Talkoomuistoja

Eiliset talkoot veturitallilla tuottivat hyvää tulosta. Muinoin niin höyry- kuin moottoriveturienkin polttoainetäydennyksen kannalta tärkeä itäinen tallitie - nykyään puskimeen päättyvä pistoraide - siivottiin. Raideyhteys päättyi puskimeen vuonna 2001, josta saakka koivu oli ehtinyt kasvaa jo ranteenvahvuiseksi. Vesuria raskaampia työkaluja ei tarvittu. Vesakontorjunnan jälkeen ruoho nurin koneellisesti. Hitto sentään, kun ratasepelinmurikat onnistuvat piilottelemaan ruohikossa.

Puusepät tekivät uudet saunanlauteet. Ja aitauksen, jotta Huru tai Move1 eivät innostu kokeilemaan, ovatko kiskot kiiltävämmät toisaalla.

Vesurin varressa Pekan kanssa keskustelimme ammattikoulun kieliopintojen tarpeellisuudesta. Päädyimme siihen, että joissakin ammateissa kaikkia nyt opetussuunnitelmassa olevia kieliä ei tarvita. Esimerkiksi kone- ja metallialalla matematiikka ja fysiikka ovat tärkeitä yleisaineita. Opetushallituksessa on muutaman vuoden ajan kehitelty ideoita ammatillisten perustutkintojen palauttamisesta kaksivuotisiksi. Kaksivuotisia monet niistä olivat vielä 1980-luvun puolivälissä. Ajatuksen toteutuminen karsisi nimenomaan yhteisiä opintoja. Nykyinen uniformiteettikoulutuspolitiikka ei suosi sitä elinkeinoelämälähtöistä ajattelutapaa, että eri ammateissa tarvitaan erilaisia yleistaitoja. Mutta ajat muuttuvat.

Sunnuntaina ei ole tullut tehtyä juuri mitään. Piti leikata ruoho kotipihasta, mutta keli oli turhan märkä.

Viisi vuotta jaarittelua

Tänään on kulunut tasan puoli vuosikymmentä siitä, kun tämä blogi tuli Internetin täytteeksi. Minulla ei ollut mitään tavoitteita kirjoittamisen suhteen ja hyvä niin. Samanlaisena sekalaisten aihepiirien tajunnanvirtana tämä on pysynyt.

Blogistan sen sijaan on muuttunut. Erilaisten listojen kärkipäässä oli aloittaessani aivan erilaisia blogeja kuin nyt. Jotkut olivat news-keskustelujen jatkoja, jotkut taas tuolloin puhdasoppisimpana tyylisuunnan edustajana pidettyjä linkkiblogeja ja jotkut tunnustautuivat aivan rehellisesti verkkopäiväkirjoiksi.

Blogien julkaisemisessa ei viisi vuotta sitten tarvittu enää minkäänlaista teknillistä osaamista. Arkistot syntyivät automaattisesti ja linkit tai tekstin perustehosteet onnistuivat ilman HTML-koodia. Tosin kommenttipalstojen ylläpito ennen Bloggerin suurta uudistusta oli vain aniharvojen taito. Tuolloin niinsanottu interblogismi vaati viittaamaan omassa tekstissä toisiin kirjoittajiin. Se oli kuitenkin monografioiden välistä keskustelua. Varsinainen yhteisöllisyys, siellä minne sitä on syntynyt, on tullut jokamiehen ja -naisen kommenttipalstojen myötä.

Tänä päivänä blogeja pidetään jo niin merkittävänä mediana, että kirjoittajat halutaan rekisteröidä julkisen vallan valvontaan. Kommentit puolesta ja vastaan rekisteröintiesitystä ovat lähinnä ideologisia. Eivätköhän datavirrat olekin jo aikamoisessa valvonnassa, ja Ruotsissa niiden analysointi oikein lailla vahvistettiin. Itse en ymmärrä, miksi sanomaansa ei Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa voisi sanoa omalla nimellään ja naamallaan, mutta vastuuhenkilörekistereitä tai nykyistä virallisempia "apinalaatikoita" blogien sivupalkeissa en kaipaa. Liika byrokraattisuus tappaa harrastuneisuuteen pohjautuvan luovuuden ja viime kädessä sen, mikä on ehkä blogien tärkein demokratiakehitykseen liittyvä yhteiskunnallinen idea - vapauttaa joukkoviestinnän sisällöntuotanto jokaisen kansalaisen ulottuville.

