Pehmeällä hangella

Keveitä lumitöitä oli täksikin aamuksi. Aurauskalusto näyttää vältelleen kevyenliikenteen väyliä. Ehkä pyhätyö on liian arvokasta.

Päättyvään viikonloppuun osui jo perinteeksi muodostuva pihabongaus. Meillä havaittiin tusina lintulajia. Viherpeippokannan elpymisen syksyisen romahduksen jäljiltä huomaa jo ruoan kulutuksen kasvusta. Takavuosina ne olivat pihassamme runsaslukuisimmin esiintynyt ruokavieras.

Iltapäivällä käytiin hiihtämässä. Tyylivalinta ei osunut aivan kohdalleen. Vapaa oli raskasta pehmeällä uralla. Mutta perinteisellä olisi luultavasti ollut pito-ongelmia. Taiji-treeni illalla työväenopiston salilla piti sisällään hyviä palautusharjoitteita.

Talven selän taituttua

Aamulla oli pitkästä aikaa tarjolla lumitöitä. Tunnin ulkoilu sopi mainiosti kiireettömään aamuun.

Museoveturiseuran hallituksen kokous osuu perinteisesti sydäntalveen, mutta tuo jo ensimmäiset kesän merkit. Yhden vuosittaisen yleiskokouksen yhdistyksessä tässä vaiheessa vuotta on konkretisoitava kesäkauden kunnostus- ja muita työsuunnitelmia toimintasuunnitelma- ja talousarvioesitykseen. En enää pariin vuoteen ole ollut hallituksessa, mutta kun meillä kokoontuivat, niin pääsin olemaan kuulolla.

Kokouksen jälkeen taivaskin antoi esimakua kevättalven sävyistä. Muun hallituksen lähdettyä päätimme rahastonhoitajan kanssa käydä saunalenkillä Kylmäkoskella. Kuten arvelimme, sikäläiset ladut oli lumisateen jäljiltä ajettu kuntoon. Yksi ladunhoitoaktiiveistakin oli työnsä jäljistä nautiskelemassa ja vauhdikaasti olikin. Hämärillä pelto-osuuksilla olisi ollut helppo kuvitella näkevänsä peuroja tulossa etsimään iltapalaa, mutta ne taitavat karttaa ladunvieriä ihmisten aikoihin. Jäljistä päätellen käyvät kyllä nautiskelemassa samoista pelloista omalla vuorollaan.

Hallintotieteen tenttikysymyksiä

Ilta meni Tampereella avoimen yliopiston hallintotieteen perusteiden kirjatentissä. Päärakennuksen alakerran iso luentosali tuli melkein täyteen – väki on näemmä tehnyt uudenvuodenlupauksia ahkerasta opiskelusta.

Minulla oli aiheena Tutkimusprosessin hallinta -jakson kirjallisuusosio, viimeinen opintosuoritus viime talvena aloittamistani hallintotieteen perusopinnoista. Tentittävää oli vain kaksi kirjaa: H. Uusitalon "Tiede, tutkimus ja tutkielma" ja S. Hirsjärven ja kumppaneiden "Tutki ja kirjoita". Ainakin viimeksimainittu on ymmärtääkseni suosittu korkeakouluopintojen kirjoitustehtäviin valmentava opaskirja niin ammatti- kuin tiedekorkeakouluissakin. Ensinmainittu on alkujaan vanhempi opus, tehty aikanaan ilmeisesti kotimaiseksi vastineeksi U. Econ "Oppineisuuden osoittamiselle". En muista lukeneeni tämäntyyppisiä kirjoja ennen – Econ mainitusta oppaasta en tosin ole aivan varma, se kun oli joskus muodikas teos. Käsitykseni mukaan nyt tentittyjä kirjoja käytetään yleensä oheislukemistoina harjoituskursseilla, joissa oppimisen pääpaino on varsinaisessa tekemisessä eli tässä tapauksessa kirjoittamisessa. Odotin mielenkiinnolla, millaisia tenttikysymyksiä olisi luvassa.

Kysymyksiä oli kokonaista yksi kappale, ja sen sai valita kahdesta vaihtoehdosta. Vaihtoehdot olivat suunnilleen tällaiset:

• Tutkimusaiheen valinta prosessina
• Tutkimuskysymyksen, aineiston ja metodin vuorovaikutus ja sen ilmeneminen kvantitatiivisessa ja kvalitatiivisessa tutkimuksessa.

Valitsin jälkimmäisen aiheen. Harvinaista kyllä tentaattori oli kirjannut arviointiperusteet tehtäväpaperiin. Yliopistokulttuurissa en ole moista ennen nähnyt ainakaan perusopintojen tasolla. Hyvään suuntaan ollaan menossa. Arviointikriteerien mukaan aihetta piti käsitellä jäsennellysti ja esseemäisesti – arvatenkin siihen tapaan, mihin Hirsjärven ja kumppaneiden kirjassa opetettiin. Mutta yhtä arviointikriteeriä vastaukseni ei taatusti täyttänyt: selkeää käsialaa. Sääli tentaattoria. Parin heikoilla kuvaamataidollisilla lahjoilla tehdyn piirroksen höystämänä sain pienikokoista tekstiä aikaiseksi nelisen sivua.

