ATK-ongelmia

En ehtinyt käyttää uutta kannettavaa tietokonettani kahta kuukauttakaan, kun se piti lähettää takuuhuoltoon. IBM-perilliseltä en olisi osannut odottaa aivan moista, kun nyt varakoneena käyttämäni, fyysisen näyttövaurion aikanaan kokenut Mikromikko-perillinen, toimii naftaliinista otettuna kuin sitä olisi käytetty viimeksi eilen.

Lenovosta hajosi ilmeisesti näytönohjain. Laite pimeni yhtäkkiä, ja uudelleenkäynnistysyritys aiheutti vain piipitystä. Ohjekirjan perusteella tulkitsin äänimerkit näytönohjainvauriosta kertovaksi. Tuon tyyppisillä laitteilla on takuuhuolloissaan se hyvä puoli, että korjaukseen lähtevän koneen kiintolevyn sai jättää kotiin. Ei tietenkään ole oikein olla ottamatta varmuuskopioita - onneksi en enää opeta ATK:ta ("älkää tehkö, kuten minä teen, vaan kuten minä opetan") - mutta huoltoon lähettäminen olisi viivästynyt, jos olisin joutunut kaivamaan tarpeelliset tiedostot talteen ennen sitä. Operaatiota hankaloitti se, että työmaan varastoista löytyi tähän hätään sovitin 2½-tuumaisille IDE- vaan ei SATA-kiintolevyille. Luottoliikkeestä sain lainaksi tarvitsemani - kiitos, Mika.

Tämän Fujitsu-Siemensin mukana tuli aikanaan Norman-virustorjuntaohjelmiston lisenssi kolmeksi vuodeksi. Se ei ole mikään state-of-art-ohjelmisto, mutta toimii. Ensimmäisen vuoden käytin tietokonelehden mukana tullutta CA-virustorjuntaohjelmiston vuosilisenssiä. Niinpä Normanilla olisi ollut käyttöaikaa ensi talveen saakka. Lenovon koneen mukana tuli vain kuukauden lisenssi McAfeen tietoturvaohjelmistosta. McAfee taisi olla ensimmäinen virustorjuntaohjelma, johon DOS-aikakaudella tutustuin. Sen tekemä alkutarkistus oli helppo liittää MS DOS:n käynnistysrutiineihin. Nykyinen McAfee-paketti olisi vaatinut paitsi euroja myös paljon gigahertsejä ja -tavuja, ja lisenssin umpeuduttua asensin virustorjunnaksi ilmaisen ja näppärän Avira AntiVir Personalin, josta olen oppinut vuosien saatossa pitämään. Toisella yksityiskäytössä laillisesti ilmaisella eli AVG:lla on vankka suosijakuntansa, mutta Avira tekee minusta yhtä hyvää työtä AVG:ta nopeammin.

Vielä varoitus Windows Vista Professionalin käyttäjille: automaattisesti vastaanotettaviin päivityksin kuuluva Internet Explorer 8:n yhteensopivuusnäkymän luettelon päivitys saattaa näemmä aiheuttaa ongelmia. Ongelma ilmenee siten, että uudelleen käynnistyessään Windows on suorittavinaan päivitysprosessin vaihetta 3/3, mutta käynnistyy sen jälkeen taas uudelleen. Tämä uudelleenkäynnistyssilmukka ei lopu. F8-näppäimellä esiin saatavista eri käynnistysvaihtoehdoista (vikasietotila yms.) ei ole apua. Ratkaisuna ongelmaan on järjestelmän käynnistäminen Windowsin asennuslevyllä (hyvä syy suosia laillisia ohjelmistoja ja laitteita, jotka pystyvät lataamaan käyttöjärjestelmän asennuslevyltä) ja järjestelmän palautustoiminnon suorittaminen asennuslevyltä siten, että järjestelmä palautetaan sellaisen palautuspisteen kohdalle, jossa sen muistetaan varmasti toimineen.

Museojunaliikennettä Valkeakoskelle elokuussa

Tämä olkoon maksamaton ennakkomainos. Haapamäen Museoveturiyhdistys ry ja Veturimuseo järjestävät museojuna-ajelun Toijalan-Valkeakosken-radalla lauantaina 8.8.2009. Puukorisista matkustajavaunuista koostuvan junan veturina toimii vanha tuttu "Pikku-Jumbo" eli haapamäkeläisten Tk3 nro 1136 (pakottavassa tapauksessa juna voidaan ajaa myös vanhan Dv-sarjan dieselveturilla).

Museojunamatkan yhteyteen voi liittää pikaisen käynnin vaikkapa Valkeakosken asuntomessuilla (kannattaa tutustua ainakin kohteeseen nro 7). Juna ajaa päivän aikana kahdesti Toijalasta Valkeakoskelle ja takaisin. Matkalla voi poiketa myös Ilolan maatilamatkailun ravintola Wanhalla Asemalla. Aikataulu on seuraava:

Paikka	Lähtö		Tulo
Toijala	11:10
Metsäkansa	11:50		11:30
Valkeakoski	12:35		12:10
Metsäkansa	12:55		X
Toijala			13:15
Toijala	14:15
Metsäkansa	15:00		14:35
Valkeakoski	16:00		15:20
Metsäkansa	16:20		X
Toijala			16:40

X = Pysähtyy tarvittaessa

Meno-paluulippujen hinnat ovat:
Aikuiset: 20,00 euroa
Lapset (4-15-v.): 10,00 euroa
Perhe: 45,00 euroa.
Lippuja myydään vain junassa käteisellä.

