Kuninkaantie

Paimion reissulla tien varressa näkyi monin paikoin virallisesta matkailutiestä kertovia Kuninkaantien valkoruskeita kruunuin koristeltuja opasteita. Oheisen linkin takaa löytyvä matkailupalveluverkko tietenkin hyödyntää tien komealta kalskahtavaa nimitystä markkinoinnissaan mahdollisimman pitkälle, mutta tällä nimityksellä ei ole kovin pitkää eikä niin juhlavaakaan historiaa. Tutkitaanpa hetki asiaa.

Kuninkaantie - Rantatie

Kuninkaantieksi nimitetään vanhaa tieyhteyttä Turun ja Viipurin välillä. Tie on ollut osa Ruotsin länsirannikolta aina Venäjän länsiosiin saakka johtanutta maa- ja vesilii­kennereittiä. Tietä on eri aikoina ja eri seuduil­la kutsut­tu myös mm. Rantatieksi, Suureksi Rantatieksi, Van­haksi Venä­jän­tieksi, Aliseksi Viipurintieksi ja Suureksi Armei­jantiek­si. His­to­ri­al­lisissa lähteissä täl­lai­nen tie - yleisen tien nimel­lä - maini­taan ensimmäisen kerran Jaak­ko Teitin vali­tus­luette­lossa Suo­men aate­listoa vastaan vuonna 1556.

Kuninkaantie-nimi johtaa ajatukset eerikinretkeen eli eriksgataniin, Sveanmaan vaalikuninkuuden ajalta periyty­vään vastavalitun kuninkaan jälkikä­teiseen vaalikampanjaan, jolla tuore hallitsija kävi hake­massa valtakun­nan eri osien tun­nustuksen vallal­leen. Suo­messa käy­dessään kuninkaat liene­vät käyttä­neet jo vii­kinkiesi-isie­nsä lii­kennöimää Suomen­lah­den poh­jois­ran­nikkoa seurai­llutta vesi­reittiä. Kuninkaan­tien nimi tekee oikeutta reitin his­to­rialle lähin­nä siinä mie­lessä, että kruunu hoiti tien ylläpidon. Pitä­viä todis­teita Ranta­tiestä eerikin­retkien "ku­nin­kaantienä" tavataan vasta Kustaa III:n vuonna 1775 ta­pahtu­neelta Suo­men matkal­ta. Tämän vuoksi tässä käy­te­tään tien his­torian kanssa Kunin­kaantie-nimitys­tä parem­min yhtäpitä­vää Ranta­tie-nimeä.

Kuten yhtä nimeä, ei tielle voida osoittaa yhtä linjausta­kaan. Pääpiirteissään reitti on kulkenut seuraavasti: Turku - Salo - Karjaa - Kirkkonummi - Porvoo - Hamina - Viipuri (paikkanimistä käytetään tässä selkeyden vuoksi nykyai­kaisia muo­toja). Karjaalta ovat vaihtoehtoiset reitit Kirk­konummelle johta­neet joko rannikkoa seuraten Inkoon kautta tai sisä­maasta Lohjan kautta. Vastaavasti Espoosta on voitu kulkea Tikku­rilaan joko suoraan sisämaan reittiä pitkin tai ete­lämpää Helsin­gin kautta. Nämä linjaukset vastaavat pääpiir­teis­sään vuo­den 1991 tieinventoinnissa hahmotettua Suuren Ran­tatien 1700-luvun lopun linjausta.

Ajoitus

Suomessa oli maaliikennereittejä jo esihistoriallisella ajalla. Selkein tunnettu osoitus rautakauti­sesta tie­liiken­teestä on Hämeen ja Varsinais-Suomen yhdis­tänyt, Turusta Someron ja Rengon seutujen kautta Hämeenlin­naan johtanut, ns. Hämeen Härkätie. Härkätien kaltaiset maaliikennereitit ovat yhdistäneet erilaista, pää­osin rau­hanomaista, kanssa­käymis­tä harjoitta­neet Etelä-Suomen seudut toisiin­sa vii­meistään 800-luvulta lähtien.

