Pensselit naulassa

Maalaus- tai kyllästyshommat eivät ole ottaneet onnistuakseen, mutta ei sade muuten ole pahaksi ollut. Päinvastoin. Eilen maatalousliikkeestä pihamaan kolmanneksi sadevesitynnyriksi noutamani vanha puuliima-astia ehti saada mukavasti täytettä, vaikka ei olekaan syöksytorven alle sijoitettu. Edellisen vuorokauden sademäärä oli pihamittarin mukaan reilut kaksi kastelukannullista neliömetriä kohden.

Sen verran märkää ja viileää on ollut, että huomenissa pitänee lähteä käymään etelässä.

Entisöintejä

Eilen värikaupasta hakemani lomapäivien viettoon tarkoitetun puuhapussin sisällöstä ehti käyttää kuistin ikkunanpokiin vasta santapaperia, teippiä ja pohjustetta. Ei sillä, etteikö sateita olisi muuten kaivattu. Tänään täyttyivät sadevesitynnyrit ensi kertaa kuukauteen.

Illalla kokoustettiin veturitallilla. Yhteistyön lisäämisestä Hyvinkään ja Toijalan museoiden välillä on keskusteltu kunnanjohtajien kesken. Niin kauas ei päätöksenteon valmistelu saisi karata. Saatiinpa ensimmäiset signaalit siitäkin, että jos huonosti käy, keskittämisessä voi joutua myös menettämään jotain omaksi katsottua. Nyt pitää olla tarkkana.

Tulkoon mainituksi, että sunnuntaina 12.8.2007 järjestettäville Suomen Rautatiemuseon Rautatiemuseopäiville matkaava haapamäkeläinen kahdesta veturista ja 6-7 vaunusta koostuva roikka viipyy matkallaan Toijalassa sen verran, että lauantaina 11.8. toteutetaan edestakainen museojuna-ajo Toijalan ja Valkeakosken välillä. Veturina on tarkoitus käyttää Tk3 nro 1136:tta, mutta mikäli metsäpalovaroitus on voimassa, pitää vetokalustona olla Dv-sarjan dieselvetovoimaa. Ajo toteutetaan klo 11.30-13.00 välisenä aikana, mutta tarkempi aikataulu on vielä tekeillä. Lippuja ajelulle myydään junasta, ja hinnat vaihtelevat viiden euron yhdensuuntaisesta lastenlipusta 35 euron edestakaiseen perhelippuun (jolloin edestakaisen matkan tekevän kahden aikuisenkin kannattaa ainakin matkan ajaksi muodostaa perhe). Virallisempaa tietoa myöhemmin.

Juhannuksen jälkeistä elämää

Yli Tuulosjoen, kirjoitin viime merkinnässäni. Tuli aliarvioitua etenemiskykynsä. Koukkasivat pohjoisen kautta ja aamuviideltä kuulemma jo takaisin.

Ei näemmä kannata yrittää hälyttää puhelinluettelossa ja -vastaajissa mainostettua maakunnallista lukkopäivystystä pyhäaikaan. Kertoivat käynnin hinnaksi 300-400 euroa. Ei kiitos. Urjalalainen, aattoiltapäivänä soitettaessa, lupasi tulla huomenna ja tulikin. Auringon lämmittämän oven avaimenjämän täyttämään lukkoon auttoi ammattimiehelläkin vasta akkukäyttöinen jyrsin, mutta lukkopesän vaihtamisen jälkeenkin pyhätyön hinnaksi vaihto-osineen jäi enää satanen. Sekin arvattavasti paljon verrattuna omatoimisuuteen ja vaikkapa lasiliikkeen laskutukseen, mutta paljon siistimmin.

Grillikin pääsi ulos. Perunoita veturitallilta lainattujen hiilien sekaan ja marinoituja sipuleita ritilälle. Eriväristen viinipuun hedelmien antimet toimivat kyytipoikina ahkerasti, turhankin.

Hiljaiseloa tämä kaunis kesäsunnuntai.

Pikkukaupunkijuhannus

Jossain vaiheessa torpan suunnitelmin kuului juhannusaattoilta järviseudulle suuntautuvan autoilun merkeissä. Parranajoaikeet estivät ne suunnitelmat. Siistin pidemmät turpakarvani nimittäin mieluiten pihamaalla. Pitkäkarvakeritsin on sähkökäyttöinen, ja sähköjohtokelaa kun menin autotallista hakemaan, avain katkesi lukkoon eikä lähtenyt kotikonstein. Paitsi auto myös grilli jäi lukon taakse. Juhannusaattosuunnitelmat uusiksi.