Museojunaliikenteessä voi aina sattua kaikenlaista - kuten viimekesäinen ilmapumppuepisodi - joten järjestäjä varaa ylivoimaisen esteen sattuessa oikeuden peruuttaa ajon tai ajaa sen eri kalustolla.

Viikonloppu messuamassa

Viikonloppu on mennyt tehdessä täysiä päiviä leipätyölle. Ei tosin tavanomaisissa merkeissä, vaan esittelemässä ammattikouluopiskelijoiden rakentamaa taloa Valkeakosken asuntomessuilla. Pääsen helpolla, koska mukana on talonrakennusprojektissa mukana olleita opiskelijoita. Lieneekö syynä ulkoinen olemukseni vai mikä, mutta minulle on tiuhaan tahtiin esitetty rakennusammattilaiselle suunnattuja kysymyksiä (todennäköisesti minun ajatellaan asiayhteyden puolesta olevan rakennustekniikan opettaja). Moniin kysymyksiin voisi kai vastata tyyliin: "Juu, yläpohjat on tosiaan tehty kuustuumasesta fiporexista ja saumattu kiilto-viisviitosella kahteen kertaan ja välissä on sellupuhalteet". Onneksi kysymykset voi ohjata nuorille asiantuntijoille. Aikuinen henkilökunnan edustaja tarvitaan paikalle jo lainsäädännöllisistä syistä, ja minulle sopii hyvin rooli toivottaa kävijöitä ovella tervetulleeksi ja rupatella vaikkapa kateviljelyn hyödyistä.

Kuten ammattimaisilla isoilla messuilla tapana on, järjestäjä ei ole millään tapaa rohkaissut – päinvastoin – jakamaan esitemateriaalia kävijöille käteen. Vastentahtoinen esitteen ottaminen kun tahtoo lisätä roskaa ei-toivotuissa paikoissa. Asia on havaittu monia kertaluokkia pienemmillä harrastemessuillakin. Sikälikin pääsee helpolla, kun ei tarvitse kuin aika ajoin tarkistaa, että esitteitä on saatavilla riittävästi.



Muihin messutaloihin en ole ehtinyt juurikaan tutustua. Mutta todettava on, että ainakin päällisin puolin aika harvassa asuisin mielelläni. Valkeakoskella ei - ajan henkeen soveltuvasti - tarjota ehkä niin paljon pilvilinnoja kuin joillakin aiemmilla messuilla tällä vuosikymmenellä. Siltikään en osaisi ajatella pitäväni elämästä akvaariossa, eli lattiasta korkealle kattoon nousevista ikkunoista – varsinkin kun naapuri on monesti rivitalomaisella etäisyydellä. Toinen asia on helppo sanoa tässä iässä, mutta en pidä myöskään yksitasoratkaisuista (toki puolisollani ja minulla on tarkoitus säilyttää portaikkojen edellyttämä liikkuvuus pitkälle vanhuuden päiviin). Nykyinen kotimme jää neliömetreissä monelle asuntomessutalolle, mutta mahdollisuus siirtyä kolmen kerroksen välillä luo tunteen runsaasta käytettävissä olevasta tilasta toisin kuin laajoissakin yksikerroksisissa taloissa. Sen sijaan uusista lämmitysratkaisuista olisi otettavissa paljon oppia.

Tasoristeykset

Janne kirjoitti taannoin täyttä asiaa rautatien tasoristeyksistä. Tasoristeys ei ole mikään liikenneturvallisuusongelma. Sen sijaan liikennekäyttäytyminen tasoristeyksen vaiheilla voi olla sellainen.

Oman asuntomme lähistöllä on tasoristeys. Niinpä pihalla puuhaillessa tulee aivan liian usein nähtyä, miten tasoristeystä lähestyvät autonkuljetajat kiihdyttävät (sic!) ajonopeuttaan - pahimmillaan siinä vaiheessa, kun huomaavat varoituslaitteen alkavan vilkuttaa punaista valoa. On vaikea uskoa, että tasoristeyskiihdyttelyä harrastavien kuljettajien vaarakäyttäytyminen rajoittuisi vain tasoristeysten kohdalle, joten näiden autonkuljettajien soisi mieluusti siirtyvän pois autonratista kiskoliikenteen palveluiden käyttäjiksi.

Ikävä kyllä tietyt paperilehdet säännönmukaisesti julkaisevat tasoristeysonnettomuuksista uutisia, joissa tasoristeys mainitaan onnettomuuden aiheuttajaksi. Tällainen uutisointi lisää kohtalonuskoisuutta ja sitä kautta välinpitämättömyyttä: aivan kuin tasoristeykset väijyisivät pahaa aavistamattomia autoilijoita iskeäkseen varoittamatta parintuhannen tonnin painoisella junan päälle heti, kun onneton autoilija tasoristeyksen kohdalle ehtii. Jos VR olisi vielä kokonaisuudessaan valtiollinen organisaatio ja liikenneministerinä vaikkapa joku O. Peltosen tyyppinen päättäjä, voisi onnistua vaikkapa maantielle suunnattujen tallentavien nopeuskameroiden asentaminen tasoristeyksiin, jotta onnettomuustilanteiden tutkintaan saataisiin tarpeellista lisätietoa.

