 | Paremmilla laduilla |
Ostimme viime talven jälkeisistä alennusmyynneistä uudet perinteisen hiihtotavan peltoset. Kunnon latuja odotellessa laitoin niihin pohjustusvoiteen ja luistovoiteen. Perinteinen voitelutapa, jossa voide levitetään sukseen voiteluraudalla ja ylimääräinen siklataan jäähdyttyään pois, on melko epätaloudellinen. Voiteesta jopa 80 % menee hukkaan. Jokin aika sitten luin Maaseudun Tulevaisuudesta uudentyyppisestä luistovoiteesta, joka levitetään kalvomaisena. Toivottavasti siitä saadaan kelpo tuote. Tähän saakka on ollut niin, että mullistaviksi kehutut uudet voitelutavat eivät ole käytännössä toimineet. Esimerkiksi vajaa vuosikymmen sitten hehkutettu pitoteippi osoittautui kelvottomaksi antaen pitoa vain loivimpiin mäkiin mutta vieden kaiken luiston keräämällä pienimmätkin roskat suksenpohjaan.
Uusia suksia emme ottaneet vielä tämän päivän lenkille. Suuntasimme vaihteeksi Kylmäkosken paljoin kehutuille Veikkojen majan laduille. Paremmassa kunnossa ne olivatkin kuin kotikylän kuntorata. Käväisimme myös hiukan syrjemmällä, viimekeväisen kauriinkuvausmatkan maisemissa. Nyt ei maakuntaeläimiä nähty, mutta jälkiä oli hangella paljon. Lumijärvi ei ollut aivan nimensä mukainen. Jäällä ei ollut lunta laduksi saakka, vaan piti vaihtaa vapaalle.
2 kommenttia:
Olen viime aikoina pyöritellyt päässäni ajatusta hiihtämisestä, että voisiko siinä olla hyvä harrastus, jos tulee vielä toinenkin luminen talvi. Käytännössä kuitenkin idean torpedoi vaivalloisuus. Ei riitä, että siirtyminen sopivaan maastoon vaatisi autottomalta melko paljon, vaan sitten on vielä voiteluprosessi.
Muistelen, että kuulin radiosta ihan hiljattain - siis joskus viikon parin sisällä - suksista, joita ei tarvitsisi voidella ollenkaan. Onko sinulla mitään tarkempaa tietoa asiasta? Sellaiset jos saisi ja sellaiset jos toimisivat, niin voisi alkaa harkitsemaan uudestaan.
Hiihtämisen yksi paradoksi tosiaan on tuo henkilöauton tai jonkin muun liityntäkulkuneuvon tarve. Täälläkin – virallisesti maaseudulla – perushiihtelyyn soveltuvia maastoja on aika rajoitetusti ja niihin on useimpien erikseen lähdettävä, koska harva asuu lähellä hiihtomaastoja. Nykyharrastajan suksilla ei umpihankeen juuri ole asiaa. Välineiden kuljetustakin autokyyti puoltaa. Plussapuolella sitten on lajin mainio kompaktius aerobista ja lihaskuntoharjoitusta yhdistävänä liikkumisena.
Viime aikoina minäkin olen eri puolilla kuullut paljon myönteistä voitelemattomista suksista. Niistä taidettiin kertoa mainitussa MT:n jutussakin. Niillä on ollut aikaisemmin hiukan huono maine, koska 80-luvun "multigradet" ja muut nukkapohjaiset viritelmät olivat kuulemma vähintään yhtä onnettomia kuin taannoinen pitoteippi. Mutta viime vuonna Liberecissa uudet pitopohjat nousivat maineeseen, kun niillä tahkottiin MM-mitaleita ongelmakeleillä. Tosin olen kuullut sellaistakin, että nykyiset, esimerkiksi nanogripeinä tai optigipeinä myytävät, pitopohjatekniikat toimivat hyvin nimenomaan voitelun kannalta vaikeissa olosuhteissa eli hiukan nollan celsiusasteen molemmin puolin, kun taas perinteinen voitelu on edelleen arvossaan pakkassäässä. Omaa kokemusta pitopohjatekniikoista minulla ei ole, vaan luetun ja kuullun varassa mennään.
Lähetä kommentti