Puukkokin siellä, mutta vihdantekosuunnitelmat sentään toteutuivat gerberin avulla. Turun radan varressa on tehty ahkerasti hakkuutöitä, ja varsinkin koivuja on tehtaalle haettu. Kahden löylyttimen ainekset löytyi, kun vähän jatkoi haavalla.

Sain kaverin juhannuskävelylle, kun vietiin toinen radanvarren antimista veturitallille vesisankoon odottamaan, josko jossakin kaakon suunnalla ainakin päivällä seikkailleet toverit sellaista illalla tarvitsisivat (toisaalta etenemiskykynsä tuntien voi olla, että olivat illalla jo yli Tuulosjoen).

Paluumatkalla todettiin, että kylän kapakoista yksi, vanhaan osuuskaupan taloon tehty, oli avoinna ja käväistiin ohraisilla. Ei ollut Danny-show Kuopion tiellä, ei. Pikkukaupunkijuhannus kaikessa hartaudessaan. Emeritusprofessori kurkki kadulta pitkään terassin kaiteen yli ja päätti hakea lasillisensa.

Kotona sauna, koivuntuoksua ja Radio Suomessa puhelinlangat ja Hankasalmi.

Kaupungin puisto

Työmaan kirjepostilokerolla tulee käytyä harvakseltaan. Tänään oli täytettä. Hakaniemi/Itä-Pasila oli muistanut kirjeellä, nimitys-sellaisella. Viime perjantaiselle kokoukselle jatkoja luvassa.

Illalla kirjaston, työväenopiston ja kanavan väliin jäävä tehtaanhuminainen puisto oli kansan käytössä. Hiekalla, sinisin naruin rajatuilla kentillä muutama joukkue pelasi petanqueta ja sivummalla nurmikolla pienemmällä joukolla teimme taijia. Matti sanoi, että epätasainen alusta on harjoitusmielessä hyvä. En epäile, mutta helppo se ei ole.

Ikävä talvea

Päivätyöt menevät sähköalan perustutkintoon valmistavan koulutuksen opetuksessa. Juhannuksesta jäämme muutamaksi viikoksi hyvin ansaitulle kesälomalle.

Iltapuhteena nurmen leikkaus ja muita pihatöitä. Nopein kasvukausi osui tänä vuonna oikeastaan jo toukokuun puolelle. Yleensä se on koettu kesäkuun parina ensimmäisenä viikkona. Sateita kaivattaisiin. Kevään siitepöly oli kuorruttanut ilmansuodattimen niin, että vanhalle tiskiharjalle oli taas töitä. Kohta olisi muutenkin aika vaihtaa suodatin.

Kiitos puolisoni, saimme kirjahyllyymme jokin aika sitten Valtionrautateiden vuosien 1912-1937 historiikin epävirallisen, pari vuotta ennen tekstiosaa julkaistun, kuvateososan eli E. Kaskimiehen toimittaman sinikantisen. Paksujen historiikkien yhteydessä toimitetut ohuemmat kuvateokset ovat toisin kuin tekstiosansa tavanneet esitellä laitoksen historiaa aina alusta saakka, poikkeuksena ajan henkeen sopivalla tavalla silloiseen nykypäivän painottunut vuonna 1987 julkaistu "Vauhtia ja voimaa". Niinpä tässä Kaskimiehen teoksessa on jonkin verran samoja kuvia kuin paremmin tunnetussa K. J. Immosen toimittamassa 100-vuotiskuvateoksessa vuodelta 1962.

Kaskimiehen kirjan kuvat lienevät monelle asianharrastajalle tuttuja, mutta vasta nyt ajan kanssa teosta selatessani tulin kiinnittäneeksi huomioni yhteen asiaan. Toisin kuin monissa myöhäisemmissä vastaavan tyyppisessä mainosjulkaisussa, on tässä käytetty paljon talvella otettuja kuvia, myös koko sivun tai puolikkaan kokoisina paraatikuvina. Seuraavassa, vuoden 1962 VR-kuvateoksessakin näyttäviä talvikuvia vielä on, mutta jo vähemmän (paraatikuvista sellaisiksi voinee laskea hiihtomatkailumainostyyppisen Lättähatun ja katoavaan menneisyyteen viittaavan Ukko-Pekan). Oliko talvi 1930-luvun tai osin vielä 1960-luvunkin suomalaisille mieluisampi vuodenaika kuin mitä se on ollut nuoremmille? Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että talvikauden matkailusta eläviä yrityksiä ja kuntia lukuunottamatta melko harvat tahot käyttävät talvikuvia esitellessään itseään.

