Neljän kokouksen päivä

Työpäivään mahtui neljä ja puoli kokousta eikä juuri muuta. Kaksi kahvikupillista sentään ja ennenkokemattoman – ei ajallisesti vaan matkallisesti - pitkä linja-automatka vanhalta ammattikoulu ykköseltä ammattikoulu kakkoselle. Ajettiin vanhoista ajoista kertovien, karjalaisväestön ja tehdaspaikkakunnan kyseessä ollen sangen laajojen, tyyppitaloalueiden läpi.

Jälkimodernissa maailmassa kuuluu moittia kokouksia hukkaan heitettynä työaikana. Lienen tästä kirjoittanut ennenkin, mutta jos mukana on yksikin puheenvuoroonsa paneutunut, en sanoisi kokoontumista turhaksi.

Voidaan kokoontua sähköisten työkalujen avulla – eräiden valtion komiteoihin rinnastettavien toimielinten jopa suositellaan tekevän niin – mutta missä julkishallinnollinen toimija voi testata ajatuksia yhtä hyvin kuin kokoonnuttaessa konkreettisesti yhteen? "Facepalmit" ovat tuttua kauraa verkossa, mutta käytetäänkö niitä samoin perustein kuin pöydän ääressä pidettävässä kokouksessa? Onko virtuaalikokouksen osanottaja enemmän hurraamisensa suuntaa miettivä civis kuin asemansa edellyttämä päätöksentekijä?

Sellaista sattuu

Ennen ei ollut aivan tavatonta, että veturit karkailivat pilttuistaan. Näköjään sitä sattuu nykyäänkin.

Veturitallit rakennettiin aikanaan siten, että ulkoseinät eivät ole kantavia rakenteita, vaan rakennus lepää pilttuiden väliseinien varassa. Tiiliseinästä läpi puksauttava veturi ei aiheuta rakennuksen sortumavaaraa.

Täytyy sanoa, että 1009:n onnettomuuskuvissa oli jotakin nostalgista. Ei tämä mikään ylpeyden aihe ole, mutta aika kultaa muistot. Onnettomalla työntöyrityksellä olen saanut koko lailla saman näköistä jälkeä aikaiseksi kesällä 1992. Käsijarru oli silloinkin syynä. Seinän läpäissyt veturi, tai paremminkin sen tenderi, oli "Pekkaa" hieman pienempää Tv1-tyyppiä, mutta kyllä sekin läpi täräytti.

The last kouhei?

Jokunen vuosi sitten nuorison keskuudessa vaikutti kohtalaisen vahva japanilaisen populaarikulttuurin genre ja vaikuttanee edelleenkin. Japanilaisperäinen tai ainakin -vaikutteinen piirretty ja liikkuva kuva tulivat lähelle valtavirtaa. Tehtiinpä jopa manga-Raamattuja. Samasta kulttuurista lähtöisin olevilla urheilulajeilla on ollut oma harrastajakuntansa jo pitkään.

Pohjoiskarjalainen aikamies vain pistää paremmaksi.

Marutei Tsurunen ei ole animesankariksi ajoittain eläytyvä kulttuurinmaistelija, vaan Pielisjärvellä pian talvisodan jälkeen syntynyt, Martti Turuseksi kastettu aito pohjoiskarjalainen, joka otti elämäntehtäväkseen lähteä lähetyssaarnaajaksi nousevan auringon maahan. Nykyään hän on Japanin parlamentin ylähuoneen Sangiinin (sic!) ensimmäinen länsimaalaissyntyinen (sic!) senaattori.

Maaseudun Tulevaisuus kertoi viikolla, kun Marutei oli hakemassa synnyinmaastaan mallia uusiutuvan energian hyödyntämiseen. Ei hänen menestymisensä kaukaisen maan poliittisessa järjestelmässä mitenkään piilossa ole vanhassa kotimaassakaan ollut, mutta myönnettävä on, että vasta nyt se tuli omaan tietoisuuteeni.

Takavuosien amerikkalaisen The last samurai -elokuvan kertoman tarinan jostakin luettuani ajattelin kenties joskus katsovani filmin. Kurosawan tuotoksista, varsinkin Macbeth-coverista "Seittien linnasta" kun nuorempana jossakin määrin pidin. Ei taida enää jaksaa kiinnostaa.

15 vuotta sitten

Windows 95 täytti tänään 15 vuotta. Mahtaneeko enää olla monessakaan paikassa aktiivikäytössä? Teknillisesti se ei tainnut olla samanlainen harppaus kuin vuotta myöhemmin ilmestynyt NT 4.0, mutta käyttöliittymän osalta Microsoftilla ei ennen 95:ttä eikä sen jälkeen ole tapahtunut kerralla yhtä suurta muutosta. Windows 7:n peruskäyttö ei loppujen lopuksi eroa kovin suuresti 95:stä.

