Keula kohti Tukholmaa

Viikonloppu vierähti museohommissa ja pitkästä, pitkästä aikaa aivan perus-sellaisissa. Veturimuseon elokuun viikonloppupäivystyksiä on jaettu talkoolaisille kuin museon alkuaikoina konsanaan. Kun niitä aikanaan jaettiin, valitsin elokuun viimeisen viikonlopun.

Yksinäistä ei homma ole ollut, kiitos kävijöiden ja seuratoverien. Lauantai oli vilkas ja kansainvälinen. Ilkka hoiti esittelyt venäläisille ja briteille ja keskustelut päätyivät tietenkin sotahistoriaan. Sunnuntai oli yleisön puolesta hiljaisempi, mutta Juha ja Simo kävivät maalaamassa Matisan yksityiskohtia. VR-logot kyljessä ja etupäänmerkit katolla toivat melkoisesti lisää valmiinnäköisyyttä.

Sunnuntaina museolta lähtiessä piti ostaa junalippu maanantaiaamuksi, istumapaikan varmistamiseksi. Ehkä turhaan, ei IC² 186 ylitäynnä ollut.

Vajaa työviikko on alkanut seminaarin merkeissä. Opetushallituksen perinteiseen laatuseminaariin en ole osallistunut aiemmin, mutta nyt hakeuduin. Asiaa on tullut työmaalla harjoitettua jo hyvän aikaa. Tapahtuma on niitä joissa on asiallista käydä edes joskus näyttämässä naamansa. Ja ennen kaikkea ajankohta oli sopiva.

Laivaseminaareissa syöminen ja kulutus eivät ole tasapainossa. Jälkiruoassa houkuttivat leipäjuusto ja lakat. Viimeksimainitut näyttivät melkein limaisilta. Sopivat paremmin eri leveyspiireille.

Autoilu on kallista hupia

Aamupäivä meni työreissussa Tampereella. Sinne on harvemmin joutunut menemään omalla autolla. Tänään piti maksaa parkkilippu vanhan yleisen sairaalan, oman ikäluokan tunnistaman terveydenhuolto-oppilaitoksen ja nykyisen ammattiopiston parkkipaikalle yhtä neuvottelua varten. Syykin oli, nimittäin julkisista liikennevälineistä riippumaton aikataulu omalle työmaalle ja sitten Hämeenlinnaan laakerinvaihtoon.

Olen autoillut Tampereen suunnalla viime päivinä melko usein. Joskus keväällä vastaavassa tilanteessa satunnaisena pitämäni huomio näyttää olevan tuolla taajuudella vähemmän satunnainen. KLF-nimellä autoradion näytössä esittäytyvä radiokanava soittaa musiikkia, jota olen luullut olevan kuultavissa enemmän tai vähemmän piraattien itäeurooppalaisten nettisivustojen kautta, jos enää sielläkään. Suomen eetterissä voi todellakin kuulla Laserdancen tai vielä kasarimpien kokoonpanojen tuotoksia.

Autoa on tullut huollatettua ostoliikkeessä Hämeenlinnassa, ja siellä tehtiin laakeriremonttikin. Molempien etupyörien laakerit menivät vaihtoon. Ei ole halpaa autoileminen. Ja kohta pitää hankkia uudet kesärenkaat. Onko kellään omakohtaisia kokemuksia Nokian Hakka Greeneistä pienehkössä henkilöautossa? Tai saman valmistajan huonommillekin teille mainostamasta V-mallistosta?

Kävelin odottelemaan laakerinvaihtoa linnan alueelle. Töitäkin oli vielä tehtävänä ja tietokone matkassa. En tiedä, millaisia kertamaksuja metropolien etätyö-hubit perivät, mutta maksoin kuusi euroa Tykistömuseoon. Sieltä löytyi jälleen rauhallinen kolkka. Kun työt oli hoidettu ja autohuolto vielä radiohiljaisuudessa työn valmistumisen suhteen, kävin katsomassa jatkosodan Laatokan-Karjalan taisteluista kertovan filmin.

