Veriruusut

Luin taannoin Anneli Kannon romaanin "Veriruusut". Se kertoo vuoden 1918 sisällissodasta kahden, lopussa toisiinsa väljästi linkittyvän tarinan kautta.

Ensimmäinen tarina tapahtuu Valkeakoskella. Päähenkilönä on Sigrid "Siikri" Suovanen, naisenalku joka värväytyy töihin paperitehtaalle vuoden 1917 lopulla ja päätyy työväenliikkeen ja lopulta punakaartin toimintaan.

Siikrin tarina on monessa suhteessa kirjan parasta antia. Vähäisin ansio ei ole se, että Kanto translitteroi vanhan vanajanhämäläismurteen suorastaan häikäisevällä taidolla. Voi olla, että täkäläisen kansankulttuurin ulkopuolella asiaa on vaikea mieltää, mutta Kannon käyttämän kielen nerokkuus avautuu lukemalla dialogeja sillä ääntämyksellä ja niillä äänenpainoilla, joilla vanhat ihmiset apteekissa, torin laidan kahvilassa tai terveyskeskuksessa vielä tänäänkin asioivat. Lyhyessä ajassa tapahtuva muutos ujosta tytöstä aseenkäyttäjäksi voi tuntua epäuskottavalta, mutta Siikrissä Kanto on luultavasti onnistunut piirtämään yhden kuvan siitä, miten "koulusurmaajan" persoonallisuus kehittyy. Sellaisia metamorfooseja useimpien sisällissotien historia tuntee liikaa.

Siikri, kuten moni muukin kirjan valkeakoskelaishahmo, on lainannut nimensä, ammattinsa ja ikänsä joko suoraan tai hiukan muunnellen historian tunteman Valkeakosken naiskaartin todellisilta jäseniltä. Suomen sotasurmat -projekti tuntee muun muassa paperityöläiset Sigrid Maria Suojasen (* Sääksmäki 29.1.1901, † Hauho 30.4.1918) ja Aino Vihtoriina Selinin (* Sääksmäki 26.6.1899, † Hauho 3.5.1918) ja sekatyöläinen Martta Lydia Halmisen (* Sääksmäki 17.2.1900, † Hauho 1.5.1918).

Naiskaartin kohtalo kuuluu paikkakunnan alkuasukasväestön keskuudessa nähdäkseni hyvin tunnettuihin mutta vähän puhuttuihin asioihin. Sellaisiin, joista keskustellaan vain tutussa porukassa viinan tai poliittisen tunteen vallassa, hiljaisella äänellä, siihen saakka kunnes joku ärähtää saatananperkeleen.

Kirjan toinen tarina tapahtuu Tampereella. Se ei mielestäni yllä kerronnaltaan Valkeakoski-jakson tasolle, vaan vaikuttaa enemmänkin Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" -kirjan näytelmäsovitukselta, jonka dramatisoinnissa on tunnollisesti kuunneltu Työväenmuseo Werstaan tekstiiliteollisuusmuseon opastuksia. Puhekielen osalta Tamperettakin kuvataan uskottavasti. Paikkakunnan kieli oli viime vuosisadan alussa sekoitus eri puolilta tulleita hämäläismurteita, eikä niinkään nykytampereena tunnettua mattinäsä-mongerrusta.

Tampere-jakson päähenkilö on niinikään nuori nainen, tekstiilitehtaan maalaistaustainen työläinen Lempi, joka päätyy punaiseen naiskaartiin ja keskelle sotatapahtumia. Lempin tarinassa pääosa menee ehkä tahattomasti kaunokirjallisuuteen kaapatuille punaisen Tampereen historiallisille hahmoille, kuten Kustaa Mikko Evälle, Tuomas Hyrskymurrolle tai Verneri Lehtimäelle, jotka on pantu toimimaan pitkälti Ylikankaan kuvauksen mukaan. Uudempaa historiatieteellistä tutkimusta edustavan Tuomas Hopun "Tampere 1918" -kirjan hengessä punaiset johtajat eivät olisi toilailleet yhtä näyttävästi.