Moniko muistaa vähän vanhemman ja nopeammin unohtuneen kilpailijan, IBM:n OS/2 Warpin?

Sittenkin mukana?

Kesäkuussa olin jättämässä jäähyväisiä tutkintotoimikuntatyöskentelylle, mutta taisin olla liian hätäinen. Sain kutsun järjestäytymiskokoukseen ulkopuolisena jäsenenä. Vanhat toverit eivät halunneet jättää joukkoon pari toimikautta kuulunutta. Vaikka opetusalan edustajia toimikunnasta karsittiin ja opetustyöstä toimistohommiin siirtyneenä minun oli määrä siirtyä syrjään, he aikovat esittää Opetushallitukselle minua toimikunnan ulkopuoliseksi sihteeriksi.

Mikäs siinä, kyllä minulla kynä kädessä pysyy ja sihteerin hommia on tullut tehtyä ennenkin. Nyt olisi vuorossa ensimmäinen valtiollinen sihteerinpesti, tutkintotoimikunnat kun rinnastetaan valtion komiteoihin. Kuntapuolella sihteeröin edellisvuosikymmenellä muutaman vuoden ajan museohoitokunnassa. Yhdistysmaailmassa olin Museoveturiseuran sihteerinä yhden vuoden 90-luvun alussa ja työmaalla opettajien ammattiosaston sihteerinä vuoden ajan saman vuosikymmenen lopulla. Reserviläisyhdistyksen sihteerin toimi on kuin varkain venähtänyt jo kymmenvuotiseksi. Toisin kuin kolmannella sektorilla tänään tarjotusta hommasta saattaa saada jopa pienen rahallisen korvauksen (josta tosin verottaja vie leijonanosan omiin hyviin tarkoituksiinsa).

Kokous pidettiin AEL:ssä Malminkartanolla. Uutiset laman taittumisesta näyttävät paikkansapitäviltä sen indikaattorin valossa, että aamun IC² 164 vaikutti pitkästä aikaa lähes yhtä täyteen ahdetulta kuin kolme-neljä vuotta sitten. Kameraa en taaskaan muistanut ottaa mukaan, mutta eipä mitään erityistä kuvattavaakaan silmiin osunut. Paitsi että Pasilassa on rullattu raiteita oikein urakalla. Ratapiha, jolla vielä muutama vuosi sitten sai ihailla Dv16-veturien nostalgisia äänimaisemia, näyttää nyt lähes joutomaalta.

Pyhäpäivän kotipuuhia

Hitaasti heränneen pyhäpäivän ohjelmana oli ruohonleikkuu ja huonekalun kokoaminen.

Kirjastohuoneen vanha työpöytä löysi hiljattain uuden kodin nuoren pariskunnan luota. Uusi, hyllyjen ja huoneen tilaratkaisun kannalta aiempaa asiallisempi ATK-pöytä, oli helppo koottava. Kuin Björkman olisi ilkkunut myöhään eilen tai varhain tänään postilaatikkoon kannettua Ikean tuhtia mainosvihkoa. Nelikohtaisen kokoamisohjeen termi tiituskiinnitys herätti hilpeyttä.

Pöytä on pieni ja sievä kuin käyttäjänsäkin.

Mahtaisiko kukaan tarvita koivumelamiinipintaisia mappihyllyjä? Kolme kappaletta 80-senttisiä ja yksi 60-senttinen. Omaksi saa, kunhan hakee pois.

Muistoja menneisyydestä

Aamulehden Asiat-liitteessä kirjoitettiin Panssariprikaatin alokasleiristä. Haastatellun pataljoonankomentajan nimi vaikutti tutulta. Nimen perusteella sama mies, joka panssarijääkärikomppaniaa varapäälliköidessään talven 1989 pääsotaharjoituksessa hymyä vaivoin pidätellen totesi: "Jos herrat haluavat osallistua taisteluun, sitä käydään tuolla suunnalla", kun vastavalmistuneet varusmiesjohtajat olivat ensin onnistuneet hukkaamaan itsensä kartalta ja sitten paremman tekemisen puutteessa ryhtyneet ammuskelemaan umpimähkään valopistooleillaan. Sama mies, joka kotiuttamispäivänä otti Karevaaran ja minut kyytiin pysäkiltä ja jätti rautatieaseman risteykseen, jossa silloin vielä oli huoltoasema ja kyseli vaikutelmia menneestä yhdestätoista kuukaudesta ja toivotti hyvää reserviä. Asiallinen mies paikallaan asialiitteessä.

