Kevään ja kesän rajapinnassa

Veturitallin lauantaitalkoot sujuivat näyttelynrakentamisen merkeissä. Juhan pick-upilla vietiin jousensa katkaissut miehistöhuoneen seinäkello sepälle ja haettiin lavallinen kakkoskakkosta. Erikoismuseolta on saatu selkeät ohjeet perusnäyttelyn uudistamisen pohjatöiksi.

Kesän teemanäyttely käsittelee rautateiden puistoja ja puutarhoja. Pienesineistöstä on ollut pulaa. Avajaispäivää, kesäkuun kahdettatoista, koskeva palaveri pidettiin kulttuuritoimistolla ja päädyttiin omenapuun istutukseen. Puhelu läntiselle Uudellemaalle toi asiaan käytännön ratkaisun.



Rautatieomenapuu, edellisvuosisataisen jalostuspaikkakuntansa mukaan nimetty Malus Hyvingiensis, oli näillä seuduin aikanaan mitä tavanomaisin pihakasvi, mutta ainakaan pariinkymmeneen vuoteen niitä ei ole istuteltu. Edellissyksyinen yllätyslahja tovereilta, nyt Turun radan varressa kukkiva, oli harvinainen poikkeus.

Pyhäpäivän aamuna kauniimpi asukas lähti työporukkansa mukana juoksemaan pääkaupunkiin. Pyhäpuhteena käväisin veturitallilla, käytin auton pesukoneessa ja leikkasin nurmen.

Illansuussa sain seurakuntatalon nurkalla kyytiin sporttisöpöliinin. Sauna kelpasi.

Maitobaarista Amerikan matkalle

Aamuhetki Valion baarissa Pohjolan Liikenteen linja-autoa odotellen. Nostalgiaa nimien muodossa löytyi Helsingin ydinkeskustasta. Baari mainosti olevansa viimeistä päivä auki. Sääli, olisi vaikka se punikkikahvila vierestä saanut lähteä ennemmin kuin raikkaan lannantuoksun asfaltin keskelle tuova kuppila. "Te ootte sitkeitä olleet täälä kaupunkissa. Meitillä osuusmeijeri lopetti paarin jo seitkytäluvulla", sanoin kahvikuppia maksaessani. Myyjättären ilme kertoi, että mainitsemani asia ei herättänyt hänessä kaikkein suurinta kiinnostusta.

Nummela vaikutti taajamalta, jossa en haluaisi ajaa autolla. Kiertoliittymiä oli kiitettävästi, mutta kadut kapeita ja liikennevaloja niukanlaisesti autojen määrään nähden.



Mutta Amerikan meininki siellä oli. Volvon kun korvaisi Mackilla, Sisut Peterbilteillä ja Lidlin Wal-Martilla, niin ainakin Amerikassa koskaan käymättömän silmissä maisema voisi olla vaikka lännempää.

Luokkaretkeläiskuljetuksessa pääkaupunkiin

Työmatkavälineenä oli vaihteeksi juna ja suuntana pääkaupunki. Tällä kertaa perille saakka. Kotiasemalla lauma koululaisia metelöi varhaiseen kellonaikaan nähden kiitettävällä volyymilla. Luokkaretki innosti. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olisin sanonut poikia alakoululaisiksi, mutta ryhmän toisen paimentajan tervehtiessä tunnistin hänen olevan koko lailla legendaarisen pitkän uran tehnyt ja yhä vain jaksava yläkoulun opinto-ohjaaja. Seitsemäsluokkalaisia ehkä, juuri sen kesän ovella, jonka jälkeen koulun taas alkaessa opettajien on vaikeaa tunnistaa osaa pojista.

Kotikaupunginjohtajalla oli matka samaan suuntaan, mutta eri puolelle kaupunkia. Pakollisten niidennäiden jälkeen ajattelin kysyä muuatta kiperähköä museotoimeen liittyvää ajankohtaisasiaa, mutta juna tuli ajoissa ja paikkaliput osoittivat eri päihin. Kaupunginjohtaja näytti saavan työmatkaseuraa urjalalaiskollegastaan. Oma matkaseurani oli virtuaalista laatua. Räätälöin kirjastoalan koulutusta Turkuun alan opettajaa puhelimitse konsultoiden ja tilasin kymmenen toimistotietokonetta Jyväskylästä. Hämeenlinnasta nousi kyytiin lisää äänekkäitä luokkaretkeläisiä.

