Elämänparannusta?

Joulukuusi ei paljon neulasiaan varistellut, mutta tänään sen oli aika päätyä riisutuksi, oksituksi ja pätkityksi. Kyntteliköt keittiössä ja kuistilla ja pyrstötähti liiterin ylisillä valaiskoot vielä nuutinpäivään. Varsinkaan näillä keleillä ei tammikuun alkupuoli ole yhtään liian valoisa.

Perinteisen elämänparannuskuukauden merkeissä puolisoni ja minä olemme tulleet harjoittaneeksi niinkin luonnotonta toimintaa kuin hölkkäämistä. Hiihtää loppiaisen aikaan pitäisi. Jotta elämänparannus ei menisi liiallisuuksiin, haimme täksi illaksi pizzat Iskmetin putiikista. Sporttista toimintaa.

Oulun mies oli suunnitellut aloittavansa lukemaan kirjan kuukaudessa. Sellainen voisi olla hyvä tavoite. Vuosikausien ajan olen lukenut kammottavan vähän ainakin, jos työhön tai opiskeluharrasteisiin liittyviä kirjoja ei lasketa. Toisaalta lähes täydellinen vieraantumiseni kaunokirjallisuudesta on aiheuttanut saman suhtautumisen kuin vieraantuminen televisiosta: mahdollinen tarjonta ei tunnu kiinnostavan.

Keskuudestamme poistuneita tutkijoita

Voisihan sitä lukea vaikka historiaa. Parin kuukauden sisällä tuoni on niittänyt alan tuottoisia tutkijoita Suomessa. Joulun alla kuoli Eino Jutikkala 99-vuotiaana ja menneellä viikolla taivaallisiin arkistoihin häntä seurasi 82-vuotias Mauno Jokipii.

Jutikkala lienee vaikuttanut taloushistoriallisilla tutkimuksillaan usean suomalaisen sukupolven käsityksiin isänmaastaan ja ylipäätään pohjoismaisesta yhteiskunnasta. Tahtoen tai tahtomattaan Jutikkala lienee ollut yksi pohjoismaisen demokratian mukaisten yhteiskuntanäkemysten takuumies Suomessa, vaikka hänen näkemyksensä joissakin kohden poikkesivatkin mm. ruotsalaisista. Vuosia sitten kuulin jossakin yhteydessä Jutikkalan esitelmöivän suomalaisesta historiantutkimuksesta. Hän kertoi jollakin eläkepäiviensä ratoksi pitämällään opintojaksolla tarkastaneensa opiskelijoiden tenttejä, joissa oli vastattu johonkin kysymykseen seuraavaan tapaan: "Suolahti, Jutikkala ja muut heidän aikalaisensa". Jutikkala kertoi kirjoittanensa palauttessaan: "Olen toki vanha, mutta vuonna 1907 syntyneenä kuitenkin poikanen verrattuna vuonna 1876 syntyneeseen Suolahteen."

Jokipii löi pitkäksi ajaksi lukkoon kansan käsityksen Suomen jatkosodasta. Suomi ei ollut A. Korhosen varovaista puolueetonta linjaa noudatellen hahmotteleman käsityksen mukainen pelkkä ajopuu, vaan myös omia päätöksiään tehnyt koskivene. Jokipiin näkemykset lienevät uponneet kansaan erityisen hyvin siksi, että ainakin pintapuolisesti ne näyttävät olevan sopusoinnussa kaikkien tunteman jatkosodan kronikoitsijan Väinö Linnan esittämien käsitysten kanssa.

Jokipiin jälkeen aika harva on tainnut tuoda uutta jatkosotakäsitykseen. Muutama vuosi sitten Markku Jokisipilä hillitsi presidentti Rytin glorifiointia todetessaan Saksan aseavun olleen saatavilla ilman pahamaineista Ribbentrop-sopimustakin. Aiheeseen liittyen muuten, ruotsalainen tutkija H. Arnstad sai viime kuussa melkoisesti julkisuutta väittäessään muka uutena tietona, että Suomi ei jatkosodassa käynyt minkäänlaista erillissotaa. Jokisipilä osoitti vastineessaan Arnstadille, että tämä ei ollut tuonut esiin mitään sellaista, mitä suomalaisessa keskustelussa ei olisi käsitelty kuiviin jo vuosikymmeniä sitten. Mutta myönnän, että ruotsalaisen väitteen saama hetkellinen julkisuus hieman ihmetytti. Ehkä nykyinen mediaa tuotava sukupolvi ei tiedä tai ei ole ollut kiinnostunut ajopuu-koskivene-kysymyksestä, joka ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella kuului peruskoulun historiantuntien ohjelmaan.