Reidarin kevät

Uutisissa on kerrottu, että Japanin kevät on virallisesti alkanut tänään kirsikan päästyä kukkaan Tokiossa. Menee vielä aikaa ennen kuin kotipihan kirsikka on samassa vaiheessa.


Reidar Särestöniemi: Kevään kirkkaat vedet tulvivat kartanolle ja sulattavat roudan, 1973

Suomalaisen, erityisesti tietenkin lappilaisen, kevään värien tallentaja Reidar Särestöniemi (1925-1981) oli taiteilija, jota taidehistoriamme kaanon ei juuri huomioi. Markku ja Olli Valkosen "Suomen taide" -sarjassa häntä ei mainita sanallakaan, ja hieman uudempi "Ars- Suomen taide" -sarja tiivistää yhteen kappaleeseen näkemyksen Särestöniemestä populaarikulttuuriin kallellaan olleena luonnonmystikkona.

Särestöniemen ystävät pitävät virallisen taidehistorian taholta osoitettua väheksymistä ja yksinkertaistamista kateutena. Reidar kun onnistui jo elinaikanaan siinä, missä harva ammattitoverinsa. Hän menestyi taiteellaan, nautti laajojen piirien suosiota ja lopulta teki itsestään brändin. Jo pian vuonna 1959 järjestetyn ensimmäisen yksityisnäyttelynsä jälkeen hän kehtasi pyytää tauluistaan suurempia hintoja kuin muut aikalaistaiteilijat - ja sai pyytämänsä. Myöhemmin menestyksen vakiinnuttua hän ryhtyi signeeraamaan teoksensa koko alareunan leveydeltä. Kerrotaan, että vihjattaessa kriittisesti teosten korkeisiin hintoihin Särestöniemi totesi, että kuka tahansa voi hankkia hänen taulunsa seinälleen. Hän nimittäin myi taulujaan myös osamaksulla pitkillä maksuajoilla ja signeerasi työn, kun viimeinen erä oli maksettu. Virallinen suomalainen taidehistoria ilmeisesti päättelee, että tällainen taiteilija on määritelmällisesti siirtynyt "oikeasta" kulttuurista populaarikulttuurin puolelle.

Erään anekdootin mukaan 1970-luvun yhteiskuntakerrostumien kermaa oli "Rivitalo uima-altaalla, Särestöniemi seinällä ja taistolaiset mukulat". Mitä taistolaisuuteen tule, Särestöniemi itse ei ollut poliittisesti järin aktiivinen enää menestyksensä vuosina. Nuorena hän oli ollut isänsä tapaan kotiseudulleen tyypillinen korpisosialisti - minkä ohessa lähti sotaan jo 17-vuotiaana ja vietti rintamalla kaksi vuotta. Särestöniemi on tiettävästi ainoa suomalainen taiteilija, joka kävi SKP:n ylläpitämän Sirola-opiston. Opistossa taiteilijan pääaineena oli marxilainen filosofia. Aate johdatti Särestöniemen opiskelemaan taidetta Leningradiin vuoksiksi 1957-59. Hän lienee ollut ensimmäisiä länsimaisia stipendiaatteja Repinin taideakatemiassa neuvostoaikana - oppilaitos oli toki tuttu suomalaisillekin suuriruhtinaskunnan ajoilta. Suomalainen vierailijaryhmä sattui käymään taideakatemiassa tuohon aikaan ja pääsi tutustumaan harjoitukseen, jossa maalattiin alastonmallia. Suomalaiset vaikuttuivat paitsi mallin kauneudesta myös hienostuneisuudesta, jolla vietnamilaiset, kambodzhalaiset ja pohjoiskorealaiset taideopiskelijat töissään viljelivät, tai jyhkeästä sosialistisesta realismista, jota neuvostoliittolaiset suosivat omissaan. Opiskelijoiden joukossa oli myös mies, joka oli maalannut suuren taulunsa primitiivisen naishahmon karkein ääriviivoin, raskaan vihreällä sävyllä. "Tuo ei ole ainakaan venäläinen", oli joku valtuuskunnan jäsen kuiskannut tovereilleen. "Ei, mie oon Reitari Kittilästä", oli outo maalari kääntynyt vastaamaan vieraille. Leningradin-opintojen jälkeen Särestöniemi erosi SKP:stä, koska näkemänsä perusteella ei voinut enää uskoa reaalisosialismin kykenevät tekemään maailmasta sellaista kuin hän oli sosialismilta odottanut. Nykytermein ilmaistuna Reidar ryhtyi siirtymään punaisesta vihreään, joka silloin ei ollut puoluepolitiikan väri. Hänet tunnettiin Lapin luonnon puolestapuhujana ja erityisesti eläinten ystävänä.