Työpäivä meni Sörnäisissä ja teemana oli perehtyminen hankintalakiin kuntalain muutosesitystäkin sivuten. Opettajana toiminut lakinainen toi mieleen peruskoulunopettajan, tämä hyvässä mielessä sanottuna. Asiantuntijuus ja pedagoginen ote ei näissä asioissa liene kaikkein tavanomaisin yhdistelmä. Aihepiiri on hankala. Porvoolaiskollegaa lainaten, ostajalla pitää olla enemmän lakiasiaintuntemusta kuin myyjällä. Toisia järisytti se kuntalain muutossuunnitelma, joka pakottaisi yritys- ja muuta kovan rahan koulutusta järjestävät kunnalliset organisaatiot yhtiöittämään kyseisen toiminnan. Monimutkaistahan se on, mutta toisaalta en vieroksu sitäkään, että kuntia vähitellen vieroitettaisiin yleisen toimialansa markkinaehtoisesta toiminnasta. Siellä kun tulee helposti takkiin ja asiakkaan sijasta kuntalainen tai ainakin peruspalveluissa säästämisestä kärsivä kuntalainen saa maksaa – tosin harvemmin kai niin on käynyt koulutustoiminnan puolella.

Metroliput hankin matkapuhelimella. Sörnäisten asemalla mainostettiin, että liikennepuolella YTV on nykyään HSL. Enpä ole tuotakaan tullut ennen panneeksi merkille, vaikka muutos on tapahtunut jo vuoden alussa.

Metrojunat kulkevat taajaan, ja Rautatientorille tullessa totesin, että HSL:n matkalippua oli jäljellä vielä reilusti. Sade oli hitaan tihkukytkimen asennossa, joten päätin suunnata torille ja edelleen Suomenlinnan aliupseerikerholle mokkuloimaan sähköpostit ja kirjoittamaan kollegoille tiivistelmän päivän annista. Kauaa en viihtynyt, kun yleensä niin hiljainen talo alkoi käydä ahtaaksi kulttuuriväeltä näyttävästä kansasta.

Rautatieasemalla kotikylän luokkaretkeläisetkin odottelivat paluukyytiä IC² 179:llä. Eivät jaksaneet enää mekkaloida. Hauskaa, että koulut tekevät retkiä rautateitse. Linja-auto olisi varmasti halvempi ja paimentavien opettajien kannalta ehkä helpompikin matkustusmuoto, mutta ei ole välttämättä ollenkaan huono idea, että entisen rautatiekauppalan nuorisolle opastetaan junalla matkustamisen käytänteitä.

Huomenna on työmatkan suuntana Nummela. Ellen parempaa vaihtoehtoa illan aikana keksi, niin aamulla junalla taas Helsinkiin ja Kampista linja-autolla perille. Kotikissana ei käynyt edes mielessä katsella yöpymispaikkaa etelämpää.

Helluntai

Lauantaina herätyskello soitti varhain, kun pyrittiin Tampereen automarketin alennuspäiville. Melko hiljaista siellä aamupäivän varhaisina tunteina olikin. Multa ja pölynimuri olivat eniten kuljetustilaa vaatineet ostokset.

Kotiin tultua hetken päivälevon jälkeen vedin ruohonleikkurin käymään, ja kauniimpi asukas lähti hankkimaan kukkalaatikoihin kaunistuksia naapuripuutarhalta.

Helluntaiaamuna oli mukavaa herätä heilan vierestä. Oli tarkoitus puuhailla pyhänäkin pihamaalla, mutta sade rajoitti suunnitelmia. Vesi on tervetullutta niin kastelutynnyreihin kuin nurmellekin.

Juhlat naapurissa

Työpäivän jälkipuolisko kului juhlavissa merkeissä, kun naapurissa AutoMaint-osaamiskeskus vietti kymmenvuotispäiviään. Pönötyskekkerit ne eivät olleet, ja pukeutumiskoodi miehillä luokkaa suorat housut ja lyhythihainen kauluspaita (ja vähintään yksi kynä rintataskussa, koska kyseessä oli sentään teknillisen opiston perillinen).