Talvipäivän viettoa

Veturitallin parkkipaikalle on tarkoituksella jätetty auraamatta tie. Hiljaisena vuodenaikana siellä eri tarvita ylimääräisiä kulkijoita. Paloautojen maavara riittää kevyesti palokaivolle pääsemiseen. Näytti oman perusfarmarimmekin hiukan vakiomallia korkeampi alusta mahdollistavan pihaan ajamisen vielä tällaisilla lumilla. Tallilla näytti kaikki olevan kunnossa, kun veimme kesäkautta varten tilatut uudet myyntikirjat paikanpäälle. Nelivetomiehet olivat ohi ajaessaan nähneet tutun auton ja jyryttivät takapihalle. Päästiin lausumaan kiitokset pihan kulkukäytävien lumenluonnista.

Hiihtolenkki tehtiin kotikylän kuntoradalla. Kyllä sielläkin perinteisellä tyylillä pääsee, vaikka latu on kulunut paikoin varsin heikoksi. Uusia suksia sinne ei arvaa ottaa pilattavaksi. Aletaan kaivata jo hiukan lisää lunta. Taiji-treenit päätettiin jättää tältä sunnuntailta väliin, kun kauniimmalla asukkaalla oli iltapuhteena Museoveturiseuran tilinpäätös ja minulla tenttikirjan lukemista. Saunakin oli siirtynyt sopivasti eiliseltä tälle illalle.

Elokuvapettymys

Puolisoni ja minä kävimme paikallisessa Kinossa katsomassa Timo Koivusalon "Tällä Pohjantähden alla". Tietenkin se oli pettymys, mutta arviota ei pidä lukea moitteena elokuvan tekijöille. Sellaisesta romaanista kuin alkuperäisteos on, ei elokuvan keinoin saada aikaan kuin korkeintaan välttävä heijastuma.

Elokuva typisti Linnan teoksen jälleen kerran sisällissotakuvaukseksi ja luvalla sanoen ohuemman puoleiseksi sellaiseksi. Linna kuvasi sotaan johtaneen yhteiskunnallisen kehityksen monimuotoisuutta yksittäisen yhteisön mikronäkökulmasta mutta pitkällä aikajänteellä. Kun sama pakotetaan elokuvassa pariin tuntiin, jää jäljelle yksittäistapauksia, kuten mahtipontisesti kuvattu torpparihäätö tai näyttävä, vuoden 1917 pentinkulmalaisten budomestarien osaamista esittelevä joukkotappelu maatalouslakon aikana. Samalla monia herkullisia mikroyhteisön kuvauksia on jätetty pois. Mieluummin olisin katsellut vaikkapa Koskelan torpan rakennustalkoita tai vallitöitä kuin kohtuuttoman painoarvon saanutta Koskelan Akun ja Laurilan Elman rakkaussuhdetta. Toisaalta lempimisen kaltaiset asiat lienevät helppoja toteuttaa elokuvan keinoin. Talkoiden tai linnoitustöiden kanssa olisi voinut olla vaikeaa.

Näyttelijöissä ei ole moitteen sijaa. Toki moni hahmo – nimenomaan miespuolinen - oli tukevassa kunnossa verrattuna 1900-luvun alun valokuvien kertomaan tai Edvin Laineen vuoden 1968 elokuvaversioon. Jyrkimmin tämä korostuu rovasti Salpakarissa, jonka nuoruuden hahmoa H.-P. Björkman on kovin jyhkeä kantamaan ja Otto Kivivuoressa, jonka esittäjäksi Esko Roine on erinomaisen velmu, mutta ketjupolttavaksi muurariksi sangen roteva. Leppäsen Preetin vaativaan hahmoon Sulevi Peltola tuntui etukäteen ajatellen täydelliseltä valinnalta, mutta taannoisessa radiokuunnelmassa Juha Muje veti Preetin osan niin käsittämättömän taitavalla otteella, että itse Peltola vaikutti hiukan vaisulta. Toisaalta on vaikea sanoa, onko Peltolan Preetin synkeä yksinkertaisuus sittenkin lähempänä Linnan tarkoittamaa kuin Mujeen hyväntahtoinen hölmöys. Niin Roineen kuin Peltolankin kohdalla näyttelijöiden ikä lienee ollut yksi niistä syistä, että 1800-luvun lopun tai aivan 1900-luvun alun tapahtumia ei juuri kuvattu – heidän hahmonsa kun olisivat olleet niissä esillä enemmän kuin sisällissodan aikana. Myös Ilkka Koivulan Akselia on arvioissa moitittu yli-ikäiseksi. Toisaalta uurteikas lommoposki ei ole tässä yhteydessä kovinkaan epäuskottava ajankuva. Oiva Lohtanderin esittämä "Patu" Mellola tuntui ampuvan raskaasti yli, mutta tämä johtunee siitä, että olen tottunut näkemään Lohtanderin aivan erilaisissa rooleissa. Sen sijaan Juhani Niemelän esittämä Kalle Töyry oli täydellinen, etten sanoisi – Mujeen kuunnelma-Preetiin rinnastaen - parempi kuin kirjassa, jos vain mahdollista.

