Susimessu

Tohtori M. Lappalaisen "Susimessu"-kirjaa (2009) on kehuttu jos moitittukin. Lappalainen nostaa esiin vanhan nuijasotateeman, yhden Suomen historian kaikkein tarkimmin tutkituista ajanjaksoista.

Onko nuijasodasta enää uutta kirjoitettavaa Y.-S. Yrjö-Koskisen (1858), P. Renvallin (1939 ja 1962) ja H. Ylikankaan (1977) mammuttiteosten jälkeen? Lappalainen ei toista tapahtumahistoriaa. Hänen paradigmansa on liittää nuijasota yleiseurooppalaiseen historiakehitykseen lähinnä vastauskonpuhdistuksen, katolisen reaktion, näkökulmasta. Lappalainen on käyttänyt primäärilähteitä säästeliäämmin kuin esimerkiksi Ylikangas varsinkin, mitä tulee johtopäätösten perusteisiin. Lappalainen viittaa useissa päätelmissään tanskalaisen historioitsijan O. Garsteinin teossarjaan "Rome and the counter reformation in Scandinavia" (1963-1992).



Harrastelijalukija voi ihmetellä, mitä uutta Lappalaisen teos tuo verrattuna vaikkapa valtionarkeologi evp. C. J. Gardbergin rakennusarkeologiasta ponnistaviin "Suomen keskiaikaiset linnat" (1993) tai "Turun linnan kolme Katariinaa" (1986) -tyyppisiin teoksiin. Niissä Ruotsin valtakunnan poliittinen historia linkitettiin yleiseurooppalaiseen kehitykseen paitsi historian lyhyen keston uskonnollisten ja poliittisten näkökulmien myös pidempikestoisen infrastruktuurinäkökulman puitteissa.

Lappalainen esittää nuijasodan kuriositeettina läntisen kristikunnan ja ottomaanien, nykyisten turkkilaisten esi-isien, valtakunnan välisen kamppailun yhteydessä, mihin vaikutti voimakkaasti myös kristikunnan reformaatio eli uskonpuhdistus ja sen vastakohtana syntynyt katolisen reaktio eli vastauskonpuhdistus. Tietenkin vähäväkisen pohjoisen alueen sisällissota oli kuriositeetti, eikä kai yksikään historioitsija ole pyrkinyt nostamaan Suomen nuijasotaa maailman keskeisten kahinoiden joukkoon.

Perinteisesti nuijasotaa on käsitelty vain ruotsalaisen tai parhaimmillaan länsieurooppalaisen reformaation viitekehyksessä. Miten laajoja tapahtumahistoriallisia yhtymäkohtia nuijasotaan halutaan etsiä, on tietenkin tutkijoiden itsensä päätettävissä. Lappalaisen jälkeenkin tilaa on monille. Useimmille historiasta kiinnostuneille lienee tuttua, että meikäläisen ajanlaskun mukaisen 1500-1600-lukujen taitteen tunnetun maailman huomattavin valtiomahti sijaitsi Kiinassa. Ming-dynastian rappeutuminen kansan maattomuuden, irtolaisväestön ja mantsujen vyöryn tieltä alkoi silloin. Kaksisataamiljoonaisen väestön ja miljoona miestä käsittäneen armeijan varaan perustuneen valtion alasajo ei voinut olla aaltoilematta keisarikunnan ulkopuolelle. Keskustan valtakunnan rappeutuessa Keski- ja Lähi-Itää hallinneet ottomaanit vahvistuivat. Idean ottakoon vapaasti käyttöön seuraava nuijasotatutkija.

Ottomaanien länsinaapurina tuolloinen mannereurooppalainen suurvalta Puola pyrki siedettävään rinnakkaiseloon, mutta lännempänä vaadittiin aggressiivisia otteita vääräuskoisia vastaan. Puolalle oli helpompaa pyrkiä edistämään katolista vastauskonpuhdistusta kuin ryhtyä tositoimiin ottomaaneja vastaan. Jossain kaukana idässä käytiin taisteluita, joiden rinnalla 9 000 ruotsalaissotilaan hengen vaatinut Kirkholmin taistelu oli paikallinen pikkukahakka.

Lappalainen kirjoittaa 1500-1600-lukujen taitteen Suomen alueeksi, missä miehet ratsastaa ja lampaat ei voi laiduntaa: "Metsien kätköissä kyhjöttivät kylät, pienet kaupungit puristuivat hyisille rannoille. Sydänmailla vallitsi jonkinlainen järjestys ja rauha, mutta idän ja pohjoisen suunnalla kulkivat ryöstäjät ja sotajoukot kuin pedot. Tiet olivat metsänpohjaan painuneita polkuja. Niitä pitkin ratsastivat aatelismiehet kypärineen, haarniskoineen ja miekkoineen. He olivat aina liikkeellä, sillä 1500-luvun maailmassa ei sodalla ja hallinnolla ollut eroa. He ratsastivat linnasta toiseen, kerääntyivät soihtujen valoon, kumosivat tuoppinsa, neuvottelivat, riitelivät ja vannoivat uskollisuutta muurien suojissa. He pelkäsivät enteitä ja etsivät Jumalan suosiota, joka näytti kaikonneen heidän pohjoisen kansansa yltä."

Kaivataan hyvän Juhana-herttuan aikaa. Nyt on juonikas herttua Kaarle, on mahtimies Jaakko Ilkka, on hyväuskoisia talonpoikia, on karu marski Fleming ja jossain kaukana kuningas Sigismund ylivoimaisine husaariarmeijoineen. Väijyypä tsaari Iivanakin taustalla. Sellainen on trendikästä, ainakin houkuttavampaa kuin tapahtumahistoriointi. Kirja on kuin tehty elokuvakäsikirjoitusta ajatellen. On vaikea keksiä yhtä yllättävää ja silti paikkansapitävää historiateoksen alkulausetta kuin "Kesällä 1598 suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin", ja sitä seuraavaa kuvausta A. Stålarmin sotajoukon tekemisistä.

Susimessu on hyvin kirjoitettu kriittinen kooste aikaisemmasta nuijasotatutkimuksesta, mutta historiatieteelliseksi läpimurroksi tai edes uutta tietoa antavaksi kirjaksi sitä ei voi kutsua. Lukemisen arvoinen teos joka tapauksessa.