Silloin aikanaan ei ollut blogeja tai muuta jokamiehenjulkaisemista - muistelen, että teekkaritupakaveri kerran kysyi oliko koulussani ollut CP/M- vai peräti MS-DOS-tietokoneita - mutta omasta alokasleiristäni heinäkuussa 1988 olisin kirjoittanut näin: "Sää on ollut jo pitkään helteinen. Ajoimme polkupyörillä Hätilään. Olemme viettäneet muutamia päiviä luonnon helmassa ampuen ja kalastellen ja nukkuneet teltoissa." Kalastellen?

Pääkaupunkireissu

Toimettoman lauantain aamuna päätettiin lähteä käymään pääkaupungissa. Taajamajuna vei ja toi.

Oma shoppailukierrokseni käsitti varsikengät vanhalta suojeluskuntatalolta ja reisitaskuhousut Ateneumin takapihalta. Muotiblogi tämä ei ole ja sellaiseksi tuskin tulee. Vaikka en ehkä aina osaa pukeutua kaikkein tyylikkäimmin, niin noita kahta päivän hankintaa ei ole tarkoitettu yhteen.

Farkkuja en ole tullut hankkineeksi kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaan museoveturiseuralaisille työhaalareita etsiessäni ihastuin silloisen Valtion Pukutehtaan housujen käytettävyyteen myös arkikäytössä. Kun niitä lakattiin tekemästä Hämeenlinnassa, on täytynyt etsiä muita tuottajia. Kajaanilaisen valmistajan outletia ei kumma kyllä löydä enää Tampereelta. Suomi on hyvä maa, ja iso. L-koko oli tälläkin firmalla liikaa.

Mitä kenkähankintaan tulee, niin edelliset vastaavat, samasta paikasta reilut 11 vuotta sitten hankkimani m/91:t, on tullut käveltyä kirjaimellisesti puhki. Kantapäät saattaa suutari vielä pystyä paikkaamaan käyttökelpoisiksi, mutta pidempiä tai muutoin haastavia kävelymatkoja varten ajattelin olevan terveellistä hankkia uudet. Mielenkiintoista nähdä, miten m/05 aikanaan toimii asfaltilla ja tunturirakalla.

Matkalla silmään sattui kaupunginmuseon Hakasalmen talon mainos, joka toivotti tervetulleeksi katselemaan valokuvia edellisen vuosisadan taitteesta. Jokunen vuosi sitten tuntui, että ei ollut sunnuntaihesaria ilman Signe Branderin valokuvaa. Hakasalmen talolla niitä on tarjolla melkoinen kokoelma ja vieläpä ilmaiseksi, vielä viikon ajan. Ja piharakennuksessa kahvi on hyvää.

Puolikkaan kinokoon valokennolla tai vieläkin pienemmällä omiaan näppäilevälle Branderin kuvien syväterävyys on jotakin, mitä ei kehtaa edes kadehtia. Aina eivät tekniset välineet reilussa vuosisadassakaan parane, mitä lopputulokseen tulee. Osaamisesta puhumattakaan.

Brander kuvasi muuttuvaa Helsinkiä. Kaupunginmuseon Aikakone-esitys, jossa 1800-1900-luvun taitteen kuvien rinnalla näytetään 1900-2000-luvun taitteen kuvia, oli museaalisesti mielenkiintoinen niin alkuperäisen kuin verrokinkin osalta. Moderneissakin kuvissa Helsingistä lähti junia Esslingen-vaunukalustolla ja toreilla oli markkahintaisia kylttejä. Historia syntyy nopeasti.

Mielenkiintoista oli huomata, että Pasilan veturitalleja esittävässä kuvassa oli tapahtunut varsin vähän muutoksia 1900-luvun alku- ja loppuvuosien välillä. Tänäkin päivänä se voi olla Branderin aikanaan kuvaamista yksi vähiten muutoksia kokenut miljöö.

Brander tuskin unohti ottaa valokuvauskalustoaan mukaan, jos ajatuksena oli tallentaa jotakin. Mutta tämän päivän kulkija unohtaa digikameran muistikortin kotiin tietokoneen kitaan. Keravalla olisi ollut peräti kaksi Tka7-ratakuorma-autoa. Riihimäelläkin yksi. Mutta 2010-luvun katoavaa historiaa ei tullut tallennettua.

Hääpäivä

Hääpäivämme osuu satokaudelle. Tomaatit punastelevat kasvilavassa ja mehuliisa työskentelee ensi yönäkin.

