Luokkaretkeläiskuljetuksessa pääkaupunkiin

Työmatkavälineenä oli vaihteeksi juna ja suuntana pääkaupunki. Tällä kertaa perille saakka. Kotiasemalla lauma koululaisia metelöi varhaiseen kellonaikaan nähden kiitettävällä volyymilla. Luokkaretki innosti. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olisin sanonut poikia alakoululaisiksi, mutta ryhmän toisen paimentajan tervehtiessä tunnistin hänen olevan koko lailla legendaarisen pitkän uran tehnyt ja yhä vain jaksava yläkoulun opinto-ohjaaja. Seitsemäsluokkalaisia ehkä, juuri sen kesän ovella, jonka jälkeen koulun taas alkaessa opettajien on vaikeaa tunnistaa osaa pojista.

Kotikaupunginjohtajalla oli matka samaan suuntaan, mutta eri puolelle kaupunkia. Pakollisten niidennäiden jälkeen ajattelin kysyä muuatta kiperähköä museotoimeen liittyvää ajankohtaisasiaa, mutta juna tuli ajoissa ja paikkaliput osoittivat eri päihin. Kaupunginjohtaja näytti saavan työmatkaseuraa urjalalaiskollegastaan. Oma matkaseurani oli virtuaalista laatua. Räätälöin kirjastoalan koulutusta Turkuun alan opettajaa puhelimitse konsultoiden ja tilasin kymmenen toimistotietokonetta Jyväskylästä. Hämeenlinnasta nousi kyytiin lisää äänekkäitä luokkaretkeläisiä.

Työpäivä meni Sörnäisissä ja teemana oli perehtyminen hankintalakiin kuntalain muutosesitystäkin sivuten. Opettajana toiminut lakinainen toi mieleen peruskoulunopettajan, tämä hyvässä mielessä sanottuna. Asiantuntijuus ja pedagoginen ote ei näissä asioissa liene kaikkein tavanomaisin yhdistelmä. Aihepiiri on hankala. Porvoolaiskollegaa lainaten, ostajalla pitää olla enemmän lakiasiaintuntemusta kuin myyjällä. Toisia järisytti se kuntalain muutossuunnitelma, joka pakottaisi yritys- ja muuta kovan rahan koulutusta järjestävät kunnalliset organisaatiot yhtiöittämään kyseisen toiminnan. Monimutkaistahan se on, mutta toisaalta en vieroksu sitäkään, että kuntia vähitellen vieroitettaisiin yleisen toimialansa markkinaehtoisesta toiminnasta. Siellä kun tulee helposti takkiin ja asiakkaan sijasta kuntalainen tai ainakin peruspalveluissa säästämisestä kärsivä kuntalainen saa maksaa – tosin harvemmin kai niin on käynyt koulutustoiminnan puolella.

Metroliput hankin matkapuhelimella. Sörnäisten asemalla mainostettiin, että liikennepuolella YTV on nykyään HSL. Enpä ole tuotakaan tullut ennen panneeksi merkille, vaikka muutos on tapahtunut jo vuoden alussa.

Metrojunat kulkevat taajaan, ja Rautatientorille tullessa totesin, että HSL:n matkalippua oli jäljellä vielä reilusti. Sade oli hitaan tihkukytkimen asennossa, joten päätin suunnata torille ja edelleen Suomenlinnan aliupseerikerholle mokkuloimaan sähköpostit ja kirjoittamaan kollegoille tiivistelmän päivän annista. Kauaa en viihtynyt, kun yleensä niin hiljainen talo alkoi käydä ahtaaksi kulttuuriväeltä näyttävästä kansasta.

Rautatieasemalla kotikylän luokkaretkeläisetkin odottelivat paluukyytiä IC² 179:llä. Eivät jaksaneet enää mekkaloida. Hauskaa, että koulut tekevät retkiä rautateitse. Linja-auto olisi varmasti halvempi ja paimentavien opettajien kannalta ehkä helpompikin matkustusmuoto, mutta ei ole välttämättä ollenkaan huono idea, että entisen rautatiekauppalan nuorisolle opastetaan junalla matkustamisen käytänteitä.

Huomenna on työmatkan suuntana Nummela. Ellen parempaa vaihtoehtoa illan aikana keksi, niin aamulla junalla taas Helsinkiin ja Kampista linja-autolla perille. Kotikissana ei käynyt edes mielessä katsella yöpymispaikkaa etelämpää.