SITRAn juhlapuhuja vertasi maaseudun ammattikorkeakoulua Stanfordiin. Julkisen vallan keskittymän lähellä ihmisistä tulee filosofeja, poliitikkoja tai muuta tarpeetonta, kun taas järvien rantamilla keskitytään oikeasti tekemään asioita, oli viesti. Toivottavasti sama kuullaan muuallakin kuin maaseutuammattikorkean omassa tilaisuudessa.

Kekkerit kestivät pitkälle iltaan, mutta julkisen liikenteen yhteyksiin vedoten lähdin ajoissa. Kotona lenkkeiltiin ja sen jälkeen istuttiin pitkään pihakeinussa.

Valokuvatorstain hassu

Tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa esitellään hassuja kuvia.



Kouvolan veturitallilla syyskesällä 2004 bongattu kyltti taitaa mennä hirtehishuumorin puolelle ainakin nykynäkökulmasta katsottuna.

Pyöräilypäivä

Työmaan puuhaihmiset kutsuivat väkeä tulemaan töihin polkupyörällä. Tempaukseen ilmoittautui monia, mutta vähemmän oli väkeä sovitussa lähtöpaikassa kello 6.45. Kohtauspaikalle ajellessa tutun näköinen mies polki vastaan Viialan suunnalta. Pekan tunnistaessani melkein hävetti, että itsellä oli alkamassa vasta ensimmäinen omin voimin tehtävä työmatka tällä kesäkaudella.

Mukavasti työmatka polkienkin meni, pitkästä aikaa. Jo aamulla lyhyissä hihoissa ja lahkeissa tarkeni hyvin. Kotiin päin tullessa oli kuuma.

Illan kokoukseen reserviläisten majalle päätin lähteä myös pyörällä. Tulisihan renkaiden alle pätkä soratietäkin, ajattelin. Seuraava paikalle saapunut tuli uutukaisella moottoripyörällä ja kolmas vanhimman maahantuodun vuosikerran Corollalla. "Mitä kummallisimpia kulkupelejä pojilla", päivitteli saunan ja grillin lämmityksen parissa ahkeroinut Seppo, vanhan polven toimiupseeri. Jätin saunan väliin, kun kotiin oli vielä puolisentoista peninkulmaa. Suihku kelpasi hellepäivänä muutoinkin paremmin.

Uusi puheenjohtaja

Oman ammattiliittoni, OAJ:n, puheenjohtajakisan voitti tohtori Luukkainen. Ammatillisen puolen asiantuntijana hän oli omakin suosikkini, joskin on myönnettävä, että kovin tarkasti en asiaan paneutunut.

Uudelta puheenjohtajalta odotettaneen jäsenistön keskuudessa paljon. En kylläkään jaksa uskoa, että hän, työnantajapuolellakin ansioituneena, olisi edeltäjäänsä kovempi lakkokenraali.

Ei päässyt näkemään lentokoneita

Koska konferenssihotellin nimessä esiintyi sana "airport" ja se sijaitsi Vantaalla, oletin että kahvitauoilla kamera saisi laulaa. Kissanvillat, maanteiden risteyskohdassa se oli. Aamulla kotiasemalla havaitut Tad-tavaravaunujen teknillisistä kokeiluista kertovat tekstit jäivät ainoiksi muistikortin tallenteiksi.

Vantaan bussilippu oli kohtuuhintainen, 2,50 euroa suuntaansa.

Palatessa IC 177:ssä oli mukavasti tilaa. Tuntia aikaisempi, IC 55, oli kuulemma ollut reilusti myöhässä.

Hellettä ja työmatkajunailua

Työmatka täpötäydessä taajamajunassa olisi ollut hikinen, ellei kyseessä olisi ollut verraten hyvin ilmastoitu Sm4-runko. Vanhat Sm:t keinonahkapenkeillä olivat tällaisina päivinä saunoja. Tuusulanjärven rannalla oli miellyttävämmät olosuhteet. Aikataulu ei ollut niin kireä, etteikö Järvenpään asemalta olisi ehtinyt kävellä ammattikoululle. Reitti oli pitkälti tuttua menneiden vuosien Kesäyön marssi -kuntokävelytapahtumista.

Syystä tai toisesta Järvenpäässä tupakan polttaminen näytti olevan muotia, ainakin kotiseutuun verrattuna.

Iltalenkillä huomasi tottumattomuuden lämpimiin keleihin. Sikäli kuin niihin osaa tottuakaan.