Loppujen lopuksi on yhdentekevää, minkä muotoinen kahden toisiinsa kiintyneiden yksilöiden välinen liitto on. Aivan hyvin voisimme elää avoliitossa - eri sukunimetkin meillä on - mutta historian ystävinä halusimme noudattaa perinteitä.

Uskonnolla, ainakaan kristinuskolla, on pohjimmiltaan varsin vähän tekemistä avioliiton kanssa. Toisin kuin vielä nykyäänkin joskus kuulee väitettävän, Raamattu ei opeta, että yhteiskunnan, seurakunnan tai jonkin muun yhteisön vahvistamaa avioliitto olisi ensisijaisin ja oikeellisin kahden ihmisen välisen yhteiselon muoto. Sen sijaan papit hallinnollisen organisaation edustajina ovat opettaneet niin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen ajoista saakka. "Papin aamenen" vaatimus on syntynyt maallisista - lähinnä taloudellisista ja poliittisista - lähtökohdista. Yhteisöjen ottaessa yhä suurempaa roolia yksilöiden elämässä alettiin nähdä tarpeellisena jättää yhteiskunnalliselle instituutiolle viimeisen sanan paikka myös parisuhdekysymyksissä.



Hääpäivän kunniaksi käytiin illalla lenkillä ja kotiin palattua hassuteltiin pihakoivujen katveessa. Yhdessä tekeminen, kaikenlaiset arkiset toimet ja yhteiset harrasteet, ovat parisuhteen peruskiviä.

Museaalinen viikko takana

Päättyvää viikkoa ei voi sanoa huonoksi historiaharrasteen näkökulmasta.

Pääsin antamaan vettä höyryveturille (vesitystapa tosin ei ollut perinteinen) ja ampumaan Pystykorva-kiväärillä.

Pääsin kuulemaan 1950-luvun Tampella-MAN-veturimoottorin jyrinän ja sitä edeltäneen vuosikymmenen Merlin-lentokonemoottorin rääkymisen.

Historian vastapainoksi uutta muotoilua edustava K. Perttulan kehittämä erinomainen satulasanko sai sunnuntaina palvella kotipihan viimeisten viinimarjojen keruussa.

Eiköhän tähän väliin sopisi musiikkiesitys, jonka alkuperä on ajalta, jolloin höyryveturit hoitivat raskaat työt, Mustang oli yksivuotias ja Tampella-MAN:n esi-isät väijyivät liittoutuneiden laivoja merenpinnan alla:



Silloin harvoin kun tämän kuulee, se laittaa ajattelemaan, miksi jotakin Elvistä, Beatlesia, CCR:ää tai Nirvanaa pidetään yhtään minään, kun puhutaan rock-käsitteen alkuperästä.

Vaihteeksi ilmailua

Lauantaiaamuista museoveturitoimintaa oli hyvä jatkaa lentonäytöksessä Tampereella. Ilkka lähti kaveriksi. Pahaa ei oltu menossa tekemään, mutta pommi takavarikoitiin repusta heti portilla. Saatiin tosin takaisin kotiin lähdettäessä.

Ymmärtäisin, jos leipä- tai lääkärijonossa odotusaika herättäisi aggressioita. Mutta kun kyseessä oli niinkin tarpeeton asia kuin lentonäytös ja kaikki sinne pyrkivät omasta halustaan paikalle tulleita, tuli pienoinen hämmästys jonottajien ryhtyessä vaatimaan "oikeuksiaan" paikalla olleilta järjestelyorganisaatioon kuuluneilta. Liikennejärjestelyjen hoitajien sijasta saisivat hävetä valittajat.

Monenmoista kieputtajaa oli ilmassa. Ilmavoimien grand old manin, everstiluutnantti Jyrki Laukkasen, oli tarkoitus lentää maailman ainoalla jäljellä olevalla Gloster Gauntlet -kaksitasohävittäjällä, mutta todettuaan sivutuulen liian voimakkaaksi hän teki museologisen järkiratkaisun ja lensi esityksensä lentokoneiden klassisella kaunottarella, Fouga Magisterilla.

Suurin osa näytöksessä lentäneistä konetyypeistä oli operatiivisessa käytössä olevia ilma-aluksia.


Rajavartiolaitoksen Dornier Do-228 nousee ja laskee lyhyellä matkalla ja tekee ilmassa pienen pientä kieppiä.


Dornier tuntuu nousevan ja laskevan vaikka peltotien päässä, mutta kiitotien lyhyydessä taisi voiton viedä sittenkin ilmavoimien uusi EADS Casa -kuljetuskone.


Luftwaffe oli taas vaihteeksi laskeutunut suomalaiselle kentälle. Tällä kertaa asialla Panavia Tornado.