Automatkailua

Eilinen oli niitä harvoja päiviä, kun perheessämme olisi kaivattu kahta henkilöautoa. Hain tilapäiseen tilanteeseen tilapäisen avun J-P:ltä, ja syvänsininen Mondeo-hoppa sai toimia kulkupelinä Saarijärven metsäkoululle viranomaisen toimikauden viimeiseen kokoukseen. Satelliiteista riippumaton navigaattorini, alueen 8 GT-kartta, herätti hilpeyttä kokouksen osanottajien keskuudessa, mutta en sitä sähköisempään vaihtaisi.

Ja oudolta tuntui jo näiden muutamien kuherruskuukausien jälkeen ajaa taas bensiinimoottorilla, olkoonkin ollut isokokoinen ja suorituskykyinen. Vaihdekeppiä piti hämmentää vähän väliä.

Keski-Suomessa kun oltiin, takaisinpäin lähdin Multian ja Keuruun kautta. Poikkesin Haapamäen veturitallilla ajatuksena käydä morjestamassa mahdollisia paikallaolijoita, mutta ovet olivat kiinni ja miljöö hiljainen. Tallin ympäristö on tuollaisena iltapäivän hetkenä aikakone. Siipikarjaa Kanasta Kalkkunan kautta Kukkoon, ja paljon muuta. Hämeen ja Kymen Hurut kurkkimassa ulos ikkunoista. Taajama sinänsä on toinen aikakone. Rakennuskanta, palvelurakenteen infrastruktuuri ja moni muu on tehty eri aikakautta varten. Olisin käynyt kahvilla, jos kahvipaikka olisi löytynyt.

Kahvi olisi kannattanut nauttia perinteisesti valtatie 66:n (tai oikeammin kai 58:n) Nesteellä. Osuuskaupan Oritupa nimittäin oli joka kassallaan pitkien jonojen kansoittama. Autojonot olivat kesäperjantai-iltana ysitiellä pitkiä ja vastaisia, ja Tampereelta kotiinpäin piti ohittaa 22 ajoneuvon moottorimarssirivistö. Kärjessä vanhoja kunnon Zilejä. On myönnettävä, että pedagogisesta näkökulmasta katsoen en aivan ymmärrä, miksi sotaväen moottorimarsseja toteutetaan valtateillä. Tietenkin on erinomaista, jos hitaan ajoneuvon kuljettajia, todennäköisesti normaaliajan kuorma-auto- ja rekkakuskeja, halutaan totuttaa asiaan, mutta se ei liene laitoksen perustehtävä. Jos on päästy irti kriisiaikana yhdessä tai kahdessa vuorokaudessa lamautettavien rautateiden ikeestä, miksi harjoitteluradaksi on valittu uusi lähes yhtä vikasiedoton väylä?

Lauantaina Tampereelle. Torpan kauniimpi asukas tarvitsee uuden tietokoneen, mutta ajattelemamme liike on kiinni kesälauantaisin. Kun kerran kaupunkiin tultiin, tuli hankittua kuitenkin kurkku, matolääkettä kissalle, leivänpaahdin ja radio.

Tuttujakin nähtiin. Yksi armeijan polkupyörällä, toinen jalkaisin.

Ehtookellojen jälkeen iltalenkki ja koivujen pidentyvissä varjoissa pätkä taijia.

MGO V16 BSHR

Valokuvatorstai-blogissa on vangittu ääniä kuviksi. Rautatiemaailmassa, varsinkin dieselöidyssä, on liikaa hyviä ehdokkaita. Helppouden vuoksi valitsin Dr13:n, tässä kuvattuna jo museoajossa Rajamäellä 13.8.2006 (ranskankielen taitajat voinevat kertoa, miksi B tarkoittaa männän jäähdytystä, S ahdinta, H suurta ahtopainetta ja R ahtoilman jäähdytystä).