Huomenna työmatka vie päärataa pitkin hiukan pidemmälle.

Pyhäpäivä pihatöissä

Ruohonleikkurin öljynvaihdon jälkeen vedin koneen käymään ja tein kauden ensimmäisen pihanurmen parturoinnin. Toukokuun puoliväli on melko aikainen ajankohta moiseen, mutta säätilan mukaan mennään

Ruohonleikkuria työnnellessäni kauniimpi pihanhoitaja ravitsi pensaat kompostilla ja kuorikkella. Tilasin kesäajaksi lisää hyötyliikuntaa apulantasäkkien kylvämisen muodossa. Myrkkykylvön varsinainen maali on sammal.

Yhteistyön hedelmistä nautittiin keinussa sadekuuron pisaroita kuunnellen.

110-vuotisyö

Lauantaipäivä hurahti kiireettömästi arkisissa askareissa. Petivaatteiden vaihdon yhteydessä täkit ja tyynyt vaihdettiin kesäkaudeksi ohuempiin. Sää suosi tuuletusurakkaa, vaikka eihän kesäinen aamu ainakaan siinä suhteessa kirpeää pakkaspäivä voita. Talvikengät tuli lankattua ja kaapitettua ja uuni puhdistettua. Kauppareissulta mukaan tuli yhtä ja toista pientä kevään edellyttämää pihamaata varten, siemenperunoista ruohonleikkurin öljyyn.

Iltaa lähdettiin viettämään Tampereelle. Ensimmäisestä junasta myöhästyttiin, ja kun palattiin kotiin odottelemaan seuraavaa, niin myöhästyttiin siitäkin. Kolmanteen ehdittiin, eikä alkuperäisistä suunnitelmista täytynyt jättää pois kuin päivällinen ylitäydessä ravintolassa.

Varsinainen illan teemamme oli museoiden yö, joka oli antihämäläisittäin varaslähtö ensi viikolla vietettävään valtakunnalliseen museoviikkoon. Museoiden yön idea on mainio: kaupungin mielenkiintoisimmat museot pitävät ovensa avoinna puolille öin tai ainakin klo 22:een, ja viitosen kertamaksulla pääsee sisään niin moneen kuin illan aikana ehtii käydä.

Ohjelmassamme oli vain kaksi kohdetta, koska viimeinen juna kotiin päin lähtee jo 23.02. Hämeen museo Näsinlinnassa oli avoinna ensimmäistä kertaa sitten vuonna 1998 alkaneen remontin. Valmis se ei vieläkään ole, ei lähelläkään, mutta kun talossa ei ole ennen käyty, niin nyt oli hyvä tutustua. Näyttelyssä esiteltiin lyhykäisesti alunperin puuvillatehtailija Nottbeckin edustus- ja asuinpalatsina – kolkkoutensa takia huonona sellaisena - toimineen ja pian Tampereen kaupungin museokäyttöön hankkiman, vuonna 1898 valmistuneen, rakennuksen historiaa. Pääosassa oli Kankaanpään taidekoulun lopputyönäyttely, jossa oli esillä monia varsin mielenkiintoisia teoksia. Olinpa löytävinäni abstraktin ekspressionisminkin kaikuja.

Kovin iloiseksi interiööriksi uusbarokkista palatsia ei voi kutsua. Elämää nähneen oloinen mies uskoutui seurueelleen, että ei haluaisi viettää täällä yötä yksinään. En tiedä, liittyykö taloon kummitustarinoita, mutta pääportaikon tahroilla kerrotaan olevan verinen historia. Sisällissodan aikana huhtikuun 1918 alussa Näsinkalliolla taisteltiin ankarasti, ja museorakennus ehti vaihtaa hallussapitäjää kolmeen kertaan. Muun muassa punaisen osapuolen panssarijuna tulitti rakennusta.



Toinen käyntikohde oli vanha tuttu Työväenmuseo Werstas, jonka perusnäyttely oli uusittu sitten viime näkemän – aiempaa sekavampaan suuntaan, jos maallikkona saa sanoa.

