Parturointia ja Ba tuan ginia

Vapaat sunnuntait eivät tässä torpassa ole aivan itsestäänselvyys. Tänään sellaisesta päästiin nauttimaan. Aamupäivä laiskoteltiin. Iltapäivän aluksi pihalle parturiin. Lämpimään vuodenaikaan tykkään hoitaa pihalla pää- ja naamakarvojen koneellisen siistimisen. Peilin saa ripustettua liiterin seinään ja jatkojohtokela tarjoaa sähkön autotallista. Muutamat kylän parturiliikkeistä tarjoaisivat ilmaiseksi hiustyyliini sopivan ajon, mutta kun kone on akanaan tullut kotiin ostettua, miksi suotta käydä jonottamassa ja siten jonoa pitkittämässä.

Edellisestä tuli mieleeni taannoin pohdiskelemani asia, miksi tupakanpoltto on melko suosittua parturikampaajien keskuudessa. Vuosi tai pari sitten tulin jostakin syystä käyneeksi työmaallani parturissa. Opiskelijatyö ammattikoululla on laadukasta ja ilmaista. Mutta en voi sanoa, että voimakkaasti tupakantuoksuinen hengitys niinkin lähellä kasvoja kuin parturin työnkuvaan kuuluu, olisi ollut erityisen miellyttävä kokemus.

Tämänpäiväistä hiusten ajelijaa olisi mielellään vaikka suukottanut :-)

Käväistiin nostelemassa rautaa kuntosalilla. Kuuleman mukaan isoissa kaupungeissa kuntosalin käyttäjän pitää sitoutua kalliisiin jäsenyyksiin (toki kai niissäkin on urheiluseurojen omistamia tai muutoin vähemmän kaupallisia saleja), mutta pikkutaajamassa lysti on halpaa. Yritin tehdä kulmatangolla ranskalaista punnerrusta oikeaoppisesti, siihen tyyliin, mitä kesällä urheiluopistoviikolla opetettiin. Siinä ei meikäläisen sovi ladata tankoon kovinkaan paljon rautaa. Ylipäätään olisi kai hyvä treenata enemmän vapailla painoilla. Sen sanotaan kehittävän myös koordinaatiota enemmän kuin erilaisilla laitteilla puskemisen.

Koordinaatiota treenailtiin siten illalla työväenopiston salilla taijin merkeissä. Jukka veti tällä kertaa treenit. Taiji-harjoittelu perustuu vahvasti liikesarjaan, jota japanilaisperäisten kamppailulajien harrastaja kutsuisi kataksi. Kiinassa 1950-luvulla kansalliseksi liikuntamuodoksi kehitetty ns. 24 liikkeen sarja eli Beijing-muoto on pääasiallinen harjoittelumuoto. Tänään oheisohjelmana oli myös toinen liikesarja, kahdeksanosainen Ba tuan gin, jonka nimeä ei tiettävästi ole suomennettu. Kyseessä on qikong-nimellä tunnettujen harjoitusmenetelmien klassikko, vanhimpia ellei vanhin muistiin merkitty tuonkaltainen liikesarja, johon monen kamppailulajin historiaa koskevissa kirjoituksissa viitataan. Kyse ei ole varsinaisesti kamppailutekniikoista, vaan voimistelusta, jota tosin sotilaatkin ovat harjoittaneet. Erityisen vaikealta tuo ei tuntunut, kevyemmältä voimavaatimusten puolesta kuin kuntosalin painopakat, eivätkä liikkuvuushaasteetkaan olleet Beijing-muodon luokkaa. Ilmeisesti sitä pitäisi tehdä eri tavalla ja vaatia itseltään enemmän. Joka tapauksessa mielenkiintoista oli tuohon omakohtaisesti tutustua.

Torpan kauniimpi asukas katselee netistä piirrettyä, jossa uusi uljas Sm1 jättää kiihdyttäessään "Hurun" vetämän pikajunan kuin seisomaan. Muistan, miten monet pitivät sähköjunien kiihtyvyyttä hurjana 1970-luvun henkilöautokyytiinkin verrattuna, ja olihan se sitä. Toisessa pätkässä syntyy Hr12 nro 2217, 1980-90-lukujen taitteessa Toijalassa museoveturina seissyt yksilö, joka vuonna 1991 joutui romutukseen, kun VR oli epähuomiossa myynyt romuttajalle yhden veturin enemmän kuin heillä oli varattuna. Onni onnettomuudessa, koska hyvitykseksi museoon saatiin tilalle peruskunnoltaan parempi ja siten entisöintiaihioksi soveltuvampi sarjan viimeinen eli nro 2241.