Viaporissa

Lähdin viettämään lomapäivän Suomenlinnaan. Kovin paljon muuta mielenkiintoista ei ollut tarjolla, mutta Suomenlinna-museon viimevuotinen C. O. Cronstedt -näyttely oli uutta. Ikävä kyllä näyttely ei täysin sopinut laadukkaan museon teemaan teknillis-sisällöllisen toteutuksensa puolesta. Arvatenkin kelpo raha oli käytetty näyttelypaneeleihin, joihin oli kuitenkin jäänyt oikovedoksen ilmettä. Näyttelystä opin muun muassa sen, että Cronstedtin viimeisen leposijan läheltä on tullut käveltyä parina kesäisenä viikonloppuna. Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkkomaalle. Jos asian olisin tiennyt, ehkäpä hautakappeliakin olisi tullut käytä katsomassa.

Miksi Ruotsinsalmen suuren meritaistelun voittaja amiraali Cronstedt luovutti Sveaborgin 3.5.1808 niin helposti? Tähän asiaan näyttely ei kovin laajasti paneutunut.

Luultavasti täytyy huomioida operatiivinen tilanne. Venäläiset olivat miehittäneet Helsingin sen ajan strategisella iskulla jo maaliskuun 1808 alussa, vain joitakin päiviä sodan alkamisen jälkeen. Vaatimattoman Helsingin merkitys linnoituksen huollolle tuskin oli suuri, mutta yhteys mantereelle oli poikki. Loviisan Svartholma oli joutunut antautumaan kelvottoman huoltotilanteen vuoksi niinikään maaliskuussa. Ruotsin armeijan iskunyrkin, Saaristolaivaston, toimintatila näytti kapenevan jo ennen jäidenlähtöä. Ja Viapori oli nimenomaan Saaristolaivaston tukikohta, ei niinkään linnoitus.

Oliko Cronstedt petturi vai Suomesta huolta kantanut johtomies? Asiaa käsiteltiin paljon hänen aikanaan ja hänen kuolemansa jälkeen. Monelle ruotsalais- ja suomalaispolvelle hänestä on jäänyt petturin maine pohjautuen paljolti J. L. Runebergin kirjoituksiin ja niiden pohjalla oleviin vuosien 1808-1809 sodan rintamamiesmiesveteraanien muistoihin. Kuitenkin Cronstedtin kaltaisella, aikansa ehdottoman supervallan Ison-Britannian laivastossa palveleella ja siinä tehtävässä atlantintakaisten 13 siirtokunnan vapaussotaankin osallistuneella kosmopoliitilla oli väistämättä näkemys yhtäältä Ruotsin ja toisaalta Venäjän sotapotentiaalista. Ruotsi oli ollut jo edellisen vuosisadan alkupuolelta saakka kutistuva eurooppalainen suurvalta, Venäjä taas laajeneva; Euroopan ulkopuolellakin. Entä mitä venäläiset olisivat tehneet Manner-Suomessa, jos heidän tavoittelemansa "Pohjolan Gibraltar" ei olisi antautunut suosiolla? Niin Cronstedtin kuin joidenkin muidenkin suomalaisten mielissä varmasti olivat vielä sadan vuoden takaiset isonvihan muistot, joita tänä päivänä voitaisiin kutsua – ja on asian muka uutuutena löytäneen toimittajan sanomalehtiartikkelissa kutsuttukin - etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi. Toisaalta tätä teoriaa vastaan käy se ainakin P. Visurin – tosin epähistoriallisesti myöhempiin sotakokemuksiin perustuva - idea, että Viaporin kaltaisen massiivisen linnoituksen operatiivinen merkitys oli olematon ja strateginenkin merkitys vain viitteellinen. Yhtä kaikki, Cronstedtin toimet ovat monessa mielessä verrannollista C. G. E. Mannerheimin myöntyväisyysajatteluun toisen maailmansodan loppuvaiheiden ja välittömästi sodanjälkeisen ajan Neuvostoliittoa kohtaan. Mielenkiintoista on, miten näiden strategien jälkimaine on 'Suomessa tähän saakka jäänyt kovin toisistaan poikkeavaksi.

Kirjahyllyntäytettä reissusta tuli taas hankittua. Dosenttieversti Visuri kaupitteli omaansa, vuoden 1808-1809-sodasta kertovaa, jo viime talvena Parolannummella, mutta asiallisempaahan se oli hankkia täältä – Hämeen linnaa kun ei kuitenkaan Ruotsin vallan aikana virallisesti varustettu armeijan päävarikoksi, place d´armesiksi, Viaporin sijalle. Sotamuseon Maneesista löytyi kohtuulliseen kahdenkympin yhteishintaan ehjät painokset kahdesta museon omasta julkaisusta, O. Enqvistin rannikkotykkikirjasta (vuosi sitten Kuivasaaren linnoituksessa myytiin vain puuttuvasivuisia painoksia) ja J. Paulaharjun kenttätykkikirjasta. Jälkimmäisestä sain kuulemma toiseksi viimeisen museomarkkinoilla olevan kappaleen.