Werstaalla vietettiin syntymäpäiviä. Finlaysonin tehtaan sydämenä jyskyttänyt Sulzer-höyrykone juhli 110-vuotispäiviään. Päivänsankari oli nuorekas, kuten nämä veteraanit tapaavat olla. Synttärikemujen oli määrä huipentua Konev-yhtyeen soitantaan (jos olen ymmärtänyt oikein, niin kyseessä on – mainioon perinteikkääseen radio-ohjelmaan viitaten – avaruusromuhenkinen genre). Sitä emme jääneet kuulemaan, koska nykyjunat eivät ehdi kaupungista maakuntaan niin taajaan kuin päivänsankarin lajitoverien vetämät muinoin.

Museoveturiseuran onnittelut vietiin oikein virallisen kaavan mukaan. Ja ilman tippaakaan siitä ylemmyydenkatseesta, jonka yhden, tai korkeintaan kompoundikoneiden ja muiden märehtijäin tapaan kaksi, kertaa saman höyryn syövät veturit ovat jättäneet taloudellisuudessaan ylivertaisille, höyrynsä kolmesti nauttiville trippelikoneille.

Höyrykonehallista portaita ylös noustessani sen huomasin. Siellä se oli. Eilen ja monta kertaa ennenkin etsitty. Kattilansininen, sinistetyn pellin väri, putipuhtaana. Mutta en sano, etteikö eilen käytännön olosuhteissa valittu olisi ollut myös pätevä valinta.

Taas värejä etsimässä

Takkia ei olisi tarvinnut ottaa mukaan lainkaan. Ennen aamuseitsemää lähtevälle Saarioispuolen linja-autolle kävellessä se sai roikkua olalla ja töistä palatessa sullottuna reppuun.

Työpäivän jälkeen käväisin maatalousliikkeessä ostamassa kaksi säkillistä apulantaa kotinurmikolle. Konventionaalinen arsenaali rautaharavan johdolla on hyvä sammalta vastaan, mutta kyllä sille sietää yksi kemiallinen hyökkäys kesäkaudessa antaa. Säkit kotiin, tilalle Kimmon maanantaina palauttama laatikollinen valokuvia ja illaksi veturitallille.

Osuuskauppiaiden vanhan satamaradan varteen ostaman höyryveturin värisävyjen etsimistä ryhdyttiin harjoittamaan Ilkan ja Ismon kanssa museografisin menetelmin, kun muut lähestymistavat eivät ole tuottaneet tulosta. Minkäs teet, kun Valtionrautateiden virallinen värimääritys on "veturinvihreä". Sellaiselle ei löydy NCS-koodia. Jo puolentoista vuosikymmenen takaiset värikoodit voivat olla mahdottomia transkriptoitavia nykyvalmistajille, mikä on ollut yllätys huomata. Tai sitten vain vanhat värit tavan vuoksi hangoittelevat ruotsalaisperäistä järjestelmää vastaan. Mutta värikartta kädessä ja valaistusolosuhteita vaihdellen kelvolliset sävyt löytyivät vuoden päivät konepajakorjauksensa jälkeen varastoitujen "Jumbon" ja "Ankan" kyljistä. Eiköhän Osuuskaupan "Ristokin" vielä veturin näköiseksi saada.

Rovastikunnan kierros

Helatorstaina Sääksmäen rovastikunnassa pyöräiltiin perinteinen seitsemän kirkon lenkki. Vähän ennen aamuseitsemää lähdin polkemaan kohti Urjalaa. Kirkolla oli matkaan ilmoittautuvia oikein jonossa. Muutoinkin tuntui, että pyöräilijöitä olisi ollut matkassa enemmän kuin aikaisempina vuosina. Urjalasta suuntasin ysitien laitaa Kylmäkoskelle, sieltä Viialaan ja Metsäkansaan. Valkeakoskelle tultaessa valitsin hiukan pidemmän reitin ammattikoulun sivuitse. Takaisin Sääksmäen kautta. Lenkille tuli pituutta hieman yli 90 kilometriä.



Tuuli oli kohtalaista ja lämmintä. Kuten pyöräillessä yleensä, se tuntui olevan vastainen, jos ei käynyt suoraan takaa. Ajelin pienillä vaihteilla enkä pitänyt kiirettä. Pyörätielle päästyä ryhdyin viihdyttämään matkantekoa musiikilla. Zen Cafén resitointi vuosituhannen vaihteen tienoilta kuulosti pitkästä aikaa ihan asialliselta.

