Ilmapallojen alla

Niiskutuksen ensi-isku oli aikaisempi ja ennenkaikkea voimakkaampi kuin vuosiin. Kuiva ja tuulinen kevätsää taustalla.

Kotimatkalla pääsin istumaan Järvenpäässä. Kolme neljäsosaa junarungosta jäi Riihimäelle, ja taas tuli täyttä.

Vappu on poliittinen juhla. Kun en ole puoluepoliittinen ihminen, herätti sähköpostissa huomion viesti, jonka lähettäjä esittäytyi komeasti Puoluesihteeriksi. Tuon kaltainen sähköpostiasiakasohjelman Name-kenttään paiskattu nimi ei voi olla tuomatta mieleen vaikka keitä kotimaisen Internet-genren legendoja, mutta näytti kyllä siltä, että toisessa päässä oli rehellinen ja valtakunnanuutisista - virallisista ja radiosta kuultavissa olevista - tunnettu toimija. Mainosrahasta olisi tarve sielläkin päässä.

Hauskaa vappua kaikille!

Psl

Neljän päivän Pasila-putki alkaa olla puolessa. Sunnuntai meni mukavasti Messukeskuksessa pienoismalli-ja lemmikkimessuilla. Arkipäivät kuluvat lääninhallituksen talossa Microsoftin MOSSin parissa.

Kun en tuotetta ole aiemmin tuntenut kuin nimeltä, oli jonkinmoinen yllätys, että SharePoint-palveluiden loogista rakennetta ei voi tuoda suoraan hakemistopalvelusta. Asialle on epäilemättä hyvät teknilliset ja muut perusteet, mutta aika kaukana ollaan keskitetyn hallinnan järjestelmistä, mainostettiin tietohallinnolle ja ylläpidolle asioita miten kauniisti hyvänsä. Ehkä on niin, että yhä edelleen nopeasti kehittyvä ohjelmistoteollisuus ei suo aikaa keskitettyjen ratkaisujen vakiintumiselle. Ei hajautettu hallinta ole ajatuksenakaan kovinkaan outo, kun muistetaan mainittujen tuotteiden alkuperämaan kulttuurinen perintö.

Nuorekkaan ATK-väen joukossa sain tuntea itseni vanhaksi. Opettaja kysyi, kuka tuntee "pingaamisen" etymologian. Muistan tarinan ICMP-kutsujen echo-requestin eli "pingin" ja echo-replyn eli "pongin" virtuaalisesta pöytätennismatsista.

Toisaalta taas en kirjoita Facebookia enkä käytä tietokonetta paljonkaan muihin moderneihin asioihin. Ei tällaisesta sovi olla ainakaan ylpeä.

Kurssi jäi mielenkiintoiseen kohtaan, mutta tekniikkaan liittymättömät työvelvoitteet Vanajan-Hämeessä kutsuvat.

Kuso kulkee

Aamujunassa vanha koulutoveri. Rouva varustelee jalkaväen taisteluajoneuvoja vientiin asiakkaiden toiveiden mukaan.

Hämeenkadulla kirjakaupan ikkunassa toinen opiskelutoveri, tekijänimenä näyttävästi asetellun kirjan kannessa.

Joskus sitä kokee ehtineensä kovin vähän, vaikka vuosia on kulunut verrokkien kanssa yhtäläinen määrä.

Päivälle olisi ollut tarjolla monenlaista ajanvietemahdollisuutta, mutta päätin valita kurssin tietoturvallisuusyrityksessä. Tietoturvallisuutta tosin ei käsitelty - ATK-kurssitusta lienee riittämiin luvassa alkavalla viikolla - vaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun radioliikennettä. Häkkisen herrasväen firma ystävällisesti tarjosi hyvät kurssiolosuhteet. Olen käynyt VAPEPA-viestikurssin tusinan vuotta sitten, ja vaikka edelleen operatiivisessa käytössä on paljon luotettavaa VHF-kaistojen - 68 MHz:n ja 164 MHz:n - radiokalustoa, on viestiliikennekäytäntöä (PDF-tiedosto, 67 kB) hiljattain muutettu viranomaisyhteensopivammaksi. Aiempi käytäntö oli kuulemma merenkulkijoilta lainattua. Poisoppimistarpeen tarve tuli huomattua viime kuussa pidetyssä harjoituksessa piipahtaessani. Päivittäjiä taisi suurin osa kurssilaisista ollakin.

Peruskurssin laajuutta on sitten viime näkemän supistettu kaksi- ja puolipäiväisestä kymmeneen tuntiin. Se on ymmärrettävää, koska yhä vähemmän osallistujia saadaan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestäviin koulutuksiin. Suurin pedagoginen vaikeus tällaisissa muutostilanteissa on epäilemättä kurssisisällön karsiminen. Voiko radiotekniikan perusteita opettaa ilman katsausta sähkömagneettiseen spektriin? Onko amplitudi- ja taajuusmodulaatiota kuvaavien käyrien esittäminen tarpeen, jos päätavoitteena on peruskäyttötaidon opettaminen yhden tai kahden käsiradiopuhelimen käyttöön? Vaikeita valintoja, eikä oikeita vastauksia varmastikaan ole. Pedagogiikka kun ei ole eksakti tiede. Vanhoista oppimismenetelmistä oli säästetty laivanupotuspelin pelaaminen joukkuein radioyhteyden yli. Se on mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus.

Hauskaa oli käydä Finlaysonin tehdasalueen maanalaisissa osissa, joissa rakenteiden aiheuttamat radiosignaalien vaimentumiset ovat melkoisia.

Kotimainen

Valokuvatorstai-blogin aiheena on tänään ollut kotimainen.



Dr16 nro 2806 on kuvattu kotimaisen lumisissa maisemissa Kolarissa 13.3.2008.

Raskas dieselveturi Dr16 on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi kotimaisen veturiteollisuuden tuotteeksi valtion rataverkkoa ajatellen, jos ratakuorma-autoja ja muita työkoneita ei lasketa.