Ajelin kotiin vanhaa tietä. Automarketeihin oli sen mittainen jono, että päätin jättää väliin. Kiireettömällä matkalla kun olin koukkasin Parolannummen kautta. Siellä vasta autojonoon päädyin. Tienvarren kyltit "Vala 2/11" selittivät syyn. Parkkipaikan kohdalla käväisi mielessä ajaa jonnekin uran varteen ja astella keltaliivisen pomomiehen puheille: "Kuule, alikessu. Mis sie tarvitset oikei hyvvää liikenteenohjaajaa? Täs siul on sellane." Ei, se on eri porukka, jonka kanssa moiseen haasteeseen uskaltautuisi.

Ajoin kotiin ja leikkasin ruohon. Bensaa pitää tuohonkin tarkoitukseen vielä tänä vuonna ostaa.

Taas rämpimässä

Eilisiltana piti olla ja olikin museohoitokunnan kokous. Kävi kuitenkin niin, että töistä kotiin palatessa soi puhelin ja piti omalta kohdalta laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Enstexiä ja huomioliiviä päälle, maiharia jalkaan, karttalaukku olalle ja museohoitokunnan puheenjohtajan tehtävä vaihtui Länsi-Tampereella etsintäketjun johtajaksi.

Jos perjantaina etsijöitä oli kuutisenkymmentä, maanantai-iltana heitä oli tuplasti. Suuri osa oli ensikertalaisia tai viikonloppuna pidetyltä peruskurssilta mukaan innostuneita. Kaikki täyttivät paikkansa hyvin.

Tapauksen nostattama huomattava mediajulkisuus ei ainakaan ole haitannut uusien vapaaehtoisten mukaan värväytymistä. Ei, vaikka tässä operaatiossa ei juuri ole ollut perusteita käyttää helikoptereita, lämpökameroita tai muuta näyttävää tekniikkaa.



Vapaaehtoisetsijöitä kaivataan taas tänään kello 9:stä alkaen SPR:n logistiikkakeskukselle Tampereen Kalkkuun. Tässä operaatiossa ensikertalainen on yhtä tärkeä lenkki kuin kokenut tekijä, joten jos aikaa ja mahdollisuuksia on, niin säänmukainen ulkoiluvaatetus päälle ja menoksi.

Hyvin olivat museohoitokunnankin hoitaneet, vaikka puheenjohtaja poissaoli Tampereella ja varapuheenjohtaja Tanskanmaalla saakka.

Tiistaipäivän ohjelmassa on työmatka vaihteeksi Helsinkiin. IC² 164 :n yläkerta oli väljästi kansoitettu vielä Riihimäellä.

Perjantaista sunnuntaihin

Perjantaina tein työmatkan pitkästä aikaa omalla autolla. Suuntana oli Mänttä, jonne julkisilla kulkuneuvoilla olisi aikataulu huomioiden ollut hankalahko päästä. Varasin reilusti aikaa ja matkalla nautin sämpyläkahvin Orituvalla. Perillä oli vielä aikaa etähoitaa asioita ennen kokouksen alkua.

Aikomukseni oli lyhentää hieman työpäivää ja jatkaa kokouksen jälkeen Haapamäelle. Jollei muuta niin katsomaan, olisiko veturitallilla tuttuja. Saapunut puhelu muutti suunnitelmat, ja pian kokouksen päätyttyä auton nokka osoitti taas etelää kohti. Pikainen käynti kotona, vaatteiden vaihto ja suunta Tampereelle.

Loppuiltapäivä ja ilta menivät Länsi-Tampereen pusikoissa ryömiessä ja kontatessa. Kohdetta on etsitty jo kauan, mutta nyt oli pyydetty jo naapuritoimikuntien apua. Nyt kun asia osui näin lähelle, tuli jälkeenpäin lukaistua Aamulehden nettisivujen uutisoinnit aiheesta. Monien yleisökommenttien kohdalla haluan uskoa anonyymin Internetin mahdollistaman "trollaamisen" - lukijan härnäämiseen tarkoituksellisesti pyrkivän typeränä esiintymisen - hykerryttävään huvittavuuteen.