Vinka innostui pitämään saksan kertauskurssin: an, auf, hinter, in, neben, über, vor, zwischen.

Tekniikan historian harrastajien näkökulmasta odotetuin esiintyjä oli toisen maailmansodan tunnettu hävittäjä North American P-51 Mustang. Ruotsalaisen Biltema-yhtiön nimissä nykyisin lentävä kone saa voimansa legendaarisesta Rolls-Royce Merlin -moottorista, jonka äänimaisema on jokseenkin mykistävä. Tietenkään emme pilanneet äänimaisemaa korvatulpilla. Melkein hävetti Hornet-lentäjän puolesta, joka toi oman mölytoosansa häiritsemään audionautintoa Mustangin laskeutuessa.


Satans helvete med Biltemas verktyg...


Kauniisti se lensi. Mustang on vahvoilla niissä konrafaktualistisissa sota"historiallisissa" verkkokeskusteluissa, joissa väitellään toisen maailmansodan parhaasta hävittäjälentokoneesta. Rautatieharrastajat tyytyivät kuittaamaan asian: se on suhteellista.

Mustangin jälkeen lähdettiin kotiin. Horneteja näkee ja kuulee muutoinkin vähän väliä. Midnight Hawksit jäivät myös tällä kertaa näkemättä. Hienoja ovat, mutta eivät parhaimmillaan päivänpaisteessa.

Papujuhlat pimenevässä illassa

Rapu on niin sympaattinen eläin, että sitä ei kotona syödä edes elokuun pimenevissä illoissa. Niinpä puolisoni ja minä pidimme papujuhlat, joiden yhtenä pääkattauksena oli kahden sortin pavuista ja monenlaisista muista kasvikunnan tuotteista tehty salaatti.

Teuravuoman laidalla kasvaneista viherherukoista tehty kuiva valkoviini oli erinomainen palanpainike.

Ateria nautiskeltiin kuistilla kynttilöiden valossa.

Yö puolivalvoessa

Koskee luultavasti nuorempia ikäluokkia, mutta olen kuullut, että lauantaiaamuna voi olla syytä huoleen, jos matkapuhelimen SMS-viestien Lähetetyt-kansiossa on paljon muutaman viimeisen tunnin aikana eetteriin menneitä kirjoitelmia.

Harvoin tulee tällaista määrää tekstailtua yhdessä yössä. Itsestään syntyneen lokikirjan yön ja aamun tapahtumista kehdannee julkaista blogissakin:

Klo 22.29: Iltaa. Paloletkut ovat minulla. Tulen tallille vähän 01 jälkeen. Juna siellä 02.03. Terv. Juuso

Klo 22.35: Pekka ja Jani myös tulossa. Nähdään tallilla.

Klo 22.37: Vielä pyyntö: laitatteko ainakin 2 PMR-radiopuhelinta lataukseen taukotuvassa.

Klo 22.39: Sopii. Soitan kun lähden kotipihasta. Tule pihalle.

Klo 23.50: Huru hajonnut Vilppulaan. Vesitys myöhästyy mutta ei tiedä paljonko. Saadaan tieto, kun ovat Tampereella. Ilmoitan sitten.

Klo 23.53: Joku sähkövika. Ei tarkempaa tietoa.

Klo 04:34: Hpk-roikka tulee noin 05.20 . Nyt Sääksjärvellä.

Tekstiviestilokin jälkeiset tapahtumat kuvina:


Vilppulassa yhtenä toimintaskenaariona oli vaihtaa Dr13 nro 2343 vetämään. Mutta ilmiömäisistä linja- ja kenttäkorjaustaidoistaan tunnetut haapamäkeläiset saivat Dr12:n sähkövian kuntoon, ja juna saapui Toijalaan alkuperäisen suunnitelman mukaan Dr12 nro 2216:n vetämänä. Kello oli 5.45


Lämpimänä mukana olleen apuveturin, Tk3 nro 1136:n, vesitys hoitui rutiinilla. Sen jälkeen ryhdyttiin siirtämään polttoainetta varastovaunusta veturin tenderiin. Jokainen taukopaikoilla tehty halkojen siirto säästää työtä niiltä hetkiltä, kun on tosisaan kiire.


Aikataulu oli sulanut "Hurun" palaneiden sulakkeiden mukana jossain Vilppulan pohjoispuolella ja roikka eteni liikennepaikka liikennepaikalta kauko-ohjauksen antamien lupien mukaan. Kun klo 6.11 "Kauko antoi värit", ei voitu aikailla. Seuraavasta mahdollisuudesta ei ollut tietoa.