Leppoisia kesälomapäiviä

Viikolla on vietetty leppoisia kesälomapäiviä. Perjantaiaamuna pyöräiltiin Urjalan torille ja Kylmäkosken aseman ja Kuusjoen kautta takaisin. Urjalan perjantaitori on vilkkaampi kuin kotikylän tori kesän parhaana markkinaviikonloppuna. Pyöräntarakalle pieni kappa urjalalaista Siikliä. Tällä kertaa kaupanpäällisetkin olivat totuttua parempia – tilliä saadaan kattilaan omasta pihasta niin paljon kuin halutaan – mutta euron alennus ja kukkurallinen kappa ja kouralliset pussiin vielä päälle taisivat kertoa, että kohta toriaika loppuu. Pyörälenkin huoltopisteenä torin antimet toimivat mansikkalitran verran.

Urjalassa myytiin olkihattuja, mutta sellainen ei olisi tarakalle perunapussin kanssa mahtunut. Kotikylän lauantaitorilla hattuja ei ollut saatavissa, mutta pälkäneläisiä mansikoita kyllä.

Sunnuntaipäivänä kävin ATK-asioissa Valkeakoskella. Takaisin ajellessa eteen päätyi kaunis mustakilpinen Mustang. Kuljettajana toiminut herrasmies luultavasti halusi näyttää daamilleen, miten upea auto liikkuu. Hämmästyttävää oli huomata, miten tylsä pieni perhefarmari roikkui pintakaasulla perässä, kunnes nopeusrajoitus tuli vastaan. En ole niin paljon moblilismin harrastaja että olisin osannut sanoa, oliko pantu veekasi tulillle. Kävi kuitenkin mielessä ajatus, että yhdenpilkkuyhdeksänlitran dieselturbo muuttuvasiipisellä puhaltimella voisi jättää sen. Kilpa-ajoon en tietenkään lähtenyt, mutta teknologian kehitys 1950-luvun ja 1990-luvun autotekniikkaa vertailtaessa on ollut melkoinen.

En ole autourheiluharrastaja, enkä ole ajanut kilpaa kaveria tai kelloa vastaan montakaan kertaa. Joskus 13-14-vuotisena soramontulla olivat tietenkin monttuautot, Fiatin – tai oikeammin Seatin – "kusiaiset" eli malli 600:t. Myöhemmin 16-17-vuotiaina käytiin katselemassa Jyväskylän suurajoja jonkun täysi-ikäisen kaveripiiriin kuuluvan kyydillä ja sitten kellotettiin omia aikoja metsätiellä. Kerran ajoin auton – se taisi olla Renault 4, jonka hankin asiaankuuluvan ajan ennen ajokortti-ikäisyyttäni - ojaan syyskesän pimeällä metsätiellä. Ojaanajossa ei käynyt sen pahemmin kuin että jouduin sateisessa säässä hölkkäilemään muutaman kilometrin hakemaan hinauskelpoista täysi-ikäistä kaveria Kuplavokkareineen apuun hinausköyden kanssa.

Sääksmäen kylillä

Kissat nukkuivat yönsä kiitettävän rauhallisesti. Kävivät toivottamassa hyvän huomenen aamuviideltä, kun herätyskello muistutti laittamaan pesukone päälle yösähkötariffin aikaan, mutta jatkoivat sitten uniaan vielä kolmatta tuntia.

Kissanpennun ajasta kaksi kolmasosaa kuluu unten mailla. Niinpä veljekset jäivät kiltisti päiväunille, kun puolisoni ja minä lähdimme pyöräilemään pientä kotiseutukierrosta. Valkeakoskella asuntomessut vilkatuttavat keskusta-aluettakin, ja linja-autokantaan on värvätty vahvistusta hämeenlinnalaisilta liikennöitsijöiltä. Vekkaa ja Pekolaa tuli vastaan jopa runsaammin kuin paikallisia, nykyisin yhden firman omistuksessa olevia.

Kotiin päin ajellessa käväisimme Sääksmäellä maamiesseuran talolle pystytettyä kylänäyttelyä katsomassa.Vaivaa ja aikaa olivat talkootyöläiset käyttäneet vanhan mahtipitäjän itäisen osan kylien esittelyyn. Länsiosat, joiden kautta

Salon kylää Rapolan linnavuoren lähellä on kansanperinne kutsunut peräti maailman vanhimmaksi paikaksi. Perimätieto palautunee siihen tosiseikkaan, että kyseessä on seutukunnan vanhimpiin kirjallisissa dokumenteissa mainittuihin paikkanimiin kuuluva kylä. Riidellessään kirkollisveron maksamisesta seutukunnan talollisten kanssa 1300-luvun alkupuolella Sääksmäen kirkkoherra Henrik Hartmansson vetosi virkatietä tuolloin Ranskan Avignonissa asustelleeseen paaviin Jacques Fournieriin alias Benedictus XII:een saakka, joka langettikin kirkonkirouksen 25 sääksmäkeläiselle talonisännälle. Yksi näistä oli Olli Salo, alkutekstissä Olli de Salu. Siihen aikaan ei pitäjässä vielä kohonnut kivistä kirkkoa, oli Henrikillä sitten halua sellaisen rakennuttamiseen tai ei. Nykyinen, viimeksi kuluneiden puolentoista vuosisadan aikana vahvasti muunneltu, kivikirkko on rakennettu 1400-1500-lukujen vaihteen vuosina.

Kirkkopihan penkillä istuskelimme kelpo tovin. Tämä päivä oli paitsi Ranskan suureen vallankumoukseen liittyneen Bastiljin linnoituksen valtaamisen 220-vuotispäivä myös kihlajaispäivämme. Nekin sanat lausuttiin ensimmäistä kertaa, 25-vuotiaina, suunnilleen samoilla istuinsijoilla.