Mikkelinpäivän aattona

Uni maittoi kahdeksaan. Viikolla puolisoni löysi sänkyyn muumilakanat. Aamupäivän pilvet roikkuivat matalalla, mutta eivät kiusannet petivaatteiden ulkoiluttajia.

Ballerina ystävättärineen lähti Tampereelle tutkailemaan tanssiesityksiä. Minun matkani vei työmaalle. Lauantai on hyvä aika käyttää isoa verkkotulostinta allekirjoitettavien ja arkistoitavien suoltamiseen. Kuten arvelin, aikaa meni Tampereelle lähteviin autoihin saakka. Niinpä kotiin Sm4:n kyydissä. Pyörän telineestä nostamista säestivät ehtookellot.

Vaihteeksi Tampereella

Työreissut ovat tupanneet suuntautumaan etelärannikolle. Tampere on jäänyt vähemmälle. Tänä iltapäivänä sentään oppisopimuskeskukselle. Vanhaa perua olin etukäteen ajatellut jääväni linja-autosta Pirkanmaan ammattikoulun, sittemmin Pirkanmaan taitokeskuksen ja nykyisin koulutuskonsernikuntayhtymän (kaikki kunnia keksijöilleen tästä hienosta yhdyssanasta) ammattiopiston Ajokinkujan toimipisteen kohdalla. Muistin ajoissa, että oppisopimusväki on jo pari vuotta sitten muuttanut paikalliseen latinalaiskortteliin - historiallisemmin oikeampaa olisi kai kutsua noita tienoita Osuuskaupan kortteliksi - enkä jäänyt autosta vanhalla kohdalla. Aikataulu oli sen verran väljä, että ennen kokousta ajattelin nauttia kahvi- tai teekupillisen yliopiston alakuppilassa. Turha ajatus, kun myyntitiski oli remontissa.

Kotiinpäin palatessa näkyi remontissa olevan rautatieaseman lipputoimistokin.

Illalla hetkiseksi tatamille. Alkulämmittelyssä asiallista perustekniikkaa ensin yksin, sitten kaverin kanssa.

En viihtynyt kauaa. Paloasemalla odottava kokous oli hyvä syy poistua kesken. Toinen hyvä syy oli jo tullut kuperkeikkailussa. Jossakin alavatsan seutuvilla vihlaisi ilkeästi. Pitäisi heittää kuperkeikkaa, kärrynpyörää (joissa omani tuovat mieleen vanhan Spede-filmin, jossa muinaisaikojen talonpoikien surkeaa asemaa kuvattiin nelikulmaisilla rattaanpyörillä) ja itseään ylipäätään enemmän, jotta ruumis olisi tottuneempi.

Joukkoliikenne ja tehokkuus

Tehokkuuden kannalta joukkoliikenne ei liene hyvä asia. Se pakottaa toimijat pois näiden oman tehokkuuden kannalta optimaalisista aikatauluista ja asettaa niiden tilalle uudet, jotka toimijoiden tehokkuuden kannalta ovat usein stokastiset.

Liikenne halutaan nähdä tuotannollisena alana eikä esimerkiksi terveydenhuollon tai koulutuksen kaltaisena tukitoimialana. Siksi ainakaan henkilöliikenteelle ei haluta asettaa juurikaan tehokkuusvaatimuksia toimijoiden omista lähtökohdista, vaan liikenne itse saa pitkälti määrittää oman tehokkuutensa kriteerit.

Toisaalta joukkoliikenne aikatauluineen synnyttää myös tehokkuutta luovaa(?) niukkuutta. Asioiden on rullattava aikataulussaan, koska niiden ulkopuolelta tuleva pakko (kuten pappi, sotapäällikkö tai rautatieyhtiö) asettaa omien näkökohtiensa mukaiset vaatimukset rullaamiselle.

Nykytekniikan näkökulmiin rajoittuen tehokkain tapa ihmisten logistiikkaan työaikana Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa tähän vuodenaikaan olisivat luultavasti suuret moottoripyörät (tarkoitan tehokkaita pyöriä enkä esimerkiksi ylensyöneitä rapakontakaisia pappatuntureita jäljittelijöineen). Useimpien vapaa-aikana taas katumaasturi lienee nykytekniikan ratkaisuista lähimpänä optimia (tästä kertoo omalta osaltaan varmaankin se, että aktiiviset rautatieharrastajat tekevät antoisimmat harrastukseensa liittyvät matkat autolla kiskojen sijasta, ja tällaisilla matkoilla auton monikäyttöisyys on ehdoton etu).

