Tytöt ja äijät

Olen kuullut, että jotkut naiset pitävät loukkaavana, jos heitä kutsutaan tytöksi. Näin ollen ei tietenkään ole korrektia käyttää kyseistä ilmaisua. Silti saanee hiukan hämmästellä, mikä asiassa on niin epämiellyttävää.

Minusta sana "tyttö" - aivan kuin sana "poika" - aikuisesta ihmisestä käytettynä ovat myönteisiä ilmauksia, jotka pitävät sisällään eräänlaista raikkautta, kyynistymättömyyttä ja elämänvoimaa kantavia merkityksiä. Vaikka "tyttö" ja "poika" liittyvätkin ihmisen elämänkaaressa nuoruuteen, ei niillä minusta ole kielteistä merkitystä tyyliin "ihmisenä vajaa" tai "kokematon". Erityisen outoa on, että niitä varsinkin nykyisenä nuoruuden ihannoinnin aikana saatetaan pitää kielteisinä.

Toisaalta minusta on myös hienoa, jos joku kutsuu "äijäksi". Tästä lienen ennenkin kirjoittanut, mutta minulle äijä-termiin ei liity sellaisia kielteisiä arvolatauksia, joita siihen juppikultturissa liitetään. Päinvastoin, kunnianimi, vaikka voi jonkun mielestä olla halventavakin.

Ymmärrän toki heitä, joille "tyttö" tai "äijä" tai joku vastaava ovat loukkaavia nimityksiä. Ikävä juttu sikäli, että suinkaan aina niitä ei varmasti ole kielteisiksi tarkoitettu. Erään taannoisen lyhytfilmin lopputeksteissä esiintynyt kiitos "Veturimuseon äijille" ei taatusti herättänyt mielipahaa yhdessäkään asianosaisessa. Enkä usko, että moni naista tytöksi kutsuva tarkoittaa sanoillaan vähätellä. Jos kuitenkin tulee kutsutuksi selkeän kielteisessä mielessä jollakin tuon kaltaisella termillä, voinee ensin miettiä, onko antanut itse aihetta (äijä-tapauksessa tuollainen aihe voisi olla vaikka mauttoman vitsin kertominen). Jos taas ongelman alkusyy ei ole itsessä, on toinen osapuoli osoittanut kykenemättömyytensä asialliseen keskusteluun.

Kysyin mielipidettä tytöksi kutsumisesta torpan asianosaisilta. Punapää ei pitänyt sitä kielteisenä, ja brunetti käänsi kylkeään ja kehräsi.

Niin, ja Äijyys-blogiryhmään ei ole vieläkään ilmaantunut muita tuotoksia.

Sunnuntaihiihtelijän mietteitä

Päiväseltään kirjoittelin pari työsähköpostia. Sunnuntaisin niin tekevät monet, mutta arvatenkin yhä pienenevä vähemmistö. Hiihtoladulla asia alkoi jostakin syystä mietityttää. Sähköpostiviestinnän yleistyttyä kattamaan pääosan tavalla tai toisella tekstuaalisista ammattialoista, ts. ammateista, joiden työnkuvassa kirjallinen ilmaisu jollakin oleellisella tavalla liittyy työn ytimeen, sähköpostittamista ovat alkaneet koskea samantyyppiset etikettisäännöt kuin puheluita: vapaa-ajalla otetaan yhteyttä vain, jos on pakko. Soittaja on perinteisesti pahoitellut soittaessaan työasioista tietäessään toisen olevan vapaalla, mutta aika moni selittelee myös sitä, jos on kirjoittanut sähköpostin omalla vapaa-ajallaan. Kuten huomataan, tässä kohden puhelin ja sähköposti eivät ole lainkaan yhteismitallisia, mutta silti, viime vuosikymmenellä harjoitetusta hehkutuksesta huolimatta, sähköpostiviestintä ei ole luonut juurikaan mitään merkittävää uutta viestintäkulttuuriin. Eikä ole ollut tarpeenkaan, kun vanhoilla käytännöillä pärjätään yhä.

Oma tapani - hyvä tai paha, luultavimmin kuitenkin yhdentekevä - kirjoitella työsähköposteja viikonloppuisin periytynee ajalta, jolloin ei ollut varmuutta, milloin seuraavan kerran pääsee kirjoittamaan ruudulle mail tai elm. Nykyisin tuohon ajatusmalliin ei olisi tarvetta, kun Seamonkeyn voi napauttaa auki milloin vain, mutta luulen, että tällä on jotakin yhteistä Maalaisen aikanaan mainiosti kuvaaman pula-ajan lapsen ruokasuhteen kanssa.

Ei sillä, etteikö ruokakin maistuisi. Tällaisena päivänä varsinkin lämmin keitto on erinomaista. Ladulta palattua ruokimme itsemme kelpo lautasellisilla joulun alla pakastimeen keitettyä kasvishernekeittoa. Vaikka laskiaiseen on vielä aikaa, maistui hyvin. Tampereella muuten myivät toissapäivänä jo laskiaispullia.

Sinisestä keltaiseen

Aamuhetki meni suksia voidellessa. Vuosikausia olen käyttänyt voitelurautana puolisoni äidin tuohon tarkoitukseen lahjoittamaa vanhaa sähkösilitysrautaa. Tukevarakenteisessa, luultavasti 1950- tai 60-lukulaisessa Loisto-Mainos-merkkisessä raudassa ei ole termostaattia, mutta arvioimallakin on hyvin pärjännyt. Siksi oli sääli huomata virtajohdon posliinieristeen murtuneen ja jättäneen toisen navan suojaamattomaksi. Kovin sähköturvallisena johtoa ei voi enää pitää, ja varaosan löytyminen lienee onnen kauppaa, mutta jonkinlainen luistovoitelu tuli tehtyä.

Voide sai jäädä kovettumaan, ja suuntasimme Hämeenlinnaan ostoksille. Iittalan jälkeen liikkeellä näkyi melkoinen joukko metsästäjiä. Mukaan tarttui appelsiinimehua, voitelurauta termostaatilla, auto ja kaurarievä. Hiukan haikealta tuntui jättää kymmenettä vuotta kunnialla palvellut vanha menopeli liikkeen pihalle. Mutta aika aikaansa kutakin. Kesällä kun laitamme parvekelaatikkoon kasvamaan rypsiä, jonka syksyllä keitämme vanhalla mehumaijalla löpöksi, on yksityisautoilupaheemme niin luontoystävällistä, että Greenpeacekin vihertyy kateudesta.

Saunalenkillä valittiin perinteinen tyyli. Pitävämpääkin on pakkaslumi joskus ollut. Tai voitelu onnistuneempi.

Siivekkäiden laskentapäivät

Tänä viikonloppuna Birdlife Finland kerää jälleen pihabongarien lintuhavaintoja. Tällä kulmalla vieraili varhaisena iltapäivän tuntina mm. 36 urpiaista, 14 viherpeippoa, 12 keltasirkkua ja yksi järripeippo. Vähän myöhemmin urpiaiset palasivat 55 siipiparin voimin.