Hautuumaalla käyskentelimme sen verran, että totesimme muutamaa kuukautta vaille sadan vuoden iän saavuttaneen historioitsija-akateemikko Eino Jutikkalan tulleen haudatuksi pyhitetyn maan tänäpäivänä todennäköisesti huomattavimmalle paikalle. Hän tuskin pitäisi pahana, että vieressä Kleio katsoo vielä kauemmas taakseen. Silmiin osui useampikin hauta, joissa lepäävät olivat elinaikanaan saattaneet kuulla jotakin aivan ennenkuulumatonta tapahtuneen kaukana Ranskanmaalla.

Päivälliseksi grillattiin perunoita ja sipuleita. Salaatti pääosin oman kasvimaan aineksista.

Uutta väkeä taloon

Kesäsadepäivä muistutti, että olin tullut laiminlyöneeksi viimesyksyisiä pihatöitä. Sademittari kertoi päivän aikana sataneen 13 litraa neliömetriä kohden, ja ulkorakennuksen vesikourut alkoivat uittaa yli. Ei muuta kuin sadetakki päällä tikapuille kaivamaan vanhat puunlehdet pois kouruista.

Puolisollani oli iltaisen Kylmäkosken reissunsa tuomisina kaksi uutta perheenjäsentä. Kissaveljekset ovat syntyneet toukokuun alussa Kylmäkosken vanhalla rautatieasemalla, joten muutto ratakilometriltä 159,908 ratakilometrin 150,449 vaiheille ei tuone suuria muutoksia eläinlasten äänimaisemaan. Emoa taitaa olla vähän ikävä.



Jotta päästäisiin viettämään kissanristiäisiä, pitäisi näille kavereille keksiä nimet. Jaakob ja Eesau? Romulus ja Remus? Matti ja Teppo? Mooses ja Aaron? Chico ja Harpo? Castor ja Pollux? Kyrillos ja Metodios? Eerik ja Juhana? Jaakob ja Johannes? Olaus ja Johannes? Mauno ja Eino? Jakob ja Wilhelm? Jouko ja Kosti? Magnus ja Ferdinand? Eino ja Jukka? Pekka ja Arttu? Carl ja Oscar? Paolo jaVittorio?

Viikonlopun viettoa

Eilisellä iltalenkillä saatiin ihmetellä potkurikonetta, joka roikkui vielä kotikylän urheilukentän päällä lentokenttämäisen alhaalla. Itse asiassa niin alhaalla, että puusto ja kerrostalot estivät tarkemman havainnoinnin. Ilmatilan käyttö lienee yhtä tarkkaan säännelty kuin raiteiden, joten oudon kulkijan voisi varmasti selvittää, jos tiedonlähteet olisivat yhtä tuttuja kuin kiskoliikenteessä.

Petivaatteiden tuuletuksen jälkeen lauantaiohjelmaan otettiin Tampereen keikka kaupassakäyntimielessä. Tampereen päässä automarketilta löytyi hyvin parkkitilaa. Kärryyn poimittiin lähinnä ruokatarvikkeita, mutta innostuin ostamaan alennuksella myös Karhun lenkkitossut. ”Gyllene skor” -väri ei ollut aivan mieleiseni, mutta ainoa värivaihtoehto jalkaani hyvin soveltuvassa kenkämallissa. En ole vanhojakaan vastaaviani loppuun saakka ole kuluttanut, mutta kun myivät Karhu-brändin Ameriikan herroille, ei tiedä milloin lättäjalkaisuuteen taipuvaiselle yhtä hyvin soveltuvia lenkkikenkiä on taas saatavilla.

Kotimatkalla poikkesimme Lempäälän Ideaparkiin. Taannoin veturitallillakin näytillä käynyt mitä mielenkiintoisin mutta oman kylän kirjastosta löytymätön kirja Porkkalan alueen 1940-50-lukujen historiasta tuli hankituksi kotihyllyyn pilkkahinnalla. Shoppailuryhmämme kauniimpi jäsen löysi ostoskeskuksesta kaipaamaansa liikuntaharrastevaatetusta.

Päivälliseksi teimme soijalasagnea ja oman pihamaan antimista salaattia. Palanpainikkeeksi kevättalvisen reissun tuomisia: herukkaviiniä Ylläksen maisemista.

Päivän reissulta tarttui myös kaksi Naxoon tuottamaa vanhan musiikin CD-kokoelmaa. Näyttivät hyviltä myös hintalapun puolesta, mutta tarkempi tutustuminen on hiukan romuttanut laatumerkin vaikutelmaa. Se on oma vika, että kummastakin kolmen levyn kokoelmasta löytyy yksi sama levytys, asian kun olisi voinut tarkistaa paikan päällä. Mutta joltistakin välinpitämättömyyttä tuottajan taholta edustaa ”Adorate Deum” -kokoelman kakkoslevyn suomenkielinen selite ”Gregoriaanista laulua eri vuodenajoille”, kun levyn sisältö on jäsennelty kirkkovuoden mukaisesti. Vivaldi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta ei sovellu viitekehykseksi ihan jokaisen vanhemman musiikin levyn kanteen. Tärkein eli sisältö soi toki kauniisti. Levyn erikoisuus historiallisessa mielessä on yksiäänisesti laulava naiskuoro. Sellainen ei tiettävästi ollut kovin yleistä ennen 1100-luvulla vaikuttaneen Hildegard Bingeniläisen ja muiden vastaavien proge-muusikoiden aikaa.