Suhoit lakeuksien yllä

Juhannus tuli vietettyä Pohjanmaalla perinteikkäässä ilmailuhenkisessä tapahtumassa. Menomatkalla Maila-Jussien kaupunki oli hiljentynyt jussinviettoon. Linja-autoa odotellessa alkoi näyttää siltä, että repunsisällöt oli syytä vetää päälle. Perilläkin satoi, mutta yhä vähemmän. Illan lentonäytökset nautittiin vallin päällä hyvässä säässä.

Jos rautatieharrastajilla näkee usein raskasta kamerakalustoa, näyttävät ilmailuharrastajat suosivan vielä muutamaa kertaluokkaa järeämpiä putkia. Ovathan kohteet kauempana.

Vierailevat tähdet olivat punatähtiä. Venäjän ritarit vierailivat ensi kertaa Suomessa ja näyttivät, mihin kaikkeen Su-27-torjuntahävittäjä taipuu. Kotimainen tähtiryhmä oli toisentyyppisellä kalustolla - Hawk-harjoituskoneilla - lentänyt Midnight Hawks.

Neuvostoliittolaisperäinen Suhoi Su-27 on hurjan näköinen lentokone. Hitaasti lentäessään - hidaslentonopeus on hornetmaisesti hieman alle 200 km/h - näyttää kuin koneen perä roikkuisi alhaalla. Näky ei suoraan sanoen ole kaunis.



NATO-nimistö tuntee Su-27:n nimellä "Flanker" (englanninkieleen perustuen NATO-nimien oletetut vihollishavainnot ovat F-alkuisia ollessaan hävittäjiä tai rynnäkkökoneita, B-alkuisia ollessaan pommikoneita, H-alkuisia ollessaan helikoptereita, SS-alkuisia ollessaan maasta-maahan-ohjuksia, AA-alkuisia ollessaan ilmasta-ilmaan-ohjuksia, SA-alkuisia ollessaan ilmatorjuntaohjuksia jne.).

Su-27 on 1980-luvun tuote. Se rakennettiin vastineeksi Yhdysvaltain F-14 "Tomcat" ja F-15 "Eagle" -hävittäjäkoneille. Kone on tarkoitettu ilmaherruuden hankkimiseen ja ilmarynnäköintiin. Sotilasilmailun näkökulmasta Su-27 oli eräänlainen rajapinta, joka johti vastapuolen omassa lajissaan äärimmäisen tehokkaista F-15:n tai F-16:n kaltaisista konstruktioista paperilla vaatimattomammilta vaikuttaviin mutta käytännöllisempiin F/A-18 "Hornetin" tyyppisiin ratkaisuihin. Su-27 kantaa asekuormaa vähemmän ja matalammalla kuin F-15, mutta on noissa luvuissa kuitenkin F-16:tta etevämpi. Samalla - vastineeksi F-16:lle - se on lento-ominaisuuksiltaan tarkoituksellisen epästabiilina äärimmäisen ketterä ja tiettävästi ainoa sotilassuihkukone, jolla voidaan suorittaa tutkaa hämäävä, hetkessä pystysuoraan nouseva kobra-liike, jossa koneen lentonopeus hetkeksi pysähtyy.

Venäläiselle taitolentoryhmälle ominaista oli taidokas ja koneiden kokoon nähden uskomattoman tiivis muodostelmalento, mikseivät myös näyttävät yksilösuoritukset, joissa "kobra-ominaisuuksia" maallikon näkemän mukaan hyödynnettiin. Venäläiset lensivät koneparilla muutaman näyttävän kohtaamisenkin.



Silti näytti, että juuri parityöskentely oli suomalaisten omaa aluetta. Su-27-parin toinen lensi suoraan ja toinen sen rinnalla ylösalaisin. Se toki oli näyttävää, mutta vielä pidemmälle mentiin, kun Hawk-parista toinen kieputti konettaan suoraan lentävän ympäri.



Uhkeimmasta äänimaailmasta vastasivat isäntämaan ilmavoimien F/A-18:t.