Viime viikkoina lintuja on käynyt erityisen paljon nauttimassa lintulaudan antimista. En muista, että näin vilkasta olisi aiempina talvina ollut. Jospa ne kokevat uuden lintulaudan trendikkäämmäksi ruokailupaikaksi kuin vanhan tasakattoisen. Hyvä, kun kelpaa. Onneksi ysitien varressa myydään isoissa säkeissä halvalla auringonkukanjyviä.

Monivivahteista

Kaikenlaista hauskaa osuu ammiskentällä eteen. Melkoisen monivivahteinen työpäivä johti lopulta Tampereelle Finlaysonin tehtaan museoidun höyrykoneen kupeelle. Historiaharrastukseni kohokohtia taisi olla, kun pääsin kertomaan kolmipaisuntahöyrykoneen toimintaperiaatteen pienelle kuulijajoukolle.

Jossakin kohden paikan päällä oli maininta kahdeksantuntisen työpäivän historiasta. Minua on pitkään ihmetyttänyt, millä perusteella poliitikko Soininvaara ja jotkut muut ovat päätelleet, että nykyään tehtäisiin moninkertaisesti enemmän työtä kuin ennen. Historian valossa asia on käsittääkseni päinvastoin. Nykyihmisen vuodessa on moninkertaisesti vapaa-aikaa muutaman sukupolven takaisiin edeltäjiinsä nähden. Outo juttu: kaksi muutakin miestä näyttää miettineen äsken samansuuntaisia.

Museoammattilaiset tuskailivat, miten heidän alalleen koulutetaan ihmisiä aivan liikaa. Tilanne on ongelmallinen. Yhtäältä tekemätöntä työtä museokentällä - kuten varmasti monella muullakin kulttuuritoimen saralla - olisi vaikka miten paljon. Toisaalta ei taas ole sitä, mistä otettaisiin tekijöille palkanmaksuun tarvittava raha. Pätkätyökulttuuri ja harjoittelijatyövoiman käyttö rehottavat. Paitsi jonkinlainen tolkku alan koulutuspolitiikkaan, olisi hyvä löytää myös viisastenkivi nykyisen toiminnan rahoitusongelmiin. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen entistä voimakkaampi pyrkimys irtautua ylläpitäjämallista on tekemässä ainakin kuntien hallinnassa olevien museoiden rahoituksesta entistäkin laskennallisempaa. Rajusti yksinkertaistaen sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että kunnalliset museot samoin kuin kirjastot tosiasiallisesti rahoittavat kuntien sosiaali- ja terveystointa, opetustointa ja teknistä tointa. Ylellisyyspalveluiden asema peruspalveluiden rahoittajana on useimpien mielestä tietenkin oikein.

Kotiin toi perinteinen Esslingen-vaunuinen pikajuna. Sanavalmis naispuolinen kippari toivotti matkustajille hyvää matkaa siitä huolimatta, että junassa ei ole ravintolavaunua eikä tupakointiosastoa sekä ilmoitti laskeutumisajan Turkuun. Laskeutumisaika ei ehkä ollut ihan tuulesta temmattu termi. Sen verran hyvää vauhtia myöhässä lähtenyt juna kuroi aikatauluaan kiinni jo Tpe-Tl-välillä. Millaisiin nopeuksiin mahtoikaan päästä metsien Hämeen vaihtuessa Varsinais-Suomen tasangoiksi.

Illalla päästiin pitkästä aikaa ladulle. Vapaan tyylin ura oli pöhryinen ja raskas ja ruumis tottumaton. Kivaa oli silti.

Valokuvatorstain ponnistus

Valokuvatorstai-blogissa on tänään ponnisteltu



Kajaanilainen vaihdemies käänsi opastimen kampiasetinlaitteella vielä heinäkuussa 2005. Nyt tuonnekin on kiskoja pitkin kuljettu sähkön voimalla säännöllisessä liikenteessä jo toista kuukautta.

64 bit... eikun sylinterin teho

Tulevan kesäkuun 7. päivänä saatetaan eteläisen Suomen radoilla kuulla pitkästä aikaa meikäläisen rautatiehistorian jyhkeintä dieselmoottorin ääntä, kun Suomen Rautatiemuseon ja Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n suunnitelmissa on Dr13-parivedolla vedettävä museojuna Helsingistä Turun satamaan ja edelleen Hyvinkäälle. Kyseessä on koko päivän matka; suunnitelman mukainen lähtö Helsingistä on klo 8, saapuminen Turkuun klo 14, lähtö takaisin klo15, ja tulo Hyvinkäälle klo 21. Järjestäjä L. Nylund antaa lisätietoja ja ottaa varauksia vastaan sähköpostitse. Paikkoja on myynnissä vain sata, ja hinta matkasta riippumatta on 50 euroa.

Nenä kiinni ruudussa

Vapaapäivää ei olisi järkevää viettää tietokoneen ääressä, mutta niin se vain meni tämäkin lauantai parin vapaaehtoisjärjestön web-sivuja päivitellessä. Sikäli tasapainoinen päivä, että toisen järjestön pohjimmainen tarkoitus palautuu ihmisen surmaamiseen ja toisen taas ihmishengen pelastamiseen. Illallakaan en ole malttanut pysyä tietokoneelta pois. Nyt päiviteltävänä on ollut kannettavan PC:n BIOS ja muutama ajuri. Ja onpa suosikkiselaimeni SeaMonkey Mozillanpoika päivittynyt 1.1-loppukäyttäjäversioon. Tottahan sekin piti saada.

Jotain järkevääkin on sentään tullut tehtyä. Illansuussa käytiin kuntosalilla. Pois lähtiessämme liikuntahalli alkoi jo olla tyhjä, ja hyödynsimme isoa salia parin taiji-pätkän treenaamiseen. Peiliseinää emme verhon takaa paljastaneet. Peilistä taitaa olla enemmän harmia kuin hyötyä tuossa lajissa. Ainakin itselleni; en nimittäin ole mikään visuaalinen oppija, päinvastoin erään auskultointiaikaan osuneen testin mukaan muuan asiantuntija totesi minut kinesteettiseksi. Siihen tyyliin sopii fyysinen kokeminen paremmin kuin näkeminen.

Ehdimme juuri sopivasti markettiin ostamaan tomaattia, leipää ja vissyä. Mutta pitääkö tosiaan mennä Tanskanmaalle saakka, että löytyy murotehdas, jossa sokeria ei ajeta kauhakuormaajalla tuotteen sekaan? Våra favorit var boveteflingor från Närpes, men andelslaget säljer dom inte mer.

Kotona ripustettiin pari myrskylyhtyä pihapuun oksiin, tehtiin pizzaa, saunottiin ja lämmitettiin uuni. Ei yhtään huonompi ilta nörttihenkisellekään päivälle.

Valokuvatorstain "miksi?"

Valokuvatorstai-blogissa on tämän viikon aiheena ollut kysymys miksi?



Miksi se ei starttaa?