Valtionrautateiden sähköistyshanke alkoi antaa hyötyjään 1960-luvun lopusta alkaen ja vähensi muun käyttövoiman tarvetta vetureissa. Höyryveturin savupilvi haihtui kaupallisesta liikenteestä viimein vuoden 1975 myötä. Mutta jo seuraavan vuosikymmenen alkuun tultaessa oltiin tilanteessa, jossa dieselvetovoimaa tarvittiin lisää. Yhtäältä sähköistys ei ollut edennyt ennakoitua tahtia ja toisaalta junapainot olivat kasvaneet. VR:llä pohdittiin veturien modernisointia ja ryhdyttiin tuunaamaan Hurua. Dr12-sarjan yhteen yksilöön, nroon 2239, vaihdettiin Wärtsilän meridieselmoottori, asennettiin kuppipenkit ja Wunderbaum - tai jotain sinnepäin. Ratkaisu ei ollut onnistunut, koska ratamoottorit eivät kestäneet uuden päämoottorin antamaa tehoa.

Päädyttiin kokonaan uuden veturityypin rakentamiseen, veturin jonka oli määrä korvata vanheneva Dr12. Tampereen paikallisottelun voitti vuonna 1983 Valmet vanhan kilpakumppaninsa Lokomon nenän edestä (kolmas tarjouskilpailuun osallistunut oli pienvetureistaan tunnettu Saalasti, jonka tarjous ei vastannut sellaista raskasta dieselveturia, mitä VR kaipasi) Kuten Dr12-hankinnat aikanaan 1950-luvulla, voitaneen Dr16-hankinnatkin nähdä osana valtion budjettitaloutta ja sitä kautta elinkeino-, alue- ja työllisyyspolitiikkaa. Ilman Dr16-tilauksia Valmetilla olisivat työt uhannet käydä vähiin.

Dr16 oli aikansa kovaa teknologiaa. Ohjausjärjestelmän sydämenä toimi Strömbergin kehittämä Selma2-järjestelmä eli Intelin 8086-prosessori. Noina aikoina olivat sulautettujen järjestelmien ytimet kovaa rautaa kotien viihdelaiteisiin verrattuna: Dr16:n järjestelmiä ohjattiin veturin tyyppimerkinnän kanssa yhteensopivalla väylänleveydellä, kun samoina vuosina markkinoille tulleet kotitietokoneet, Vic20 ja kumppanit, tyytyivät puoleen siitä.

Valmetin tavoite oli kunnianhimoinen. Oli tarkoitus tuottaa paitsi huipputekninen dieselveturi, myös perusrakenne VR:n tulevalle Sr2-sähköveturille. Mahdollisimman monia Dr16:n komponentteja oli suunnitelmien mukaan hyödynnettävissä tulevassa sähköveturissa. Tämä tavoite ei toteutunut, ja uusi sähköveturityyppi hankittiin muuttuneessa toimintaympäristössä, Tamperetta kauempaa ja kovin erinäköisenä kuin Dr16.

Ensimmäinen Dr16 valmistui keväällä 1985. Neljässä ensimmäisessä veturissa - niin sanotuissa protoissa; oikeampi nimi kai olisi esisarja - käytettiin kahta erilaista moottorityyppiä: kaksi ensimmäistä oli varustettu ranskalaisperäisellä Alsthomin Pielstick 12PA4-V-200VG -moottorilla ja toiset kaksi kotimaisella Wärtsilä Vasa 8V22 -moottorilla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan veturit piti varustaa Wärtsilän konein, mutta alkuperäisen mallin osoittauduttua liian painavaksi rakennettiin ensimmäiset veturit ranskalaisella moottorilla varustettuina.

Vaikka alunperin esisarjaan oli haluttu myös kotimainen moottorivaihtoehto, vuonna 1989, kun varsinainen sarjavalmistus alkoi, moottorivalinnassa päädyttiin ranskalaiseen vaihtoehtoon. Syyt olivat moninaiset, eikä yksi vähäisimmistä liene ollut valtion ohjien löyhentyminen elinkeinopolitiikassa. Kotimainen ei ollut oletusarvoisesti ykkössijalla.

Työmatka työväentalolle

Tampereella muistellaan aikaa 90 vuotta sitten ja kuuleman mukaan julkaistaan myös mielenkiintoinen kirja. Kutsuttu on, mutta työ menee hyvienkin harrasteiden edelle.

Tampereen tapahtuman hengessä työmatkalle olisi voinut ottaa mukaan punaisen myrskylyhdyn. Sellainen kai hilattiin tämänpäiväisen seminaaripaikan torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi silloin aikanaan. Toivottavasti pääkaupungin työväentalolla on luvassa rauhallisempaa menoa, vaikka aihe onkin monelta kannalta kiperä. Virallinen tiedote hallituksen eilisen iltakoulun päätöksestä on luvalla tai luvatta sanoen mitäänsanomaton, mutta arvelen keskusviraston, anteeksi asiantuntijaviraston, terävän kärjen puheenvuoroista saatavan tänään enemmän irti.

Kotikylän asemalla seisseen P 272:n nokalla oli Sr2 nro 3235. Uudempi sähköveturityyppi tuon junan edessä on varsin harvinainen näky. Sääli, että aikataulu ei sallinut kyytiä verkkaisen kulkijan mukavissa Esslingen-vaunuissa, vaan piti tyytyä IC²:n ahtauteen.

Koulua päivä- ja iltavuorossa

Työmaalla pääsin parturikampaajaopiskelijoiden harjoitusmaaliksi. Tarvitsivat parrakasta henkilöä. Sääli, että olin ehtinyt parturoida naamaani toissapäivänä, kun ammattiapua olisi ollut saatavilla. En voinut olla sanomatta, että parturintuolissa olo oli kuin Rembrandt van Rijnin taulussa. Käyttämäni kaltainen partamalli on kuulemma nimeltään maisterinparta. Täytyy seuraavalla kerralla tilata amisviikset.