Historiallista romaania lienee Suomessa mahdoton kirjoittaa ilman suuria esikuvia. Mietin pitkään, miksi Siikrin vanhemmat olivat niin tuttuja, mutta he ovat hypänneet Valkeakoskelle suoraan 1940-50-lukujen Kalliosta, Pirkko Saision "Elämänmenosta". Tampere-jakson jylhänkaunis tunnelma ennen valkoisten hyökkäystä puolestaan on tuttu Mika Waltarin ja "Johannes Angeloksen" kertomana kevään 1453 Konstantinopolista. Alvettulan sillan vyörytys taas tuo mieleen "Tuntemattoman sotilaan" konekiväärikomppanian ensimmäisen hyökkäyksen kesällä 1941.

Sisällissodasta kertovaa romaania ei voi olla tietenkään vertaamatta Väinö Linnan "Pohjantähteen", vaikka se ei tee oikeutta kummallekaan kirjalle. Linnan teoksessa sisällissota oli vain yksi kohtaus vuosikymmenten jatkumossa, joskin se usein nousee tai nostetaan yhä tänäänkin teoksen pääteemaksi, kun taas Kannolla sota on kirjan koko aihepiiri. Teosten erilaisuuden vuoksi Kannon henkilöt ja kerronta jäävät Linnaan verrattuna seitinohuiksi. Linnan hahmoilla on vuonna 1918 takanaan tarkoin kuvattu historia, ja lukija tuntee keskeisimmät henkilöt näiden syntymästä saakka. Kannon naiset taas astuvat kuvaan tyhjästä ja muutamassa kuukaudessa häviävät tyhjään. He ovat pelkkiä romaanihenkilöitä rehellisemmin kuin Linnan hahmot, jotka monen mielissä yhä kirjoittavat Suomen historiaa enemmän kuin sen todelliset tekijät.

Mutta kuten todettu, Kanto kirjoittaa taidokkaasti. Häiritsevimmäksi seikaksi "Veriruusuissa" voi nähdä eräänlaisen feministisen taustateorian, joka tekee hahmoista, niin päähenkilöistä kuin heidän vastustajistaankin, yksiulotteisia ja ennalta arvattavia. Naiskaartilaiset ovat sankareita, mieskaartilaiset lähinnä tyhjäntoimittajia. Yksi pääpiruista, Sääksmäen kirkkoherra, on demonisoitu karikatyyriksi, joka saattaisi olla uskottava lähinnä 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa kuvaavasta esityksestä. Vaikka Kanto on monelta kohdin tarkistanut faktat historiatieteellisestä tutkimuksesta, nimenomaan kirkkohistoriaan hän ei ole paneutunut. Toisin kuin "Veriruusuissa" esitetään, ei "Myllykylän" asukkaiden enää vuonna 1917 tarvinnut matkata jumalanpalvelukseen vanhan emäpitäjän Sääkmäen kirkkoon, kun Valkeakosken rukoushuone oli vihitty käyttöön vuonna 1910.

On väärin sanoa, etteikö Väinö Linnallakin ollut aikanaan oma suuri taustateoriansa, joka teki hahmoista sellaisia kuin teki. Se varmasti näkyi kriittisille aikalaisille, mutta katosi näköpiiristä viimeistään 1980-luvulla. Jos Kanto kirjoitti feministisen sisällissotakuvauksen, Linna kirjoitti sosialidemokraattisen. Linnan sankarien kamppailu ensin porvareita ja sitten kommunisteja vastaan rasvasi aseveliakselia pontevammin kuin tuskin yksikään muu aikansa kirjallinen teos, vaikka 1950-60-lukujen taitteen menneisyyteen katsovat oikeistolaiset piirit ymmärrettävästi kammoksuivat kirjaa.

Edellä sanottu ei tarkoita, että "Veriruusut" olisi huono kirja. Loppujen lopuksi Veriruusun tädistö ei sijaitse kovinkaan monen valovuoden päässä Pohjantähdestä.