(Kevyessä rautatiekalustossa käytetyn Klöckner-Humbolt-Deutz A6L 514 -dieselmoottorin käynnistysmoottori vuodelta 1953.)

Koulunpenkille

Iltaopinnot ovat taas alkaneet. Luentosarjan aiheena on kunnallistalous. Luennoitsijana toimii tohtori Kallio, joka parissa kunnassa kunnanjohtajana työskennelleenä ja ilmeisesti yhtenä Tampereen kaupungin nykyisen tilaaja-tuottajamallin arkkitehtinä pystyy tarjoamaan opetuksessaan paljon muutakin kuin pelkkää teoreettista tutkimustietoa. Lieneekö yksi avoimen yliopiston etuja se, että tarjolla on teoreettisten ja tutkimuksellisten lähtökohtien ohella myös konkreettista asiantuntemusta jo perusopintotasolla.

Iltapäivän lopulla luennolle mennessä ratapihan ylittävällä Kalevantien sillalla ajorata oli päivän säätilan ja reilun suolauksen jäljiltä sohjoinen. Ajotaidoiltaan heikko valkoisen pienen pakettiauton kuljettaja ei hallinnut tilannenopeuttaan, vaan roiskutti melkoiset pärskeet suolasohjoa jalankulkijoiden päälle. Ei minua oma kastumiseni niin harmittanut, vaateparsi päällä oli säätilaan nähden käytännöllinen, mutta kolmen nuoren naisen pukeutumiselle suolavesiroiskeet eivät äänimaisemasta päätellen tehneet ollenkaan toivottua vaikutusta. Osaamaton pakettiautonkuljettaja olisi ansainnut kunnon lumipesut.

Kuninkaantie

Paimion reissulla tien varressa näkyi monin paikoin virallisesta matkailutiestä kertovia Kuninkaantien valkoruskeita kruunuin koristeltuja opasteita. Oheisen linkin takaa löytyvä matkailupalveluverkko tietenkin hyödyntää tien komealta kalskahtavaa nimitystä markkinoinnissaan mahdollisimman pitkälle, mutta tällä nimityksellä ei ole kovin pitkää eikä niin juhlavaakaan historiaa. Tutkitaanpa hetki asiaa.

Kuninkaantie - Rantatie

Kuninkaantieksi nimitetään vanhaa tieyhteyttä Turun ja Viipurin välillä. Tie on ollut osa Ruotsin länsirannikolta aina Venäjän länsiosiin saakka johtanutta maa- ja vesilii­kennereittiä. Tietä on eri aikoina ja eri seuduil­la kutsut­tu myös mm. Rantatieksi, Suureksi Rantatieksi, Van­haksi Venä­jän­tieksi, Aliseksi Viipurintieksi ja Suureksi Armei­jantiek­si. His­to­ri­al­lisissa lähteissä täl­lai­nen tie - yleisen tien nimel­lä - maini­taan ensimmäisen kerran Jaak­ko Teitin vali­tus­luette­lossa Suo­men aate­listoa vastaan vuonna 1556.

Kuninkaantie-nimi johtaa ajatukset eerikinretkeen eli eriksgataniin, Sveanmaan vaalikuninkuuden ajalta periyty­vään vastavalitun kuninkaan jälkikä­teiseen vaalikampanjaan, jolla tuore hallitsija kävi hake­massa valtakun­nan eri osien tun­nustuksen vallal­leen. Suo­messa käy­dessään kuninkaat liene­vät käyttä­neet jo vii­kinkiesi-isie­nsä lii­kennöimää Suomen­lah­den poh­jois­ran­nikkoa seurai­llutta vesi­reittiä. Kuninkaan­tien nimi tekee oikeutta reitin his­to­rialle lähin­nä siinä mie­lessä, että kruunu hoiti tien ylläpidon. Pitä­viä todis­teita Ranta­tiestä eerikin­retkien "ku­nin­kaantienä" tavataan vasta Kustaa III:n vuonna 1775 ta­pahtu­neelta Suo­men matkal­ta. Tämän vuoksi tässä käy­te­tään tien his­torian kanssa Kunin­kaantie-nimitys­tä parem­min yhtäpitä­vää Ranta­tie-nimeä.

Kuten yhtä nimeä, ei tielle voida osoittaa yhtä linjausta­kaan. Pääpiirteissään reitti on kulkenut seuraavasti: Turku - Salo - Karjaa - Kirkkonummi - Porvoo - Hamina - Viipuri (paikkanimistä käytetään tässä selkeyden vuoksi nykyai­kaisia muo­toja). Karjaalta ovat vaihtoehtoiset reitit Kirk­konummelle johta­neet joko rannikkoa seuraten Inkoon kautta tai sisä­maasta Lohjan kautta. Vastaavasti Espoosta on voitu kulkea Tikku­rilaan joko suoraan sisämaan reittiä pitkin tai ete­lämpää Helsin­gin kautta. Nämä linjaukset vastaavat pääpiir­teis­sään vuo­den 1991 tieinventoinnissa hahmotettua Suuren Ran­tatien 1700-luvun lopun linjausta.

Ajoitus

Suomessa oli maaliikennereittejä jo esihistoriallisella ajalla. Selkein tunnettu osoitus rautakauti­sesta tie­liiken­teestä on Hämeen ja Varsinais-Suomen yhdis­tänyt, Turusta Someron ja Rengon seutujen kautta Hämeenlin­naan johtanut, ns. Hämeen Härkätie. Härkätien kaltaiset maaliikennereitit ovat yhdistäneet erilaista, pää­osin rau­hanomaista, kanssa­käymis­tä harjoitta­neet Etelä-Suomen seudut toisiin­sa vii­meistään 800-luvulta lähtien.

Rantatien synnyn katsotaan ajoittuvan Härkätien syntyvai­heita huomattavasti nuorem­paan aikaan: 1200-luvun lopulle, jolloin Turkuun ja Viipu­riin rakennettiin Suomen merkittä­vimmät keskiaikaiset linnat. Näiden linnojen välille tar­vittiin kiinteä yhteys, jollaiseksi talviaikaan kulkukelvo­ton vanha purjeh­dusreitti ei kelvan­nut. Lisäksi kirkko tarvitsi yhteyksiä 1200- ja 1300-lu­vuilla perustettuihin uusiin seurakun­tiin.

Rantatie ei ilmeisesti ollut ainoa tai ensimmäinen Suomen etelärannikon maaliikennereitti. Vaikka nykyisen Uudenmaan seutu on rautakaudella ollut melko asumaton­ta, voitaneen olettaa viimeistään 1100-1200-luvulla alu­eel­la vaikuttaneen voimakkaan ruotsalaisen uudisasutuksen jär­jestäneen paikallisia maaliikenneyhteyksiä. Rannikkoa seu­raillutta pur­jehdusreittiä ovat mahdollisesti täydentä­neet yhteydet sisämaahan; ns. tanskalaisen itineraarion eli 1200-luvun tanskalaisen purjehdusoppaan mukaan tuolloin Tans­kasta Vi­roon suuntautunut meritie sivusi Suomen ranni­kolla mm. Han­koniemeä (Hangethe) ja Porkkalaa (Purkal).

