Sunnuntaihiihtelijän mietteitä

Päiväseltään kirjoittelin pari työsähköpostia. Sunnuntaisin niin tekevät monet, mutta arvatenkin yhä pienenevä vähemmistö. Hiihtoladulla asia alkoi jostakin syystä mietityttää. Sähköpostiviestinnän yleistyttyä kattamaan pääosan tavalla tai toisella tekstuaalisista ammattialoista, ts. ammateista, joiden työnkuvassa kirjallinen ilmaisu jollakin oleellisella tavalla liittyy työn ytimeen, sähköpostittamista ovat alkaneet koskea samantyyppiset etikettisäännöt kuin puheluita: vapaa-ajalla otetaan yhteyttä vain, jos on pakko. Soittaja on perinteisesti pahoitellut soittaessaan työasioista tietäessään toisen olevan vapaalla, mutta aika moni selittelee myös sitä, jos on kirjoittanut sähköpostin omalla vapaa-ajallaan. Kuten huomataan, tässä kohden puhelin ja sähköposti eivät ole lainkaan yhteismitallisia, mutta silti, viime vuosikymmenellä harjoitetusta hehkutuksesta huolimatta, sähköpostiviestintä ei ole luonut juurikaan mitään merkittävää uutta viestintäkulttuuriin. Eikä ole ollut tarpeenkaan, kun vanhoilla käytännöillä pärjätään yhä.

Oma tapani - hyvä tai paha, luultavimmin kuitenkin yhdentekevä - kirjoitella työsähköposteja viikonloppuisin periytynee ajalta, jolloin ei ollut varmuutta, milloin seuraavan kerran pääsee kirjoittamaan ruudulle mail tai elm. Nykyisin tuohon ajatusmalliin ei olisi tarvetta, kun Seamonkeyn voi napauttaa auki milloin vain, mutta luulen, että tällä on jotakin yhteistä Maalaisen aikanaan mainiosti kuvaaman pula-ajan lapsen ruokasuhteen kanssa.

Ei sillä, etteikö ruokakin maistuisi. Tällaisena päivänä varsinkin lämmin keitto on erinomaista. Ladulta palattua ruokimme itsemme kelpo lautasellisilla joulun alla pakastimeen keitettyä kasvishernekeittoa. Vaikka laskiaiseen on vielä aikaa, maistui hyvin. Tampereella muuten myivät toissapäivänä jo laskiaispullia.