Rantatien synnyn katsotaan ajoittuvan Härkätien syntyvai­heita huomattavasti nuorem­paan aikaan: 1200-luvun lopulle, jolloin Turkuun ja Viipu­riin rakennettiin Suomen merkittä­vimmät keskiaikaiset linnat. Näiden linnojen välille tar­vittiin kiinteä yhteys, jollaiseksi talviaikaan kulkukelvo­ton vanha purjeh­dusreitti ei kelvan­nut. Lisäksi kirkko tarvitsi yhteyksiä 1200- ja 1300-lu­vuilla perustettuihin uusiin seurakun­tiin.

Rantatie ei ilmeisesti ollut ainoa tai ensimmäinen Suomen etelärannikon maaliikennereitti. Vaikka nykyisen Uudenmaan seutu on rautakaudella ollut melko asumaton­ta, voitaneen olettaa viimeistään 1100-1200-luvulla alu­eel­la vaikuttaneen voimakkaan ruotsalaisen uudisasutuksen jär­jestäneen paikallisia maaliikenneyhteyksiä. Rannikkoa seu­raillutta pur­jehdusreittiä ovat mahdollisesti täydentä­neet yhteydet sisämaahan; ns. tanskalaisen itineraarion eli 1200-luvun tanskalaisen purjehdusoppaan mukaan tuolloin Tans­kasta Vi­roon suuntautunut meritie sivusi Suomen ranni­kolla mm. Han­koniemeä (Hangethe) ja Porkkalaa (Purkal).

Var­sinai­siin tierakennelmiin viitataan kirjallisissa läh­teissä vasta 1300-luvun lopulla. Vuonna 1991 inventoi­duis­ta Rantatien rajamerkeistä kuusi voidaan ajoittaa kes­ki­ajalle tai 1500-luvulle (Turku/Kaari­na, Karjaa, Lohja, Sipoo/Por­voo, Pernaja/Loviisa ja Pyh­tää/Kotka). Lisäksi voidaan osoittaa kaksi historiallisten läh­teiden mainitse­maa mutta paikallistamat­tomaksi jää­nyttä keskiajalle ajoit­tuvaa raja­merkkiä (Kaari­na ja Perna­ja).

Ns. toisen ristiretken jälkeen, eli Hämeen alueiden joudut­tua Ruotsin valtapiiriin 1200-luvun puolivälissä, oli suo­malais-ruotsalaisten ja novgo­rodilais-karjalaisten vaiku­tusalui­den rajana todennäköises­ti Kymijokea ja Päijänteen pohjoi­sim­pien osien itärantaa Pohjanlahdelle seuran­nut linja. Tätä ennen vastaava raja lienee kulke­nut Kymi­joelta Päijän­teen ja Vanajan vesistöjen välisiä alueita pitkin Pohjan­lahdel­le. Poliittisesti vah­vistetusta rajasta ei kummassa­kaan tapauksessa voida pu­hua.

Novgorodilaisten lähteiden perusteella mainitun rajan yli tapahtuneet kanssakäymiset olivat varsin sotaisia viimeis­tään 1000-luvulta lähtien. Niinpä säännöllinen maaliiken­neyhteys suomalais-ruotsalaisten alueiden ja Karjalan vä­lillä ennen 1290-luvulla tapahtunutta Karjalan liittämis­tä Ruotsin vaikutus­piiriin vaikuttaa epätodennäköi­seltä.

Rantatiestä rautatieksi

Rantatie ei ollut ainoa yhteys läntisen ja itäisen Suomen välillä. Muinaisen meritien lisäksi Turusta Viipu­riin saa­tettiin kulkea jo 1400-luvun alusta lähtien vain hieman pidempää mutta helppokulkuisempana pidettyä Hämeenlinnan kautta kulkenutta reittiä. Alkuosiltaan tämä tie noudatteli Härkätietä ja Hämeenlinnan jälkeen se kulki Asik­kalan, Lammin, Iitin ja Lappeen kautta.