Var­sinai­siin tierakennelmiin viitataan kirjallisissa läh­teissä vasta 1300-luvun lopulla. Vuonna 1991 inventoi­duis­ta Rantatien rajamerkeistä kuusi voidaan ajoittaa kes­ki­ajalle tai 1500-luvulle (Turku/Kaari­na, Karjaa, Lohja, Sipoo/Por­voo, Pernaja/Loviisa ja Pyh­tää/Kotka). Lisäksi voidaan osoittaa kaksi historiallisten läh­teiden mainitse­maa mutta paikallistamat­tomaksi jää­nyttä keskiajalle ajoit­tuvaa raja­merkkiä (Kaari­na ja Perna­ja).

Ns. toisen ristiretken jälkeen, eli Hämeen alueiden joudut­tua Ruotsin valtapiiriin 1200-luvun puolivälissä, oli suo­malais-ruotsalaisten ja novgo­rodilais-karjalaisten vaiku­tusalui­den rajana todennäköises­ti Kymijokea ja Päijänteen pohjoi­sim­pien osien itärantaa Pohjanlahdelle seuran­nut linja. Tätä ennen vastaava raja lienee kulke­nut Kymi­joelta Päijän­teen ja Vanajan vesistöjen välisiä alueita pitkin Pohjan­lahdel­le. Poliittisesti vah­vistetusta rajasta ei kummassa­kaan tapauksessa voida pu­hua.

Novgorodilaisten lähteiden perusteella mainitun rajan yli tapahtuneet kanssakäymiset olivat varsin sotaisia viimeis­tään 1000-luvulta lähtien. Niinpä säännöllinen maaliiken­neyhteys suomalais-ruotsalaisten alueiden ja Karjalan vä­lillä ennen 1290-luvulla tapahtunutta Karjalan liittämis­tä Ruotsin vaikutus­piiriin vaikuttaa epätodennäköi­seltä.

Rantatiestä rautatieksi

Rantatie ei ollut ainoa yhteys läntisen ja itäisen Suomen välillä. Muinaisen meritien lisäksi Turusta Viipu­riin saa­tettiin kulkea jo 1400-luvun alusta lähtien vain hieman pidempää mutta helppokulkuisempana pidettyä Hämeenlinnan kautta kulkenutta reittiä. Alkuosiltaan tämä tie noudatteli Härkätietä ja Hämeenlinnan jälkeen se kulki Asik­kalan, Lammin, Iitin ja Lappeen kautta.

Toisaalta Rantatien merkitystä korostaa sen reitti Suomen toiseksi vanhimpana kaupunkina pidetyn Porvoon kaut­ta. Porvoo oli varhaiskeskiajalla tapahtuneen ruotsalaisen uudisasutuksen ansiosta merkittäväksi kohonneen Uudenmaan alueen keskus. Keskiaikaisen Rantatien merkitys vaikut­tei­den välittäjä­nä käy ilmi 1400-luvun puolivälin arkkiteh­to­nisten piir­teiden samankaltaisuudesta tien varren kylien kirkoissa.

Kustaa Vaasa pyrki strategisten syiden nojalla 1500-luvulla keskittämään itään vievän liikenteen Rantatielle, mainitul­le Hämeen linnan kautta kulkeneelle tielle ja Olavin­lin­nan kautta kulkeneelle tielle. Tätä voidaan pitää alkusysä­yk­­senä Rantatien roolin muutokselle Suureksi Rantatieksi.

Sekä ruotsalaisen että venäläisen sotaväen paikalliselle väestölle kiusallisen ahkerassa käytössä Rantatie oli eri­tyisesti Suu­ren Pohjan sodan ja ns. isonvihan (1700-1721) ja Suomen sodan (1808-1809) aikana. Näiltä ajoilta juon­ta­nee juu­ren­sa Suuren Armeijantien nimi.

Suomen vilkkaimmin liikennöidyksi tieksi Rantatie lasket­tiin 1700-luvun lopulla. Erityisen suuren merkityksen tie sai 1800-luvun alkupuolella Suomen siirryttyä Venäjän alai­suu­teen. Tällöin tie yhdisti valtakunnan pääkaupungin Pie­tarin suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin ja edelleen tärkeänä keskuksena säilyneeseen Turkuun. Eri­tyi­sesti Helsingin ja Pietarin välisellä osuudella Ranta­tien luomaa suomalais-venäläistä yhteyttä voidaan pitää mm. venäläisvaikutteisen arkkitehtuurin leviämiskanavana.

Rau­ta­tieyhteys Pietarista Helsinkiin vuodesta 1870 lähtien ja kuusi vuotta myöhemmin Toijalan kautta kiertäen Turkuun vähensi osaltaan Rantatien merkitystä liikennereit­tinä. Pääsyynä tähän oli rautatiekaluston logistinen ja tekno­loginen etevymmyys maaliikennevälineisiin nähden.

Rautatietä ei voida nähdä yksinomaan vanhan Rantatien syr­jäyttäjänä. Vaikka Helsinki-Riihimäki-Viipuri-Pietari-rata raken­nettiin strate­gisista syistä melko kauas sisämaahan, laiva­tykkien kanto­matkan ulottumattomiin, vuonna 1874 lii­ken­teelle avattu alunperin yksityinen Keravan ja Por­voon väli­nen rata, sa­moin kuin vuonna 1903 valmistunut Hel­singin ja Turun väli­nen ns. Rantarata, nou­dattelevat melko tarkas­ti Rantatien vanhoja linjauk­sia. Tätä voidaan pitää osoi­tukse­na Ranta­tien aikakaudesta ja teknologiasta riip­pumat­tomasta liiken­teelli­sestä merkityksestä.

Lähdekirjallisuus

Gardberg, C. J., Dahl, Kaj: Kuninkaantie. Keuruu 1991.

Jaakkola, Jalmari: Pyhän Eerikin pyhimystraditsio­nin, kultin ja legendan synty. Historiallisia tutkimuksia IV,1. Diss. Helsinki 1922.

Julku, Kyösti: Suomen itärajan synty. Studia Historica Septentrionalia 10. Jyväskylä 1987.

Masonen, Jaakko: Hämeen Härkätie. Synty ja var­haisvaiheet. Varhainen maalii­ken­ne arkeologisena sekä histo­rial­lisena tutkimuskohteena. Tie­museon julkaisuja 4. Diss. Hel­sinki 1989.

Pölhö, Eljas: Yleishistoria. Teoksessa Val­ti­onrautatiet 1962-1987, toim. Pöl­hö, Eljas. Helsinki 1987.

Salminen, Tapio: Suuren Rantatien inventointi 1991. Inventointikertomuksen yh­teenvetoraportti. Tiemuseon ra­portteja 1/1992. Tampere 1992.

Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Toim. Linna, Martti. Historian Aitta XXI. Jyväskylä 1989.