Omaan silmään klassinen kaunotar oli - tietenkin matkatoverin lisäksi - Fouga Magister FN-51.



Hurjimmat taitolentoesitykset tehtiin tietenkin pienillä potkurikoneilla. S. Saarion kuuluisaa punavalkoista Pitts Special -kaksitasoa ohjasti Nikkanen-niminen taituri, ja näyttävää oli klassikon meno. Jos mahdollista - jälleen maallikon näkökulmasta - vielä hurjemman vaikutelman teki joensuulaislentäjä CAP-231-koneellaan, jonka liikkeet joka suuntaan olivat terävät ja täsmälliset kuin ilmaa olisi leikattu paperiveitsellä.

Rajavartiolaitoksen koneet antoivat kyvyistään vakuuttavan näytön. Dornier-tutkakone lensi majesteetillisesti tarkkaillen, ja Agusta-Bell 416:lla onnistui miehen laskeminen liikkuvan auton perävaunuunja nosto sieltä.



Kolhoosien kaalinkuljetuskärry Antonov An-2 uhkasi aerodynamiikan lakeja ties miten monetta vuosikymmentä vieden tällä kertaa ilmaan virolaisia laskuvarjojääkäreitä.





Paluumatka Haapamäen kautta. Alkumatkasta ukkonen ei menoa haitannut, mutta Oriveden jälkeen JKV oli taas kerran pois pelistä. Köröteltiin hitaasti Tampereelle saakka.

Mä löysin vanhaa rautaa

Viime vuosikymmenen alkupuolella puhelinvastaaja ei yksityisen loppukäyttäjän näkökulmasta yleensä ollut palvelu, jonka operaattori tarjosi kaupanpäällisiksi tai lisähintaan, vaan laite, joka kytkettiin omaan televerkon päätelaitteeseen, lankapuhelimeen.

Puhelinvastaajassa oli nauhakasetti, jolle äänitettiin viesti, jonka soittajat kuulivat. Samalle kasetille, ohjauselektroniikan määrittämästä kohdasta alkaen, äänittyivät soittajien jättämät viestit.

Puhelinvastaajasta on tänäkin päivänä suurta hyötyä. Nauhakasetin ohjausyksikössä on pieniä ruuveja. Ne sopivat silmälasien sankoihin alkuperäisten pudonneiden tilalle.

Tää on niin totanoinniin Oskari tai sit Kari tai sit Oska

Jo muinoin tämä hurja otus säikytteli Vilma-vainaata. Tyytyy aterioimaan potagerin vieressä ja hyvä niin.

Valokuvatorstain sattuma

Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla kuvailtu sattumia.



Rautatieliikenne on systemaattista, ja sattumia sieltäkin voi bongata. Kuten vaikka nämä numerojärjestyksessä yhteen kytketyt Dm12-moottorivaunut, nykypäivän "Lättähatut", Haapamäellä 10.6.2008.

Sadetta odotellessa

Moni on ihmetellyt, miksi eräänkin miehen kuorma-auto kulkee Länsi-Uudeltamaalta Vanajan-Hämeeseen viikonlopuittain. Jos siellä toisessa päässä on tällainen meininki, niin ei matkustushalukkuus ehkä niin kumma asia ole. Valkeakoskellekin muuten avattiin huhtikuussa Lidl, aivan rautatieaseman viereen. Ei ole tullut käytyä.

Aamupäivän hommana oli ryhmän opastus veturitallilla. En ole vähään aikaan vetänyt museokierrosta, mutta kelvollisesti meni, mitä rautatiehistoriaan tuli. Moskovan rauhan aikainen hävittäjälentokoneen törmäys ratapihan valomastoon (korkeat mastot purettiin vuosituhannen vaihteen peruparannustyön yhteydessä ja korvattiin keveämmillä) nosti kysymyksiä. Onneksi yhdistyksen oma IT oli paikalla, ja ratkaisu ongelmaan tuli kuin Boforsin tai Oerlikonin suusta.

Tuuli alkoi ajaa pilviä taivaanrantaan. Sääennusteen muistaessani pahoittelin ja livistin. Kotipihan nurmi vaati parturoinnin. Voikukanvarret piti saada nurin kuivina. Mutta vasta illalla sade alkoi.