Niukkuudesta johtuen yhteiskunnan liikenneinfrastruktuuria ei tietenkään voida rakentaa maksimaalista tehokkuutta ajatellen. Ja hyvä niin, moneltakin kannalta. Joukkoliikenne sopii erinomaisesti kaltaiselleni oblomovilaisuuden syntiin taipuvaiselle (blogiakaan ei ole tullut kirjoiteltua, kun viime päivinä ei ole ollut liiemmälti aikaa tapettavaksi junan penkillä). Ainakin nykyoloissa lienee myös huomaavaisempaa suurinpiirtein kaikkea mahdollista kohtaan pyrkiä tässä kohden jonkinasteiseen tehottomuuteen.

Valokuvatorstain kursiivinen melankolia

Valokuvatorstai-blogin aihe oli tänään sen verran taiteellinen, että mietin pariin kertaan, kannattaako yrittää. Yritin kuitenkin.



Mitä kursiivinen melankolia yleensä tarkoittaa, tässä nimenomaan se kursiivinen? Tuota kirjasintyyliä tuskin ainakaan. Harrastuspohjalta - ammattilaiset korjatkoot - johtaisin etymologian latinan kielen neljännen deklinaation substantiiviin cursus, joka tarkoittaa mm. juoksua, metonyymina vaikkapa kulkua tai uraa. Datiivissa sana taipuu cursui, jolloin olemme tekemisissä yhden suomalaisuuden peruselementin, uralle menneen eli urautuneen melankolian, kanssa. Mistäpä muualta sitä hakemaan kuin koillisesta, samalta suunnalta kuin edellinen Valokuvatorstain merkintäni - ajankohtaisempi kaupunkibetonilähiöiden melankolia kun ei kulttuurihistoriallisesti katsoen liene vielä yhtä urautunutta.

Oppimisen iloa ja haasteita

Työpäivät ovat menneet tiiviisti konepajatekniikan, hitsauksen ja talotekniikan parissa. Ei niin, että käytännössä noita asioita osaisin, mutta eivät EN 287-1:2004 tai EN ISO 15609-1 enää pelkkiä merkkijonoja ole. Nykypäivän paperitöissä on se huono puoli, että kuvaruudut ovat ainakin omalta kannaltani katsoen perinteiseen paperiin verrattuna ala-arvoisia tekstin lukemista ja kirjoittamista ajatellen. Silmät väsyvät. Jos atk-järjestelmien käytettävyyttä kehitettäisiin tosissaan, ei jonkin painikkeen sijainnin tai muodon filosofis-lingvistis-psykometriseen tarkasteluun käytettäisi niin paljon aikaa ja resursseja kuin käytetään (se varmasti on hauskaa ja näyttää viisaalta ja tärkeältä), vaan kehitettäisiin sen sijaan vaikkapa näyttöjen komponentteja niiden katsojien ehdoilla.

On onni jakaa elämää sellaisen ihmisen kanssa, joka innostaa lähtemään iltaisin lenkille. Ei tuota konttorituolilla istumista muuten jaksaisi. Säätkin suosivat. Tosin tänä iltana eksyin tatamille ensi kertaa ties miten pitkään aikaan. Harjoittelupariksi löytyi Jukarasta siirtynyt vahvistus. Vapaata harjoitusta katsellessaan Ahti totesi pilke silmäkulmassa sen näyttävän maailmanmestaruustason ottelemiselta. Kyttäävän roikkumisen syy ei tosin ollut oikeaa hetkeä odottava erehtymätön pelisilmä, vaan ottelijoiden rehellinen uupumus. En ollut ainoa, jolla oli lämmin, vaikka kova harjoitus ei kyseessä ollut.

Valokuvatorstain kivet

Valokuvatorstai-blogissa ovat kivet kiinnostaneet.



Talvisodan ajan panssariesteet Kuhmon suunnalla erottuivat selkeästi maaston luonnonkivistä ainakin vielä kesällä 1998.