Illalla sain ensiavun kakkospätevyyden ajan tasalle. Kurssi on pidetty neljänä keskiviikkoiltana naapurikylän vanhalla kansakoululla. Toistaiseksi saneeraamaton - tai oikeammin sanottuna kai 1970-luvulla viimeksi saneerattu - vanha koulu ei vihreine lastulevyseinäisine, suuri-ikkunaisine luokkahuoneineen kovin paljon eroa siitä, jossa aikanaan aloitin oman opintieni.

Perinteiseen tapaan viimeisen kurssikerran ohjelmaan kuului paikallisen ensiapuryhmän laatima tehtävärata. Hyviä ja haastavia rasteja, omaan vireystilaan nähden liiankin. Noita asioita maallikko voi tuskin harjoitella liikaa.

Hivenainejakelu joka kotiin

Leppoisan kevätillan haravanvarressa katkaisi yllättävä huomio, kun naapuritaloon kannettiin autolastillista vesikanistereita. Hetkinen, vastaavaa toimintaahan tuli nähtyä eikä edes kovin kauan sitten.

On sitten saatu ikioma pikku vesikriisi kotikulmille. Valkeakoskella katkesi eilen parista kohtaa vesijohtoputki. Katkoskohdista verkostoon joutui tietenkin epäpuhtauksia, kuten rautaa, mangaania ja muuta sakkaa. Tämä luonnollisesti johti Saarioisten elintarviketehtaan tuotannon alasajamiseen. Kun Saarioisten prosessin vedenotto keskeytyi, verkostoon syntynyt paine työnsi sakkaveden VaToViLe-yhteisputkessa vauhdilla kohti naapurikuntia. Valkeakoskella ei sakkavedestä kärsitty, ja tieto tapahtuneesta naapurikuntiin tuli ruskean veden muodossa. Suunnilleen näin uutisoi asiasta Aamulehden verkkosivusto. Tavallaan on ymmärrettävää, että Pirkanmaan vesihuoltoväki haluaisi hoitaa putkirikot kuntoon vähin äänin. Mutta kun kansa Nokia-muistoissaan innostuu panikoimaan - Akaassa on kaupat kuulemma tyhjennetty pullovedestä - voisi kuntien, ja tässä tapauksessa nimenomaan Valkeakosken, tiedotuspolitiikka olla avoimempaa ja nopeampaa.

Tätä onnettomuustilannetta muuten simuloitiin eräässä isohkossa valmiusharjoituksessa Valkeakoskella vuosituhannen vaihteessa. Siinä simulaatiossa muistaakseni oli isompiakin ongelmia kuin kiukkuiset naapurikylän asukkaat.

Tänne asemakaavan ja haja-asutusalueen limes-vyohykkeelle on vesitornilta sen verran matkaa, että ruskeaa vettä ei ole putkista juossut. Ehkä sakat ovat jo huuhtoutuneet matkan varrelle, kun nyt uutisoidaan veden olevan jo kirkasta.

Rouva kevät

Päivän ulkoilutuokio vietettiin haravanvarressa. Sammalsotakauden ensimmäiset haravanvedot on tehty. Kuten kevätharavoinnin aikaan tapana on, Urjalan tie houkutti moottoripyöriä katseltavaksi.



Valokuvaustaidoissani ei ole kehumista, mutta silti pääsin keväisen järven laiturille etsimen taakse. Sikäli on hyvä, että artisti on jo myynyt kesäkeikkansa, ja tarvitsee "promokuvat" vasta jälkikäteen.

Kallis bussimatka

Hämeenlinna on mukava kaupunki, joskin hiukan iso omaan makuuni. Mutta julkinen liikenne siellä on kallista. Kertalippu Vekka-bussilla kustantaa 2,80 euroa, kun Tampereen nyssellä pääsee kahdella. Liikennöijien omistuspohjat ja sitä kautta toimintaperiaatteet toki eroavat toisistaan, samaten kaupunkien koot.

Aamulla rautatieasemalta Aulangolle kulkevat bussit saivat kyytiinsä hyvän joukon matkustajia. ITK-konferenssin juuret juontavat vuoteen 1990. ATK-alan tapahtumat ovat kutistuneet, monet kuihtuneet poiskin, viime vuosikymmenen vaihteen jälkeen, mutta ITK jaksaa yhä.

On myönnettävä, että osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Tuskin nytkään olisin mennyt, ellei olisi pyydetty hetkiseksi puhumaan yhdestä projektista. Minusta tosin on rumaa mennä vanhan Hämeen ytimeen puhumaan Pirkanmaasta, jolla ei maakunnaksi ole oikeastaan mitään historiallista pohjaa. Yritin keventää ja juttelin ICT-yhteiskunnan ubiikkiudesta ammiskulttuurissa, jossa tupla-Weberit ovat statussymboleina antaneet tilaa tuplaydinprosessoreille.

Miespuoliset puhujat saivat keltaisen suikan. Naisille annettiin huivi. Jos suikka olisi ollut oranssi, olisin kirjoittanut siihen Kemppi. Sitten se olisi ollut tyylikäs. Mutta oranssit oli varattu muuhun käyttöön.

Valokuvatorstain rappion estetiikka

Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena rappion estetiikka.



Rappiolla on esteettistä olla. Tämä ei ole Hassisen kone vaan toppakone, Valtionrautateiden vanha raiteentukemiskone.

Raiteentukeminen eli toppaus on yksi radan keskeisiä kunnossapitotöitä. Sen tarkoitus on tiivistää tukikerros - sepeli tai aiemmin yleisesti myös sora - ratapölkkyjen alle niin, että raide säilyy oikeassa asennossaan pystysuunnassa suorassa linjassa. Raiteentukemisella on suuri merkitys kiskojen kulumisen ehkäisemisessä.

Ennen koneiden aikaaraiteentukemistyötä tehtiin käsityönä, jonka suorittivat työkunnat eli topparoikat. Alkujaan tuettavaa raidetta nostettiin puisilla nostokammilla, ja nostetun raiteen alle "topattiin" soraa tai sepeliä lapioin. Sittemmin kiskopainojen ja työn nopeusvaateiden noustessa nostamisessa alettiin käyttää hammastanko- ja ruuvivälitteisiä nostimia. Sepelin alkaessa korvata nopeasti jauhautuvaa soraa tukikerrosmateriaalina alkoi raiteentukeminen käsityönä olla turhan työlästä: sepeli kun on kitkansa ja karkeutensa vuoksi raskaampaa topattavaa kuin sora.

