Ei mikään paha Nuutti

Uni maittoi hyvin perheen niin ihmis- kuin kissajäsenillekin tämän lyhytaikaiseksi jääneen tanskalaisen Pohjanmeren imperiumin Knuut-kuninkaalle omistetun päivän aamuna. Aamupäivä meni siivoilupuuhissa: uunin pesä puhtaaksi, kompostoituvat kompostiin ja toissapäiväisen myräkän pihapuista pudottama melkoinen määrä pientä oksaa ja risua kasaan odottamaan hakettamista. Kova tuuli ei tällä kertaa - onneksi - ollut pudottanut kuin yhden sellaisen oksan, joka kelpasi pätkiä polttopuuksi.

Tykkään ajella partaa ja hiuksia. Tuskin minusta alalle olisi, mutta itseään voi aina nyrhiä. Jotta ei menisi liian metroseksuaaliseksi, teen homman mielelläni ulkona liiterin seinään ripustetun peilin edessä. Peilistä katsoi taas sen näköinen pärstä, että ei auttanut kuin ottaa yhdeksänmillinen ja antaa laulaa. Sähkökäyttöinen hiusten- ja parranajokone säädettävällä terällä oli hyvä hankinta jokunen vuosi sitten.

Iltapäivällä puolisoni ja minä kävimme kuntosalilla. Aluksi laitteisiin sai melkein jonottaa, kun paikalla oli nuori kaverusporukka harjoittelemassa ja lauantai-iltapäivää viettämässä. Käsivarteni olivat melko voimattomat Luultavasti se johtui toissapäiväisestä katolla kiipeilystä, jossa korkeiden paikkojen vierastus pani jännittämään ruumista liikaa. Ranskalaista punnerrusta tehdessäni oli ennen tavoitteen täyttymistä pakko todeta: ei pysty, ei vaan pysty, liian maitohapokasta. (Tosin nykyisten käsitysten mukaan maitohappo ei aiheuta lihasten väsymistä, vaan pikemminkin auttaa niitä jaksamaan tasapainottamalla rasituksen aiheuttamaa kalium-ionien vaikutusta - linkki aiheeseen.) Lähtöä tehdessämme palloilusalissa aloittelivat futsal-miehet. Yksi squash-karsina näytti olevan tyhjä. Jäähdyttelimme siellä tekemällä pari pätkää taiji-muotoa. Olipa ainakin reilusti tilaa ympärillä.

Liikuntahallilta lähdettyä pikainen pistäytyminen veturitallilla paikat tarkastamassa, sitten kauppaan, kotiin tekemään hyvää perunapitoista ja mausteista ruokaa, saunaan ja sitten syömään.

Iltaa kelpaa viettää takkatulen ääressä radiota kuunnellen ja blogaten, vatsa täynnä. Veikkaan, että kissaneiti viihtyy ensi yön olohuoneessa, vaikka onkin muutoin halunnut nukkua yönsä kanssamme.

Roiskeita kankaalla

Blogistanin itseoikeutettu J. V. Snellman, Maalainen, kirjoitti nähneensä elokuvan amerikkalaisesta taiteilijasta J. Pollockista. Hänen merkintäänsä lukiessani koin äärimmäisen harvinaisen ajatuksen, kun huomasin harmittelevani televisiottomuuttamme.

Pollock oli maassaan sankaritaiteilija. Kuten Maalainen toteaa, hänen taiteensa palveli kylmän sodan aikana samaa tarkoitusta kuin joku John Wayne revolvereineen hevosen selässä: "action painting" julisti tilan nopeaa ja räväkkää haltuunottoa. On vaikea kuvitella, millainen maalaustapa paremmin sopisi siihen sykliseen ajattelutapaan, joka ilmennee lähes kaikissa Yhdysvaltain historiaan liittyvissä selitysmalleissa: frontier-ideologiaan, jonka mukaan "rajaseudut" on otettava haltuun ja sen jälkeen etsittävä uudet "rajaseudut". Omat taiteellisten pyrkimystensä rajaseudut saavutettuaan Pollock ei tainnut uusia löytää, ja tuskin Maalaisen tekemä vertailu Picassoon on taidehistorian suurten linjojen kannalta epäoikeudenmukainen. Tosin yhden ja saman perusteeman - muodon hajottamisen - kanssa Picassokin taisi koko uransa ajan puuhailla. Hän vain löysi teemalleen yhä uusia ilmentämistapoja. Yhtä kaikki: Picassolla ja Pollockilla on hyvin paljon yhteistä. Molempien kantava ajatus on ollut kohteen kieltäminen. He vain lähestyivät asiaa eri tavalla: ensinmainittu hajottamalla, toinen luomalla ei-mitään.

Mielenkiintoinen vertailukohta Pollockille on mielestäni venäläissyntyinen, sittemmin amerikkalaistunut M. Rothko, joka luetaan samaan abstraktin ekspressionismin koulukuntaan kuin Pollock. Hän otti töillään haltuun vielä laajempia tiloja kuin Pollock, mutta Rothkon sisäänpäinkääntyneissä, melankolisissa teoksissa on vaikea nähdä samanlaista dynaamisuutta kuin Pollockilla. Rothkon suurienkin töiden on sanottu muistuttavan ikoneja.


Kokonaan oma kysymyksensä on, millaisia tarkoituksia abstrakteilla ekspressionisteilla todellisuudessa on ollut. Ei Pollockaan tiettävästi kertonut taiteellisista pyrkimyksistään - poliittisista puhumattakaan muutoin kuin maalauksillaan. Tulkinnat ovat kriitikoiden, kuten. H. Rosenbergin, lanseeraamia. Ehkä tekemisprosessi todellakin oli tärkeämpää kuin varsinainen tuotos. Minusta se on hyvin ymmärrettävä ajattelutapa.

Yhtä kaikki, pidän Pollockin töistä. Maalaiselle kiitos hauskasta linkistä, jonka kautta pääsee harjoittamaan action paintingia suttaamatta.