Eskolle kiitokset ternimaidosta! Ehkä luvassa on vasikantanssia, sonnintöyssyä tai pannukakkua.

Uutisissa puoluekokousten aika.

Kohtaamisia kadulla

Isommissa kaupungeissa toimivat värvääjät ja muut yleisen hyvän asiamiehet ja -naiset eivät yleensä ole valinneet minua kohteekseen. Tänään oli poikkeus. Tampereen Hämeenkadulla peräti kaksi tuli puheille. Ehkä se johtui siitä, että tavanomaisen reisitaskuhousu- ja musta takki -lookkini sijasta näytin prässihousuissa ja eri takissa vähemmän sikaniskalta.

Unicefin edustajalle sanoin olevani tavallaan jo mukana. Hän oli aito bisnesmies ja ehdotti kursailematta, että ryhtyisin antamaan heille enemmän ja säännöllisemmin rahaa. Toinen pyysi Greenpeaceen. Hänestä pääsin eroon kertomalla olevani jo kilpailevan jengin jäsen.

Bisnesjunalla Pohjanmaalta

Sedu on paitsi tunnetun valkeakoskelaissyntyisen kapakoitsijan Seppo Koskisen lempinimi myös Seinäjoen koulutuskuntayhtymän koulutuskeskus - nykyään olisi kai muodikasta puhua koulutuskonsernista. Koskisen kapakoista en tiedä, kun en ole käynyt, mutta koulutuskuntayhtymällä on hienot tilat. Hieman kaukana keskustasta, kuten nykyammiksilla tapana on, mutta Seinäjoella on riittävän tiheä ja edullinen paikallisbussiliikenne.

Ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteessa on jo kauan ollut kummajainen nimeltä tekniikan erikoisammattitutkinto. Se luotiin vuosituhannen alussa hyvää tarkoittaen korvaamaan tuolloin poistuneita teknikkotutkintoja. Tavoitteena oli tutkinnon rakentaminen työnjohtoa varten. Sisältö oli ainakin tuolloin varmasti kunnossa, mutta nimi ja sen myötä status eivät ole tehneet tekniikan erikoisammattitutkinnosta todellista teknikkotutkintojen korvaajaa.

Elinkeinoelämä on moneen kertaan moittinut opetusalan keskushallintoa teknikkotutkintojen poistamisesta. Kentällä on kerrottu - totta tai urbaanilegendaa - että teknikkotutkinnon poistamisen taustalla oli korkeakoulutettujen kateus. Teknikot kun saattoivat eräillä teollisuudenaloilla ansaita hyvinkin korkeampaa palkkaa kuin ammatti- tai tiedekorkeakoulun suorittaneet. Yhtä kaikki, koulutuksen niinsanottu opistoaste lakkautettiin vuonna 2000, eikä asiaa edelleenkään pidetä elinkeinoelämässä kaikin osin onnistuneena ratkaisuna.

Rakennusmestarikoulutusta - jota on kaivattu ehkä vielä enemmän kuin teknikkokoulutusta - on uudelleenperustettu eräissä ammattikorkeakouluissa. Teknikkokoulutusta ei tiettävästi olla tuomassa takaisin sen paremmin ammattikorkeakouluihin kuin toisen asteenkaan oppilaitoksiin. Mutta nyt ollaan tekemässä työtä tekniikan erikoisammattitutkinnon saattamiseksi sille alunperin kaavailtuun asemaan, työnjohdon tutkinnoksi. Asialla on ollut tutkintotoimikunta - toisen asteen ammatillisia tutkintoja koordinoi ja tutkintosuoritukset vahvistaa rooliltaan ja tehtäviltään lähinnä ylioppilastutkintolautakuntaan verrattavissa oleva itsenäinen tutkintotoimikuntainstituutio, joka edustaa elinkeinoelämän eri sektoreita ja koulutusalaa - joka esitteli työtään Seinäjoen SEDUssa.