Sääksmäellä oli pakko venytellä. Olisi ollut viisasta jo aiemmin. Polvet kipeytyivät, mikä lienee muinaisten tatamisattumusten ja huonon luisteluhiihtotekniikan syytä.

Tuli kesä

Kevät oli viileämmän puoleinen, mutta nyt taisi kesäkausi alkaa. Nurmikko ja pihapuut saivat päivässä vihreää väriä. Töissä olisi pärjännyt lyhythihaisella paidalla ja kotiin tullessa takki oli liikaa.

Iltalenkillä riitti shortsit ja T-paita ja tuli jano. Vanhalla ratapohjalla tuoksui kesältä, mutta ajatus ei heti tavoittanut, oliko se jokin heinä vai vain auringon lämmittämä maa.

Risto maskeeraukseen

Ilta tuli vietettyä asemalla museoveturiasioissa. Ei tosin rautatien vaan toisen pääväylän varressa haapamäkeläis-toijalalaisen yhteistyön merkeissä.



Pirkanmaan Osuuskaupan viime kesänä hankkima Tr1 nro 1088 -höyryveturi kaipaa ehostusta koristaakseen liikenneasemaa niinkuin liikeketju on tarkoittanut. Veturia hankittaessa into oli suuri, mutta sivulliselle paljastui jo varhain projektin vakava alibudjetointi. Maalausliikkeellä teettämiseen ei ollut rahaa. Museoveturiseura pitää majaansa muutaman kilometrin päässä, mutta se oli jo alkuvuodesta antanut liikenne- ja viestintäministeriötä myöten sitoumuksen panostaa aivan toiseen projektiin eli raiteentukemiskoneen entisöintiin. Ratkaisuksi tuli hyvä kompromissi: työn tekevät ammattikoulun pintakäsittelyn opiskelijat. Koululla on vitsailtu, että hiljattain paljon keskustelua herättänyttä ja joidenkin ongelmalliseksi kokemaa pintakäsittelylinjojen tyttövaltaisuutta ehkäistään meillä hankkimalla harjoitustyökohteeksi höyryvetureita, koska ne kiinnostavat poikia (tai kiinnostivat silloin, kun vitsailijat itse olivat poikaiässä). Yhtä kaikki, luvassa on erilainen työmaa.

Pohjatyöt tehdään hiontana, koska liikenneaseman vilkas autoliikenne edellyttäisi hiekkapuhallukselta kalliita suojarakenteita. Samasta syystä maalaaminen hoituu pääosin pensselityönä. Maalitehdas ei suosittele mohairtelaa kaksikomponenttimaalailleen. Asiassa ei sinänsä ole mitään vikaa, paljon museovetureita on ennenkin pensselöity, ja osaavissa käsissä jälki on hyvää. Veturien pinta kun ei uutenakaan ole ollut samanlainen kuin autoissa.

Onnellisuusmanifesti

Pikkuhiljaa näkyvyytta hankkineen Demos-ajatushautomon Onnellisuusmanifesti luovutettiin ympäristöministeri Lehtomäelle.

Manifestin ympäristönäkökohdat ovat selkeät ja ymmärrettävät. Myös yksinäisyyden ja syrjäytymisen ehkäisyyn ja moneen muuhun liittyi paljon hyviä näkökulmia. Helposti allekirjoitettava on myös flow-henkinen idea onnellisuudesta muuttuvana tilana ja aktiivisena toimintana, ei olotilana.

Sen sijaan manifestin etiikka hämmästyttää. Vaikka johdantotekstissä siteerattu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus nostaa esiin vapauden ja onnellisuuden, ei vapautta enää sen jälkeen mainita. Sen sijaan lukijalle kerrotaan, millaisista asioista hänen tulee olla onnellinen ja vastaavasti mikä ei saa tehdä häntä onnelliseksi. Pohjimmiltaan manifesti on eettinen julistus.

Monikon ensimmäisen persoonan ahkera käyttäminen tekee manifestista uskontunnustuksen. Toisin kuin katekismuksessa, sitä ei lausuta jollekin yliluonnolliselle, vaan alaviitteisiin kätketyille kirjoittajien aatetovereille.