Kulttuuriharrasteita

Työviikon vaihde viikonlopuksi kului Keski-Suomessa. Jos minulta olisi kysytty, olisin keksinyt lisää ohjelmaa ja ainakin kaksi käynti kohdetta (teen usein kirjoitusvirheitä, mutta edellinen oli linkitysten vuoksi tarkoituksella väärin kirjoitettu).

Lauantainen veturitallin talkooväen saunailta vietettiin metsälammen rannalla. Erämaaeloa ja videotykitystä. Bongattiin seitsenjäseninen joutsenperhe.

Rautaisannos rillumareita DVD-olomuodossa kiitos Eskon kattavien kokoelmien. Sääli, että Lentävä kalakukko jämähti levyasemaan. Puoli vuosisataa ja reilut sitten siirrettiin ammattiteatteria valkokankaalle. Näyttelijät tekivät sitä, mistä heille maksettiin. Tosin kuin nykyelokuvissa he eivät yrittäneen projisoida omia (tai ohjaajan tai käsikirjoittajan) sisäisiä maailmoja eivätkä haastaneet katsojaa omaksumaan niitä.

Muhoksen Mimmiä katsellessa ei voinut olla hiipimättä mieleen ajatus, että olympiavuoden paikkeilla elokuvateatterin penkillä käväissyt kynämies on kaikesta huolimatta ollut vaikuttunut, vakavoitunut ja päättänyt kirjoittaa itsensä mukaan itseään miellyttävään osaan. Telineillä kiipeilevien ihmisten tekstiksi ladotut ideaalityypit eivät olennaisin osin kovinkaan paljon poikkea kuusi vuotta aiemmin ilmestyneistä valkokankaalla viihdyttäneistä. Onko Iijoki-sarja kulttuurillisesti rillumarein jatkumo - paikoin mustin koskettimin soitettuna? (Jos kysymys ylipäätään ketään kiinnostaa, niin kai siitäkin joku asiantuntija on jo tutkimuksen tehnyt.)

Valokuvatorstain klassikko

Valokuvatorstai-blogissa on kuvattu klassikoita. "Ukko-Pekka" jos mikä on oman lajinsa kotimainen klassikko.

Julkista liikennettä, töitä ja ammatteja

Aamulinja-autoilla on viime päivinä ollut hankaluuksia näillä kulmilla. Maanantaina liikennöitsijä oli varannut reitille vain yhden auton. Yleensä alkusyksyn aamuina ajetaan kahdella, mutta syystä tai toisesta nyt oli jätetty toinen pois. Ammattikoululaisia ja muita matkustajia nousi aamubussiin kuitenkin raskaammanlaisen ylikuorman verran (lainsäädännön kannalta asia ei ole väärin: viime vuoden vappuna voimaan tullut laki 234/2006 tieliikennelain muuttamisesta sallii ylikuorman koululais- ja päivähoitokuljetuksissa ensi vuoden toukokuuhun saakka - mielenkiintoista nähdä, mitä liikennöitsijät sen jälkeen tekevät). Eilen oli palattu kahteen autoon. Toisesta kuitenkin paineilmajärjestelmä petti alkumatkasta, ja kaksi autollista, toinen ei onneksi täysi, matkustajia ahdettiin yhteen autoon. Tällaiset tapaukset yhdistettynä tiukkoihin aikatauluihin - viime vuonna avattu Lempäälän Ideapark-ostoskeskus poikkeamisvaatimuksineen ei ainakaan helpottanut Tampereen suunnan aikatauluja. En ihmettele, että linja-autonkuljettajien vaihtuvuus on ollut suurta. Varttuneemmasta päästä on jääty eläkkeelle, ja tilalle tulleet nuoremmat viihtyvät ammatissa vain siihen saakka, kunnes löytävät toisen työn. Viime aikoina on kuulemma ollut suuntausta kuskinpukilta niin teollisuuteen kuin maanrakennukseenkin.

Teollisuus, varsinkin metallisellainen, vetää nyt hyvin. Minulla on työn alla pari tarjousta alan koulutukseen - ei hassumpaa vaihtelua puuhailla välillä muunkin kuin tietotekniikkakoulutuksen parissa. Niin yritykset kuin työvoimahallintokin huutavat alalle koulutettua työvoimaa. Isoin ongelma on löytää kiinnostuneita ja soveltuvia koulutukseen.