Vuonna 1954 - samoihin aikoihin, kun tehtiin suurisuuntaisia suunnitelmia höyryveturien korvaamisesta dieselvetovoimalla ja hankittiin ensimmäisiä dieselveturi- ja kiskoautosarjoja - Valtionrautatiet osti kaksi konevoimalla toimivaa raiteentukemiskonetta. Koneet olivat raskastekoisia, ja niiden siirtäminen radalta sivuun oli hankalaa. Tuettava rataosa oli varattava ratatyölle pitkäksi aikaa kerrallaan, kun tukemiskoneita ei helposti saanut sivuun väistämään junaliikennettä. Vuosina 1958-59 VR hankki kaksi hieman aikaisempaa kevyempää raiteentukemiskonetta tyypiltään Matisa B-27. Koneet valmisti sveitsiläinen Matériel Industriel S.A., joka on edelleen mukana ratatyökonebisneksessä. Nämä koneet tekivät hyvää jälkeä, mutta työvauhti oli varsin hidas. Vaikka ne saikin tarvittaessa radan sivuun edeltäjiään helpommin, johti verkkainen työvauhti myös niiden käyttämiseen sellaisissa kohteissa, joissa rataosa sai olla pitkän varattuna ratatöille. Näitä olivat mm. perusparannus- ja pölkynvaihtotyömaat.

VR:n historiikki 1962-97 kertoo, että Matisa-tukemiskoneet olisi romutettu vuoteen 1984 mennessä. Näin ei ole, vaan kuvan esittämä Matisa B-27 seisoo tänäkin päivänä Toijalan veturitallin länsipäädyssä. Laite kuuluu Suomen Rautatiemuseon omistukseen, mutta on jäänyt viimeisimpään aktiiviaikaiseen sijoituspaikkaansa. Sille ei ikävä kyllä ole toistaiseksi tarjota asiallista säilytystilaa sen paremmin Toijalassa kuin Hyvinkäällä, mistä rappion estetiikka kertoo karua kieltään.

Raiteentukemiskoneet saivat vuoden 1976 paikkeilla sarjamerkin Ttk1, joka VR:n tuolloisen nimeämiskäytännön mukaan tarkoittaa "Työkone tukemiskone 1". Sama sarjamerkki on uusiokäytössä nykyään hieman erinäköisellä tukemiskoneella. Minnehän uudempi Ttk1 aikanaan mahdutaan museoimaan, kun pienelle edeltäjällekään ei sisätilaa löydy?

Koulumatkalla

Opiskelu on sen verran kiivastahtisempaa kuin esimerkiksi opetusalan viranomaistoiminta, että pääkaupunkiseudulle on matkattava täpötäydellä IC² 164:llä leppoisamman P 274:n sijasta - sekin kulkisi päivittäin kuunvaihteeseen saakka. Ei ollut huono idea hankkia lippuja ajoissa. Sama päti eiliseen paluujunaan, Oulun IC 55:een.

Informaatioyhteiskunta ei ole tällä matkalla kovin vahvoilla. Amilon akku alkaa väsähtää riittäen täyteen ladattuna juuri sopivasti Tikkurilaan saakka. Dna:n "mokkula" puolestaan toimii pääradan varressa vain paikoin ja pääosin GPRS-nopeudella. Ehkäpä DNA on suunnattu city- ja nauhakaupunkiväestön sijasta maakuntien ihmisille. Ainakin Tampereelta Ylivieskaan se toimi kokolailla keskeytymättä vähintään EDGE-tahtiin. Tai sitten Sm3:n runko aiheuttaa vähemmän vaimentumisia kuin IC²-vaunujen. Toisaalta Soneran kanssa ei tälläkään reitillä ole ollut ongelmia.

Jos eilen oli oppiaineena kaupallisia aineita, on tänään yhteiskuntaopin tunteja. Liian paljon on tullut oltua poissa työmaalta. Toisaalta toimintaympäristö on sellainen, että työmaa on - ja pitää olla - varsin laaja käsite. Omien seinien sisään linnoittautuminen on huono tie. Opiskelu on toki itsekäs tapa viettää päivää, mutta arvelen hyötyjen kuitenkin korvaavan poissaolohaitat. Olen vitsaillut, että johtamisen erikoisammattitutkinto on nopea herrahissi. Ajallisesti ei aivan yhtä nopea kuin sotaväen johtajakoulutusohjelmat, mutta paljon löysätahtisempi. En ole toistaiseksi saanut aikaan ainuttakaan rekisteröitävää opintosuoritusta, mutta koulutuksen aikana olen silti päätynyt ensin apulaisjohtamaan ja sittemmin johtamaan seutukunnallista ammatillista oppilaitosta. Toki vain tilapäisesti. Jos kerran "JET" tarjoaa kaltaiselleni vähemmän kunnianhimoiselle ja heikommin urakehityssuuntautuneelle tällaisia tehtäviä, millaista tulosta omalla urallaan saisikaan aikaan joku pyrkivämpi persoona. No, vaikka mielelläni ammatillisia tutkintoja markkinoinkin, takuuta en uskalla luvata.

Edellisiin täysin liittymättä, mutta koulutusaiheessa pysyen. Helsingin yliopistossa toimii humanististen aineiden - käytännössä kielten - aineenopettajakoulutuksen kehittämisverkosto. Sen nimi on AinO. Nimi johtuu aineenopettajista, mutta kun kerran kaikenlainen sukupuolittaminen on nykyään muotia, sitä voinee pitää jossain määrin feminiinisenä. Jos taas toisaalta pidetään joidenkin asioiden - kuten (ainakin joidenkin alojen) opettajuuden - sukupuolittumista haasteena tai jopa ongelmana, miksi asiantilaa pitäisi vahvistaa nimeämispolitiikalla? Esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellis-teknisen opetuksen kehittämiskeskus on tyytynyt neutraaliin LUMA-nimeen. Eikö AinOn tilalle olisi kelvannut LUMA-hengessä vaikka HIKI (historia ja kielet; josko historioitsijatkin olisivat silloin nykyistä aktiivisemmin toiminnassa mukana) tai joku latinajohdannainen hyvässä EU-hengessä?

