minusta jotain kutsuvaa.

Halkokuorma tuli Kylmäkoskelta aamupäivällä, ja talkooväen palaillessa tallille iltapäivän mittaan, kuka levolta, kuka töistä, se siirrettiin vauhdilla Tk3:n tenderiin. Öisen matkan aikana "Pikku-Jumbo" oli joutunut työskentelemään johtoveturin ongelmien takia suunniteltua kovemmin, joten halkoja joudutaan illan mittaan latomaan tenderiin vielä lisää haapamäkeläisten omasta halkovaunusta. Vaihtotyöluvat höyryveturin siirtämiseksi sopivalle paikalle saataneen kymmenen aikoihin. Kovin paljon ei tulevanakaan yönä nukuta.

Huomenna ajetaan kaksi reissua Valkeakoskelle ja takaisin tämän aikataulun mukaisesti.

Pahanteosta tavattuja

Erikoinen kauppatapa

Törmäsin työmaalla mielenkiintoiseen kauppatapaan. Minulle soitti henkilö, joka kertoi, miten olimme muka keväällä sopineet, että työnantajani lopettaa ilmoittelunsa FinnForum-nimisessä palvelussa. Hän lupasi faksata kaavakkeen, jonka allekirjoittamalla ilmoitussopimus päätetään nyt meneillään olevan jakson jälkeen. Hän pyysi palauttamaan kaavakkeen pikimmiten allekirjoitettuna.

Faksi tuli ja sen sisältö oli mielenkiintoinen. Pian sen jälkeen samainen myyjä soitti ja halusi varmistaa faksin perilletulon, koska ”toimiston tytöillä oli ollut jotakin epäselvyyttä faksinumeron kanssa.” Samassa yhteydessä hän vielä muistutti pikaisesta palauttamisesta.

Faksattu lomake oli mitä mielenkiintoisin. Kyseessä ei suinkaan ollut palvelun peruutus, vaan tilauskaavake (PDF-tiedosto, 36 kB), jolla olisi tilannut bannerimainoksen julkaisemisen 750 euron hintaan (olen pyyhkinyt lomakkeesta huijarin käyttämän nimen – voihan olla, että taloudellinen taantuma pakottaa pohjimmiltaan kunnon ihmisiäkin turvautumaan epätoivoisiin varainhankintakeinoihin).

Lomake jäi tietenkin palauttamatta. Työnantajani ei ole ilmoitellut mitään FinnForum-palvelussa. Arvelen, että myyjän kauppatapa perustuu siihen, että vastaanottaja kaiken kiireensä keskellä huijataan allekirjoittamaan mainostussopimus siinä uskossa, että hän peruuttaisi jonkin vanhan sopimuksen.

WWW-sivujen kräkkeröintiä

Moni on varmasti törmännyt enemmän tai vähemmän hauskoihin kuviin, joissa jonkin tunnetun WWW-sivun sisältö näyttää ensi katsomalta siltä, miltä pitää, mutta osoittautuu sisällöltään joksikin aivan muuksi. Esimerkkinä vaikkapa
VR:n sivu.

Kyse ei läheskään aina ole siitä, että sivu olisi oikeasti murrettu ja tärvelty – toki sellaistakin tapahtuu. Yksinkertainen WWW-sivun ”kräkkäys” saadaan aikaan kirjoittamalla selaimen osoiteriville seuraava JavaScript-koodinpätkä ja painamalla Enteriä:
javascript:document.body.contentEditable='true'; document.designMode='on'; void 0

Selaimessa näkyvä sivu siirtyy nyt ”editointitilaan”, jossa käyttäjä voi vapaasti muokata sivulla olevaa tekstiä. Tämän jälkeen vain kaapataan kuva esimerkiksi Alt + PrintScrn –näppäinyhdistelmällä, tallennetaan se ja esitellään ylpeänä ”kräkättyä” sivua.

Tällainen ”kräkkeröinti” on sikäli harmitonta, että se ei millään tavoin muuta kohteena olevan sivun sisältöä vaan ainoastaan sitä, mitä käyttäjän omalla näytöllä sillä hetkellä näkyy. Kellekään muulle tällainen temppu ei näy – paitsi tietenkin, jos siitä otetaan ruutukaappaus, joka tallennetaan kuvaksi ja esitellään muille.

Messuilla

Puolisoni ja minä vietimme sunnuntai-iltapäivän asuntomessuilla. Näytteilleasettajakortti takasi ilmaisen pysäköintipaikan ja minulle sisäänpääsyn takaovesta. Kauniimmalla oli vapaalippu.

Tutustumiskohteiksi valitsimme pääosin tavanomaisia taloja. Nykypäivän rintamamiestaloksi kutsutusta Ensi-talosta on Reijo Valta blogissaan jo kirjoittanutkin asiat. Talo näyttää paremmalta sisältä kuin ulkoa, mutta on 50-lukulaiseen asumissuunnitteluun tottuneelle silti ahtaan oloinen. Luksustaloihin emme viitsineet jonottaa. Retrohenkinen TV-talo käytiin katsomassa, mutta muuten katselimme lähinnä talopaketeista kuoriutuneita. Yksitasoratkaisut eivät edelleenkään miellyttäneet.

Nykypäivänä eletään parhaimmillaan kahdessa kerroksessa. Se kutistaa elintilaa tai ainakin sen kokemista. Nyt ei mennä maan alle. Toisen maailmansodan muistoissa ja kolmatta odotettaessa mentiin alas betonimyllyn jurnauksen tahdissa ja sitten aikanaan ylös elintason nousuhississä.

Possunleike messuravintolateltassa oli runsas ja herkullinen, mutta sekajätemäärä oli hurja.

Epävirallinen talkoopäivä

Lauantai ei ollut virallinen - Museoveturiseuran vuosikokouksessaan vahvistama - talkoopäivä veturitallilla, mutta työväkeä saapui kahdesta läänistä sähköposti- ja puhelinliikenteen myötä. Kuten tapana on ollut, epävirallisena talkoopäivänä tulosta syntyy enemmän kuin kalenteriin merkittynä.

Uskottava se on. Yhdelle neljästä jäljelläolevasta, Tv1 nro 933:lle, aiotaan tehdä höyrykattilajärjestelmän vesipainekoe. Heikki ja J.-P. leikkelivät tiivisteitä grafiittilevystä, ja ne tiesivät paikkansa, vaikka pientä pyöreää viilaa ei tallilta löytynytkään. Sitä, mikä ensi keväänä mahdollisesti toteutuvan koitoksen jälkeen onkaan satakunta kilometriä konepajaremontin jälkeen ajetun "Jumbon" tuleva elämänkaari, en lähde arvailemaan. Tekijämiehet tietäen tulos voi olla mitä kunniakkain.

Hitsauskurssiakin tarjottiin, mutta tarjoukset hiljenivät kummasti, kun tuli puhe työkokemuksista. Juha teki Valmetilla Dr16-veturien ja Helsingin metrojunien telejä, ja Ilkka ja Esko hitsaavat leipätyössään päivittäin. Sinkityistä tolpista tuli kymmenen 80-senttistä pätkää, ja niiden jaloiksi löytyi tarpeellinen määrä kiskonaluslevyjä. Otin hommakseni viimemainittujen koneellisen ruosteenpoiston, mikä tuotti kelpo määrän nenäntukkoisuudeksi konkretisoitunutta metallipohjaista materiaa.

Nuorissa miehissä on tulevaisuus. Pete selvitti Kisko-Kallen sähköongelmat ja Jani ajoi tallin ympäristön nurmikot kuntoon.