Toisaalta Rantatien merkitystä korostaa sen reitti Suomen toiseksi vanhimpana kaupunkina pidetyn Porvoon kaut­ta. Porvoo oli varhaiskeskiajalla tapahtuneen ruotsalaisen uudisasutuksen ansiosta merkittäväksi kohonneen Uudenmaan alueen keskus. Keskiaikaisen Rantatien merkitys vaikut­tei­den välittäjä­nä käy ilmi 1400-luvun puolivälin arkkiteh­to­nisten piir­teiden samankaltaisuudesta tien varren kylien kirkoissa.

Kustaa Vaasa pyrki strategisten syiden nojalla 1500-luvulla keskittämään itään vievän liikenteen Rantatielle, mainitul­le Hämeen linnan kautta kulkeneelle tielle ja Olavin­lin­nan kautta kulkeneelle tielle. Tätä voidaan pitää alkusysä­yk­­senä Rantatien roolin muutokselle Suureksi Rantatieksi.

Sekä ruotsalaisen että venäläisen sotaväen paikalliselle väestölle kiusallisen ahkerassa käytössä Rantatie oli eri­tyisesti Suu­ren Pohjan sodan ja ns. isonvihan (1700-1721) ja Suomen sodan (1808-1809) aikana. Näiltä ajoilta juon­ta­nee juu­ren­sa Suuren Armeijantien nimi.

Suomen vilkkaimmin liikennöidyksi tieksi Rantatie lasket­tiin 1700-luvun lopulla. Erityisen suuren merkityksen tie sai 1800-luvun alkupuolella Suomen siirryttyä Venäjän alai­suu­teen. Tällöin tie yhdisti valtakunnan pääkaupungin Pie­tarin suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin ja edelleen tärkeänä keskuksena säilyneeseen Turkuun. Eri­tyi­sesti Helsingin ja Pietarin välisellä osuudella Ranta­tien luomaa suomalais-venäläistä yhteyttä voidaan pitää mm. venäläisvaikutteisen arkkitehtuurin leviämiskanavana.

Rau­ta­tieyhteys Pietarista Helsinkiin vuodesta 1870 lähtien ja kuusi vuotta myöhemmin Toijalan kautta kiertäen Turkuun vähensi osaltaan Rantatien merkitystä liikennereit­tinä. Pääsyynä tähän oli rautatiekaluston logistinen ja tekno­loginen etevymmyys maaliikennevälineisiin nähden.

Rautatietä ei voida nähdä yksinomaan vanhan Rantatien syr­jäyttäjänä. Vaikka Helsinki-Riihimäki-Viipuri-Pietari-rata raken­nettiin strate­gisista syistä melko kauas sisämaahan, laiva­tykkien kanto­matkan ulottumattomiin, vuonna 1874 lii­ken­teelle avattu alunperin yksityinen Keravan ja Por­voon väli­nen rata, sa­moin kuin vuonna 1903 valmistunut Hel­singin ja Turun väli­nen ns. Rantarata, nou­dattelevat melko tarkas­ti Rantatien vanhoja linjauk­sia. Tätä voidaan pitää osoi­tukse­na Ranta­tien aikakaudesta ja teknologiasta riip­pumat­tomasta liiken­teelli­sestä merkityksestä.

Lähdekirjallisuus

Gardberg, C. J., Dahl, Kaj: Kuninkaantie. Keuruu 1991.

Jaakkola, Jalmari: Pyhän Eerikin pyhimystraditsio­nin, kultin ja legendan synty. Historiallisia tutkimuksia IV,1. Diss. Helsinki 1922.

Julku, Kyösti: Suomen itärajan synty. Studia Historica Septentrionalia 10. Jyväskylä 1987.

Masonen, Jaakko: Hämeen Härkätie. Synty ja var­haisvaiheet. Varhainen maalii­ken­ne arkeologisena sekä histo­rial­lisena tutkimuskohteena. Tie­museon julkaisuja 4. Diss. Hel­sinki 1989.

Pölhö, Eljas: Yleishistoria. Teoksessa Val­ti­onrautatiet 1962-1987, toim. Pöl­hö, Eljas. Helsinki 1987.

Salminen, Tapio: Suuren Rantatien inventointi 1991. Inventointikertomuksen yh­teenvetoraportti. Tiemuseon ra­portteja 1/1992. Tampere 1992.

Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Toim. Linna, Martti. Historian Aitta XXI. Jyväskylä 1989.