Vai haluaako Aino vihjata, että miespuolisten ei sovi olla kiinnostuneita humanistisista aineista? Pitäkööt alkuaineensa ja yhtälönsä, ohjelmointikielensä ja paperikoneensa? Ei näin.

Koulutuspäivän peruskoulumuistoja

Peruskouluaikoinani oli kansalaistaito-niminen oppiaine, jota opiskeltiin tunnin verran viikossa viidenneltä kahdeksannelle luokalle, jos oikein muistan. Minulle sitä opetti yläasteella Putte. Hän oli monitaitoinen opettaja, jolla oli pelkän opin lisäksi runsain mitoin sivistystä jaettavana oppilailleen. Niin kai oli asianlaita monilla entisillä kansalaiskoulun opettajilla, jotka peruskoulujärjestelmän myötä olivat päässeet tai joutuneet niinsanottujen yleisaineiden opettajiksi. Puten teknillinen tietämys mopoista, moottoreista ja sen sellaisesta tärkeästä oli niin korkeaa luokkaa, että se sai villimmätkin murrosikäiset pojat käyttäytymään tunneilla suhteellisen asiallisesti. Sekin tiedettiin - joskaan asiaa ei ehkä pidetty kovin kiinnostavana - että pirkanmaalaisissa kirjallisuuspiireissä Putte tunnettiin Pentti Pajan nimellä. Oikea sukunimi oli Keskinen.

Erään tunnin aluksi Putte ryhtyi sanaakaan sanomatta piirtämään liitutaululle viivastoa. Viivoja - suorempia ja vinompia, Putte kun ei sortunut taiteellista vapautta rajoittavan viivaimen käyttöön - syntyi verkkaisesti ja lopulta ne täyttivät koko taulun. Monen muun opettajan tunnilla häinä olisi alkanut moneen kertaan, mutta Puten piirroksen valmistumista odotettiin maltillisesti. Jotkut ehkä jopa kiinnostuneina.

Oppitunnin aiheena oli kirjanpidon alkeet. Se oli vanhan kansalaiskoulun oppiaineita, joita Putte katsoi asialliseksi opettaa peruskoulunkin puolella. Toki jotkut opiskelivat valinnaisena aineena niinsanottuja kaupallisia aineita, joissa aiheeseen perehdyttiin jo hiukan ammatillisemmastakin näkökulmasta - "kaupallisten" yksi tarkoitus kai oli valmistaa kauppaoppilaitosten opintoihin.

Puten kirjanpidon opetuksesta en muista muuta kuin oppitunnin alkuhetket. En muista kaupallisten aineiden tunneiltakaan. Joskus myöhemmin tentin "Intermediate microeconomicsia" ja "Talousyksiköiden toimintaa". En voi väittää olevani talousnero.

Tänään vietin päivän Vantaalla kurssittamassa itseäni aiheena mikäpä muukaan kuin talous. Tiiviiseen päivään mahtui monenlaista asiaa myyntikatteista ja hinnoittelusta investointilaskentaan. Olen aina ollut varsin huono matematiikassa ja laskemisessa. Mutta silti yleensä pidän niistä. Sanoin vierustoverille pyrkiväni kauppaopistoon. Yllätin itseni ratkaisemalla yhden tehtävän ensimmäisen asteen yhtälön avulla (ja vieläpä ratkaisemalla sen oikein). Mallivastauksessa oli käytetty erilaista, varmaankin ekonomimaisempaa mutta minusta monimutkaista, tapaa. Hatunnosto peruskoululle ja perustaidoille.

Kurssipäivään oli pyydetty ottamaan laskin mukaan. Minulla on syksyllä 1982 hankittu Canon F-56 -mallinen laskin. Se toimii sormiparistoilla ja osaa peruslaskutoimitusten lisäksi muutaman trigonometrisen ja tilastollisen funktion. Uskollinen nykymatkakumppanini Amilo olisi tarjonnut OpenOfficen palveluksia, mutta laskimen käyttö tuntui hauskemmalta. Erityisen hauskaa oli laskea laskimella, joka on hankittu samana vuonna kuin historiankirjat tietävät Excelin edeltäjän, CP/M-järjestelmien Multiplanin, julkistetun. Mikä mahtaisi olla Multiplanin tai ensimmäisten Excelien käyttökelpoisuus nykyisissä PC-koneissa? Yhtä kaikki, Canon F-56 yli neljännesvuosisadan ikäisellä "hardwarellaan" ja "softwarellaan" toimii yhä moitteetta.

Sunnuntai rutiinien parissa

Aika mones sunnuntai, joka on koostunut verraten myöhäisestä aamiaisesta, puolipakollisten yhdistysrutiinien kanssa puoli-intensiivisesti puuhastelusta, kuntosalilla käymisestä, ruoan valmistuksesta, aterioinnista ja taiji-treeneistä. Salilla rikoin uhkaavan vakiintuneeksi käyvää "ohjelmaani" sivutaivutusta smith-laitteen kanssa. Vapailla painoilla on tosissaan treenaavien mielestä selkeät etunsa, mutta minusta oli mukavaa, kun tangon vakioitu liikesuunta ei johda vartaloa taipumaan muussa kuin sivusuunnassa. Toista muutosta ennakoi kevään viimeinen taiji-harjoitus. Lyhyt treenikausi johtuu työväenopiston, laajemminkin vapaan sivistystyön, lukukausiperinteistä, jotka taas juontavat juurensa menneiden aikojen suomalaisen yhteiskunnan vuodenkiertoon.