Varsinais-Suomessa lumisade vasta alkoi

Perillä kollegat taas kerran kummastelivat, miten minä julkisilla kulkuneuvoilla liikkuvana pääsin hyvissä ajoin perille. Helppoahan se oli. Vanhan kunnon Sr1:n vetämä, Esslingen-vaunuinen P 804 lähti kotiasemalta puoli seitsemän jälkeen. Turussa ratapihan vartta kivenheitto linja-autoasemalle, jossa ehdin vielä hörpätä pienen kupin kahvia ennen kuin oli aika nousta autoon ja ostaa lippu Hajalan tienhaaraan. Siitä oli enää lyhyt kävelymatka. Vähäksi aikaa pääsin puheenjohtajan nuijan varteenkin, kun ei-julkisilla kulkeva varsinainen päällikkö ei matkustanut yhtä nopeasti.

Junassa oli yllättävän paljon väkeä, ei tosin läheskään Helsingin aamujunallista määrää. Linja-automatkustajista pääosa jäi maatalousoppilaitokselle. Toinen isompi ryhmä oli erityishuoltopiirin asiakkaita, kuten tällä maanantaiaamun vuorolla näyttää usein olevan.

Turun linja-autoasemalla myytiin nimikoituja lelukuorma-autoja arvatenkin kiusaukseksi lapsimatkustajille ja riesaksi heidän vanhemmilleen. Jos jätetään yleinen rihkamakritiikki tällä kertaa väliin, vaikutti ajatus ihan mukavalta, kunnes katsoin tarkemmin kontin kyljessä olevia nimiä. Siellä oli Tonia, Penttiä, Juusoa. Vaan ei Jenniä, Ailia, Riittaa. Paljon puhutaan sukupuolittumisesta ja sen mukanaan tuomista lasikatoista ja muista ongelmista. Mutta älähdetäänkö vasta sitten, kun ainakin osa vahingosta on jo tapahtunut? Lapset sosiaalistetaan rooleihinsa mitä moninaisimmilla harmittomilta tuntuvilla ja tiedostamattomilla vaikutteilla pienestä pitäen. Tuskin se yksin pikkuautoihin ja niiden nimikoimiseen liittyy, mutta jostain rakenteesta tuokin kertoo. Kyllä tytötkin voivat kokea pikkuautot omaksi jutukseen. Puolisoni on kertonut, että hän leikki pienenä autoilla mieluummin kuin nukeilla. Tuskin hän on ainoa.

Perillä kokeiltiin viranomaisasioiden jälkeen Hakaniemen - tai väliaikaisesti oikeastaan Kumpulan - tarjoamaa tekniikkaa. Discendumin valmistama sähköinen Optima-kokousjärjestelmä toi ominaisuuksiltaan ja käyttöliittymältän mieleen vajaa vuosikymmen sitten suuressa huudossa olleet, nyt jo arkipäiväistyneet "e-oppimisalustat", kuten Moodlen, WebCT:n ja mitä niitä onkaan. Sellainen Discenduminkin tuote varsinaisesti on. Ihan asiallinen tuokin järjestelmä on, mutta sisältää kiistattomia puutteita oikeaan kokoukseen verrattuna. Kahvit joutuu keittämään itse, eikä kukaan tarjoa lounasta. Samaten tällainen päivän reissu vaikkapa juna-linja-auto-yhdistelmällä on työmatkana mukavampi kuin istahtaminen tietokoneen ääreen jossain kotipuolessa.

Paimion ammatillinen aikuiskoulutuskeskus on valtakunnallisesti tunnettu erityisesti sähköalan ammatillisten tutkintojen kokeneena järjestäjänä. Pysähdyin hetkeksi miettimään työmatkakantamuksieni laatua. Ne sopivat teemaan hyvin: aika paljon sähkövirtaa vaativia laitteita. Ainakin verrattuna aikaan kuusitoista vuotta sitten, kun jonkinlainen vakituinen (joskin aluksi osa-aikainen) työhistoriani alkoi - sikäli kuin vakituisuudella tarkoitetaan kesä-, keikka- ja muita pätkätöitä pysyvämpiä työsuhteita. Kun silloin oli matkustettava työn merkeissä, oli rannekello ainoa sähköä vaativa matkavaruste. Pian tosin sain hakulaitteen. NMT-matkapuhelimesta saattoi vain etäisesti haaveilla, kannettavasta tietokoneesta puhumattakaan. Hakulaite oli hieno. Se oli vieläpä ns. numerohakumallia, johon yhteydenottoa pyytävän oli määrä jättää oma puhelinnumeronsa, jotta olisin voinut soittaa hänelle päästyäni lankapuhelinliittymän ääreen. Tällainen järjestelmä ei ollut kovin yleinen ainakaan verrattuna nykyisiin mobiiliviestimiin, ja siksi se oli monelle vieras. Usein soittajat lähettivät hakulaitteeseen sen numeron, johon olivat yrittäneet soittaa, eivät suinkaan omaansa. Operaattorin monitulkintainen hakulaitepalvelun tiedote "Näppäile numeroviesti äänimerkin jälkeen" (tai jotain sinnepäin) ei ainakaan asiaa selventänyt. Yhtä kaikki, silloin matka-aikaa tuli vietettyä usein lukemalla.

Nyt matkassa oli kaksi matkapuhelinta, kannettava tietokone, mp3-soitin ja digitaalikamera. Kaksi viimeistä tosin vain hupi- ja ajanvietekäyttöä ajatellen. Ajattelin, josko kameran etsimeen osuisi jotakin kuvattavaa. Menomatkalla Turun matkustajaratapihalla pörräsi melko harvinaiseksi käynyt Tve4 "Keltiäinen", mutta ajattelin aamun olevan vielä liian hämärän linssin vaatimattomalle valovoimalle. Paluumatkalla mitään mielenkiintoista kiskoilla kulkevaa ei näkynyt.

Niin, ja nykyinen rannekello puolestaan käy auringon voimalla.

Vaikka nykyiset matkavarusteet sähköä syövätkin, säästävät ne ainakin paperia. Vaikka luen paljon mieluummin paperilta kuin tietokoneen ruudulta, reissussa tämä välttää, kun luettavia sivuja ei yleensä ole kymmenittäin tai ainakaan sadoittain.

Takaisin kaupunkiin sain kyydin Pekalta. Kiitos. Ihastelin hetkisen Turun asemakahvilan karttaa. Kartan viehätys perustuu hienosti käsin piirrettyihin kiintopisteisiin. Niihin kuuluu rakennuksia tuomiokirkosta linnaan ja sairaalasta vankilaan. Mutta paljon myös aikansa rautatiekalustoa: Hr1- ja Hr12-veturit sekä Dm7- ja Dm8-moottorivaunut. Kartta lienee 1960-luvun puolivälin seutuvilta, jolloin "Porkkanat" olivat Valtionautateiden uusinta uutta matkustajaliikenteessä.

Ajanvietekäytöksi sitten meni P 823:n tarjoamalla paluumatkalla tämä tietokoneen ja pakettiradiomatkapuhelimen hyödyntäminenkin.