Uudelle tutkinnolle pyritään saamaan nimeksi melko selkeä "työnjohdon erikoisammattitutkinto" tai eräiden toisen asteen tutkintojen tyyppinen "tekniikan erikoisammattitutkinto, työnjohtaja". Kumpikin vaihtoehto on nykyistä parempi, on elinkeinoelämän ja koulutuskentän yksimielinen näkemys. Nimet ovat nimiä ja niiden muuttaminen vaikeaa - tutkintorakenteesta eli tutkintojen nimistä ja niiden tuottamista virallisista ammattinimikkeistä kun päättää opetusministeriö varsin pitkällisen protokollan mukaan.

Mielenkiintoiseksi tutkinnon tekee sen sisäinen rakenne. Jos pohjalla on jo jonkin alan erikoisammattitutkinto eli ylin toisen asteen ammatillinen tutkinto, voi sen täydentää työnjohdon tutkinnoksi melko joustavasti. Tämä on sitä, mitä elinkeinoelämä koulutus- ja tutkintojärjestelmältä kaipaa.

Mikäli työnjohdon tutkinto lyö itsensä läpi ja alakohtaisten erikoisammattitutkintojen täydentämismahdollisuutta käytetään ahkerasti, syntyy uudenlainen työnjohtajisto. Nimittäin työnjohdon tutkintoon on pakollisena osana integroitu moninaisia prosessien hallintaan ja kustannustehokkuuteen liittyviä vaatimuksia. Tekniikan aloilta lähtöisin olevat työnjohdon ammattitaitovaatimukset siirtyvät näin ollen muillekin ammattialoille tietenkään hukkaamatta niiden erityispiirteitä. Kehitys saattaa muokata joidenkin alojen työntekotapoja, mutta tuskin huonoon suuntaan. Järjestelmällisyys ja tehokkuus lienevät hyveitä joka ikisellä ammattialalla. Esimerkiksi puhtaanapitoalalla ollaan kuuleman mukaan oltu hyvin kiinnostuneita uuden työnjohtotutkinnon tarjoamista mahdollisuuksista, samaten kaupallisella alalla.

Paluulipun ehdin hankkia Haapamäen kautta kiertämään. En muista, että olisin ennen matkustanut vanhaa Pohjanmaan rataa Hpk-Sj-välillä kuin Ähtäriin saakka. Mikäs kiire näin kesällä. Konduktööri katsoi lippua kerran ja tisenkin, ihmetteli kunnes siirtyi ihmettelemään yleistä kiirehtimistä. Bisnesjunastahan tämäkin käy. PC-pistokkeita on yhtä paljon kuin aamun Pendolinossa. GPRS- tai EDGE-yhteys toimii yhtä hyvin. Penkki on paljon mukavampi, joskaan yhtä hyvää työpöytää ei ole. Työnteko - tai bloggaaminen - käy aivan Pendolino-luokkaisesti. Ellei paremminkin: äänimaisemakin on jatkuvakiskoraiteettomalla radalla hauskempi kuin Pendolinon reiteillä.

Alavudella on komea asema ja asemapuisto.

Tuurissa jääviä pyydetään nousemaan ulos junan etupäästä. Lyhyt laituri.

Bisnesjunalla Pohjanmaalle

Aikataulukauden vaihdos ei ainakaan vielä ole sulkenut kotikylän rautatieaseman lipunmyyntiä. Sen sijaan se on tuonut Pendolino-pysähdyksiä. Pohjoisen suuntaan pääsee lähtemään ennen aamuseitsemää S 841:llä. Mutta Seinäjoelle pääsee oikein mukavasti ja ennen kaikkea järkevään kellonaikaan.

Kovin suosittu ei Pohjanmaan bisnesjunan pysähdys kotiasemalla ainakaan tänään ollut. Olin ainoa kyytiin noussut. Tampereen reissulle Pendolino on aivan liian kallis kulkumuoto, kun taajamajuna on vain vartin myöhemmin perillä.