Historiaa kirjoista

Työpäivä meni pitkälti päivitellessä vanhan kunnon Windows 2003 -serverin 64-bittistä versiota ja sen päällä elelevää MySQL-pohjaista toimintajärjestelmäaihiota. Olen joskus nähnyt selkeämpiäkin päivitysproseduureja kuin tämän ohjeistus oli. Vanhalla ammattikoululla meitä työläisiä taisi olla kokonaista kolme henkilöä koko talossa.

Illat ovat menneet kirjojen kanssa. Lopettelin eilen Kimmo Rentolan ”Vallankumouksen aaveen” ja tänään hain kirjastosta J. Raymond Ylitalon, Yhdysvaltain lähetystöattasean, muistelmakirjat Helsingin vuosiltaan 1940-50-lukujen taitteesta. Jokin noissa muutaman vuosikymmenen takaisissa asioissa jaksaa kiehtoa, vaikka en mikään poliittisen historian ylin ystävä olekaan.

Jos voin sanoa säästyneeni nuorena miehenä fantasiakirjallisuuden houkutuksilta lukemalla Jalmari Jaakkolan teoksia maamme varhaishistoriasta, ovat Rentolan 1900-luvun poliittisesta historiasta kertovat kirjat mainio korvike keski-ikäisen miehen oletuslukemistoon kuuluville dekkareille. Tämäkin professori kirjoittaa mukaansatempaavasti.

”Vallankumouksen aave – vasemmisto, Kekkonen ja Beljakov 1970” -teos on mainio esitys siitä, miten opiskelijaradikalismi – joka muuten sivuaa tietotekniikankin henkilöhistoriaa sikäli, että yksi näkyvimpiä, suunnilleen joka suuntaan räyhänneitä, hahmoja oli Nils Torvalds, jonka poika sittemmin valitsi huomattavasti hiljaisemman mutta vähintään yhtä vaikuttavan tavan ambitioidensa toteuttamiseen – kehittyi tai valjastettiin Neuvostoliiton suorittamaa Tsekkoslovakian miehitystä, Persian shaahia ja Vietnamin sotaa kritisoivista ja Mao Zedongia tai Ernesto ”Che” Guevaraa ja kolmannen maailman vallankumousliikkeitä ihailevista ryhmittymistä ”taistolaisuudeksi” kutsutuksi, hyvin vanhoillista ideologiaa ajaneen SKP:n vähemmistösiiven politiikan jatkeeksi. Vasemmistopolitiikan tueksi valjastettu uusi radikalismi piti kovaa ääntä, mutta ei ollut Neuvostoliiton kunnianhimoiselle suurlähettiläälle Beljakoville sellainen yhteiskunnan muutosvoima kuin hän oli kuvitellut. Yksinkertaistettuna kuvio meni Rentolan mukaan niin, että kyllästyttyään metelöiviä taistolaisia kiihottavaan puoluemies Beljakoviin Kekkonen ilmoitti KGB-kaverilleen Viktor Vladimiroville, että mies on saatava pois Suomesta. Ja kun Kekkonen käski, ei siinä paljon auttanut yhden Neuvostoliiton vastaan pullikoida. Mielenkiintoisella tavalla Rentola kuvaa myös suurvallan kolmen ulkopoliittisen viranomaisen – ulkoministeriön, NKP:n ulkopoliittisen osaston ja valtion turvallisuuskomiten KGB:n keskinäisiä jännitteitä Suomen asioiden hoidossa.

Juuri taistolaisuuden kehityshistorian näen kirjan mielenkiintoisimpana antina. Vallankumous- tai toimintaseikkailuna opus ei yllä Rentolan aiemman ”Niin kylmää että polttaa – Kekkonen, kommunistit ja Kreml 1947-1958” -kirjan tasolle, mutta toisaalta vuonna 1970 elettiinkin jo aivan erilaisissa olosuhteissa kuin sodanjälkeisinä vuosina.

Syntymävuoteni tapahtumia kuvaavassa kirjassa vilisee nimiä, jotka itsekin muistan hieman myöhemmältä ajalta lapsuuden uutislähetyksistä (asiaan liittymättä muistan niiltä ajoilta myös tiedostaneeni kaukaisen maan nimeltä Lähiidä, jossa sodittiin jatkuvasti – uutisissa kun kerrottiin vähän väliä, miten uusia levottomuuksia on puhjennut Lähiidässä). Vähemmistökommunistien johtajaa Taisto Sinisaloa en muista, mutta hänen päävastustajansa, SKP:n enemmistön johtomiehen Aarne Saarisen jykevän bassoäänen saatan hyvin palauttaa mieleeni.

Onnekseni luin hiukan aikaisemmin Jyrki Vesikansan ”Salainen sisällissota” -kirjan, jossa kuvataan saman aikakauden kehityskulkuja elinkeinoelämän ja erityisesti sen merkittävien toimijoiden tukeman Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön näkökulmasta. Tosin nämäkään kaksi teosta eivät rinnakkain luettuina anna tasapainoista kuvaa, koska niiden väliin jää lähes myyttiseksi hahmoksi Kekkonen lähipiireineen. Asian voisi tietenkin korjata Juhani Suomen teoksia lukemalla – hänen Kekkos-novemologiastaan olen lukenut muistaakseni vain 1950-60-lukujen taitetta käsittelevän ”Kriisien ajan”.