Manifestin luettuani jäin pohtimaan, mitä filosofista uutta se ihmiskunnalle tuo. Käytännössä samat yhteiskunnalliset normit, perhepoliittisia linjauksia lukuunottamatta, sisältyvät kovemman linjan fundamentalismia noudattavien kristillisten piirien näkemyksiin. Perusideologian puolesta – eliitti tietää, mitkä ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat oikein - eroa ei ole senkään vertaa. Ei puhettakaan siitä – sanotaan vaikka sitten körttiläishenkisestä - asenteesta, joka tunnustaa oman erehtyväisyytensä eikä siksi uskalla kovin suureen ääneen eikä ainakaan kovin yksityiskohtaisesti, julistaa, miten "meidän" tulee elää.

Pikkuasioista on helppoa olla eri mieltä, kukin makunsa mukaan. Manifesti julistaa esimerkiksi, että "Asumisväljyys tuo mukanaan onnettomuutta" (s. 13) ja "Joukossa urheilevilla on huomattavasti korkeampi endorfiinitaso kuin yksin urheilevilla." (s. 17). Älköön tätä tulkittako ökyasumisen puolusteluksi, mutta norppasähköllä ja puilla lämpiävä tyyppitalo pellon laidassa miellyttää enemmän kuin yhteisöasuminen. Endorfiinitasoani ei ole tutkittu, mutta tässä kohden vastalauseeksi riittänee, jos kokee yksin tehtävät liikuntasuoritukset mieluisammiksi kuin joukkuelajit – tosin jos hyvä lenkkikaveri lasketaan "joukossa urheilemiseksi", olen valmis tinkimään näkökannastani. Minun on vaikea uskoa olevani nykyistä onnellisempi pakotettuna kasarmiasumiseen tai joukkueurheilun harrastamiseen.

Onnellisuusmanifesti on poliittinen julistus, ehkä puoluepoliittinenkin. Keskustanuoret kun menivät ja tekivät työväenpresidentit liittymällä ydinvoiman vastaiseen rintamaan ja yllättäen kalastelevat nyt niillä vesillä, joilla punavihreät vieheet ovat aiemmin olleet varma valinta. Manifesti tuulettaa niin vahvasti tietynlaisen elämäntavan ja arvojen puolesta, että on melkein ihme, kun siellä ei kerrota, miten onnelliset ihmiset käyttävät Applen valmistamaa tieto- ja viestintätekniikkaa.

Sateinen talkoopäivä

Kevään toinen talkoopäivä veturitallilla oli tuotteliaampi kuin ensimmäinen. Matisa-projekti pääsi tältä kaudelta käyntiin. Metallimiehet leikkasivat runkoa reunustavien varustelaatikoiden vanhat vääntyneet saranat pois ja hitsasivat uudet tilalle. Nyt laatikot aukeavat ja sulkeutuvat kauniisti. Saatiin myös kustannusarvioita koneen pintamaalauksesta. Se teetettäneen ulkoisena työnä, koska Museoveturiseuralla ei ole käytössään ruiskumaalauslaitteita.

Veturimuseon kesäkuussa alkavaa aukiolokautta valmisteltiin siirtelemällä näyttelyesineitä paikalleen. Myös yleisön kulkureittejä paranneltiin rakentamalla kaksi huoltokanaalin ylittävää kävelysiltaa uudestaan lattiapinnan korkeudelle. Ongelmallisena pidetty epätasaisuus tuli viimein korjattua. Työn yhteydessä jouduttiin siirtämään muuatta veturia. Kalustonsiirroissa on palattu parin vuoden takaiseen lähtöruutuun, vaikka nykyään pilttuista olisi herätettävissä ainakin kaksi siirtoon kykenevää museoveturia. Veturitallialueen liikennöinnin lupatilanne on kuitenkin niin epäselvä, että 40 tonnia kytkintankoveturia liikkui miesvoimin työntämällä. Matkaa tosin ei tainnut olla kokonaista metriäkään. Kulkuväylien parantamistyönä tehtiin myös viime syksynä rakennettujen piha-alueen kulkukäytävien suoristaminen talven ja roudan jäljiltä.

Kesänäyttelyiden kanssa työtä on tehty Hyvinkään päässä jo pitkään, mutta ensi viikolla valmistelutyöt käynnistyvät Toijalassakin. Arkistosta kaivettiin esiin muutama näyttelyntekijöiden kaipaama valokuva.