Naishahmoissa Vera Kiiskinen oli standardit hyvin täyttävä Elina. Syttyisi kai uusi sisällissota, jos tämä Urjalan toinen madonna yritettäisiin kuvata eri tavalla. Elina Leeve sen sijaan jatkoi – kuunnelman Elsa Saision tapaan - Laurilan Elman muuntumista kurjan torpan rääväsuusta aikansa mustaviolettianarkistiksi. Eija Vilpas oli loistava elämän päähänpotkimana Aliina Laurilana, joskin kiukuspäissään väläytteli aivan liian hyvää hammasrivistöä.

Entä sitten Linnan teoksen keskeisin hahmo, räätäli Halme? Messias, joka surmataan, mutta jonka ihanteiden toteutumista trilogian kolmas osa kuvaa. Ja jonka eräässä yhteydessä lausumiin sanoihin koko teos päättyy (myönnän, että huomasin asian vasta jokin aika sitten, ja teoksen irralliselta tuntunut "loppulaulu" liittyi kokonaisuuteen). Heikki Nousiainen tuli äänenä tutuksi jo kuunnelmassa, ja sellaisena olikin erinomainen. Elokuvan Halme tuo mieleen Snellmanin, tarkoituksella tai ei. Nousiainen tekee parhaansa, mutta ei voi mitään sille, että elokuvan käsikirjoituksessa Halmeen elämäntyö käytännössä sivuutetaan. Tätä Koivusalo on ehkä yrittänyt paikata antamalla Halmeen pitää kenttäoikeuden istunnossa käytännössä koko pitkän jälkikäteisen puolustuspuheensa – jostain syystä kuitenkin viimeistä virkettä lukuunottamatta. Elokuvan painotuksen ollessa sellainen kuin se on, Halme jää virheellisesti Akseli Koskelan taakse. Seela Sella Emma Halmeena oli puhumattomuudessaan paljonpuhuva. Linna teki lukijoilleen vähin sanoin selväksi, miten perustavanlaatuinen merkitys Emmalla oli kaikessa siinä, mitä Halme sai aikaan. Sella näyttää katsojalle saman mutta onnistuu siinä vielä vähäeleisemmin.

Joukkokohtaukset ovat kiistämättä hienoja. Moniin sisätilakohtauksiin on syystä tai toisesta tuotu usvaa. Se lienee aivan realistista ajatellen ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä ja talvenkosteita vaatteita työväentalon salissa, mutta ei voi olla välttymättä vaikutelmalta, että ohjaaja on halunnut välillä leikkiä Rembrandtia. "Yövartio" suorastaan puskee päälle kohtauksessa, jossa Akseli käskee ulkona olevia valmistautumaan rintamalle lähtöön. Laineen "Pohjantähteä" moitittiin aikanaan liian komeista torppainteriööreistä, mutta ei Koskelan torppa Koivusalollakaan köyhältä vaikuta, päinvastoin. Laurilat ja Leppäset henkivät kurjuutta senkin edestä.

Puolisoni oli varannut mukaan nenäliinoja. Ei hän niitä tarvinnut, mutta minä olisin. Ymmärrän, että vanhoista ajoista kertovaan elokuvaan on kiva saada toimiva höyryveturi. Ja harrastajatoverit sen radan varressa, jonka hallinnan sanotaan ratkaisseen lopulta koko sodan, mielellään niitä hyviin tarkoituksiin vuokraavat. Mutta kun oikean ikäistä ja tyyppistä veturia ei ole mahdollista saada, sitä ei kannattaisi näyttää kokokuvassa. Akseli ja Elina eivät lähteneet keväällä 1909 Tampereelle kihloja ostamaan L1-tyyppisen veturin vetämällä junalla, koska veturityypin valmistus alkoi viisi vuotta myöhemmin (ja elokuvassa numeroa myöten esiintyvä yksilö on vuodelta 1927). Vaihtotyöhön tarkoitetun hitaan tankkiveturin näyttäminen Turun radan matkustajajunan nokalla ei muutoinkaan tee kunniaa lavastukselle. Eikä punakaartin olisi ollut välttämätöntä nousta autenttisiin rautatievaunuihin lähteissään Vilppulan rintamalle – vaunut kun olivat 1940-50-lukujen Ei-tyyppiä. Tämä on tietenkin vähäinen yksityiskohta, ja pistää vain harvojen silmiin. Kotimaisessa elokuvateollisuudessa pidetään junista ja hyvä niin – rautatiet olivat tärkeä tekijä monissa elokuvallisissa historian tapahtumissa. Mutta liikkuvan höyryveturin filmille saamisen riemu näyttää toisinaan ylittävän uskottavuuden rajat myös historialliseen tarkkuuteen pyrkivissä teoksissa.