Tunnettua on, että Kekkonen suosi Särestöniemeä vieraillen tämän luona ja myöntäen taiteilijaprofessorin arvonimen vuonna 1974. Voi olla, että Kekkonen piti Reidarin tauluista, kuten moni muukin viralliseen taide-eliittiin kuulumaton aikalainen. Tai voi olla, että Reidarin persoona valloitti seuramiehiä arvostavan seuramies-Kekkosen. On niinkin, että pohjoisen seudun huomioiminen myös kulttuurin saralla sopi keskustalais-kekkoslaiseen aluekehityspolitiikkaan. Erityisesti Meänmaan seutu, jonka välittömän lähipiiriin Kittiläkin kuuluu, oli kiitollista aluetta kohdistaa huomiota, koska sieltä oli vanhat luontaiset yhteydet Ruotsiin ja ylipäätään pohjoismaiseen kanssakäymiseen. Se sopi hyvin tavoitteisiin korostaa Suomen asemaa idän ja lännen välissä sijaitsevana puolueettomana maana.

"Tuhlaileva värivimma", millä ilmaisulla Ars kuvailee Särestöniemen 1960-luvun lopulta alkanutta maalaustyyliä, voidaan nähdä ehkä oikeammassa asiayhteydessään lappilaisena "action paintingina" - taannoin näkemäni elokuvataltioinnin perusteella Särestöniemen tapa maalata oli varsin fyysinen ja sopii hyvin tuohon rosenbergiläiseen termiin - jossa pimeän vuodenajan jälkeiset luonnon värit on tuotu esiin sillä voimalla, jolla kaamosta kammoksunut taiteilija on ne ottanut vastaan.

Lappilainen luonto tarjosi 1960-70-lukujen ruuhkasuomalaisille eksotiikkaa vähintään kotitarpeiksi. Se oli todennäköisesti tärkeä tekijä Särestöniemen suosion takana. Ilmaisutapa värimaailmoineen oli helppo tulkita mystiseksi, ja se myi.

Tämän vuosikymmenen alussa ilmestyneessä "Reidar Särestöniemen maailma" -kirjassaan taidehistorioitsija Juha Ilvas - joka toimii ymmärtääkseni taidehistorian kentällä establismentista sivussa, hiukan samantyyppisessä asemassa kuin Reidar aikanaan taiteen tekemisessä - kirjoittaa, miten "Särestöniemen maalauksissa voi nähdä suurina pintoina värejä, jotka löytyvät vain luonnon mikrokosmoksesta." Ehkä kysymys onkin enemmän ympäristöön liittyvien havaintojen tarkkuudesta kuin mystiikasta.

Satunnaisena taiteen harrastelijana näen Särestöniemen tyylissä yhteyksiä yhdysvaltalaiseen abstraktin ekspressionismiin tai eurooppalaiseen informalismiin. Paitsi että - maanmiestä on tietysti helppo kehua - Reidarilla on töissään usein enemmän ideaa - havaitsemista ja toteamista - ja vähemmän tarkoituksettomuuteen naamioitua selittämisen pyrkimystä kuin vaikka Pollockilla, jonka kernaasti luen myös suosikkieni joukkoon.