Kevyt kisa

Illalla tuli osallistuttua reserviläisliikunnan piiriin laskettavaan sovellettuun maastokilpailuun. Kesäyön marsseja lukuunottamatta en juuri ole toimintaa noissa piireissä juurikaan harrastanut. Nyt piti mennä, kun erikseen kutsuttiin.

Kilpailu käytiin paripartiokisana melko laajalla alueella Hämeessä. Parikseni sain naapurikylän Veikkojen kaikkien lajien aktiivin. Hänen ansiostaan sijoituimme kuudenneksi noin kahdenkymmenen partion joukossa. Peten siivellä sain itseansaitsematonta kunniaa.

Varsinaiset suoritukset tehtiin rasteilla ja siirtymät ajettiin autolla. En voi sanoa olevani kovin ammunnallisesti suuntautunut. Ammuntarasteilta puhtaat nolla pistettä. Pienoispistoolilla pöllysi penkka taulujen yllä ja alla. Kivääriammunta suoritettiin perinteikkäällä m/28-sotilaskiväärillä eli "Pystykorvalla". Sellaisella en ollut koskaan ennen ampunut. Mielenkiintoinen kokemus. Ase ei potkaissut ollenkaan niin kovaa kuin peloteltiin. Osaavissa käsissä sen sanotaan olevan hyvin tarkka, mutta ensikertalaisella ei sellaisia käsiä ollut.

Suunnistusradalla partio hajautettiin. Pete haki nopeasti rastit ja minulle jäi helposti kuljettava muutaman tietopuolisen tehtävän sisältänyt osuus. Kartta-aiheiset kysymykset menivät kelvollisesti. Kalustonkäsittelyrasteilta saimme täydet pisteet. LV217:n käyttöä, telamiinan kaivamista tai kertasingon käsittelyä ei tule ihan joka päivä harjoitettua, mutta ilmeisesti ne on sotaväessä opetettu aika hyvin. Väittäisin että edellisestä miinankaivuukerrastani on hyvinkin yli kaksi vuosikymmentä. Joko osasimme tai sitten varusmiehet pitivät löysää arvostelulinjaa.

Eniten minua jäi nolottamaan matka-ajaksi varatun kirjallisen tehtävistön mokat. Yleistietoja testaavassa lomakkeessa kysyttiin muun muassa muutaman antiikin ajan taistelun ajoitusta ja voittajaa. Salamiista muistin, että se oli meritaistelu mutta mitään muuta ei Herodotokselta ollut mieleen jäänyt. Issos meni oikein Aleksanteri Suuren nimiin, mutta ajoitus heitti väärälle vuosisadalle. Eniten hävettää Cannaen yhdistäminen Iulius Caesariin. Se nyt ainakin olisi pitänyt osata vaikka kiertokoulupohjalta.

Ei kisa kovin urheilullinen ollut, eikä siellä tullut edes hiki. Mutta toki sauna ja iltapala Parolannummella kelpasi.

Lukukauden aloitus

Työmaan lukukauden aloituspäivä pidettiin perinteiseen tapaan Sääksmäen ikivanhan seurakunnan modernissa Pappilanniemen kurssikeskuksessa. Monet opettajat palasivat kesälaitumilta yhteiseen tilaisuuteen.

Ei meille hartauksia pidetty eikä edes paikalla ilmeisen kaukaa saapuneita ammattikorkeakoululaisia kaitsemassa ollut pappi - seurakuntapastorin olemus ei ehkä tuo mieleen kaikkein lauhkeinta lammaspaimenta - käynyt hätistämässä ammiksen tupakoijia hiiteen.

Kotipihasta matkaa on lyhintä reittiä - ensin Kartanontietä ja sitten vanhaa Hämeenlinnan tietä Ilomäkeen saakka - vain alun toistakymmentä kilometriä, joten työmatka tuli tehtyä polkupyörällä.

Suunnittelupäivän päätteeksi tarjolla oli sauna. Savukaasuista ja tuoksusta veikkailimme lämmitettiinkö sitä käytöstä poistetuilla Valtionrautateiden ratapölkyillä vai Posti- ja lennätinlaitoksen puhelinpylväillä. Harrastetta kunnioittaen olin ensinmainitun kannalla. Tosiasiassa Pappilanniemen sauna on erinomainen, mutta Vanajaveden juuri alkanut leväongelma ei monia uimasille houkuttanut.

Kotimatkalla ajoin lenkin Linnaisten kautta. Renkaiden alle sai vaihteeksi soratietä.

Susimessu

Tohtori M. Lappalaisen "Susimessu"-kirjaa (2009) on kehuttu jos moitittukin. Lappalainen nostaa esiin vanhan nuijasotateeman, yhden Suomen historian kaikkein tarkimmin tutkituista ajanjaksoista.