Eri aloilla on erilaiset ongelmat. Joihinkin töihin ei löydy tekijöitä, toisiin taas hyviä osaajia on liikaa tarpeeseen nähden. Viime viikolla museohoitokunnan kokouksessa käsiteltiin muuatta (tosin melko pienellä epätodennäköisyydellä toteutettavaa) lähivuosien tapahtumaa ja siihen tarvittavaa projektityövoimaa. Epäilin, mahtaako tällaiseenkaan soveltuvia tekijöitä mistään löytyä, mutta viranhaltija kertoi, miten erääseen toiseen projektiin oli saapunut kymmeniä työhakemuksia koulutetuilta ja kokeneiltakin kulttuurintuottajilta.

Jos on aamulinja-autoja Hämeessä ajettu täysinä, ajetaan aamujunaakin Hämeestä pääkaupunkiin tehokkaasti täytettynä. Istumapaikan sentään onnistuin saamaan, vaikka lipun osto jäi lähtöaamuun. Päivän ohjelmassa koulutuksen ja taloudellisen niukkuuden problematiikkaa. Suunnitelmissa on yrittää pumpata vielä jotakin Suomen kohdalla tällä ohjelmakaudelta pikkuhiljaa ehtyvistä Euroopan Unionin rakennerahastoista ammatilliseen koulutukseen. (Viimeksimainittuun liittyen vinkki töitä vailla oleville kulttuurintuottajille ja vastaaville: rakennerahasto-osaaminen hakemus-, seuranta-, johtamis- ja raportointitaitoineen olisi kullanarvoista monessa varsinkin julkisen sektorin koordinoimassa kulttuurihankkeessa. Se voi olla tylsää työtä, mutta julkisen puolen perinteisissä organisaatioissa tuota osaamista ei läheskään aina ole, ja yhä tärkeämmäksi se käy rakennerahastovirtojen kaventuessa. Hankkeisiin, joissa esiintyy lyhenne ESR tai EAKR kannattaa käydä kiinni ja paneutua niihin muutenkin kuin varsinaisen sisällön osalta).

(Lisäys kotiinpäin vievässä paljon tyhjemmässä IC²:ssa:
Aika hyvin tuli päivän keskustelunaiheita ennakoitua aamutekstissä. Päädyin samaan työryhmään Aker Yardsin miehen ja satakuntalaisen metallialan opettajan kanssa. Puolileikilläni huokaisin akerilaiselle, miten he vievät rannikolle kaikki metallimiehet, eikä Hämeen pk-yrityksille jää ketään. Hän huokasi vastaan ja katseella, joka toi mieleeni takavuosien TV:n Derrick-komisarion, totesi miten he lähitulevaisuudessa tarvitsevat neljä tuhatta metallimiestä lisää. Puolet he kuulemma uskovat saavansa kotimaasta, ja toista puolta on lähdettävä hakemaan muualta. Tarkoitus on kuulemma järjestää omaa rekrytointitoimintaa kohdemaihin, jotta varmistetaan, että työn perässä tulijat eivät tulisi turhaan. Samankaltaista ratkaisua työvoimapulaansa tuskin voi käyttää metallialan pienyrittäjä.

Ja kun tuli EU:n rakennerahastoprojekteistakin kirjoiteltua, niin päädyin ehdotetuksi yhden alkavan suunnitteluryhmään. Muut valituiksi tulleet ehdottivat itseään. En kehdannut tehdä samaa, mutta en kieltäytyäkään, kun Valkeakoskelle edustusta ehdotettiin. Yrityspuolelta ainakin laivanrakennusta ja talotekniikkaa on mukana. Vaikka en olekaan kulttuurintuottaja kuin harrastemielessä (ja sitä kulttuuria tuotetaan yleensä työhaalarit päällä), en pane pahakseni tällaista projektikokemusta.

Koulutussektorilla projektien tuotokset tahtovat jopa huolestuttavan usein olla epämääräiseksi jääviä "hyviä käytäntöjä" ja "konkreettiset työkalut" epämääräisiä mallinnuksia. Joskus ongelmana on puutteellinen dokumentointi, mutta usein on myös niin, että "hyvät käytännöt" eivät läheskään aina ole yleistettävissä kelvollisiksi toimintatavoiksi niille, joiden kuvitellaan olevan hyödynsaajia. Koulutuksen kaltaisessa "bisneksessä" ainakin konkreettiset käytäntönsä jokainen toimija joutuu luomaan itse. Ehkä suunnitteluryhmässä voi tehdä jotakin asian eteen tässä hankkeessa.