Ei rutiineista voi valittaa, päinvastoin. Varsinkin kun niitä saa harjoittaa sydänystävän kanssa.

Rautatieuutisia

Kotikylän rautatieasema on yhä hiljaisempi paikka, ja lipunmyyntikin uhkaa loppua kuluvan vuoden aikana. Yläkerran hulppeat neuvottelutilat pääsivät päiväksi arvoiseensa käyttöön, kun museorautatieväki sekä liikenneministeriön ja rautatieviraston väki tapasi toisiaan. Esko ja kumppanit olivat nähneet ison vaivan järjestelyissä.

Reilusti enemmänkin väkeä olisi paikalle mahtunut kuulemaan rautatieliikenteen tulevaisuutta koskevista kysymyksistä niin normaalin kuin museoliikenteenkin kannalta. Kun rautatieharrastajien yhteenliittymää vuoden 1990 syksyllä samoissa huoneissa perustettiin, olivat haasteet nykyistä pienempiä - lähinnä yhteisten esinehankintakäytäntöjen sopimista - mutta osallistujia paljon tämänpäiväistä enemmän.

Suomen rautatiesäännöstö uudistuu EU-sääntelyn hengessä. Kuten kansallista lainsäädäntöä ohjaavat eurooppaoikeuden säädökset, ohjaavat rautatieliikenteen säännöstöä YTEt eli yhteensopivuuden tekniset eritelmät. Ajatus maanosan laajuisesta rautatiekuljetusverkosta on unionin hallinnossa niin hyvin omaksuttu, että kuuleman mukaan komissiosta on viime aikoina aivan vakavalla naamalla tiedusteltu, eikö Suomi voisi muuttaa raideleveyttään yleiseurooppalaiseen 1435 mm:iin.

Marraskuussa siirtyy historiaan Junaturvallisuussääntö-niminen instituutio. Se korvataan neljällä sääntökokoelmalla, jotka ovat:
- Rautatiejärjestelmän liikennöinti ja ratatyö
- Rautatiejärjestelmän opasteet, opastimet ja liikennöintiin liittyvät merkit
- Rautatiejärjestelmän viestintä
- Junan jarrutuskyky sekä jarrujen tarkastus ja koettelu.

Opasteita koskeviin sääntöihin sisältyy mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus. Opastimien ja opasteiden esitystapa on nyt valittu opaste- ei opastinlähtöisesti. Vanhaan perinteeseen kuului esittää asia opastinlähtöisesti, toisin sanoen kerrottiin, mitä opasteita milläkin opastimella annetaan (esimerkki vuoden 1996 Jt:stä). Uudessa sääntökokoelmassa tämä on käännetty niin päin, että esitetään miltä määrätty opaste näyttää eri opastimilla annettuna. Näin ollen lukija ei joudu selaamaan liikennöinnin kannalta ensisijaista asiaa eli määrättyä opastetta toissijaisten asioiden eli opastintyyppien mukaan tehdystä jäsentelystä.

Museorautatiekaluston osalta huolestuttavaa on, että rautatievirastossa tekeillä olevaan museoliikennemääräykseen todella sisältyy kohta, jonka mukaan Seuraavana luetelluilla rataosuuksilla museokalusto ei saa liikennöidä junana. Rajoitus ei koske junan lähtemistä liikennepaikalta rataosuudelle eikä junan saapumista liikennepaikalle rataosuudelta.
Helsinki-Turku
Helsinki-Tampere-Parkano-Kokkola-Oulu-Kemi
Kerava-Imatra-Joensuu-Kontiomäki-Oulu
Riihimäki-Lahti
Toijala-Turku
Pori/Rauma-Tampere-Jämsä-Jyväskylä-Pieksämäki
Kotka/Hamina-Kuopio-Kontiomäki.

Museojunien kaikenlainen ajaminen siirtoja myöten on määräyksen myötä lakkaamassa kaikkialla niinsanotulla runkoverkolla (mitä sanaa kuulemma ei valtionhallinnossa ole tänä päivänä korrektia käyttää). Eräiltä muiltakin radoilta - vaikkapa Porvoon ja Valkeakosken radoilta - museoliikenteen lopettaisi määräys, joka kieltää matkustajajunien ajamisen vaihtotyönä. Sen kaltaisessa, nyt pannaan joutuvassa, toiminnassa tuli oltua mukana ainakin viime elokuussa.

Totesin, että esitelmöitsijän Powerpoint-tiedoston ja projektoriin kytketyn tietokoneeni OpenOfficen väliltä taisi puuttua YTE. Toivottavasti YTE kuitenkin löytyy varsinaisista asioista rautatieviraston ja museoliikennöitsijöiden etujärjestön RMHL:n kesken.

Liikenneministeriön puheenvuorossa selostettiin liikennepoliittista selontekoa. Ministeriöiden hallinnonalojen nykyohjelmien tapaan kyseessä on - ainakin rautatieliikenteen kannalta - runsaahkosti sanoja mutta vähänlaisesti sisältöä (toinen vastaava ohjelmajulistus on opetusministeriön "KESUna" tunnettu lähitulevaisuusohjelma).Liikennepoliittinen selonteko asettaa niukasti tavoitteita ja tarjoaa niiden saavuttamiseen vielä niukemmin resursseja. Rataverkon konkreettinen kehittäminen tapahtuu kehitysaluepolitiikan hengessä - mikä sinänsä on arvokasta, mutta tuskin riittävää ainakaan ilmastonmuutoshaasteisiin vastaamisen kannalta - sekä ensisijaisesti tavaraliikennettä ajatellen.

Sorvien äärellä

Sadan tonnin kappaleita majesteetillisen verkkaisesti työstävät sorvit ovat vaikuttavaa katsottavaa. Ainakin kun niitä on nähtävillä viisi tehdashallillista.

Paperikonevalmistajien keskuudessa ennakoidaan globaalien markkinoiden kasvavan vuoteen 2020 saakka. Kasvu tapahtuu pääosin Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa - Japania lukuunottamatta. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suunta on päinvastainen, mutta Kiinan volyymi huolehtii kasvu-uralla pysymisestä. Keskipitkän keston historiallisia ilmiöitä tarkastellen voisi läntisen maailman nykysuunnan arvella ennakoivan sitä, mikä on globaali trendi muutaman vuosikymmenen päästä.