Vuoden ensimmäiset lumityöt

Aamulla keräsin viimeiset jouluvalot pois. Pian alkoi sataa lunta. Ei huono vaihtokauppa. Vuoden ensimmäiset lumityöt olivat nopeat ja kevyet, mutta jotakin sentään.


Muilta osin päivä meni tietokoneen ääressä lähinnä leipätyön merkeissä. Huomenna pitäisi katsastaa, onko Varsinais-Suomessa maa valkeana.

Ei meillä periaatteessa ollut kiire illan taiji-treeneihin, mutta paperitehtaan vieressä taajama-alueella oli hiukan liikaa nopeutta. Perheemme parempi kuljettaja joutui kuulemma ensi kertaa elämässään mustaanmaijaan. Poliisin tietokoneyhteydet takkuilivat, mutta kotiin jääneen ajokortin vaatimat tiedot löytyivät Tetralla. Samankaltainen tilanne kävi minulle kesällä. Korttia näemmä kannattaisi pitää mukana, jos ei muuta niin palvelun nopeuttamiseksi. Nousin autosta vaihtamaan sanasen partion toisen miehen kanssa. Hän oli pessimistinen huomisaamun suhteen: ennakoi peltien kolisevan siellä täällä.

Ilman sakkoja selvittiin.

Ei mikään paha Nuutti

Uni maittoi hyvin perheen niin ihmis- kuin kissajäsenillekin tämän lyhytaikaiseksi jääneen tanskalaisen Pohjanmeren imperiumin Knuut-kuninkaalle omistetun päivän aamuna. Aamupäivä meni siivoilupuuhissa: uunin pesä puhtaaksi, kompostoituvat kompostiin ja toissapäiväisen myräkän pihapuista pudottama melkoinen määrä pientä oksaa ja risua kasaan odottamaan hakettamista. Kova tuuli ei tällä kertaa - onneksi - ollut pudottanut kuin yhden sellaisen oksan, joka kelpasi pätkiä polttopuuksi.

Tykkään ajella partaa ja hiuksia. Tuskin minusta alalle olisi, mutta itseään voi aina nyrhiä. Jotta ei menisi liian metroseksuaaliseksi, teen homman mielelläni ulkona liiterin seinään ripustetun peilin edessä. Peilistä katsoi taas sen näköinen pärstä, että ei auttanut kuin ottaa yhdeksänmillinen ja antaa laulaa. Sähkökäyttöinen hiusten- ja parranajokone säädettävällä terällä oli hyvä hankinta jokunen vuosi sitten.

Iltapäivällä puolisoni ja minä kävimme kuntosalilla. Aluksi laitteisiin sai melkein jonottaa, kun paikalla oli nuori kaverusporukka harjoittelemassa ja lauantai-iltapäivää viettämässä. Käsivarteni olivat melko voimattomat Luultavasti se johtui toissapäiväisestä katolla kiipeilystä, jossa korkeiden paikkojen vierastus pani jännittämään ruumista liikaa. Ranskalaista punnerrusta tehdessäni oli ennen tavoitteen täyttymistä pakko todeta: ei pysty, ei vaan pysty, liian maitohapokasta. (Tosin nykyisten käsitysten mukaan maitohappo ei aiheuta lihasten väsymistä, vaan pikemminkin auttaa niitä jaksamaan tasapainottamalla rasituksen aiheuttamaa kalium-ionien vaikutusta - linkki aiheeseen.) Lähtöä tehdessämme palloilusalissa aloittelivat futsal-miehet. Yksi squash-karsina näytti olevan tyhjä. Jäähdyttelimme siellä tekemällä pari pätkää taiji-muotoa. Olipa ainakin reilusti tilaa ympärillä.

Liikuntahallilta lähdettyä pikainen pistäytyminen veturitallilla paikat tarkastamassa, sitten kauppaan, kotiin tekemään hyvää perunapitoista ja mausteista ruokaa, saunaan ja sitten syömään.

Iltaa kelpaa viettää takkatulen ääressä radiota kuunnellen ja blogaten, vatsa täynnä. Veikkaan, että kissaneiti viihtyy ensi yön olohuoneessa, vaikka onkin muutoin halunnut nukkua yönsä kanssamme.

Roiskeita kankaalla

Blogistanin itseoikeutettu J. V. Snellman, Maalainen, kirjoitti nähneensä elokuvan amerikkalaisesta taiteilijasta J. Pollockista. Hänen merkintäänsä lukiessani koin äärimmäisen harvinaisen ajatuksen, kun huomasin harmittelevani televisiottomuuttamme.

Pollock oli maassaan sankaritaiteilija. Kuten Maalainen toteaa, hänen taiteensa palveli kylmän sodan aikana samaa tarkoitusta kuin joku John Wayne revolvereineen hevosen selässä: "action painting" julisti tilan nopeaa ja räväkkää haltuunottoa. On vaikea kuvitella, millainen maalaustapa paremmin sopisi siihen sykliseen ajattelutapaan, joka ilmennee lähes kaikissa Yhdysvaltain historiaan liittyvissä selitysmalleissa: frontier-ideologiaan, jonka mukaan "rajaseudut" on otettava haltuun ja sen jälkeen etsittävä uudet "rajaseudut". Omat taiteellisten pyrkimystensä rajaseudut saavutettuaan Pollock ei tainnut uusia löytää, ja tuskin Maalaisen tekemä vertailu Picassoon on taidehistorian suurten linjojen kannalta epäoikeudenmukainen. Tosin yhden ja saman perusteeman - muodon hajottamisen - kanssa Picassokin taisi koko uransa ajan puuhailla. Hän vain löysi teemalleen yhä uusia ilmentämistapoja. Yhtä kaikki: Picassolla ja Pollockilla on hyvin paljon yhteistä. Molempien kantava ajatus on ollut kohteen kieltäminen. He vain lähestyivät asiaa eri tavalla: ensinmainittu hajottamalla, toinen luomalla ei-mitään.

Mielenkiintoinen vertailukohta Pollockille on mielestäni venäläissyntyinen, sittemmin amerikkalaistunut M. Rothko, joka luetaan samaan abstraktin ekspressionismin koulukuntaan kuin Pollock. Hän otti töillään haltuun vielä laajempia tiloja kuin Pollock, mutta Rothkon sisäänpäinkääntyneissä, melankolisissa teoksissa on vaikea nähdä samanlaista dynaamisuutta kuin Pollockilla. Rothkon suurienkin töiden on sanottu muistuttavan ikoneja.


Kokonaan oma kysymyksensä on, millaisia tarkoituksia abstrakteilla ekspressionisteilla todellisuudessa on ollut. Ei Pollockaan tiettävästi kertonut taiteellisista pyrkimyksistään - poliittisista puhumattakaan muutoin kuin maalauksillaan. Tulkinnat ovat kriitikoiden, kuten. H. Rosenbergin, lanseeraamia. Ehkä tekemisprosessi todellakin oli tärkeämpää kuin varsinainen tuotos. Minusta se on hyvin ymmärrettävä ajattelutapa.