Rentolaa ja Vesikansaa rinnakkain lukien hahmottuu mielestäni hyvin se tilanne, mihin Suomen historian 1970-luku pohjautui. Moni muistaa, miten varsinkin 1990-luvun alkupuolella harjoitettiin ankaraa itsektitiikkiä suomalaisen yhteiskunnan ns. suomettumista vastaan, jonka nähtiin olleen pahimmillaan juuri 1970-luvulla. Kuitenkaan 1970-luku ei enää ollut enää vasemmiston, vielä vähemmän taistolaisuuden kaltaisen äärivasemmiston, vuosikymmen. Äärivasemmisto oli tuskin koskaan vuoden 1948 jälkeen ollut Suomessa kovin lähellä vallan kahvaa – Rentolankin esittämä vuoden 1970 vallankumouksen aave jää hyvin vaisuksi.

Oikeisto – ja tietenkin oikeisto-vasemmmisto-akselin väliin jäänyt Veikko Vennamon johtama protestipuolue SMP - oli vuoden 1970 eduskuntavaalien suuri voittaja. On sanottu, kuten Rentolakin kirjansa lopussa toteaa, että oikeiston vahvistuminen yhteiskunnassa ei vielä 1970-luvulla olisi realisoitunut todelliseksi vallaksi. Onhan esitetty jopa näkemyksiä, että vasta vuoden 1987 sinipunahallitus vakiinnutti oikeiston aseman sodanjälkeisen Suomen poliittisessa järjestelmässä. Tämä näkökulma on ymmärrettävä, jos asiaa tarkastellaan kapeasta valtiopoliittisen historian näkökulmasta. Kuitenkin, kuten mm. Vesikansa esittää, oikeiston vaikutusvalta yhteiskunnan rakenteellisella tasolla voimistui jatkuvasti jo 1950-luvulta alkaen. Äänekkäistä taistolaisjoukoista huolimatta suomalainen yhteiskunta oli jo 1970-luvun alussa sangen kaukana äärivasemmistosta. Ehkä tuon yhteiskunnan näkökulmasta oli jopa suotavaa, että ohut ja kolhuille altis pintakerros oli jotakin muuta kuin rakenteet syvällä sisällä.

Muuten olen sitä mieltä, että jos Suomessa haluttaisiin tehdä jännittävä agenttielokuva, se kannattaisi tehdä Veikko Puskalasta ja hänen luotsaamastaan sosialidemokraattien tiedustelupalvelusta.

Jutun juuret syvällä hiekassa

Hiekkapöllytys jatkui sunnuntainkin. Rautatieplutoona oli vahvuudeltaan hiukan eilistä pienempi, mutta tehtövääkin oli vain vanhalla lentokentällä. Pysäköinninohjaus aloitettiin heti, ja tarvittavan parkkialueen koko sen kuin kutistui. Tosin yleisöä oli hiukan eilistä vähemmän ja toisaalta liikenteenohjauksessa meitä oli peräti kolme. Loppupäivästä innostuin verestämään vanhoja muistoja ja hyppäsin kansiluukun kautta "Ällitällin" kyytiin yhdelle kierrokselle.

Moni katsomaan tullut jäi tänäänkin mielellään toviksi juttelemaan talkoolaisten kanssa. Miehet kunnostautuvat yleensä omien sotaväkimuistojensa kertomisessa. Kaksi tämänpäiväistä jäi mieleen. Nuorempi oli toissapäivänä kotiutunut Leopard-lataaja, jolle oli tullut nopeasti ikävä äsken jättämiinsä maisemiin. Kenties tuleva aktiivikiltalainen tai -reserviläinen.

Vanhemman keskustelunaloitus säväytti: "Ovat maisemat vähän muuttuneet siitä, kun keväällä 1948 lähdettiin kukistamaan Leinon kapinaa." Mikä sattuma! Vastahan lueskelin aihepiiristä muutaman kirjan ja arkistolähteenkin. "Niin, menitte sitten Hyrylään?", kysyin ja hän taisi huomata löytäneensä vastakaikua. Kertoi, että hänelle, panssarivaunukomppanian miehelle, oli syystä tai toisesta käsketty ottaa mukaan myös kivääri. Kysyessäni vielä: "Ja Frick oli komppanianpäällikkönne?" hän selkeästi varmistui, että nyt puhutaan samaa kieltä. Mutta mies oli omien sanojensa mukaan tullut ohiajaessaan vain vilkaisemaan, mitä kentällä tapahtuu, eikä hänellä ollut mahdollisuutta jäädä pidemmäksi aikaa. Jos olisin oikea tutkija tai perinteen tallentaja, olisin ehdottanut tapaamista jutustelun merkeissä paremmalla ajalla. En ehdottanut, ja nyt harmittaa.