Vanhassa vara parempi. Pidän Laineen elokuvaa parempana kuin tätä uutta. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämäkin olisi hyvä. Työskentelemässä on ollut huippunäyttelijöitä, tekniikkaa ja rahaa. Kahden "Pohjantähden" suhde vain on samankaltainen kuin kahden "Tuntemattoman". Toinen on se oikea. Lainetta puoltaa eritoten aika. Kun keskeisistä tapahtumista oli kulunut vasta 50 vuotta, oli filmille tallennettavissa autenttisemman näköisiä ihmisiä ja koneita kuin neljä vuosikymmentä myöhemmin. Tekniikalla ja näkemyksellä ei aikaa vastaan voi kamppailla.

Neitsythiihto

Aamupäivän ohjelmassa oli autotallin lämpöpatterin korjaus. Kuusivuotias patteri kylmeni yllättäen, ja pienen purkutyön jälkeen syyksi paljastui rikkoutunut lämpösulake. Valkeakoskelta ei sopivaa varaosaa löytynyt, mutta viikolla oli sen verran asiaa Hämeenlinnaan, että Suomen kasarmien kupeesta, Elektrolinnan mittavista valikoimista, sain sellaisen. Viidenkympin hintainen patteri tuli kuntoon kahdella ja puolella eurolla.

Iltapäivällä kävimme viime lauantain tapaan Kylmäkoskella hiihtämässä. Ladut ovat siellä täkäläisiä paremmassa kunnossa, ja päätimme kokeilla uusia suksia. Luisto oli huima, ja pitoakin löytyi. Jälkimmäisen kanssa tosin on vielä hakemista, kun pakkanen laskee. Uudet sukseni ovat viisi senttiä lyhyemmät kuin vanhat, mutta pituusero ei häirinnyt. Haarakäyntinousuissa se itse asiassa helpotti. Muutoinkin hiihtotyylini on sellainen, että en erityisemmin osaa ottaa irti hyötyä pitkän suksen tarjoamasta pitkän liu'un mahdollisuudesta. NIS-tyyppisen siteen tarjoama latutuntuma oli alkuun outo toista vuosikymmentä profiilisidettä käyttäneille. Uusi sidetyyppi edellytti uusia monoja, ja pettymyksiä välttääkseni suhtauduin ennakkoon hiukan varauksella slovenialaisten toimivuuteen suomalaisessa jalassa. Mutta hyvin niilläkin potki. Toki käyttäisin mieluusti kotimaisia tai ainakin täällä suunniteltuja hiihtokenkiä, mutta niiden saatavuus on huono.

Illalla sauna vaihtuu elokuviin.

Neljän junan päivä

Jyväskylän työmatkaan mahtui neljä eri junatyyppiä: Tl-Tpe IC² 161 Sr2-vetoisena, Tpe-Jy S41 Sm3:lla, Jy-Hpk taajamajuna H451 Dv12-vetoisena Esslingen-tyyppisillä vaunuilla, Hpk-Tpe taajamajuna H428 Dm12:lla ja Tpe-Tl IC² 184 Sr2-vedolla. Pendolino kulki ajallaan, kuten joka kerran, kun olen sellaisella matkustanut. Sekin kyyti on ihan kelvollista, mutta ainakin maanantaiaamuna vaunuosasto oli niin täyteen myyty, että talvivaatteisten ja kantamuksisten paikanhakukierros Tampereella ei ollut kovin jouheva.

Menomatka asemalta asemalle vei tunnin ja 53 minuuttia. Petteri tarjosi hybridiautokyydin – täytyy sanoa, että perusautolla ajavana olen hiukan kateellinen, koska Priuksen kojelauta pesee teknillisessä näyttävyydessään 6-0 jopa Ritari Ässän KITTin - matkakeskukselta ammattikoululle ja Heikki ja Volvo kokousten jälkeen päinvastaiseen suuntaan, mistä lämpimät kiitokset. Paluumatka poikittaisrataa otti kolme tuntia 54 minuuttia. Mutta hidas yhteys on mukava, kun ei ole kiire. Esslingen-vaunun uhkeassa plyysipenkissä on oma rauha. Perinteisten sinisten vaunujen istumajärjestys on suomalaiseen makuun suunniteltu välttäen Pendolinojen – puhumattakaan lähiliikennejunista – pakkoyhteisöllisyyttä, jossa matkustajat on pantu istumaan ahtaasti ja pahimmillaan vastatusten.

Pidempi junamatka sopii hallintotieteen tenttikirjan lukemiseen, kun huomiota varastavia virikkeitä ei ole. Kotona on aina olevinaan jotakin tähdellisempää puuhaa. Reissua varten ostin MP3-soittimeen uudet paristot, mutta laite on saanut pysyä repussa. Pitäisi joskus uudistaa

Paluumatkalla oli Haapamäellä vaihtoaikaa nelisenkymmentä minuuttia. En viitsinyt lähteä pimeässä tarpomaan veturitallille. Innokkaimmatkaan harrastajatoverit tuskin viihtyvät siellä tähän vuodenaikaan. DNA-mokkula löysi paikkakunnalta perus-GPRS-verkon, joten Dm12:n matkustamo sai palvella vähän aikaa toimistona.