Mallia majavilta

Sain tilaisuuden viettää työn puolesta puolisentoista vuorokautta metsäisissä maisemissa. Talousasioiden koulutuspaikaksi oli nimittäin valittu Evon perinteikäs metsäopistoalue ja siellä Rahtijärven vanha savottakämppä. Metsätalouskoulutus aloitettiin vuonna 1862, samana vuonna kuin "Lemminkäiseksi" ristitty höyryhepo veti ensimmäisen kaupallisen liikenteen junan Helsingistä Hämeenlinnaan. Aikakausi oli hämäläisten, kun maakuntaa valtion rakentaman liikenne- ja oppilaitosinfrastruktuurin avulla ryhdyttiin liittämään aiempaa tiiviimmin rannikkoseutujen kasvukeskuksiin ja satamien tarjoamiin ulkomaanyhteyksiin.. Metsäoppilaitoksen sijoituspaikasta kilpaili lounaishämäläinen Mustiala, jonne oli parikymmentä vuotta aikaisemmin perustettu maatalousoppilaitos. Itäinen vaihtoehto Evo veti pidemmän tikun sijoituspaikkakisassa, eikä vähäisin peruste ollut luonnonkauneus.

Majoitus- ja kurssipaikkana toiminut Rahtijärven savottakämppä on osa alueen tuoreempaa historiaa. Se rakennettiin 1950-luvulla ja ehti palvella alkuperäisessä tehtävässään vain vähän toistakymmentä vuotta. Kun moottoriajoneuvojen, eritoten mopojen, hintataso halpeni 1960-luvun aikana, yhä useampi metsuri päristeli työmaalle kotoa käsin, eikä työmaamajoitustarvetta enää ollut.

Ensimmäisen kurssipäivän jälkeen me ahkerat opiskelijat pääsimme opastetulle majavaretkelle. Komeita jyrsijöitä emme nähneet – ne liikkuvat lähinnä öiseen aikaan – mutta niiden rakennelmia sitäkin enemmän. Padot eivät ole metsänomistajien mieleen, koska niiden nostama vesi tuhoaa alleen jäävän puuston. Majavan mielestä taas pato on tarpeellinen kolmesta syystä: Ensiksi vesi on majavan pihatie: sen on paljon helpompaa kuljettaa ruokaa pesälleen uittamalla kuin kantamalla. Toiseksi vesi on suoja-aita: se jättää pesän oviaukot veden alle suojaan. Kolmanneksi vesi on tae tulevista herkkuhetkistä. Majava tietää, että kun se muutaman vuoden jälkeen muuttaa toisaalle ja padon vähitellen rapistuessa veden alta vapautuva maa alkaa kuivaa, se tarjoaa kasvualustan mitä herkullisimmalle tuoreravinnolle. Silloin on aika käydä korjaamassa satoa aiemmalta asuinalueelta.



Minulla ei ole samanlaista luonnon goretex-pinnoitetta kuin majavalla, ja olen ollut sangen huono uimamies. Mutta ihminen muuttuu. Syksyllä kävin viimeisen kerran hyisessä Vanajavedessä lokakuun viimeisinä päivinä ja nyt talviturkki jäi Rahtijärvestä laskevaan jokeen toukokuun alussa.

Tänään jouduin lähtemään kurssilta hiukan etuajassa Tampereelle kokoukseen. Olisin jäänyt mieluusti Evolle loppuun saakka. Ajelin rauhallisesti 12-tietä ja yllätin itseni miettimästä, miten aikataulun salliessa olisi mukavaa poiketa ilman sen suurempia ennakkosuunnitelmia vaikka missä tienvarren paikoissa. Hauholla olisi ollut sisällissodan taistelupaikkoja, Pälkäneellä isonvihan. Olisi ollut leipomon tehtaanmyymälää ja vanhoja kirkkoja pystyssä tai rauniona. Moni paikka oli tuttu entuudestaan, mutta aikoihin niissä ei ole tullut käytyä. Nuorena, kun ajeluviettiä olisi ollut, omistamani autot olivat niin surkeita, että niillä ei arvannut pitkälle lähteä. Sittemmin kun tekniikan puolesta alkoi olla luvassa huolettomia ajokilometrejä, on löytynyt aina syitä ja tekosyitä jättää harjoittamatta yleissivistävää pienimuotoista matkailua. Polttoainetta kuluu, auto kuluu, luonto kuluu, aikaa kuluu, rahaa kuluu.