Toynbee ja parkkipaikan täyttäminen

Päivä meni Parolannunmmen pölyissä Museoveturiseuran avustaessa Panssarikiltaa teemapäivän järjestelyissä. Tällä kertaa kilta keskittyi Panssarimuseoon ja siellä pidettyihin toimintanäytöksiin ja oli ulkoistanut suuren osan muusta toiminnasta muille. Yleisöajeluista vanhalla lentokenttäaukealla vastasi Mil-Safarit-yritys perinteikkäällä neuvostoliittolaisvalmisteisella kalustolla eli T55-taistelupanssarivaunulla, MT-LB-kuljetuspanssarivaunulla ja AT-S-telavetäjällä.

Rautatieplutoona vastasi lähinnä liikenteenohjauksesta, Esko, Marko ja Timo museolla ja Ilkka, Pekka, Tiina, Toni ja minä lentokentällä. Tieturvapätevyyksiä löytyy vain Eskolta, mutta hyvää tahtoa asioiden asialliseen hoitamiseen kaikilta. Aikaisempina vuosina prikaatin sotilaspoliisit ovat vastanneet liikenteenohjauksesta, mutta näinä valtiontalouden niukkuuden aikoina tehtävä oli siirretty talkooväelle. Myös yleisöajelujen asiakasrajapintaan löytyi joukostamme jälleen myyntitykki.

Päivän isännillä oli omat vankat käsityksensä siitä, miten autojen pysäköinti pitäisi toteuttaa vanhan lentokentän alueella. Siinä olisi käytetty sorapintaisen alueen lisäksi kauempana tapahtuma-alueesta olevaa nurmikenttä - ja vähän aikaa käytettiinkin, kun suotta luotettiin isäntien järkeilyyn. Pekan kanssa päätimme kuitenkin toteuttaa omaa logistista ajatteluamme, eikä viiden autorivin ja toimivan linja-autokulkutien yhteensovittaminen sorapintaiselle lähipysäköintialueelle ollut mikään ongelma.

Mahtaisivatko yhdistysten väliset näkemyserot olla kulttuurisia? Teknillisesti katsoen panssarivaunuilla voidaan ajaa melko laajasti erilaisilla alueilla. Niillä on ainakin periaatteessa paljon tilaa käytettävissään. Tämä seikka voi johtaa ajatteluun, että tilaa liikenteelle myös tarvitaan paljon. Sen sijaan rautatiekalustolla voidaan liikennöidä vain raiteilla. Niistäkin on suuri osa aina varattu, mikä mihinkin käyttöön, ja kaikkien kulkijoiden pitää silti mahtua joukkoon. Näin ollen rautatieliikenteessä tilaa ei katsota tarvittavan sen enempää kuin sitä toimivaan ratkaisuun tarvitaan. Viime vuosisadan brittihistorioitsijaklassikko A. Toynbeen ärsyke-reaktio-malli toimii ainakin parkkipaikan täyttämisessä.

Lähtöjä

Helsingin työreissu oli tänäkin torstaina lyhyt, mutta arkistokäynneille ei ollut nyt sijaa. Aamupäivä meni omalla työmaalla. Tulin takaisin Toijalaan ja hyppäsin IC-junaan säästäen kokonaista 50 senttiä ja saaden huomattavasti miellyttävämmän kyydin linja-autopikavuoroon verrattuna (säästö tosin perustuu yksinomaan siihen, että Valkeakoski-Toijala-väliä kuljin juuri ladatulla 30 päivän seutulipulla).

Helsingissä oli sen verran ylimääräistä aikaa, että poikkesin vanhalla suojeluskuntatalolla ostamassa mustan baretin. Aikanaan armeijasta saamani hukkasin viime keväänä jonnekin. Minulla on tolkuttoman kokoinen kuuppa, mutta onneksi hyllystä löytyi isointa kokoa oleva päähine. Kyseinen päähine olisi tehtävänmukainen, joskaan ei näillä keleillä välttämättä kovin mukava, virkalakki ensi viikonlopun toiminnoissa, ja miksikäs ei sellaista käyttäisi, kun aikanaan on oikein virallisen luvan saanut. Ilkka on toiminut viime viikkoina rautatieplutoonan yhteysupseerina Panssarikillan esikunnassa. Konsultaatioissa oli päädytty tulokseen, jonka mukaan Panssarikilta Museoveturiseuran avustamana tai yhdessä sen kanssa toteuttaa tapahtumaviikonlopun Panssarimuseolla.

Kotikylään palattua jäin veturitallille, jonne väkeä alkoi vähitellen kokoontua illan ohjelmanumeroa seuraamaan. Lännen Tehtaat Oy:n käyttämä ja aikanaan Veturimuseoon lahjoittama Valmet-Saalastin DV100-dieselveturi oli lähdössä uuteen kotiinsa Museorautatieyhdistys ry:n hoiviin. Kuljetusliike teki työnsä ihailtavalla ammattimaisuudella. Nosturilavettiauton pihaan ajamisesta noin vartin päästä veturi oli lavetilla nostoketjut irrotettuina. Eikä kuorman kiinnittämiseenkään kauaa mennyt.

Nyt pois siirretty veturi toimi parikymmentä vuotta sitten entisöidyn toisen DV100:n, Forcit Oy:n lahjoittaman yksilön, varaosalähteenä. Kahta samantyyppistä veturia on turha säilyttää museossa, jossa tilasta on sittemmin tullut pulaa. Saman tyyppisiä vetureita kapearaiteisina käyttävä veljesyhdistys ilmoitti olevansa tästäkin yksilöstä kiinnostunut, joten se lahjoitettiin sille. Näin saatiin talliin tilaa raiteentukemiskoneprojektille.