Rautatieharrastusaktiivisuuden suhteen olin väärässä. Junan jo lähdettyä ilmaantui vaunuosastoon kookas violettipaitainen hahmo ja tuntiessaan remensi: "Moro, onko tipaton tammikuu pitänyt?" Harvat kanssamatkustajat näkivät ulkona jotakin mielenkiintoista niinkuin on tapana tehdä hampuusivaaran uhatessa. Joskus kova ääni erehdyttää, nytkin. Loppumatka sujui museorautateistä jutellessa. Pääsin onnittelemaan, kun HMVY oli äskettäin pokannut Keuruun kaupungin kulttuuripalkinnon. Hienoa, että sellaisia jaetaan käytännön museotoiminnalle.

Kuulin, että runeberginpäivän vastaisena yönä omaan kotivarikkoon saattaa kohdistua taas tukitarvepyyntö, jos höyrykalustoa viedään etelään somistamaan Lahden moottoripyörämessuja. Jos tiukkoja pakkaskelejä riittää, luvassa on extreme-sarjan yötoimintaa.

Tampereella oli aikaa sen verran, että ehdin noutaa kirjakaupasta tilaamani alekirjat. Kaksi nidettä Aristotelesta ja kolme vanhojen kiinalaisten tekstien kokoelmaa.

Paremmilla laduilla

Ostimme viime talven jälkeisistä alennusmyynneistä uudet perinteisen hiihtotavan peltoset. Kunnon latuja odotellessa laitoin niihin pohjustusvoiteen ja luistovoiteen. Perinteinen voitelutapa, jossa voide levitetään sukseen voiteluraudalla ja ylimääräinen siklataan jäähdyttyään pois, on melko epätaloudellinen. Voiteesta jopa 80 % menee hukkaan. Jokin aika sitten luin Maaseudun Tulevaisuudesta uudentyyppisestä luistovoiteesta, joka levitetään kalvomaisena. Toivottavasti siitä saadaan kelpo tuote. Tähän saakka on ollut niin, että mullistaviksi kehutut uudet voitelutavat eivät ole käytännössä toimineet. Esimerkiksi vajaa vuosikymmen sitten hehkutettu pitoteippi osoittautui kelvottomaksi antaen pitoa vain loivimpiin mäkiin mutta vieden kaiken luiston keräämällä pienimmätkin roskat suksenpohjaan.

Uusia suksia emme ottaneet vielä tämän päivän lenkille. Suuntasimme vaihteeksi Kylmäkosken paljoin kehutuille Veikkojen majan laduille. Paremmassa kunnossa ne olivatkin kuin kotikylän kuntorata. Käväisimme myös hiukan syrjemmällä, viimekeväisen kauriinkuvausmatkan maisemissa. Nyt ei maakuntaeläimiä nähty, mutta jälkiä oli hangella paljon. Lumijärvi ei ollut aivan nimensä mukainen. Jäällä ei ollut lunta laduksi saakka, vaan piti vaihtaa vapaalle.

Herkkujen jäljillä

Arvelen, että monilla museoveturiseuralaisilla olisi vastaus tähän kysymykseen.

SSL-varmenne Microsoft Exchange -palvelimeen

Sattuipa eräänä päivänä, että Microsoft Exchange -sähköpostipalvelimeen piti asentaa SSL-varmenteeksi Sonera CA -palvelinvarmenne. Soneran varmennepalvelun ohjeistus ei tue suoraan Exchangea, mutta varmennepyynnön voi tehdä seuraten IIS-palvelimelle tarkoitettua ohjetta. Ongelmana kuitenkin on, että Soneran ohjeiden mukaan IIS:n (tai muun Soneran ohjeistuksen tukeman palvelinohjelman) avulla tehty varmennepyyntö ei osaa liittää pyynnön mukaista varmennetta Exchange Serveriin.

Jotta Soneran varmenne saadaan toimimaan Exchangessa, pitää suorittaa muutama työvaihe, joita kuvataan seuraavassa. (Esimerkissä palvelimen käyttöjärjestelmäalustana on Microsoft Windows Server 2003 R2 ja sähköpostipalvelimena on Microsoft Exchange Server 2007. Huom. Kaikki tasavälisellä fontilla esitetyt komennot tulee kirjoittaa komentokehotteessa ilman rivinvaihtoja - tässä Blogger rivittää tekstin omalla tavallaan, mitä ei pidä huomioida komentoja kirjoitettaessa.)

Ensin asennetaan Soneran myöntämä varmenne Exchangen komentokehotteessa eli Exchange Management Shellissä (EMS) komennolla:

import-exchangecertificate c:\temp\soneranvarmenne.cer

jossa soneranvarmenne.cer on se tiedosto, joka on saatu Soneran varmennepalvelusta ja kopioitu palvelimelle johonkin kansioon (tässä c:\temp).
Tämän jälkeen yritetään normaaliin tapaan ottaa varmenne käyttöön Exchange Management Shellissä komennolla:

enable-exchangecertificate  -services imap,pop,iis,smtp

jonka jälkeen kirjoitetaan varmenteen "thumbprint”. Se näkyy import-exchangeservices-komennon jälkeen ruudulle tulleessa ilmoituksessa, ja se on aina varmennekohtainen.  "Thumbprint" kannattaa kirjoittaa varmuuden vuoksi tarkasti muistiin.
Todennäköisesti nyt saadaan virheilmoitus: "The certificate with thumbprint  112233445566778899aabbccddee... was found but is not valid for use with Exchange Server (reason: PrivateKeyMissing)."

