Viaporissa

Lähdin viettämään lomapäivän Suomenlinnaan. Kovin paljon muuta mielenkiintoista ei ollut tarjolla, mutta Suomenlinna-museon viimevuotinen C. O. Cronstedt -näyttely oli uutta. Ikävä kyllä näyttely ei täysin sopinut laadukkaan museon teemaan teknillis-sisällöllisen toteutuksensa puolesta. Arvatenkin kelpo raha oli käytetty näyttelypaneeleihin, joihin oli kuitenkin jäänyt oikovedoksen ilmettä. Näyttelystä opin muun muassa sen, että Cronstedtin viimeisen leposijan läheltä on tullut käveltyä parina kesäisenä viikonloppuna. Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkkomaalle. Jos asian olisin tiennyt, ehkäpä hautakappeliakin olisi tullut käytä katsomassa.

Miksi Ruotsinsalmen suuren meritaistelun voittaja amiraali Cronstedt luovutti Sveaborgin 3.5.1808 niin helposti? Tähän asiaan näyttely ei kovin laajasti paneutunut.

Luultavasti täytyy huomioida operatiivinen tilanne. Venäläiset olivat miehittäneet Helsingin sen ajan strategisella iskulla jo maaliskuun 1808 alussa, vain joitakin päiviä sodan alkamisen jälkeen. Vaatimattoman Helsingin merkitys linnoituksen huollolle tuskin oli suuri, mutta yhteys mantereelle oli poikki. Loviisan Svartholma oli joutunut antautumaan kelvottoman huoltotilanteen vuoksi niinikään maaliskuussa. Ruotsin armeijan iskunyrkin, Saaristolaivaston, toimintatila näytti kapenevan jo ennen jäidenlähtöä. Ja Viapori oli nimenomaan Saaristolaivaston tukikohta, ei niinkään linnoitus.

Oliko Cronstedt petturi vai Suomesta huolta kantanut johtomies? Asiaa käsiteltiin paljon hänen aikanaan ja hänen kuolemansa jälkeen. Monelle ruotsalais- ja suomalaispolvelle hänestä on jäänyt petturin maine pohjautuen paljolti J. L. Runebergin kirjoituksiin ja niiden pohjalla oleviin vuosien 1808-1809 sodan rintamamiesmiesveteraanien muistoihin. Kuitenkin Cronstedtin kaltaisella, aikansa ehdottoman supervallan Ison-Britannian laivastossa palveleella ja siinä tehtävässä atlantintakaisten 13 siirtokunnan vapaussotaankin osallistuneella kosmopoliitilla oli väistämättä näkemys yhtäältä Ruotsin ja toisaalta Venäjän sotapotentiaalista. Ruotsi oli ollut jo edellisen vuosisadan alkupuolelta saakka kutistuva eurooppalainen suurvalta, Venäjä taas laajeneva; Euroopan ulkopuolellakin. Entä mitä venäläiset olisivat tehneet Manner-Suomessa, jos heidän tavoittelemansa "Pohjolan Gibraltar" ei olisi antautunut suosiolla? Niin Cronstedtin kuin joidenkin muidenkin suomalaisten mielissä varmasti olivat vielä sadan vuoden takaiset isonvihan muistot, joita tänä päivänä voitaisiin kutsua – ja on asian muka uutuutena löytäneen toimittajan sanomalehtiartikkelissa kutsuttukin - etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi. Toisaalta tätä teoriaa vastaan käy se ainakin P. Visurin – tosin epähistoriallisesti myöhempiin sotakokemuksiin perustuva - idea, että Viaporin kaltaisen massiivisen linnoituksen operatiivinen merkitys oli olematon ja strateginenkin merkitys vain viitteellinen. Yhtä kaikki, Cronstedtin toimet ovat monessa mielessä verrannollista C. G. E. Mannerheimin myöntyväisyysajatteluun toisen maailmansodan loppuvaiheiden ja välittömästi sodanjälkeisen ajan Neuvostoliittoa kohtaan. Mielenkiintoista on, miten näiden strategien jälkimaine on 'Suomessa tähän saakka jäänyt kovin toisistaan poikkeavaksi.

Kirjahyllyntäytettä reissusta tuli taas hankittua. Dosenttieversti Visuri kaupitteli omaansa, vuoden 1808-1809-sodasta kertovaa, jo viime talvena Parolannummella, mutta asiallisempaahan se oli hankkia täältä – Hämeen linnaa kun ei kuitenkaan Ruotsin vallan aikana virallisesti varustettu armeijan päävarikoksi, place d´armesiksi, Viaporin sijalle. Sotamuseon Maneesista löytyi kohtuulliseen kahdenkympin yhteishintaan ehjät painokset kahdesta museon omasta julkaisusta, O. Enqvistin rannikkotykkikirjasta (vuosi sitten Kuivasaaren linnoituksessa myytiin vain puuttuvasivuisia painoksia) ja J. Paulaharjun kenttätykkikirjasta. Jälkimmäisestä sain kuulemma toiseksi viimeisen museomarkkinoilla olevan kappaleen.