Vieraskoreasti antoivat yhden ketjun muukalaisen johdettavaksi. Tehtäväksi saatiin kahden tien välinen alue. Tarkoitus oli tutkia kunnolla, ja tässä tilanteessa se tarkoitti hyvin hidasta kyynärtuntumalla etenemistä aluskasvillisuutta kepeillä tutkaten. Kun toissijainen etsittävä oli matkapuhelimen kokoluokkaa oleva esine, olisi nopeus ollut yhtä kuin välinpitämättömyys. Vapaaehtoisia taisi päivän aikana olla paikalla kaikkiaan kuutisenkymmentä.

Pimeän tullessa oli lopetettava. Hyvienkään käsivalaisimien avulla ei tässä vaiheessa operaatiota olisi saatu hyödyllistä aikaan. Vesiperä jälleen.

Lauantai meni pääosin kotosalla. Petivaatteiden tuuletusta, nukkumapaikan muutto kellarista yläkertaan, saunalenkki ja sauna. Sen verran tuli välissä kotipihalta poistuttua, että polkaisin yksivaihteisella veturitallilla ja äidin luona.

Iltapuhteena keitettiin taas iso kattilallinen muumisoppaa eli kesäkurpitsakeittoa. Jos loppusatokin keitetään samoin, niin talvikaudella taidetaan syödä sosekeittoa vähintään kerran viikossa. Nam, en pane vastaan.

Sunnuntaina oli aikomus lähteä käymään Hämeen keskiaikamarkkinoilla. Aikeeksi jäi, mutta ajanvietettä oli kotonakin.

Matisa-raiteentukemiskoneen kyljen maalaamissapluunaa varten tarvitaan VR:n logo mallia 1960. Tietokoneelta sellainen löytyi, mutta JPG- ja GIF-tiedostomuodot huomioon ottaen aivan liian pienikokoisena. Eilen Ilkan kanssa päätimme uhrata tilapäisesti yhden museoesineen hyvään tarkoitukseen, haimme verstaspilttuusta hohtimet ja irrotimme aikanaan VR:n jakeluautoa koristaneen 1960-lukulaisen "VR - ovelta ovelle" peltikyltin siirrettäväksi digitaaliseen muotoon. Eihän moinen kotikäyttöisen kuvanlukijan kannen alle kerralla mahtunut, joten pyhäpäivän ajanvietteeksi tuli hyvä syy opiskella lisää GIMP-kuvankäsittelyohjelman toimintoja. Vähitellen hahmottui mallin näköinen TIFF-kuva.

HDR-Hr

Suomalaisen blogimaailman pioneeri Pinseri kirjoitti HDR-valokuvista jo reilut viisi vuotta sitten.

Vihdon kokeilen minäkin, ajattelin eilen, ja kuvailin lähtöä odottavia museovetureita jalustan kanssa. Samalla oli hyvä syy tutustua kameran asetusvalikoihin. Hävettää tunnustaa omistaneensa kevyen sarjan järjestelmäkamera jo kolme vuotta ja kuvanneensa lähes poikkeuksetta automaattiasetuksella. Nyt tuli opeteltua ainakin manuaalista valotuksen haarukointia. Vitkalaukaisinkin löytyi.

Kokeilin eri tavoin valotettujen kuvien yhdistämistä HDR-kuvaksi työmaalla Photoshop CS5 -ohjelmalla, tuolla digitaalisen kuvankäsittelyn sveitsinlinkkarilla. Ainakaan aloittelijan taidoilla jälki ei juuri sävähdyttänyt.

Mutta verkosta löytyi asiallisen tuntuinen ja mikäli mahdollista Photoshopin automaattitoimintoakin helppokäyttöisempi nimenomaan HDR-työskentelyyn tarkoitettu Luminance-ohjelma, joka muun hyvän lisäksi perustuu avoimeen lähdekoodiin ja GPL-lisensoituna on käyttäjälleen ilmainen.