Onko nuijasodasta enää uutta kirjoitettavaa Y.-S. Yrjö-Koskisen (1858), P. Renvallin (1939 ja 1962) ja H. Ylikankaan (1977) mammuttiteosten jälkeen? Lappalainen ei toista tapahtumahistoriaa. Hänen paradigmansa on liittää nuijasota yleiseurooppalaiseen historiakehitykseen lähinnä vastauskonpuhdistuksen, katolisen reaktion, näkökulmasta. Lappalainen on käyttänyt primäärilähteitä säästeliäämmin kuin esimerkiksi Ylikangas varsinkin, mitä tulee johtopäätösten perusteisiin. Lappalainen viittaa useissa päätelmissään tanskalaisen historioitsijan O. Garsteinin teossarjaan "Rome and the counter reformation in Scandinavia" (1963-1992).



Harrastelijalukija voi ihmetellä, mitä uutta Lappalaisen teos tuo verrattuna vaikkapa valtionarkeologi evp. C. J. Gardbergin rakennusarkeologiasta ponnistaviin "Suomen keskiaikaiset linnat" (1993) tai "Turun linnan kolme Katariinaa" (1986) -tyyppisiin teoksiin. Niissä Ruotsin valtakunnan poliittinen historia linkitettiin yleiseurooppalaiseen kehitykseen paitsi historian lyhyen keston uskonnollisten ja poliittisten näkökulmien myös pidempikestoisen infrastruktuurinäkökulman puitteissa.

Lappalainen esittää nuijasodan kuriositeettina läntisen kristikunnan ja ottomaanien, nykyisten turkkilaisten esi-isien, valtakunnan välisen kamppailun yhteydessä, mihin vaikutti voimakkaasti myös kristikunnan reformaatio eli uskonpuhdistus ja sen vastakohtana syntynyt katolisen reaktio eli vastauskonpuhdistus. Tietenkin vähäväkisen pohjoisen alueen sisällissota oli kuriositeetti, eikä kai yksikään historioitsija ole pyrkinyt nostamaan Suomen nuijasotaa maailman keskeisten kahinoiden joukkoon.

Perinteisesti nuijasotaa on käsitelty vain ruotsalaisen tai parhaimmillaan länsieurooppalaisen reformaation viitekehyksessä. Miten laajoja tapahtumahistoriallisia yhtymäkohtia nuijasotaan halutaan etsiä, on tietenkin tutkijoiden itsensä päätettävissä. Lappalaisen jälkeenkin tilaa on monille. Useimmille historiasta kiinnostuneille lienee tuttua, että meikäläisen ajanlaskun mukaisen 1500-1600-lukujen taitteen tunnetun maailman huomattavin valtiomahti sijaitsi Kiinassa. Ming-dynastian rappeutuminen kansan maattomuuden, irtolaisväestön ja mantsujen vyöryn tieltä alkoi silloin. Kaksisataamiljoonaisen väestön ja miljoona miestä käsittäneen armeijan varaan perustuneen valtion alasajo ei voinut olla aaltoilematta keisarikunnan ulkopuolelle. Keskustan valtakunnan rappeutuessa Keski- ja Lähi-Itää hallinneet ottomaanit vahvistuivat. Idean ottakoon vapaasti käyttöön seuraava nuijasotatutkija.

Ottomaanien länsinaapurina tuolloinen mannereurooppalainen suurvalta Puola pyrki siedettävään rinnakkaiseloon, mutta lännempänä vaadittiin aggressiivisia otteita vääräuskoisia vastaan. Puolalle oli helpompaa pyrkiä edistämään katolista vastauskonpuhdistusta kuin ryhtyä tositoimiin ottomaaneja vastaan. Jossain kaukana idässä käytiin taisteluita, joiden rinnalla 9 000 ruotsalaissotilaan hengen vaatinut Kirkholmin taistelu oli paikallinen pikkukahakka.

Lappalainen kirjoittaa 1500-1600-lukujen taitteen Suomen alueeksi, missä miehet ratsastaa ja lampaat ei voi laiduntaa: "Metsien kätköissä kyhjöttivät kylät, pienet kaupungit puristuivat hyisille rannoille. Sydänmailla vallitsi jonkinlainen järjestys ja rauha, mutta idän ja pohjoisen suunnalla kulkivat ryöstäjät ja sotajoukot kuin pedot. Tiet olivat metsänpohjaan painuneita polkuja. Niitä pitkin ratsastivat aatelismiehet kypärineen, haarniskoineen ja miekkoineen. He olivat aina liikkeellä, sillä 1500-luvun maailmassa ei sodalla ja hallinnolla ollut eroa. He ratsastivat linnasta toiseen, kerääntyivät soihtujen valoon, kumosivat tuoppinsa, neuvottelivat, riitelivät ja vannoivat uskollisuutta muurien suojissa. He pelkäsivät enteitä ja etsivät Jumalan suosiota, joka näytti kaikonneen heidän pohjoisen kansansa yltä."