Pendolino ei ole enää mikään uudenaikainen juna. Sen huomaa hyvin tässä sarjan alkupään junayksikössä, jossa PC-pistokkeita on yhtä tiheään kuin 1960-lukulaisissa sinisissä matkustajavaunuissa. Vuonna 1995, kun ensimmäiset Pendolinot tulivat Suomessa käyttöön, katsottiin ainakin VR:llä kannettavat tietokoneet vielä harvinaisemmaksi ylellisyydeksi kuin nopeat junakyydit. Tilanne ei tosiasiallisesti ollut aivan tuollainen enää silloin, mutta oli hyvinkin ollut teknisiä spesifikaatioita 1990-luvun alussa laadittaessa. Viime vuosikymmen oli aikaa, jolloin melkein mikä tahansa infrastruktuurin osa oli valmistuessaan säännönmukaisesti tietoteknisten päätelaitteiden kehitysastetta jäljessä - muistellaanpa vaikka kiinteistöjen rakentamisia ja saneerauksia, joissa valmistui sadan megabitin yleiskaapelointeja samaan aikaan, kun tietokoneiden verkkosovittimissa siirryttiin gigabit-luokkaan.

Yhtä kaikki, pystyy tässäkin bisneksiä hoitamaan niin kauan kuin akussa riittää virtaa ja mokkulassa kuuluvuusaluetta.

Pendolino kärsi pitkään samasta kuin monet henkilöautot nyt: suomalainen liikenneinfrastruktuuri kulkuteiden osalta ei mahdollista itse kulkuvälineen suorituskyyn optimaalista hyödyntämistä. Pääradalla päästään sentään kahtasataa, mutta niinsanotusti nopealla Parkanon radalla körötellään nopeusnäytön mukaan 160 kilometrin tuntivauhtia. Mutta ehtii tälläkin hyvin ja joka tapauksessa nopeammin kuin kumipyörillä. Takaisin päin voi luvassa olla paljon rauhallisempaa kyytiä.

Yövuoron jälkeinen päivä

Väkeä oli kokoontunut vähitellen tallille kesän ensi ukkosen tahdissa. Kuten yleensä, se ei nytkään tullut järvien yli eikä noussut päälle, mutta sen verran maa sai kaipaamaansa kostuketta, että halkokasa oli pressutettava. Paloletkut valmiiksi ja sitten olikin valmista. Montaa sanaa ei tarvinnut vaihtaa, kun kaikki tiesivät mitä tehdä.

Haapamäkeläisten 250-metrinen roikka tuli aikataulussaan puoli kahden jälkeen. Dv16 veti ja Tk3 puhisi peesissä lämpimänä. Halkoja kantaessa ajattelin, että tällaisina hetkinä rautatieharrastustoimintamme on eräänlaista taijia. Se on tyhjän ja täyden vuorottelua, jossa äärimmäisestä tyhjäntoimittamisesta siirrytään hallitusti äärimmäiseen työntäyteisyyteen ja taas takaisin. Tk3:n tenderi täyttyi vedestä ja koivuhaloista vajaassa puolessa tunnissa. Miehistöhuoneessa kahvit niille roikan mukana tulleille, joille maittoi. Juna jatkoi kohti kotivarikkoaan aamun alkaessa valjeta vähän ennen kolmea.

Suurimmalla osalla talkoolaisista oli edessä työpäivä. Rankinta pitkämatkalaisilla.

Löysäilin oman aamuni ja palautin letkut paloasemalle. Ei kuulemma saa enää kuivata siellä, kun laitteet eivät täyttäneet työturvallisuusnormeja.

Kolea ja harmaa työpäivä meni Tampereella. Sää kuin kesän ja syksyn rajapinnassa, koulujen alkamisen aikoihin. Sr1-vetureita oli yllättävän monen junan nokalla ja kaikki tavanomaista likaisempia. Lieneekö veturikiertoon liittyvä asia?

Hitain askelin

Tänään on käveleminen ollut verkkaisen puoleista. Kauniimpi torpan asukas tosin päätti, että kipeät jalat eivät ole syy jättäytyä paitsi kulttuurista ja lähti ystävättärineen Pispalan Sottiisiin.