Ennen junan lähtöä oli kaupungissa hetki aikaa. Huomasin eräässä näyteikkunassa kapineen, josta arvelisin puolisoni pitävän, vaikka hän onkin toivonut materiaalista muistamattomuutta. Hän nimittäin tekee tänään jotakin, mitä on joka kerran hankala uskoa, eli täyttää vuosia.)

Syyshenkäys

Myöhästyin talkoiden alkamisajankohdasta käväistessäni kylän vanhemmassa valokuvausliikkeessä ostamassa pidemmän filmin. "Card full" -ilmoitus kun on alkanut kiusata digipokkaria.

Etelän suunnalla tarjolla ollut Huru-soundi ei ollut harventanut aktiivien rivejä. Lokakuun alussa tuota on taas tarjolla länsirannikolle päin.

Veturitallilta purettiin kesänäyttelyt pois. Parhaillaan vietettävien ERPien - tässä ei lyhenteellä tarkoiteta atk-pohjaisia toiminnanohjausjärjestelmiä vaan Euroopan rakennusperintöpäiviä - tiimoilta taisimme olla hiukan liian hätäisiä, mutta se ei käytännössä haitannut. Yleisöä ei tallilla vieraillut. Rakennusperintöpäivien teemana olivat julkiset sisätilat, eivätkä veturitallit ole varsinaisen käyttönsä aikana olleet julkisia tiloja. Rautatieasemalle olisi voinut järjestää vaikka mitä, mutta se ei onnistu pelkästään talkoopohjalta. Työaikana, kun asioiden järjestelyt käytännössä pitäisi tehdä, on meidän oltava tekemässä jotakin aivan muuta.

Moottorien hevosvoimat käännettiin taas kerran ihmisvoimiksi, ja pienveturit vaihtoivat paikkaansa. Aina ei pelkkä ihmisvoima riittänyt, mutta silloin Pekka laski rautakangen olaltaan, asetti sen pyörän alle, väänsi, ja tonnit lähtivät liikkeelle.

Lounaalle mentiin, kuka kävellen, kuka autolla, tavan mukaan Iskmetin gourmet-kebab-pizzeriaan. Viime aikoina olen suosinut tonnikala- ja simpukkasäilykkeitä lihan sijasta. Herkullista nytkin. Ateriaa odotellessa ihmeteltiin Markon kokeilukierrokselle tarjoamaa N95-kännykän tai paremminkin monitoimilaitteen tulevaa seuraajaa. Mitähän relevanttia vielä keksivät integroida taskukokoon?

Nuhaisen viikon lopulla väsymys pani nostamaan polkupyörän ylös veturitallin pyörätelineestä jo aikaisin. Kotiin ja saunaan. Mutta leikkuupuimuri työssään on hieno näky.

Ilta on tuntunut lämpöiseltä ainakin takkatulen ääressä, mutta säätiedot ennakoivat näille alaville maille pohjoista ilmavirtausta ja yöpakkasta. Niinpä kynttilä kasvihuoneeseen, matto sen päälle ja hallaharsot kesäkurpitsoille, kasvimaalle ja pelakuille.

Ei kuvattavaa

Työmaalla on pisteytetty laatua myöhäisempiin linja-autoihin saakka. Suosikkisarjakuvani B. Virtanen tarjoaa mainioita näkemyksiä aiheesta. Illalla nosturiauto suuntasi venelaituriin. En harmitellut, mutta torpan kauniimpi asukas harmitteli, kun Hr12 nro 2216:n vetämä juna ei kulkenut aikataulun mukaan.

Monen päivän istumisen ja nuhan päälle hölkkä ilta-auringossa teki enemmän kuin hyvää.

Kannettavan tietokoneeni Broadcom-niminen WLAN-sovitin on osoittanut yhteistyöhaluttomuuden merkkejä. Lieneekö antennia taivutettu junassa tai jossain muualla sen viimeisen kerran. Linuxin komennossa langaton ei ole koskaan ollut kelpoinen, mutta kun nyt ei enää Windowsissakaan. Kyllästyin ja etsin liitoksistaan repeilevästä romukomerosta ulkoisen antennin USB-väylään.

Tuntuu ikävähköltä viritellä tällaisia silpunheittimiä, jos pitää paikkansa se arvelu, että mehiläisen tutka toimii 2,4 GHz:n taajuusalueella.