Yhtä kaikki ainakin valmistaja sanoo paperikoneiden Mersujen - sarjatuotantoautomerkki on varmaankin huono vertailukohta - syntyvän Rautpohjassa. Tuotantoa siirretään asiakkaiden lähelle, eli itään, mutta tietyn tason koneet halutaan tehdä siellä, missä niitä on totuttu tekemään.

Laatu-termin tai tuotantomenetelmien kehittyneisyyden ulottuvuudet eivät tällä tasolla kytkeydy pelkkään laskennalliseen tehokkuuteen. Manuaalisia työstökoneita, monet 1960-luvulla käyttöön otettuja, on yhä paljon, vaikka uutta työstökonekantaa asennetaan jatkuvasti. Škoda luki monessa järeässä koneessa, niin vanhemmissa kuin uudemmissakin. Uusi laakapora alkaa tehdä lastua kesäkuussa, ja luottorakennusliike tekee petiä toiselle myöhemmin käyttöön tulevalle. Tiettyjen osien hionnassa robotit on poistettu käytöstä ja korvattu kokeneiden silmä- ja käsiparien yhteistyöllä. Kuulemma laadunvarmistuksen vuoksi.

Toimihenkilöitä on moninkertaisesti työntekijöihin nähden. Se yhdessä perinteisten työstömenetelmien kanssa on mielenkiintoinen yhtälö, jonka tuloksena ilmeisesti tehdään tämän päivän raskaan konepajateollisuuden kovia tuloksia.

Silti nimenomaan työntekijöistä on pula. Perinteinen Valmetin konepajakoulu, sittemmin ulkoistettu ja niinsanotuksi teollisuuden oppimispaikaksi muutettu, sulkee ovensa pian. Uusia koneistajia tarvitaan, ja hämäläisjoukolla kiiruhdimme Pönttövuoren tunnelin läpi tarjoamaan apua. Onnistunut retki, ja Rautpohjaa pätevämpää näyttötutkintokumppania on vaikea kuvitella. Muodollisetkin asiat olivat jo valmiiksi selvemmät kuin monessa oppilaitoksessa.

Paluumatkan päätin tehdä Haapamäen kautta. Lippukassa kummasteli ja konduktööri katsoi lippua pitkään. Mutta poikittaisliikenteen verkkainen vauhti, jatkuvakiskoraiteettomuuden äänimaisema ja dieselin tuoksu ovat sopiva tapa palata kotiin mainituntyyppisen teollisuuden ääreltä. Ehkäpä Haapamäeltä eteenpäin pääsee tekemisiin taas Škodan kanssa. Alkuviikosta kun pääsin Dm12-kyydin, nykypäivän "Lättähatun", makuun.



(Edit: Olihan se Dm12, nro 4403, kun vei Haapamäeltä Tampereelle. Vaunu on sympaattinen ja siinä on ruma, lättähattumaisen repivä ääni varsinkin kiihdytettäessä. Vilppulan ja Juupajoen välillä, noin kilometrillä 263, kuljettaja joutui hidastamaan ja viheltimellä häätämään hirven pois radalta. Komea eläin kiiruhti metsään. Vilppulassa katseli arvokkaan näköinen virkapukuinen ovelta, jossa luki Junasuorittaja. Mutta punainen koppalakki puuttui.)

Huomenna ei tarvitse lähteä kauas, vaan Hervantaan.

Suunta pohjoiseen

En ole luopunut työtehtävistäni ja asemalaiturilta selvisin ilman sydänkohtausta. Ei kylläkään ollut everstejä ja kansanjoukkoja saattamassa. Mutta joka tapauksessa minulla on viikset ja lähdin Nivalaan.

Maanantaiaamupäivän junat pohjoisen suuntaan eivät ole kovin täynnä. IC² toi Tampereelle, sieltä jatkaa Pendolino Ylivieskaan saakka ja loppupätkän pääsee taajamajunan kyydissä. Viimeksimainitun kokoonpano - kuten poikittaisliikenteen taajamajunilla yleensä - on mielenkiintoista nähdä. Pendolino lähti kymmenkunta minuuttia myöhässä, mutta saa paljon anteeksi joka istuinpaikalla tarjottavan virtapistokkeen ansiosta. Dna:n "mokkulakin" toimii yllättävän hyvin, peräti EDGE-nopeudella.

Tällä reissulla olen nähnyt Ratahallintokeskuksen lipuntarkastajia kaksi kertaa niin tiheästi kuin tätä ennen yhteensä - ja sentään matkustan jonkin verran junalla. Samat RHK:n miehet kuin ratsasivat IC² nro 85:n matkustajat näyttävät jatkavan pohjoiseen S 45:llä.

Vuodenaikojen siirtymäriitit

Vuodenaikojen siirtymäriitteihin kuuluu suksien varastorasvaaminen ja auton niinsanottu renkaanvaihto.

Kuumailmapuhallin palveli taas hyvin pohjanpuhdistuksessa. Kovin monen kelin voiteita niihin ei huonolumisena talvena ehditty levittää.

Renkaanvaihdossa työkaluiksi riittivät tunkki, hylsyavain ja momenttiväännin. Noin pienellä arsenaalilla pelatessa mieleen tuli, että renkaanvaihto-termi, siten kuin termiä yleensä käytetään, on virheellinen. Oikein olisi puhua pyörien vaihtamisesta. Se on kuin komponentin vaihto tietokoneeseen. Varsinaiseen renkaanvaihtoon liittyviä toimenpiteitä tasapainotuksineen kaikkineen kovin harva taitaa pystyä kotioloissa tekemään. Renkaanvaihdon, silloin kun se on tarpeen ollut, olen aina teetättänyt ammattilaisilla. on kotikonsteinkin ihan mukavaa sunnuntai-iltapäivän puuhaa.