Yhtä kaikki, pidän Pollockin töistä. Maalaiselle kiitos hauskasta linkistä, jonka kautta pääsee harjoittamaan action paintingia suttaamatta.

Poliittista propagandaa kuulemassa

Ruokatunnilla käväisin kauppakeskuksessa ajatuksena ostaa vähän syötävää. Oman kylän eduskuntavaaliehdokkaista yksi oli uskaltautunut Vanajan petolinnunpuoleiselle rannalle asiaansa ajamaan. Itse kandidaatti keskusteli ohikulkijoiden ja puhelimen kanssa, ja vaikka tuttu mies takavuosien kuntapolitiikasta onkin, en ajatellut jäädä morjenstamista pidemmälle sanalle. Mutta kampanjapäällikkönä - vai missä roolissa lieneekin - oli hra Body, tuttu vieläkin useamman vuoden takaa, joten tovi tuli paikalla vietettyä. Ehdokkaalla on selkeä missio - tulla valituksi eduskuntaan - eikä siinä ole mitään vikaa. Aivan varmasti mies paikallaan olisi hänkin. Mutta sama missio on monella muullakin ympäri vaalipiiriä ja ympäri maata, ja tässä pelissä on vaikea erottua tarpeeksi.

Kohta täytyy miettiä, ketä äänestäisi maaliskuussa. Yksi hyvä kriteeri voisi olla valita ehdokas, joka ei pidä blogia. Pitäähän kansanvallan delegaatilla olla korkeammat harrasteet ja vähemmän paheita kuin kansalla itsellään. Vaikka eduskuntavaaleja hyvin perustellusti sanotaan puoluevaaliksi, ajattelin olla epärationaalinen ja miettiä asiaa tällä kertaa enemmänkin henkilökysymyksenä. En koe puolueita kovin läheisiksi.

Monenlaista yrittäjää on vaalien tiimoilta liikkeellä verkossakin. Vaikkapa hän ja hän. Toinen näistä lienee jo useamman vuoden takaisen tunnetun verkkoparodian sivujuonne, mutta entä toinen?

Korkealla

Töistä palattuani naapurin isäntä tuli sanomaan, että eilinen myrsky on pudottanut paikaltaan kattomme paloluukun. Hienoa naapuriapua. Kiitos. Asia oli jäänyt meiltä huomaamatta, kun pihamaalla ei juuri tule valoisaan aikaan käyskenneltyä.

Pari vuotta sitten tehdyn kattoremontin jäljiltä luukku oli onneksi sen verran pitkälle tuotteistettua mallia, että ketju esti sitä liukumasta kokonaan alas. Luukun paikalleen asettaminen on hyvin yksinkertainen toimenpide. Paitsi kaltaiselleni akrofobikolle. Löin tuuman vahvuiseen rimaan kaksi naulaa koukuksi ja kalastelin karkulaisen paikalleen harjan turvallisemmalta puolelta lapetikkailla nojaten. Tunnustan kärsiväni melkoisesta korkeanpaikan kammosta. Yhdeksäntoistakesäisenä minulla oli ajatus yrittää voittaa se käymällä laskuvarjohyppykurssi, jollaista sotaväessä loppuaikoina mainostettiin, mutta en ole toteuttanut ajatustani ja tuskin toteutankaan. Niinpä kiipeily puolitoistakerroksisen tyyppitalon harjalle saa sykkeen nousemaan lähelle maksimia.

Valokuvatorstain avara

Valokuvatorstai-blogissa aiheena on tänään ollut avara.



1524 millimetriä avara väylä lähteä vaikka Tyynen valtameren avaruutta ihailemaan.

Koordinaatiohirmuja

Työmaalle kaivataan sähköistä laskujentarkistus- ja -hyväksymisjärjestelmää. Idea kuulostaa hyvältä. Tuonkin kokoisessa organisaatiossa, mitä kuntayhtymämme on, kierto on joskus harmittavan hidasta. Suosituksia ja näkemyksiä otetaan mieluusti vastaan aihepiiriin tutustuneilta.

Kun talvi ei viime yön lupaavasta myräkästä huolimatta näytä vieläkään tulleen, turvauduin illalla niinkin epätoivoiseen tekoon kuin viettämään pitkästä, pitkästä aikaa tovin dojolla. Tomoe-nagen pitäisi kai olla helpommasta päästä, mutta ei se siltä tuntunut. Noin lyhyessä ajassa informaation haku jostakin muistin syvistä varastoholveista ei tainnut päästä kuin alkuun. Kyllähän matolla viihtymättömyyteen syitä löytyy. Muista puuhista ja loukkaantumispelosta alkaen. Laiskuus ja motivaation puute ovat niistä tärkeimmät.

Jollei muuten, niin yleisen koordinaatiokyvyn ylläpidon kannalta olisi hyödyllistä treenata edes vähän. Junnuryhmän vetäjä sanoi, että tuoreessa porukassa on ihmisenalkuja, joilla on vaikeuksia saada jalka ja käsi toimimaan yhtä aikaa. Uskon, että nuo lapset ovat löytäneet aika hyvän harrasteen pariin. Jotakin hyvää kehoon jää varmasti.

Mistä sen tietää, vaikka lasten ja nuorten passiiviseen vapaa-ajanviettoonkin tulisi uusia ulottuvuuksia sen paljon puhutun fyysiseen toimintaan kannustavan uuden videopeliohjaimen kautta.

Tammi-ilmiöitä

Aamulla linja-autossa soi usein kaupallinen radioasema, ja lähetykseen soittajat haikailevat toinen toisensa perään jonnekin, missä palmupuut on puita vaan. Minulle kelpaisi paremmin hanki ja jää. Kotiin palatessa bussin penkkiin olisi helppo nukahtaa, vaikka työpäivät eivät ole pitkiksi venyneetkään. Sateisen sään vika, kai.

Ja liian vähäisen ulkoilun. Loppuvuosi tuli vietettyä kovin inaktiivisesti. Puolisoni kanssa yritimme taas illalla korjata asiaa hölkkäämällä pari kierrosta kuntorataa. Kotiin palatessa kaupassa nähtiin juuri ne molemmat miehet, joille oli asiaa. Hyvää ajoitus. Huono valinta sen sijaan oli ostaa tarjouksesta iso lakritsipussi ja syödä se kahteen pekkaan suunnilleen yhdellä istumalla.

Kauppiaat ovat innostuneet elämänparannusta yrittävien ihmisten rahastamisesta. Kotimaisen postimyyntifirman kuvastossa esiintyi sangen myönteinen ilmiö: etusivulla urheiluvaatteita esitellyt malli oli tuon alan mainoksissa harvemmin esiintyvää tyyppiä.

Khiloun pohdinta miespuolisista urheiluporukoista on osuva. Uskallan väittää, että miehisyydellä on tänä päivänä ja on jo kauan ollut melkoisen monimuotoinen toteutumien ja mahdollisuuksien kirjo. Ennen viime aikoja siitä ei vain ole pidetty kovin suurta ääntä. Aina ei tule ajatelleeksi, että aika monessa uudessa asiassa uutta taitaa olla vain volyymi, jolla siitä puhutaan.