Taidonnäytteitä nämä eivät ole, kaukana siitä. Hiomista on niin Pentaxin kuin Luminancen käyttötaidoissa. Mutta onpahan yksi leikkimismahdollisuus lisää.

Sadonkorjuuta ja koivuhalon tuoksua

Viinimarjapensaamme kasvavat varjossa, mutta tuottavat aivan kelpo satoa. Se vain saadaan korjata viikon tai pari myöhemmin kuin naapurissa. Yksi pensas tyhjennettiin ja keitettiin mehuksi jo lomalla. Tänään korjattiin muut. Alkukesällä helle ja kuivuus pudottivat raakileita, ja sato taisi jäädä alle keskiarvon.

Vähän ennen iltapäiväyhtä korjuu-urakka tuli valmiiksi. Olisin ehtinyt etelän taajamajunaan, käymään Hyvinkäällä Rautatiemuseopäivässä ja palaamaan haapamäkeläisten Huru-vetoisella. Valitsin kotipihan ja ruohonleikkurin. Kesän huvetessa leikkuutahti harvenee. Viime kerrasta oli jo kaksi viikkoa eikä nurmi silti ollut häiritsevän pitkää. Minun päristellessäni puolisoni jatkoi sadonkorjuuta sipuli- ja hernepenkissä.

Päivällisellä herkuteltiin kotipihan raaka-aineista tehdyllä salaatilla ja uusilla perunoilla, jotka nostettiin ämpäristä. Sileitä, kuorettomia ja maukkaita kuin oltaisiin vasta kesäkuussa.

Illansuussa kävin rautatieasemalla poistamassa eilisen museojuna-ajon mainokset. Pääradan liikenne oli jokseenkin sekaisin Rekolassa sattuneen sähköratavaurion vuoksi. Vähän väliä kuuluteltiin tunnin ja pidempiäkin myöhästymisiä. Taajamajunia ajettiin pitkästä aikaa näillä raitein vanhalla valmetilaisella Sm-kalustolla, normaalisti ne ovat petojen ja pendojen sukua olevaa Sm4-sarjaa.

Ratapihalla lämpimänä henkäillyt haapamäkeläisten "Pikku-Jumbo" kaksine vaunuineen sai hersyttäviä kommentteja asemalle juuri tulleiden suusta. Ulkopuolisen on vaikea arvella, mikä oli tosissaan sanottua ja mikä herjanheittoa.
- Ei voi olla totta!
- No nyt, nyt on oikea veturi. Nyt, nyt alkaa sujua.
- No voi nyt jumalauta VR!
- Jaha, jaha. Mutta miksi kriisivarastot avataan vasta nyt? Talvellahan ne olisi pitänyt.

Odottelijoissa oli niitäkin, joita ylimääräinen viivytys vanhalla risteysasemalla ei haitannut. Varsinkin kun nähtävillä oli tavanomaisuudesta poikkeavaa kalustoa Sm2:sta aina Dr12:een ja Tk3:een. Huomioliivi yllä kameraa ratapihalla kanniskellessani yksi huusi laiturilta kysyen, olenko haapamäkeläisiä asianharrastajia. En vaan paikallisia, vastasin. Hän oli tulossa Minkiöltä konduktöörin hommista.

Tenderin halkotila oli jo täynnä, eli saapumisaikani oli laiskaa sunnuntai-iltaa ajatellen otollisesti valittu. Vettä pantiin se puolitoista kuutiota, mikä säiliöön vielä mahtui. Ja vähän enemmänkin, mutta Märkä-Simoa ei vieläkään nähty, kun venttiilimestari katseli ylitäyttöä turvallisesti puskimen päältä.

Hyvinkäällä käynyt haapamäkeläisten Dr12-vetoinen juna saapui reilusti aikataulustaan edellä, kun poikkeusliikenteessä järjestyi 70 km/h-vauhtiselle runsaasti sopivia rakoja kulkea. Ei jäänyt Toijalassakaan aikaa kuin pikaiselle kahvitauolle tallin miehistöhuoneessa. Ottivat Tk3:n vaunuineen perään ja jatkoivat kotia kohti hyvissä ajoin ennen auringon painumista mailleen.