Virhe kertoo, että kyseessä on varmenteen soveltumattomuus sellaisenaan Exchangeen. Ongelma korjataan seuraavasti:

1. Avataan komentokehote (Start -> Run) ja kirjoitetaan komento mmc ja klikataan OK.


2. File-valikon kautta avataan c:\windows\system32-alikansiosta crtsmgr.msc.


3. Tarjolla olevista kansioista tai niiden alikansioista etsitään Soneralta saatu varmenne. Kannattaa ensiksi katsoa Trusted Root Certification Authorities -kansion Certificates-alikansio. Huomattava on, että varmenne esiintyy siellä oman palvelimen nimellä.
   (Vihje: jos kyseistä Soneran varmennetta ei millään löydy, se kannattaa "pakkoasentaa" kaksoisklikkaamalla varmannetiedostoa ja valitsemalla Install Certificate ja Next. Sitten valitaan Place all certificates in the following store, ja Browse-napin kautta annetaan asennuskansioksi sellainen, josta varmenteen varmasti löytää edellä esitetyllä tavalla.)


4. Kun oikea varmenne on löytynyt, kaksoisklikataan sitä ja valitaan Details-välilehti. Siellä klikataan Serial Number -kohtaa ja kirjoitetaan muistiin esiin tuleva koodi (esim. 17 heksadesimaalilukua).


5. Klikataan OK ja suljetaan certmgr.msc-ikkuna. Muutoksia ei tarvitse tallentaa.


6. Avataan Windowsin komentokehote (Command Prompt) ja kirjoitetaan sinne komento
   
   certutil  -repaisrstore my X
   
   (jossa X on kohdassa 4. löydetty sarjanumero ilman välilyöntejä kirjoitettuna).

Nyt mennään uudelleen Exchange Management Shelliin, jossa annetaan komento

enable-exchangecertificate  -services  imap,pop,iis,smtp

Tämän jälkeen annetaan taas varmenteen "thumbprint". Jos ohjelma kysyy "Overwrite default certificate", vastataan Y. Tämä tapahtuu, jos Exchange Serverissä on aikaisemmin käytetty esim. itsetehtyä ns. selfsigned-varmennetta.

Toiminta voidaan tarkistaa vielä Exchange Management Shellissä antamalla komento

get-exchangecertificate |select-object -property thumbprint,services

Jos kaikki on OK, pitäisi nyt sillä rivillä, jolla oikean varmenteen "thumbprint" esiintyy, näkyä myös palvelut imap, pop, iis ja smtp.
Varmenne voidaan luonnollisesti ottaa käyttöön vain osalle palveluista imap, pop, iis ja smtp, kulloisenkin tarpeen mukaan.  Tällöin enable-exchangecertificate-komennossa kirjoitetaan vain ne palvelut, joihin varmenne halutaan liittää. Yleisimmin varmenne kuitenkin lienee käytössä kaikissa mainituissa palveluissa.

Pakkasen varjopuolia

"Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää", lauloi Helena Haro Mustien Lasien säestämänä 80-luvulla. Ainakin silloin se taisi pitää paikkansa, ja osan meistä kohdalla nykyäänkin.

Tosin viime aikoina hiihtolenkeillä on käsiä palellut. Eilisilta oli sietämätön. Niinpä kävin tänään suutarissa ja ostin kintaat. Kotimaista nahkaa ja työtä, hintaa 25 euroa. Saunalenkillä sormet pysyivät lämpiminä, mutta kintaiden varret ovat liian lyhyet. Nyt palelsi ranteita.

Pakkaskelillä on melkein koko ajan nälkä. Tai ei ole, mutta tuntuu siltä. Se on riskaabelia.

Mobiilihistoriaa verkossa

Mobilia-tieliikennemuseo on tuonut verkkopalveluunsa Autotuojat ry:n autokantatilastot vuosilta 1956-1998. eMobilian käyttöliittymä ja varsinkin hakutoiminnot voisivat olla varmasti nykyistä havainnollisemmat , mutta yhtä kaikki, tärkein eli sisältö on mielenkiintoista. Kovin erilainen nykyiseen verrattuna oli liikenteessä olevien automerkkien kirjo vaikkapa vuonna 1970.

Veriruusut

Luin taannoin Anneli Kannon romaanin "Veriruusut". Se kertoo vuoden 1918 sisällissodasta kahden, lopussa toisiinsa väljästi linkittyvän tarinan kautta.

Ensimmäinen tarina tapahtuu Valkeakoskella. Päähenkilönä on Sigrid "Siikri" Suovanen, naisenalku joka värväytyy töihin paperitehtaalle vuoden 1917 lopulla ja päätyy työväenliikkeen ja lopulta punakaartin toimintaan.