Tyhjäkäynnillä 32 mäntää jauhaa vajaan 20 sentin matkaansa 700 kertaa minuutissa.

Säätövivusto herää lepotilastaan. Mäntien nopeutuvan liikkeen saavat lähelläolijat pian kuulla. Vakiokierrosluvun säätimen metallikuulia voi kuormittaa nopeasti. Viides tai kuudes tehonsäätöpyörän naksaus kantaa matalan murinan jo etäämmälle; vähän ajetulla moottorilla savukin alkaa näkyä pakoputkista. Täysi kierrosluku, 1500 minuutissa, saavutetaan vasta tehonsäätöpyörän 19 liikahduksen jälkeen. Mutta liikkeelle päästään jo pienemmillä kierroksilla.

Ääni oli aikanaan mollivoittoinen.

Aika hieno ääni lähti eilen Valkeakosken kanavalta startanneesta moottoriveneestäkin. Veneen koosta päätellen moottori oli amerikkalainen puolipallopalotilallisen perillinen pikkulohko (viittaan taas Eskon tekstiin, jossa tämäkin käyntiääni on kuvattu niin, että on turha yrittää itse), mutta kanavan betoniseinät saivat sen kuulostamaan isommalta. Veneen perään kirjoitettu "Fuck the fuel economy" oli makaaberiudessaan hauska. Toisaalta veturin MGO:n polttoaineenkulutus on luokassa, jossa asiasta keskustellaan saman verran kuin Versaillesissa leivosten hinnasta, ja herjanheittokin on liian rahvaanomaista.

Vanhemmalle veturille polttoaineeksi käypiä määrämittaisia halkoja koskien on tehty aiesopimus elokuuksi. Laatu ratkaisee, mutta hinnasta täytynee vieläkin neuvotella. Lobbaushengessä tuli mieleen, kuuluukohan Anita Hirvosen kesän keikkakalenteriin Haapamäen Höyryveturipuiston tanssilava.

Museopäivä

Pekka ajoi loput turhat heinät veturitallilta, kun lähdin selvittämään soveltuvia ajoneuvon kulkuteitä Akaan eteläisemmän taajaman markkina- ja lentopallokisaviikonlopun täyttämiltä teiltä. Kiitos!

Järjestäjät odottivat zombie-pitäjän museopäivän ensimmäiselle kerralle kahden käden sormin laskettavaa osallistujamäärää. Jounin kuljettama iso ja ilmastoitu "ojalalainen" oli parhaimmilaan yli puolillaan. Museovirastolle ja muille perinteitä arvostaville tahoille painavan tapettitehtaan johtaja piti museoitujen koneidensa ääressä loistavan opastuskierroksen.

Tapettitehtaalta puoli vuosisataa vanhempien tiilien viileään suojaan. Taisi olla ensi kerta tällä vuosituhannella, kun opastin ryhmää veturitallilla. Omasta mielestäni onnistuin, kun useampikin kampikoneistoa aikanaan hämmästellyt kyseli lisätietoja. Tykkäsin edelleen nousta veturien käyntisilloille. K-tekijä?

Tampereella muistomerkkinä seisovan vuonna 1956 valmistuneen tavarajunaveturi Tr1 nro 1088:n tulevaisuus kiinnostaa näemmä monella taholla, median ansiosta kai. Suoraan sanoen omasta mielestäni mittasuhteet alkavat olla ylimitoitetut. Museokierrokselta palattua odotti paitsi Veturimuseon perustaja puhelimessa myös paikanpäällä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön virkamies vakavana.

Tampereen Riston viimeisin lähihistoria on lyhyesti kerrottuna se, että muutama vuosi sitten Tampere ja naapurikuntansa Lempäälä yhdessä halusivat komean veturin pois ilkivalta-alttiilta nykysijoitukseltaan Itsenäisyydenkadun varrelta Lempäälän asemanseudulle. Mukana olivat sekä liikenne- ja viestintäministeriö että Suomen Rautatiemuseo. Haapamäen Museoveturiyhdistys ry teki veturin entisöinnistä tarjouksen, joka valtiolla ja Tampereella hyväksyttiin. Lempäälän kunnanvaltuusto torppasi hankkeen pienellä ääntenenemmistöllä. Tarina on hyvä opetus siitä, kuka sanoo viimeisen sanan: se jonka viime kädessä on ajateltu maksavan. Viime jouluksi avatun kauppakeskuksen nimiin lasketaan kai edelleen Helsingissäkin jotain, mutta sen näkee sitten.