Mä oon öissä töissä ei missään myymälöissä

Vaan veturitallilla. Herätyskello soitti puoli yhdeltä, kun levotonta unta oli takana pari tuntia. Soitin junaan varmistaakseni aikataulun pitävyyden. Joillakin radiokanavilla vähintään tarpeeksi soinut renkutus tuli mieleen, kun ryhdyttiin antamaan vettä Tk3:lle Haapamäen roikan saavuttua aavistuksen aikataulustaan edellä Toijalaan pian perjantain muututtua lauantaiksi. Venttiilimestarina toimineesta Simosta ei tullut Märkä-Simoa. Meiltähän tämä käy.

Kolmen aikoihin yötyö oli valmis. Kotiin ajellessa juuri sulkeutunut kapakka purki asiakkaitaan ulos. Edelleen uni oli kevyttä. Ehkä elimistö pysyi valmiustilassa, kun uusi herätys odotti kuudelta.

Kullan kanssa vääpelöitiin aamiainen haapamäkeläiselle ja toijalalaiselle talkooväelle. Kahvia, teetä tai kaakaota, tummaa ja vaaleaa leipää, juustoa ja meetwurstia, paprikaa ja kurkkua, jogurttia ja appelsiinimehua. Työt oli helpointa tehdä kotikeittiössä ja kuljettaa valmiit tarjoiluastiat veturitallille. Hyvin teki kauppansa.

Mitä tuttuihin aktiiveihin - nykypäivän muotitermillä ilmaistuna verkostoihin - tulee, aivan täysilukuisena ei kumpikaan yhdistys esiintynyt. Puolin ja toisin ikävöitiin muutamia vakionaamoja.

Aamupäivällä Tk3:n ilmapumppu alkoi muistella kolmen vuoden takaista osoittaen samankaltaisia oireita kuin edeltäjänsä (veturivastaava vahvisti, että Tk3:ssa on edelleen kiinni "Riston" kolme vuotta sitten luovuttama kone-elin). Ääni oli ensin kuorsaava, sitten koriseva ja lopulta rohiseva. Voitelu puuttui, mutta vain hetkisen ajan. Äkkiä isännät rautaheponsa korjasivat. Harrastelijanäkökulmasta pohdiskelimme vieressä, miksi höyryveturin paineilmajarrujärjestelmää ei aikanaan ole kahdennettu samoin kuin esimerkiksi vedensyöttöjärjestelmää. Tuotantotaloudellinen vai teknillinen kysymys?

Päivän ajelut sujuivat hyvin. Matkustajia kahdessa Toijalan ja Valkeakosken välisessä junavuorossa oli yhteensä noin 380. Asemilla ja varsinkin radanvarsilla oli paljon katselijoita ja kuvaajia. Näin kerrottiin; itse en matkustanut. Ei yksi ylimääräinen ilmaismatkustaja keneltäkään paikkaa olisi vienyt, kun vaunuja oli tällä kertaa peräti seitsemän, kaksi enemmän kuin aiemmin. Mutta keskipäivän siesta nurmikolla, vanhan halkoplaanin koivuun nojaten ja lippalakki Masi-tyylisesti silmillä houkutteli enemmän kuin junamatka.

Höyryveturivetoisten junien jälkeen oli Hurun vuoro. Dr12:n pehmeänmassiivinen hahmo vaihtoveturina kahta vaunua hoivaamassa on lähes hellyttävä - siitä huolimatta, että nykyisin ulkokuoreltaan yhtä isot ja teholtaan moninkertaiset Sr2:t hurisevat samassa tehtävässä päivittäin.

