Jalka rakolle

Viikonlopun alkupuoli tuli vietettyä etelässä. Melkein pääkaupungissa, tai samassa läänissä ainakin. Oma Pride-kulkue oli muuttua Tuska-festareiksi, kun perjantai-iltana muistamattomuuttani teippasin kantapäät liian säästeliäästi. Ei sillä, etteikö pahempaakin olisi joskus tullut koettua. Pohjoinen "De 2 daagse" paineltiin kymmenettä ja viimeistä kertaa Sibeliuksen maisemissa.

K. Pippingin jalanjäljissä tuli tehtyä toimintatutkimus "Alimiehitetty puolijoukkueteltta pienoisyhteiskuntana".

Ensimmäisenä paikalle päätyy yöosuuden keveissä varusteissa taivaltanut kevyen sotaväen kevyellä 1980-luvulla kevyessä panssariväessä käynyt reserviläinen. Ei mikään sissi. Hän on tyrkyttäytynyt ensin tekemään tulta kumppaninsa teltan kamiinaan, mutta kohteliaan kieltäytymisen jälkeen tajusi, että partioliikkeen parissa varhaisvuotensa viettäneen kumppanin todennäköisyys saada tuli syttymään kosteilla puilla on paljon suurempi kuin itsellään. Päättää kuitenkin kokeilla sytytystaitojaan oman telttansa kamiinaan, saa klapit rätisemään ja käy himalajankestävään makuupussiinsa levolle.

Seuraavana telttaan saapuu kuntoilumies Tampereelta. Nyökkää kamiinan kesäiltaan soveltuvalle miedolle lämmölle, virittelee kuivausnarun teltan kattoon ja käy himalajankestävään makuupussiinsa.

Kolme tosireserviläistä tulevat kimpassa. Muistelevat inttiaikojaan, jotka sattuivat melkein talvisotaan, ja päättävät ladata kamiinan täyteen. Tietenkin se moisesta käsittelystä sammuu, mutta ahkeralla yrittämisellä ja hitonmoisen metelin kera syttyy uudelleen. Lähtevät vielä ulos leutoon kesäyöhön.

Viimeisenä tulee Nijmegeniin treenaavan sotilasjoukkueen edustaja. Käy himalajankestävään makuupussiinsa, ja pian pyytää saada avata teltan liepeet. Kaksi muuta paikallaolijaa ovat jo kuoriutuneet omista makuupusseistaan, mutta hyväksyvät pyynnön. Kesäyön tuuli vilvoittaa, ja kamiina saa rauhassa sammua kolmikon nukahtaessa.

Aamuyöllä tosireserviläiset saapuvat takaisin. Paitsi yksi, jonka raportoidaan jääneen naisiin. Huomaavat kamiinan sammuneen, täyttävät sen uudelleen ääriään myöten, mutta muiden onneksi eivät saa sitä metelistä huolimatta syttymään. Luovuttavat ja käyvät himalajankestäviin makuupusseihinsa ja nukahtavat tyytyväisinä.

Johtopäätös: Telttakamiina on niukka resurssi. Kun sellainen kerrankin eteen sattuu, sitä pitää hyödyntää viimeiseen saakka. Pitää, vaikka ulkona olisi 15 celsiusastetta lämmintä ja makuupussissa kestävyyttä kauas pakkasen puolelle.

60 kilometrin jälkipuolisen Tuska-festariosuuden päälle on ollut hillitön himo - jollei aivan viillellä niin kuitenkin - pistellä itseään. Mikähän siinäkin on, että rakon puhkominen tuntuu miellyttävämmältä tehdä itse kuin antaa koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden hoitaa homma? Tältäkin olisin välttynyt, jos perjantai-iltana olisin vaivautunut ajattelemaan ja muistelemaan.

Muutama kuva tapahtumasta.