Elokuvapettymys

Puolisoni ja minä kävimme paikallisessa Kinossa katsomassa Timo Koivusalon "Tällä Pohjantähden alla". Tietenkin se oli pettymys, mutta arviota ei pidä lukea moitteena elokuvan tekijöille. Sellaisesta romaanista kuin alkuperäisteos on, ei elokuvan keinoin saada aikaan kuin korkeintaan välttävä heijastuma.

Elokuva typisti Linnan teoksen jälleen kerran sisällissotakuvaukseksi ja luvalla sanoen ohuemman puoleiseksi sellaiseksi. Linna kuvasi sotaan johtaneen yhteiskunnallisen kehityksen monimuotoisuutta yksittäisen yhteisön mikronäkökulmasta mutta pitkällä aikajänteellä. Kun sama pakotetaan elokuvassa pariin tuntiin, jää jäljelle yksittäistapauksia, kuten mahtipontisesti kuvattu torpparihäätö tai näyttävä, vuoden 1917 pentinkulmalaisten budomestarien osaamista esittelevä joukkotappelu maatalouslakon aikana. Samalla monia herkullisia mikroyhteisön kuvauksia on jätetty pois. Mieluummin olisin katsellut vaikkapa Koskelan torpan rakennustalkoita tai vallitöitä kuin kohtuuttoman painoarvon saanutta Koskelan Akun ja Laurilan Elman rakkaussuhdetta. Toisaalta lempimisen kaltaiset asiat lienevät helppoja toteuttaa elokuvan keinoin. Talkoiden tai linnoitustöiden kanssa olisi voinut olla vaikeaa.

Näyttelijöissä ei ole moitteen sijaa. Toki moni hahmo – nimenomaan miespuolinen - oli tukevassa kunnossa verrattuna 1900-luvun alun valokuvien kertomaan tai Edvin Laineen vuoden 1968 elokuvaversioon. Jyrkimmin tämä korostuu rovasti Salpakarissa, jonka nuoruuden hahmoa H.-P. Björkman on kovin jyhkeä kantamaan ja Otto Kivivuoressa, jonka esittäjäksi Esko Roine on erinomaisen velmu, mutta ketjupolttavaksi muurariksi sangen roteva. Leppäsen Preetin vaativaan hahmoon Sulevi Peltola tuntui etukäteen ajatellen täydelliseltä valinnalta, mutta taannoisessa radiokuunnelmassa Juha Muje veti Preetin osan niin käsittämättömän taitavalla otteella, että itse Peltola vaikutti hiukan vaisulta. Toisaalta on vaikea sanoa, onko Peltolan Preetin synkeä yksinkertaisuus sittenkin lähempänä Linnan tarkoittamaa kuin Mujeen hyväntahtoinen hölmöys. Niin Roineen kuin Peltolankin kohdalla näyttelijöiden ikä lienee ollut yksi niistä syistä, että 1800-luvun lopun tai aivan 1900-luvun alun tapahtumia ei juuri kuvattu – heidän hahmonsa kun olisivat olleet niissä esillä enemmän kuin sisällissodan aikana. Myös Ilkka Koivulan Akselia on arvioissa moitittu yli-ikäiseksi. Toisaalta uurteikas lommoposki ei ole tässä yhteydessä kovinkaan epäuskottava ajankuva. Oiva Lohtanderin esittämä "Patu" Mellola tuntui ampuvan raskaasti yli, mutta tämä johtunee siitä, että olen tottunut näkemään Lohtanderin aivan erilaisissa rooleissa. Sen sijaan Juhani Niemelän esittämä Kalle Töyry oli täydellinen, etten sanoisi – Mujeen kuunnelma-Preetiin rinnastaen - parempi kuin kirjassa, jos vain mahdollista.

Naishahmoissa Vera Kiiskinen oli standardit hyvin täyttävä Elina. Syttyisi kai uusi sisällissota, jos tämä Urjalan toinen madonna yritettäisiin kuvata eri tavalla. Elina Leeve sen sijaan jatkoi – kuunnelman Elsa Saision tapaan - Laurilan Elman muuntumista kurjan torpan rääväsuusta aikansa mustaviolettianarkistiksi. Eija Vilpas oli loistava elämän päähänpotkimana Aliina Laurilana, joskin kiukuspäissään väläytteli aivan liian hyvää hammasrivistöä.