Kankeat käsivarret

Päivän hyötysaldoksi osaltani taisi jäädä kuntosalilla käynti. Ensi kertaa tänä vuonna. Sunnuntai-iltapäiväiseen tapaan oli hiljaista. Palloilupuolella miesten kolmossarjan lentopallojoukkue Valpas oli saanut vastustajan Pälkäneeltä päin. Harvalukuinen yleisö koostui lähinnä ikämiehistä.

Onnettomaan kuntooni nähden tein sarjat liian pitkinä tai liian "isoilla" painoilla. Tai molempia. Puolisoni nauraa masokistista suhdettani ylätaljaan. Totisesti treenaava nuorimies taisi hakea maksimivoimaa. Hurjan näköistä touhua. Nuoren pariskunnan toinen jäsen lämmitteli tunnollisesti ja toinen ryhtyi heti nostamaan rautaa. Sukupuolia tuskin tarvitsee kertoa. Toisaalta omassa lihasmuistissani ei ole enää sitä, millaista oli olla parikymppinen tai vähän päälle. Josko silloin oli kuin Helo Hetivalmis. Tuskin sentään.

Onkohan muuten iisalmelaisen matalahiilihappoisen vissyn mansikanmakuinen versio poistunut markkinoilta? Ei sillä, etteikö ilman pärjäisi, mutta nyt noita saisi halvalla.

Elämänparannusta?

Joulukuusi ei paljon neulasiaan varistellut, mutta tänään sen oli aika päätyä riisutuksi, oksituksi ja pätkityksi. Kyntteliköt keittiössä ja kuistilla ja pyrstötähti liiterin ylisillä valaiskoot vielä nuutinpäivään. Varsinkaan näillä keleillä ei tammikuun alkupuoli ole yhtään liian valoisa.

Perinteisen elämänparannuskuukauden merkeissä puolisoni ja minä olemme tulleet harjoittaneeksi niinkin luonnotonta toimintaa kuin hölkkäämistä. Hiihtää loppiaisen aikaan pitäisi. Jotta elämänparannus ei menisi liiallisuuksiin, haimme täksi illaksi pizzat Iskmetin putiikista. Sporttista toimintaa.

Oulun mies oli suunnitellut aloittavansa lukemaan kirjan kuukaudessa. Sellainen voisi olla hyvä tavoite. Vuosikausien ajan olen lukenut kammottavan vähän ainakin, jos työhön tai opiskeluharrasteisiin liittyviä kirjoja ei lasketa. Toisaalta lähes täydellinen vieraantumiseni kaunokirjallisuudesta on aiheuttanut saman suhtautumisen kuin vieraantuminen televisiosta: mahdollinen tarjonta ei tunnu kiinnostavan.

Keskuudestamme poistuneita tutkijoita

Voisihan sitä lukea vaikka historiaa. Parin kuukauden sisällä tuoni on niittänyt alan tuottoisia tutkijoita Suomessa. Joulun alla kuoli Eino Jutikkala 99-vuotiaana ja menneellä viikolla taivaallisiin arkistoihin häntä seurasi 82-vuotias Mauno Jokipii.

Jutikkala lienee vaikuttanut taloushistoriallisilla tutkimuksillaan usean suomalaisen sukupolven käsityksiin isänmaastaan ja ylipäätään pohjoismaisesta yhteiskunnasta. Tahtoen tai tahtomattaan Jutikkala lienee ollut yksi pohjoismaisen demokratian mukaisten yhteiskuntanäkemysten takuumies Suomessa, vaikka hänen näkemyksensä joissakin kohden poikkesivatkin mm. ruotsalaisista. Vuosia sitten kuulin jossakin yhteydessä Jutikkalan esitelmöivän suomalaisesta historiantutkimuksesta. Hän kertoi jollakin eläkepäiviensä ratoksi pitämällään opintojaksolla tarkastaneensa opiskelijoiden tenttejä, joissa oli vastattu johonkin kysymykseen seuraavaan tapaan: "Suolahti, Jutikkala ja muut heidän aikalaisensa". Jutikkala kertoi kirjoittanensa palauttessaan: "Olen toki vanha, mutta vuonna 1907 syntyneenä kuitenkin poikanen verrattuna vuonna 1876 syntyneeseen Suolahteen."

Jokipii löi pitkäksi ajaksi lukkoon kansan käsityksen Suomen jatkosodasta. Suomi ei ollut A. Korhosen varovaista puolueetonta linjaa noudatellen hahmotteleman käsityksen mukainen pelkkä ajopuu, vaan myös omia päätöksiään tehnyt koskivene. Jokipiin näkemykset lienevät uponneet kansaan erityisen hyvin siksi, että ainakin pintapuolisesti ne näyttävät olevan sopusoinnussa kaikkien tunteman jatkosodan kronikoitsijan Väinö Linnan esittämien käsitysten kanssa.

Jokipiin jälkeen aika harva on tainnut tuoda uutta jatkosotakäsitykseen. Muutama vuosi sitten Markku Jokisipilä hillitsi presidentti Rytin glorifiointia todetessaan Saksan aseavun olleen saatavilla ilman pahamaineista Ribbentrop-sopimustakin. Aiheeseen liittyen muuten, ruotsalainen tutkija H. Arnstad sai viime kuussa melkoisesti julkisuutta väittäessään muka uutena tietona, että Suomi ei jatkosodassa käynyt minkäänlaista erillissotaa. Jokisipilä osoitti vastineessaan Arnstadille, että tämä ei ollut tuonut esiin mitään sellaista, mitä suomalaisessa keskustelussa ei olisi käsitelty kuiviin jo vuosikymmeniä sitten. Mutta myönnän, että ruotsalaisen väitteen saama hetkellinen julkisuus hieman ihmetytti. Ehkä nykyinen mediaa tuotava sukupolvi ei tiedä tai ei ole ollut kiinnostunut ajopuu-koskivene-kysymyksestä, joka ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella kuului peruskoulun historiantuntien ohjelmaan.

Uudet ja vanhat kujeet

En muista yhtä hämärää uudenvuodenpäivää. Jos joulu on ollutkin musta, on uudeksivuodeksi sentään lunta saatu. Nyt nurmi vihersi.

Veturitallin taukotuvalta joulukortit arkistoihin ja viimeinen adventtiaaton jäljiltä jäänyt vihreäkuula suuhun (anteeksi). Seinäkalenterin sai vaihtaa uuteen versioon, eli Tk3 luovutti päivystysvuoron Sr1:lle. Kirjastohuoneen seinäkalenteri jatkaa eleettömästi kulkuaan ajasta aikaan samoin kuin miehistöhuoneen kello. Mihinkäs niillä kiire olisi: ensinmainittu on viime vuosisadan alusta ja jälkimmäinen edelliseltä.

Anoppilassa herkkukakkuja ja mäkikisan ainoaksi jäänyt kierros.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!