Kaivataan hyvän Juhana-herttuan aikaa. Nyt on juonikas herttua Kaarle, on mahtimies Jaakko Ilkka, on hyväuskoisia talonpoikia, on karu marski Fleming ja jossain kaukana kuningas Sigismund ylivoimaisine husaariarmeijoineen. Väijyypä tsaari Iivanakin taustalla. Sellainen on trendikästä, ainakin houkuttavampaa kuin tapahtumahistoriointi. Kirja on kuin tehty elokuvakäsikirjoitusta ajatellen. On vaikea keksiä yhtä yllättävää ja silti paikkansapitävää historiateoksen alkulausetta kuin "Kesällä 1598 suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin", ja sitä seuraavaa kuvausta A. Stålarmin sotajoukon tekemisistä.

Susimessu on hyvin kirjoitettu kriittinen kooste aikaisemmasta nuijasotatutkimuksesta, mutta historiatieteelliseksi läpimurroksi tai edes uutta tietoa antavaksi kirjaksi sitä ei voi kutsua. Lukemisen arvoinen teos joka tapauksessa.

Elotalkoot

Veturitallin talkoopäivä keräsi paikalle vakioporukan. Erityistä suunnitelmaa ei ollut, mutta tehtävää löytyi kaikille. Verstaspilttuusta haettiin työkaluja niin Matisa-projektin edistämiseen kuin muihinkin töihin. Omaksi työvälineekseni valitsin ruohonleikkurin. Istumasisätöitä arkisin tekevänä on mukavaa talkootyöskennellä ulkona. Vaikka on ollut hellettä, veturitallin nurmikko oli ehtinyt kasvaa leikattavaan mittaan.

Huomattuani toverien kiinnostuksen kohteen kysyin varovasti: "Onko tuo nyt se pinnallinen jakorasia?" Huoli oli turha: rehellistä pistorasiaahan ne miehet asensivat. Jani hälytti paikalle vielä sopivasti seutukunnalla käymässä olleen automaatioasentajakaverinsa tarkastamaan ja hyväksymään kytkennät.

Emme ehkä saaneet aikaiseksi niin paljon kuin työteliäimpinä talkoopäivinä, mutta rupatteluun käytetty aika oli minusta arvokasta. Tehtiin konkreettisia suunnitelmia niin viikon päähän kuin ensi vuoteenkin.

Iltapäivän ukkospilvet näyttivät uhkaavilta, mutta myrsky eskaloitui muutama kymmenen kilometriä pohjoisempana. Täällä saatiin sadetta juuri ja juuri sen verran, että lähdettiin miehistöhuoneeseen pilviä ihailemasta.

Enemmistö jäi tallille saunaan. Helteilllä olen tavanomaistakin huonompi saunamies, ja ehtookellojen lopetellessa nostin polkupyörän telineestä ja lähdin kotiin suihkuun.

Marjassa kotipihalla

Kotipihan sadonkorjuukautta on nautittu salaatin ja persiljan osalta alkukesästä saakka ja onpa pari tomaattiakin jo saatu.

Marjankorjuu käynnistyi tänä iltana tyhjentämällä yksi punaviinimarjapensaista. Ne kasvavat varjoisalla paikalla eivätkä kypsy kovin aikaisin. Varhain huomisaamuna mehuliisa saa heruttaa herukat ja alkuviikosta rastailta suojaan noukitut kirsikat.

Rantasaunassa

Pääsin viettämään pyhäiltaa puolisoni siivellä. Seurakunnan leirimajan rantasaunaa saa henkilökunta lainata omaan käyttöönsä silloin, kun muuta toimintaa ei ole. Nykyään yhtä lähelle rantaa tuskin saa rakentaa. Kotona ei ole helteiden aikana saunaa lämmitetty, mutta puulämmitteinen kiuas, se vasta on jotain.

En ole mikään uimamies ja täytyy todeta, että edellisestä kerrastani on melkein kolme kuukautta – talviturkin heitin kastautumalla työtoverien muassa joessa Evolla.

Jalantijärven vesi oli lämmintä. Parempi uimari olisi tehnyt pitkiä lenkkejä. Minulle riittivät pyrähdykset laiturilta ja taas takaisin.