Entä sitten Linnan teoksen keskeisin hahmo, räätäli Halme? Messias, joka surmataan, mutta jonka ihanteiden toteutumista trilogian kolmas osa kuvaa. Ja jonka eräässä yhteydessä lausumiin sanoihin koko teos päättyy (myönnän, että huomasin asian vasta jokin aika sitten, ja teoksen irralliselta tuntunut "loppulaulu" liittyi kokonaisuuteen). Heikki Nousiainen tuli äänenä tutuksi jo kuunnelmassa, ja sellaisena olikin erinomainen. Elokuvan Halme tuo mieleen Snellmanin, tarkoituksella tai ei. Nousiainen tekee parhaansa, mutta ei voi mitään sille, että elokuvan käsikirjoituksessa Halmeen elämäntyö käytännössä sivuutetaan. Tätä Koivusalo on ehkä yrittänyt paikata antamalla Halmeen pitää kenttäoikeuden istunnossa käytännössä koko pitkän jälkikäteisen puolustuspuheensa – jostain syystä kuitenkin viimeistä virkettä lukuunottamatta. Elokuvan painotuksen ollessa sellainen kuin se on, Halme jää virheellisesti Akseli Koskelan taakse. Seela Sella Emma Halmeena oli puhumattomuudessaan paljonpuhuva. Linna teki lukijoilleen vähin sanoin selväksi, miten perustavanlaatuinen merkitys Emmalla oli kaikessa siinä, mitä Halme sai aikaan. Sella näyttää katsojalle saman mutta onnistuu siinä vielä vähäeleisemmin.

Joukkokohtaukset ovat kiistämättä hienoja. Moniin sisätilakohtauksiin on syystä tai toisesta tuotu usvaa. Se lienee aivan realistista ajatellen ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä ja talvenkosteita vaatteita työväentalon salissa, mutta ei voi olla välttymättä vaikutelmalta, että ohjaaja on halunnut välillä leikkiä Rembrandtia. "Yövartio" suorastaan puskee päälle kohtauksessa, jossa Akseli käskee ulkona olevia valmistautumaan rintamalle lähtöön. Laineen "Pohjantähteä" moitittiin aikanaan liian komeista torppainteriööreistä, mutta ei Koskelan torppa Koivusalollakaan köyhältä vaikuta, päinvastoin. Laurilat ja Leppäset henkivät kurjuutta senkin edestä.

Puolisoni oli varannut mukaan nenäliinoja. Ei hän niitä tarvinnut, mutta minä olisin. Ymmärrän, että vanhoista ajoista kertovaan elokuvaan on kiva saada toimiva höyryveturi. Ja harrastajatoverit sen radan varressa, jonka hallinnan sanotaan ratkaisseen lopulta koko sodan, mielellään niitä hyviin tarkoituksiin vuokraavat. Mutta kun oikean ikäistä ja tyyppistä veturia ei ole mahdollista saada, sitä ei kannattaisi näyttää kokokuvassa. Akseli ja Elina eivät lähteneet keväällä 1909 Tampereelle kihloja ostamaan L1-tyyppisen veturin vetämällä junalla, koska veturityypin valmistus alkoi viisi vuotta myöhemmin (ja elokuvassa numeroa myöten esiintyvä yksilö on vuodelta 1927). Vaihtotyöhön tarkoitetun hitaan tankkiveturin näyttäminen Turun radan matkustajajunan nokalla ei muutoinkaan tee kunniaa lavastukselle. Eikä punakaartin olisi ollut välttämätöntä nousta autenttisiin rautatievaunuihin lähteissään Vilppulan rintamalle – vaunut kun olivat 1940-50-lukujen Ei-tyyppiä. Tämä on tietenkin vähäinen yksityiskohta, ja pistää vain harvojen silmiin. Kotimaisessa elokuvateollisuudessa pidetään junista ja hyvä niin – rautatiet olivat tärkeä tekijä monissa elokuvallisissa historian tapahtumissa. Mutta liikkuvan höyryveturin filmille saamisen riemu näyttää toisinaan ylittävän uskottavuuden rajat myös historialliseen tarkkuuteen pyrkivissä teoksissa.

Vanhassa vara parempi. Pidän Laineen elokuvaa parempana kuin tätä uutta. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämäkin olisi hyvä. Työskentelemässä on ollut huippunäyttelijöitä, tekniikkaa ja rahaa. Kahden "Pohjantähden" suhde vain on samankaltainen kuin kahden "Tuntemattoman". Toinen on se oikea. Lainetta puoltaa eritoten aika. Kun keskeisistä tapahtumista oli kulunut vasta 50 vuotta, oli filmille tallennettavissa autenttisemman näköisiä ihmisiä ja koneita kuin neljä vuosikymmentä myöhemmin. Tekniikalla ja näkemyksellä ei aikaa vastaan voi kamppailla.