Aapista ja kaapista

Jokin aika kirjoitin opinnottomasta syksystä, mutta väärin meni. Työajalla tehtäviä, työnantajan osoittamia, opintohankkeita ei tule niinkään opiskeluna ajateltua. Tällainen ajattelutapa on tietenkin antiesimerkki siitä, miten pitäisi ajatella toimittaessa koulun ja työn rajavyöhykkeellä eli ammatillisen koulutuksen puolella. Perustelen katsantokantaani sillä, että harjoittamani sekalaiset kesä- tai iltaopinnot javasta latinaan tai web-koodaamisesta kunnallisoikeuteen eivät auskultointia edeltänyttä kasvatustieteen "approa" lukuunottamatta ole olleet puhtaasti leipätyöhön liittyviä, joskin ovat sitä saattaneet sivuta.

Kaksi päivää on näissä merkeissä mennyt Suomen vanhimman tiilirakenteisen rautatieaseman kulmilla. Keväällä työnantaja passitti johtamisen erikoisammattitutkinnon opintoihin, joiden lähijaksot pidetään Edupolissa Vantaan Tikkurilassa. Mikäs tuonne kulkiessa. Matka kotiovelta ammiksen ovelle kestää IC-junalla noin puolitoista tuntia. Liput pitää vain hankkia ajoissa. Aamun IC² 164 ja iltapäivän - Sr2-parivedostaan johtuen kuulemma aina aikataulussaan kulkeva 12-vaunuinen - IC 55 ovat ensinmainitun kohdalla jo Tl:ssa ja viimeksimainitun kohdalla Tkl:ssa sen verran täysiä, että etukäteen lippunsa hankkinut säästyy kansainvaelluksen osanotolta ja saattaa saada ikkunapaikankin.

Tämä toisen asteen ammatillinen tutkinto, jota JETiksi kutsutaan, on sama, josta tamperelaisessa yliopistolehdessä joku akateemisen maailman toimija viime keväänä kitkerästi kirjoitti. Rivien välistä oli vaikea olla aistimatta kitkeryyden kohteeksi sitä, että työelämä ei kirkassilmäisistä odotuksista huolimatta katsokaan tiedekorkeakoulututkinnon automaattisesti tarjoavan valmiuksia minkäänlaisiin johtamiseen liittyvin tehtäviin. Eihän se tarjoakaan, joitakin kadettikoulun tai tuotantotalouden koulutusohjelmien kaltaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuohon markkinarakoon on iskenyt moni muukin kuin JET-konsepti. Yhteistä näille on työn kautta - ei pelkästään työn ohessa - tutkinnon suorittamisen tapa. Joitain asioita ei voi oppia koulun penkillä, oli koululla miten hieno nimi tai historia hyvänsä.

Kotiin vievää junaa odotellessa poikkesin vanhaan asemaan rakennetussa kaupunginmuseossa. Teemanäyttely, Sateenkaari-Suomi nimeltään, käsittelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa 1600-luvulta nykypäivään. Näyttelymateriaali koostui lähinnä teksti- ja kuva-aineistosta, mutta pienimuotoisestikin voi saada aikaan hyvän näyttelyn. Asiallista, että ammatillisestikin hoidetuissa museoissa ymmärretään, miten näyttelyn ei aina tarvitse olla massiivinen, kuin jostakin tamperelaisesta supermuseosta lähtöisin.

Se mikä näyttelyn teemassa hiukan jäi kummastuttamaan oli näiden ns. vähemmistöjen toimintaan viime aikoina mukaan tullut voimakas julistuksellisuus. Sillä epäilemättä haetaan hyväksyntä ja tasavertaisuutta, mutta onko se oikea keino? Teesi synnyttää antiteesin, eikä siitä ole kauan, kun LB:n(?) blogin kommenttipalstalla joku ehdotti enemmän tai vähemmän tosissaan heteropride-kulkueita (näyttelyssä muuten opin senkin, että termi "gay pride" palautuu Touko Laaksosen, vuonna 1991 poisnukkuneen sotaveteraanin - piireissään paremmin Tom of Finland -nimellä tunnetun miehen - ilmaisutapaan).