Windows Update -ongelma Vistassa

Lauantaina osui eteen erikoinen ongelma Windows Vista -käyttöjärjestelmällä - kyseessä oli suomenkielinen Business-versio - varustetussa PC-työasemassa. Tulkoon tämä kerrotuksi, jos asiasta jollekulle "googlettajalle" joskus olisi apua.

Ongelma ilmeni siten, että Windows Update -palvelu ei pystynyt tarkistamaan päivityksiä. Windows toki ilmoitti asiasta. Toinen oire oli, että Ohjauspaneeli-sovellus ei suostunut avautumaan. Mahdollisia syitä saattaa olla useita, mutta tässä tapauksessa alkujuureksi osoittautui toimimaton ohjelmistojen käyttöoikeuspalvelu eli SLSVC (Software Licensing Service). Sen, onko syypäänä juuri tämä palvelu, voi tarkistaa palvelulistasta. Kun kerran Ohjauspaneeli ei toimi, pitää lista avata perinteiseen "MCSE-tyyliin" antamalla komentokehotteessa komento MMC ja Microsoft management console -ikkunassa avaamalla Windows-kansion alla olevasta System32-alikansiosta tiedosto SERVICES.MSC. Avautuvasta listasta etsitään Ohjelmistojen käyttöoikeudet -palvelu. Kaksoisklikataan sitä ja katsotaan palvelun tila. Jos palvelu on käynnistetty, vika on jossakin muualla. Jos taas palvelu on pysäytetty, voidaan yrittää käynnistää se.

Jos käynnistys onnistuu, ongelma ratkennee koneen uudelleenkäynnistyksen jälkeen. Mutta jos käynnistysyritys tarjoaa virheilmoituksen, on jatkettava korjaamista seuraavasti:

Avataan komentokehote ja CD-käskyllä siirrytään alikansioon C:\Windows\ServiceProfiles\NetworkService\AppData\Roaming\Microsoft\SoftwareLicensing (toki alkuosan C:\Windows-määrityksen voi korvata käyttämällä ympäristömuuttujaa %windir%).

Nimetään uudelleen tiedosto TOKENS.DAT esimerkiksi käskyllä rename  tokens.dat tokens.old. Tarkoitus on saada tiedosto pois Windowsin näkyvistä, eli sen voisi vaikka poistaa. Mutta turvallisempi keino on uudelleennimeäminen.

Siirrytään Windowsin alikansioon SYSTEM32 vaikkapa näin: cd C:\Windows\system32 (ja taas DOS-fakiiri käyttäisi alkuosassa mieluummin %windir%-ympäristömuuttujaa).

Käynnistetään SLSVC-palvelu uudelleen nyt, kun toimimaton TOKENS.DAT-tiedosto on pois pelistä. Tämä tehdään käskyllä net start slsvc.

Tämän jälkeen kirjoitutetaan järjestelmän sisältämän WHS-skriptin avulla uudelleen Windowsin käyttöoikeustiedostot eli "asennetaan lisenssit". Tämä tehdään käskyllä cscript slmgr.vbs -rilc.

Nyt kone pitää käynnistää uudelleen, vaikka Windows ei sitä pyydäkään. Uudelleenkäynnistyksen yhteydessä jouduttaneen antamaan Windowsin tuoteaktivointikoodi (joka laillisesti hankituissa järjestelmissä löytynee esimerkiksi asennuslevypaketista tai tietokoneen kyljessä olevasta tarrasta). Uudelleenkäynnistyksen jälkeen seuraa korjauksen mielenkiintoisin vaihe, kun Windows - työpöydän alakulmassa olevalla tekstillä - ilmoittaa, että kyseessä ei muka ole aito Windows-versio. Tämä Windowsin harhakäsitys johtuu siitä, että tuoteaktivointikoodi ei ole vielä välittynyt edellä uudelleenkirjoitetuille käyttöoikeustiedostoille. Kone tulee käynnistää vielä tisen kerran uudelleen, jolloin asioiden, myös Windows Updaten ja Ohjauspaneelin, pitäisi viimeinkin toimia oikein.

Ei ole kovin vaikea ymmärtää niitä mielipiteitä, joiden mukaan Windowsin aitoudenvarmistusmenetelmät ovat menneet pahasti käytettävyyden edelle. Itse asiassa koko mainittua ongelmaa tuskin olisi, jos näitä menetelmiä ei olisi integroitu käyttöjärjestelmään. Se lienee nykyteknologian kyseessä ollen pakko hyväksyä, että tiedostot saattavat eri yhteyksissä korruptoitua fyysisten tai ohjelmallisten vikojen vuoksi. Käyttäjän kannalta on ikävää, jos käyttöjärjestelmän toiminnot tässä kohden lisäävät haittavaikutuksia.

Äijyys koetuksella?

Eilen kävin lähes pakon sanelemana kenkäkaupassa, josta poistuin pankkitili kahta kenkäparia köyhempänä. Enpä ole ennen ostanut kaksia kerralla.

Kenkäkaupasta kansalaisopiston kurssille, jossa olin ainoa miespuolinen. Kurssin aihe oli kyllä karskimmasta päästä.

Elvytysohjeita muutettiin jo vuosia sitten, mutta vanha tapa on painunut liian syvälle mieleen. Sitten viime kurssin on myös painelukohtaa vaihdettu. Enää ei etsitä processus xiphoideuksen alareunaa ja siitä kahta sormenleveyttä, vaan toimitaan suoraviivaisemmin.

Tätä menoa alan aamuisin ajaa partaani pienemmällä kirveellä. Mihin tämä vielä johtaa? Ehkä hankin korvakorut ja kumisuikan ja yllätän toverit veturitallilla.

Valokuvatorstain mörkö

Valokuvatorstai-blogissa on aiheena mörkö.



Makuja on monia ja tiedän monien veturinystävien loukkaantuvan, mutta on se "Huru" aikamoinen mörkö. Ainakin tämä syksyllä 2004 romutettu nro 2234 näytti elämänsä ehtoolla sellaiselta.