Emeritusveturinkuljettaja harmitteli, että vasta vaihtotyösuunnitelman tekemisen jälkeen keksittiin se vaihtoehto, että niin halko- kuin posti- eli majoitusvaunuakaan ei olisi siirretty "Hurulla" Tk3:n perään, vaan jätetty paikalleen höyryveturin viereiselle raiteelle, jolloin halonheitto vaunusta höyryveturin tenderiin olisi hoitunut kevyesti muutaman miehen ketjulla. Dr12 olisi lähtenyt aikataulunsa mukaan viemään matkustajavaunut kohti huomista Rautatiemuseopäivää. Sitten, kun Tk3:n halotus olisi aikanaan saatu valmiiksi, olisi nyt "Hurun" nyt suorittama vaihtotyöliike tehty vaikkapa Veturimuseon Move21:llä. "Kaikki tarvittavat vaihteet ovat vain avaimen, ei Tampereen, takana", veturinkuljettaja iski silmää.

Vitsihän tuo omatoimivaihtotyövaihtoehto oli jo alunpitäen. Eikä Tk3:n halottaminen juuri sen hankalampaa ollut, vaikka puut piti kärrätä veturiin yhden vaunun etäisyydeltä. Kuljetusliike Tuominen & Hoivalan liikennöimä yksipyöräinen tukkirekka kuljetti puutavaraa sitä tahtia, että yksin tuli veturinhytissä lievästi sanoen lämmin. Kun Tuomas kipusi mukaan pinoamaan, homma alkoi sujua. Ja melkein loppui kesken. "Vielä yksi kärryllinen", ehdotin. Mutta työpäivä oli jo päätetty ja halkovaunun ovi pantu kiinni.

Kahden yhdistyksen välisen yhteistyön toimintapäivä mitä ilmeisimmin tuotti hyvää mieltä monille vanajanhämäläisille. Ja samalla tekijöille itselleen. Kulkekoot paperit miten kulkevat. Käytännössä yhteispeli toimii.

Seuraavana yönä ei olla töissä vaan luultavasti sikeässä unessa.

Yövuoron edellä

Kesäloman ensi pätkä ei ollut pitkä, reilut kaksi viikkoa. Ei siinä lomailuun turtunut. Silti ensimmäinen työviikko on tuntunut pitkältä.

Koulujen alkamisen hyviä puolia on se, että työpaikalle pääsee taas kauniita maalaismaisemia kiertävällä Saarioispuolen linja-autolla. Koululaisia nousee kyytiin pitkin matkaa, yläkouluun, lukioon ja ammattikouluun. Viime syksynä ensimmäistä kertaa tällä koulukyydillä matkanneille pojille näyttää kesän aikana käyneen sama, minkä omana yläasteaikanani kansalaistaidon opettaja Putte sanoi panneensa merkille pitkän uransa aikana: seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisenä kesänä pojat muuttuvat lapsista nuorukaisiksi.

Ilta on ollut kiireinen. Autoon piti tilata pyöränlaakerinvaihto. Onneksi tilanne ei vaikuta akuutilta, koska ajan sai vasta kahden viikon päähän. Hain kolmen tuuman letkut paloasemalta tulevan yön ja viikonlopun harrasteita varten. Aseman väki taisi olla kiireellisissä virkatehtävissä, mutta viisi letkukieppiä oli jätetty nurkalle. Niiden vieressä lappu: "Veturin letkuja. Poistoja. Voi jäädä museolle." Kiitos!

Kullan kanssa käytiin lenkillä. Asematien mäessä yhytettiin tuttu mies samaa puuhaa aloittelemassa. Risteyksen kohdalla tiet erkanivat. Onneksi. En ole puheliasta lenkkiseuraa, minkä juttelunhaluinen voi ottaa epäkohteliaisuutena.

Sitten kauppaan hakemaan veturitallin väelle aamiaistarvikkeita huomiseksi. Tallilla toimittaja kaipaili tallimiehiä. Kerroin, että jos suunnitelmiin ei tule muutoksia, tullaan töihin vasta yhden aikoihin yöllä.

Silloin löytyy taas vanhaa rautaa ratapihalla.

Jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää

Ja sai sitten olla viimeinen kerta tätä lajia. Isäni kun oli junasuorittajankin töitä aikanaan tehnyt ja niistä kertonut, niin osasin kysyä. Ei linjaradiolla tällä hätää, mutta kumminkin suoraan veturinkuljettajan pojalta.

Edes viikkoa ennen suunniteltua ajelua olisi hienoa pitää yhteyttä. Jos tarvitaan vaikkapa vettä, seisontaraidetta jne. Mutta kun ei, niin ei.

Wannebe-rautatieläisten onneksi VR-rautatieläisten pojat sopivat asiat keskenään.

Lauantaipäivän 13.8. aikana ajetaan kaksi edestakaista museojunavuoroa Toijalan ja Valkeakosken välillä seuraavan aikataulun mukaan:

Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	10.45
Ilola	11.25	11.05
Valkeakoski	12.35	11.45
Ilola	12.55
Toijala		13.15
Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	14.15
Ilola	15.00	14.35
Valkeakoski	16.10	15.20
Ilola	16.30
Toijala		16.45

Meno-paluulippujen hinnat:

• Aikuiset 20,00 euroa
• Lapset (alle 16 vuotta) 10,00 euroa
• Perhe 60,00 euroa

Lippuja myydään vain junassa. Maksuvälineenä käteinen.

Lisää kivitöitä

Päivän suunnitelmissa oli jatkaa pihakiveyksen tekemistä ja niin myös jatkettiin. Valmiiksi saatiin samoihin aikoihin, kun niittomurskain jyristeli maantien reunoja ja P 921 matkasi kohti Pieksämäkeä. Tosin on odotettavissa, että saumausta pitää korjailla seuraavien sateiden jälkeen, kun saumausaineena käyttämämme raekoon 0 ... 8 mm hiekka painuu koloihin. Hiekkaa tuli alkukesällä tilattua paikalliselta kuorma-autoilijalta sen verran runsaasti, että unohdimme suosiolla kivituhkasaumausaikeet. Hiekkakasan loppukin täytyisi saada hyötykäyttöön ennen syyssateita.

Laattakivien menekki oli koko lailla suunnitellun mukainen. Montaa asiallista kiveä ei jäänyt yli. Edelleen hämmästyttää ilmeisesti kaupan päällisiksi saamamme kuormalavallinen muurikivien - joita hankimme kasvimaan reunukseksi - ja laattakivien välimuotoa edustavaa kiviainesta. Ehkä sillekin keksitään käyttöä jonakin päivänä.

Työn valmistuttua mietitytti, oliko viime viikon kurssilla tehokkaasti kerrattu vartalon keskilinja pitänyt nostoissa ja kierroissa. Lihasten kipeydestä päätellen siitä tuli luistettua jo hiekan lapioinnissa. Toisaalta pitää tunnustaa, että juuri minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua ei ole tullut tehtyä aikoihin.

Tämä on Bloggerin mukaan 2000. blogitekstini. Ei se paljon ole ahkeriin päivittäjiin verrattuna, varsinkin blogin ikä huomioiden, mutta onhan sitä Internetin täytettä vähän tullut tehtailtua.

Kivitöitä

Eilinen oli työpäivä lomanpätkän keskellä, kun uutta väkeä aloitti työmaalla.

Tiistai vietettiin kotipihalla kivitöissä. Keväällä tilatut ja jo aikaa sitten saapuneet pihakivet alkoivat löytää paikkojaan. Ennen palapelin aloittamista kärrättiin alle tietenkin hiekkaa, joka sekin on pömpöttänyt pihassa pressujen suojassa jo hyvän aikaa.

Epäsäännöllisen muotoisten liuskekivien kanssa kyseessä on palapeli. Alku oli verkkaista. Homma alkoi sujua, kun silmä tottui näkemään, millainen kivi mihinkin sopii.

Miksi liuskekiviä, kun halvempia tai yksinkertaisemmin asennettavia vaihtoehtoja on tarjolla. Valintaperuste oli yksinkertainen: vaikea kuvitella muun kivityypin soveltuvan 1950-luvun tyyppitalon profiiliin.

Huomenna jatketaan.