Kesäyön marssi, alkukesäinen pseudo-militaaritapahtuma, on siirretty Tuusulanjärven maisemista Vantaalle. Uudessa ympäristössä oli tarjolla enemmän pehmeäpohjaisia kulku-uria kuin ennen, mutta kuusi peninkulmaa tietää kävelleensä tuollakin. Vaikka reitit ovat metsäisempiä, on maisema Vantaalla selvästi urbaanimpaa kuin Tuusulan seudulla. Maisemassa kuin maisemassa häämöttää kerrostalon siluetti. (Sääntöjä, rajoituksia ja vallankäyttöä rakastavat tahot puhuvat ahkerasti yhdyskuntarakenteen tiivistämisen – yksilön fyysisen elintilan rajaamisen - puolesta. Tiivistä yhteiskuntarakennetta katsellessani en ihmettele monen pääkaupunkiseutulaisen ”vanhaslaisuutta”, kaipuuta kehyskuntien väljempiin oloihin. Punaniskaisuuttako edellinen? Toki auringonpaisteessa kävellessä niskakin väriä sai.)

Vuosien saatossa tapahtuma on muuttunut siviilihenkiseen suuntaan. Valtaosa kävelijöistä on siviileitä, ja nykyisin sotilasjoukkueita on vain muutama. Monet reserviläisetkin ovat valinneet siviilisarjan, joka sallii sotilasjoukkueita vapaamman varustuksen. Hyvä niin. Luulen – täysin ilman sarvia, hampaita ja pihkalalaista paatosta - että Suomella on kolme turvallisuuspoliittista haastetta: fyysinen kunto, henkinen kunto ja kansalaiskunto.

Tapahtuman perusidea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana 60 kilometriä kahdessa osassa mahdollisimman hyvällä mielellä ja tullaan terveinä perille. Toki voi valita lyhyempiäkin reittejä. Toisaalta taas esikuvaansa, Alankomaiden kuuluun ”de Vierdaagseen” verrattuna pitkä matkakaan ei ole pitkä.

Yleisin marssimuodostelma taitaa nykyään olla kaksihenkinen: kaverukset tai pariskunta. Pariskunnat näyttivät tyytyväisiltä (tässä allekirjoittaneet lauantaipäivän taipaleella, kuvasta kiitos Teekkarireserviläisten A. Kokkiselle). Arvelen, että parisuhteiden luominen ja ylläpitäminen olisi nykyistä helpompaa, jos ihmiset hikoilisivat ja hankkisivat rakkoja enemmän yhdessä. Tästä täytyisi joskus kirjoittaa ajatuksen kanssa (kuten myös siitä jo aikaa sitten lupaamastani aiheesta, miten kristillinen maailmankatsomus ja maanpuolustushenkinen toiminta sopivat yhteen).

Ilmavoimien kadettijoukkue on ollut mukana alusta saakka. Miehet ovat tietenkin välillä vaihtuneet. Takavuosina ilmavoimien miehet olivat kovia laulamaan – kovia ainakin, mitä äänenvoimakkuuteen tulee. Varsinkin römeä-äänistä esilaulajaa on ollut ikävä. Hänen vetäessään joukkuetta he laulaa jollottivat harmitonta puuta heinää, yleensä ”Drill instructor”- sävelellä (tai mikä tuo ilmeisesti amerikkalaisperäinen, meikäläisessäkin sotaväessä tunnettu sävel sitten alkujaan onkaan nimeltään, lieneekö peräti Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta). Vähemmän ääntä, enemmän vauhtia. Ilman sotilassarjalle pakollista reppuakin meinasi tehdä tiukkaa pysyä kadettijoukkueen edellä.

Oma militaarihenkisyyteni marssilla rajoittuu kenkiin. Kävely on nimittäin ennenkaikkea välinelaji. Pitkiä matkoja kävelen mieluiten armeijan varsikengissä. Valintaa saa joskus selitellä lenkkitossujen ja muiden urheilukenkien ystäville – niin nytkin, kun tapahtuman huollosta vastanneita Kanta-Hämeen maakuntakomppanian miehiä tuli juttusille. Minulla on hiukan taipumusta lättäjalkaisuuteen, ja askeleeni on raskaanpuoleinen. Tukeva kenkä on silloin hyvä matkajalkine. Kevyttä kauriinaskelta kävelevä marssikumppanini taas pitää lenkkitossuja parempana. Toisaalta niitä suosivat monet raskaan sarjan miehetkin. Yksilöllinen asia. Toinen tärkeäksi havaittu väline on liimaside. Hiertymille alttiit kohdat suojataan sillä, ja rakkoriski vähenee ratkaisevasti. Teippauksissa onnistuin tänäkin vuonna - melkein.