Samoihin aikoihin, kun kihlauduin puolisoni kanssa, sain kunnian osallistua tosiinkin veturien äärellä pidettyihin vastaaviin mehulasinnosto- ja kahvin ja pullannauttimiskekkereihin. Niissä kaksi nuorta miestä lupautuivat toisilleen. Heidän tapansa julkistaa asia ja juhlistaa sitä ei eronnut mitenkään mainittavasti esimerkiksi puolisoni ja minun tai ties miten monen muun tavasta hoitaa asia. Ei tarvittu mitään "pride-julistuksia", vaan seksuaalisuuden kaltainen yksityiselämään kuuluva pidettiin yksityisenä, ja julkisesti juhlittiin sen verran kuin keskiverrosti tapana on. Minusta tuntuu, että tuon kaltainen toiminta on monta kertaluokkaa tehokkaampi tapa viestittää olevansa enemmistöstä poikkeavana enemmistön kanssa tasavertainen kuin mitkään omaa erityisyyttä alleviivaavat muodot. Tosin oman itsen ja sen erinomaisuuden esiintuominen on nykyisin suosittua mitä moninaisimmilla elämänalueilla, joten ehkä arvioni on epäoikeudenmukainen keskittyessään vain yhteen elämänkenttään.

Aavejuna

Syysflunssa iski tavanomaista aiemmin. Olisi saanut jäädä tulematta kokonaan, kuten viime vuonnakin. Pääkaupunkiin on mentävä harjoittamaan ammatillisen koulutuksen viranomaistoimintaa. Myönnettävä on, että en koe olevani terävimmilläni. Kuumetta ei liene, mutta nenä ja pää yhtä tukossa. Puolisoni tarjosi kyydin asemalle. Kilttiä. Maanantaiseen tapaan matkustavaisia oli paljon ja jono lippuluukulla pitkä. Ostin samalla kertaa matkaliput valmiiksi lähipäivien reissuille. Varsinkin aamu-IC-juniin voi olla vaikea saada istumapaikkaa, jos jättää oston matkustusaamuun.

Se hyvä puoli maanantaiaamupäivällä alkavassa kokouksessa on, että Pasilaan saakka pääsee istumaan sinisessä vaunussa. Pikajuna P 272 ajetaan vain maanantaisin ja perjantaisin. Jostain syystä VR:n web-sivujen taulukkoaikataulut eivät tätä junaa tunne; ei tunne taskuaikatauluvihkokaan.

Taidan käydä hyödyntämässä tämän aavejunan ravintolavaunua teekupillisen verran.

My rifle, my pony and me

Aamupäiväksi ajeltiin Hattulaan ja kierrettiin Lehijärvi muutamaa minuuttia yli kahteen tuntiin. Valokuvatorstain haasteeseen olisi vähän rauhallisemmalla vauhdissa tullut golf-kenttä käyttäjineen. Lampaita ja paljon lihakarjaa matkan varrella. Pendolinokin, mutta päärataa aikataulunmukaisella nopeudella kulkiessaan ei tarkentunut hyvin.

Jokunen aika sitten kysyin jauhesammutinta alan liikkeestä. Hyvä tarjous, mutta ostamatta jäi. Tänään vielä parempi, alan liikkeen avajaisissa. Kuusi kiloa asiallisesti päivitettävissä olevaa kunniaa lähti kodin riskienhallinnaksi. Ei ihan nopeasti, kun yrittäjäksi ryhtynyt palomestari, veturitallin väelle tuttu takavuosien koulutuksista, on puheliasta sorttia.

Otsikon värssy on kuulunut radiossa edellisten päivien aikana useampaan kertaan. Harjalla ei komeile kukko, mutta antenni ottaa vastaan radiolähetyksiä, kuten 1950-60-luvun taitteesta saakka on tehnyt.

Kertovat, että viikonloppuna näköradiossa on tapahtunut jotain isoa. Viestintäkanavan sisältöä en ole seurannut lähes puoleentoista vuosikymmeneen yksittäistapauksia lukuunottamatta. Toivottavasti tämä muutos ei ole suurempi kuin siirtyminen mustavalkoisesta väritelevisioon (johon ei ketään taidettu varsinaisesti pakottaa).

Koodaamistavan muutoksilla haetaan tehokkuutta, mutta samalla niillä voitaneen hakea valtaa. Mikäs siinä, maailmanhistoriassa tehokkuus on sama kuin valta.

Valokuvatorstain 1.9.2007

Valokuvatorstai-blogissa hypättiin suosiolla torstaista lauantaipäivään. Hyvä valinta. Eikös jo Onnenpäivissä laulettu "Saturday, what a day, rockin all week with you"?



Hämeen sydämessä aamupäivän tunnit tuli vietettyä.