Siikrin tarina on monessa suhteessa kirjan parasta antia. Vähäisin ansio ei ole se, että Kanto translitteroi vanhan vanajanhämäläismurteen suorastaan häikäisevällä taidolla. Voi olla, että täkäläisen kansankulttuurin ulkopuolella asiaa on vaikea mieltää, mutta Kannon käyttämän kielen nerokkuus avautuu lukemalla dialogeja sillä ääntämyksellä ja niillä äänenpainoilla, joilla vanhat ihmiset apteekissa, torin laidan kahvilassa tai terveyskeskuksessa vielä tänäänkin asioivat. Lyhyessä ajassa tapahtuva muutos ujosta tytöstä aseenkäyttäjäksi voi tuntua epäuskottavalta, mutta Siikrissä Kanto on luultavasti onnistunut piirtämään yhden kuvan siitä, miten "koulusurmaajan" persoonallisuus kehittyy. Sellaisia metamorfooseja useimpien sisällissotien historia tuntee liikaa.

Siikri, kuten moni muukin kirjan valkeakoskelaishahmo, on lainannut nimensä, ammattinsa ja ikänsä joko suoraan tai hiukan muunnellen historian tunteman Valkeakosken naiskaartin todellisilta jäseniltä. Suomen sotasurmat -projekti tuntee muun muassa paperityöläiset Sigrid Maria Suojasen (* Sääksmäki 29.1.1901, † Hauho 30.4.1918) ja Aino Vihtoriina Selinin (* Sääksmäki 26.6.1899, † Hauho 3.5.1918) ja sekatyöläinen Martta Lydia Halmisen (* Sääksmäki 17.2.1900, † Hauho 1.5.1918).

Naiskaartin kohtalo kuuluu paikkakunnan alkuasukasväestön keskuudessa nähdäkseni hyvin tunnettuihin mutta vähän puhuttuihin asioihin. Sellaisiin, joista keskustellaan vain tutussa porukassa viinan tai poliittisen tunteen vallassa, hiljaisella äänellä, siihen saakka kunnes joku ärähtää saatananperkeleen.

Kirjan toinen tarina tapahtuu Tampereella. Se ei mielestäni yllä kerronnaltaan Valkeakoski-jakson tasolle, vaan vaikuttaa enemmänkin Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" -kirjan näytelmäsovitukselta, jonka dramatisoinnissa on tunnollisesti kuunneltu Työväenmuseo Werstaan tekstiiliteollisuusmuseon opastuksia. Puhekielen osalta Tamperettakin kuvataan uskottavasti. Paikkakunnan kieli oli viime vuosisadan alussa sekoitus eri puolilta tulleita hämäläismurteita, eikä niinkään nykytampereena tunnettua mattinäsä-mongerrusta.

Tampere-jakson päähenkilö on niinikään nuori nainen, tekstiilitehtaan maalaistaustainen työläinen Lempi, joka päätyy punaiseen naiskaartiin ja keskelle sotatapahtumia. Lempin tarinassa pääosa menee ehkä tahattomasti kaunokirjallisuuteen kaapatuille punaisen Tampereen historiallisille hahmoille, kuten Kustaa Mikko Evälle, Tuomas Hyrskymurrolle tai Verneri Lehtimäelle, jotka on pantu toimimaan pitkälti Ylikankaan kuvauksen mukaan. Uudempaa historiatieteellistä tutkimusta edustavan Tuomas Hopun "Tampere 1918" -kirjan hengessä punaiset johtajat eivät olisi toilailleet yhtä näyttävästi.

Historiallista romaania lienee Suomessa mahdoton kirjoittaa ilman suuria esikuvia. Mietin pitkään, miksi Siikrin vanhemmat olivat niin tuttuja, mutta he ovat hypänneet Valkeakoskelle suoraan 1940-50-lukujen Kalliosta, Pirkko Saision "Elämänmenosta". Tampere-jakson jylhänkaunis tunnelma ennen valkoisten hyökkäystä puolestaan on tuttu Mika Waltarin ja "Johannes Angeloksen" kertomana kevään 1453 Konstantinopolista. Alvettulan sillan vyörytys taas tuo mieleen "Tuntemattoman sotilaan" konekiväärikomppanian ensimmäisen hyökkäyksen kesällä 1941.

Sisällissodasta kertovaa romaania ei voi olla tietenkään vertaamatta Väinö Linnan "Pohjantähteen", vaikka se ei tee oikeutta kummallekaan kirjalle. Linnan teoksessa sisällissota oli vain yksi kohtaus vuosikymmenten jatkumossa, joskin se usein nousee tai nostetaan yhä tänäänkin teoksen pääteemaksi, kun taas Kannolla sota on kirjan koko aihepiiri. Teosten erilaisuuden vuoksi Kannon henkilöt ja kerronta jäävät Linnaan verrattuna seitinohuiksi. Linnan hahmoilla on vuonna 1918 takanaan tarkoin kuvattu historia, ja lukija tuntee keskeisimmät henkilöt näiden syntymästä saakka. Kannon naiset taas astuvat kuvaan tyhjästä ja muutamassa kuukaudessa häviävät tyhjään. He ovat pelkkiä romaanihenkilöitä rehellisemmin kuin Linnan hahmot, jotka monen mielissä yhä kirjoittavat Suomen historiaa enemmän kuin sen todelliset tekijät.