Samalla tuli nukuttua vuoden ensimmäinen telttayö. Järjestäjän toimesta on kauempaa tuleville varattu sotaväen puolijoukkueteltoista rakennettu telttakylä. Tänä vuonna oli säätiedotusten perusteella toimittu järkevästi ja jätetty kamiinat pois teltoista. On nimittäin luonnonlaki, että tämäntyyppisessä tapahtumassa ainakin joka toiseen miesten telttaan riittää tosireserviläinen, joka haluaa osoittaa sissitaitonsa ja tekee kamiinaan tulen, vaikka makuupussinsa kestäisi Himalajan olot ja ulkona olisi toistakymmentä astetta lämmintä. Usein sissitoiminnan lopputulos vaihtelee hillittömästä metelistä teltan väen ulos häätävään savuun. Sotilaallisesti ajatellen luulen, että tulentekotaitoja tärkeämpää on nykykriiseissä pärjääminen ilman tulta ja muita voimakkaita lämpöherätteitä, mutta ymmärrän mainitunkaltaisen sissitoiminnankin. Nostalgisen kamiinan kanssa päästään tekemisiin niin harvoin, että niistä kerroista on otettava ilo irti.

Muutamia kuvia tapahtumasta.

Luvassa on yövuoro veturitallilla. Lahden suunnalta takaisin kotipilttuuseensa Haapamäelle palaileva höyryhepo kaipaa juotavaa ja syötävää. Onneksi halonkantoon on tulossa tarpeeksi väkeä. Oma askeleeni tuskin vielä ensi yönä on aivan täysitehoinen.

Saksikäsi rakoilla

Eilinen lauantai lipui ohi laiskahkosti. Ihmisten ilmoilla tuli käytyä sen verran, mitä perjantaisten kevätjuhlien valmistuneille jaettujen ruusujen kuljetusastian palautus kukkakauppaan vaati. Saunalenkille lähdettiin ehtookellojen säestyksellä, vaikka pihakeinussa istuminen olisi kieltämättä houkuttanut enemmän. Ei juuri näkynyt muita kulkijoita. Taiji-muodon pihanurmella tarkeni jo tehdä paljain jaloin, mutta vain kerran. Kylmä ei tullut, mutta hyttyset keksivät tumma-asuiset verevät maalit.

Viikonloppuna ei liene ollut päivähetkeä, etteikö ruohonleikkurin säksätys olisi kantautunut joltain suunnalta. Jos nurmi ei kuivalla kelillä kasvakaan tavanomaista alkukesän vauhtiaan, jaksaa voikukka nostaa keltaista päätään.

Omalla pihalla en käyttänyt konevoimaa, vaan turvauduin ruohosaksiin pensaiden ja puiden alla kyykkiessä. Teini-iän kesätöissä ruohosaksiminen oli ainoa ikävähkönä pitämäni työ. Silloin käytössä oli muodoltaan silitysrautaa muistuttavat sähköruohosakset, joiden akun lataus kesti tunnin tai pari. Loput piti saksia manuaalisesti.

Käsiin tuli nytkin rakkoja hyvistä työhansikkaista huolimatta. Olen joskus harkinnut siimaleikkurin hankkimista. Tänne muuton jälkeen sellainen, polttomoottorikäyttöinen, tuntui melkein välttämättömältä tien puolen rinnettä ajatellen. Mutta erään puuhakkaan kevätpäivän jälkeen nuo rinteet on päässyt parturoimaan ruohonleikkurilla, ja siimaleikkurihankinta on jäänyt. Mutta sellainen, ehkä kuitenkin mieluummin akku- kuin polttomoottorikäyttöinen, voisi olla asiallinen ruohosaksien korvikkeena. Tulisi perattua tietyt paikat useammin. Onko kokemuksia tai peräti suosituksia akkukäyttöisistä siimoista?

Voikukkia lukuunottamatta ruohonleikkaaja on tänä keväänä päässyt helpolla. Silti toivon sadetta. Viikko sitten kylvin toiveikkaana apulantaa. Kuivallakin se syö sammalta, mutta kaipaisi taivaalta vettä palanpainikkeekseen.

Perunat ovat lähteneet luomunakin iloisesti kasvuun.