Mutta kuten todettu, Kanto kirjoittaa taidokkaasti. Häiritsevimmäksi seikaksi "Veriruusuissa" voi nähdä eräänlaisen feministisen taustateorian, joka tekee hahmoista, niin päähenkilöistä kuin heidän vastustajistaankin, yksiulotteisia ja ennalta arvattavia. Naiskaartilaiset ovat sankareita, mieskaartilaiset lähinnä tyhjäntoimittajia. Yksi pääpiruista, Sääksmäen kirkkoherra, on demonisoitu karikatyyriksi, joka saattaisi olla uskottava lähinnä 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa kuvaavasta esityksestä. Vaikka Kanto on monelta kohdin tarkistanut faktat historiatieteellisestä tutkimuksesta, nimenomaan kirkkohistoriaan hän ei ole paneutunut. Toisin kuin "Veriruusuissa" esitetään, ei "Myllykylän" asukkaiden enää vuonna 1917 tarvinnut matkata jumalanpalvelukseen vanhan emäpitäjän Sääkmäen kirkkoon, kun Valkeakosken rukoushuone oli vihitty käyttöön vuonna 1910.

On väärin sanoa, etteikö Väinö Linnallakin ollut aikanaan oma suuri taustateoriansa, joka teki hahmoista sellaisia kuin teki. Se varmasti näkyi kriittisille aikalaisille, mutta katosi näköpiiristä viimeistään 1980-luvulla. Jos Kanto kirjoitti feministisen sisällissotakuvauksen, Linna kirjoitti sosialidemokraattisen. Linnan sankarien kamppailu ensin porvareita ja sitten kommunisteja vastaan rasvasi aseveliakselia pontevammin kuin tuskin yksikään muu aikansa kirjallinen teos, vaikka 1950-60-lukujen taitteen menneisyyteen katsovat oikeistolaiset piirit ymmärrettävästi kammoksuivat kirjaa.

Edellä sanottu ei tarkoita, että "Veriruusut" olisi huono kirja. Loppujen lopuksi Veriruusun tädistö ei sijaitse kovinkaan monen valovuoden päässä Pohjantähdestä.

Sunnuntai keskellä viikkoa

Pyhäpäivä keskellä viikkoa sopii hyvin pakkaskeleihin. Ryhdyttiin lämmittämään uunia aamiaisen laiton lomassa, ja lämpöä on riittänyt. Aamulämmitys säästää kallista päiväsähköä, kun ilmalämpöpumpun hyötysuhdekaan ei näissä olosuhteissa ole kehuttava. Pumpun kunniaksi on sanottava, että miellyttävää lämpöä se jaksaa puskea pakkasellakin.

Joulukuusi ja -koristeet siivottiin pois jo aamuhämärissä. Kuistin kyntteliköt ja ulkorakennuksen pyrstötähti jääkööt nuutinpäivään saakka. Kuusi päätyi pätkinä liiteriin odottamaan kuivumista ja palvelee sitten aikanaan vielä uunissa.

Pakkanen pelotti hakalaisia, ja Hämeen viestiä ei päästy hiihtämään Korkeakankaalla. Me sunnuntaihiihtäjät emme niinkään piitanneet lämpömittarin lukemista. Kotikylän kuntoradalla oli muutama muukin kiertäjä, kuka vauhdikkaampi, kuka rauhallisempi. Tyyli oli kaikilla perinteinen, kuten keliin sopii.

Päivälliseksi maistui linssikeitto ja sämpylät paremmin kuin hyvin.

Alkuvaikutelmia

Vuosi on alkanut pirteän pakkasen merkeissä. Puolisoni kanssa avasimme perinteisen tyylin hiihtokauden eilen – vapaalla ehdittiin vaappua muutama kerta vanhan vuoden puolella – mutta pakkaskelistä huolimatta pidon riittävyys on ollut ongelmana. Minulla on huono tapa paitsi suosia ylikovia luistovoiteita myös levittää niitä liian laajalle alueelle. Ennen pohjustusvoiteiden aikakautta viimeksimainittu oli harrastajahiihtäjän keino suojella suksenpohjia ja siten pidentää hiihtimiensä ikää.

Tänään levitin tarkoituksella kelialueen verran pehmeämpää pitovoidetta. Se toimi kelinmukaista paremmin.

Hiljattain vietettiin Museoveturiseuran yhdistettyä uudenvuodenjuhlaa ja myöhästyneitä pikkujouluja saunaillan merkeissä. Aloitettiin päivällisellä Iskhmetin gourmet-ravintolassa. Taisin olla joukostamme ainoa pizzan tilaaja, muut söivät kebabin. Saunalla keskusteltiin menneestä ja tulevasta ja katseltiin kotimaisia mustavalkofilmejä. Tällä kertaa rillumarei- ja sotilasfarssityylisuuntaa.