Entisen halkoplaanin, tämänkesäisen VR-Caravanin, puiden katveessa päätettiin, että pitää kilauttaa. Kimmo oli parhaillaan nauttimassa Dr13:n äänimaisemissa ystävänsä syntymäpäivä- ja kihlajaiskakkua (onnea!), ja entisöintitarjous kuulemma on edelleen voimassa, jos joku siistin Riston haluaa.

Silti tämäniltaisen mukaan näyttää siltä, että romuksi menee. Onhan noita ennenkin. Pronssilaakerikiistaa tästä tuskin kannattaa tehdä.

Ostoslistalle 10-12 mottia ylivuotista puolimetristä koivuhalkoa. Elokuun yhdestoista, ja Tl-Vi-välillä valtaventtiili aukenee ensi kertaa 32 vuoteen. Asioiden tarkentuessa lisää eri foorumeilla.

Yhden aikakauden loppu

Opetustyön tavallaan palkitsevin, tavallaan surullisin päivä osui kohdalle taas kerran tänään. Hyvä ryhmä tietokoneasentajia päätti opintonsa. Kiitoksia kaikille heille hienosta yhteistyöstä koulutuksen aikana ja menestystä työelämään!

Iltapäivällä shoppailin maatalousliikkeestä puutarhavesipumpun ja imuletkun. Jotakin seutukunnan vesitilanteesta kertonee, että seitsenmetrisiä imuletkuja oli jäljellä tämä yksi, kun taas nelimetrisiä koko kolli.

Ukkoskuuro oli turhan lyhyt, mutta teki hyvää nurmelle ja perunamaalle. Ja oli hyvä syy laiskotella ja jättää vesipumpun käyttökuntoon asentaminen odottamaan.



Ratapihalla näyttäytyi huomiselle syntymäpäivä- ja nostalgia-ajolle siirrossa ollut Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n Dr13 nro 2343 vei viittä sinikorista kohti etelää. Juna pysähtyi asemalla sen verran, että dieselmoottorien jyhkeät kierrosluvun nostot pääsivät ilahduttamaan kuulijaa. En liene ainoa, jonka mielestä Dr13 on äänimaisemaltaan maamme komein veturi. Siinä missä Dr12 ulisee lähinnä ratamoottoriensa tuulettimien ansioista 50-lukulaisessa scifi-hengessä ison ja laiskan dieselmoottorin huristessa leppoisasti taustalla, kykenee Dr13 pienilläkään kierroksilla vain vaivoin peittelemään raakaa voimaansa.

Valokuvatorstain kone

Valokuvatorstai-blogissa on kuvailtu koneita. Minusta lähes kaikki koneet ovat paitsi teknillisesti mielenkiintoisia myös esteettisiä luomuksia. Ne rakentavat audiovisuaalista maisemaa omilla ainutkertaisilla tavoillaan. Mutta yksi on mielestäni ylitse muiden: höyrykone. Äänimaailmassa höyrykoneet eivät pääse useinkaan samaan kuin Eskon keväällä sanoiksi maalaamat polttomoottoreiden äänimaisemat, mutta visuaalisuudessa ne ovat ylivertaisia.



Kuvassa on Hr1 "Ukko-Pekka" nro 1021:n mäntähöyrykone kuvattuna tämänhetkistä raikkaanviileämmissä olosuhteissa maaliskuussa 2004 Toijalan veturitallilla. Mäntä työskentelee alla olevassa sylinterissä liikuttaen kiertokankea, joka kampikoneiston välityksellä antaa liikevoiman veturin vetopyörille. Sylinterin yllä on luistikaappi.

Sylinteriin johdetun höyryn paine saa aikaan männän liikkeen. Sylinterissä mäntä liikkuu höyryn voimasta edestakaisin. Sylinteriin tiivistynyt vesi poistetaan sylinterin molemmissa päissä olevilla hikiventtiileillä. Näin estetään sylinterin halkeaminen veden paineesta. Männän liike muutetaan kiertokankien avulla veturin pyörien liikkeeksi. Liikkuessaan mäntä sekä imee uutta kuumaa höyryä sylinteriin ja työntää jäähtyneen, käytetyn höyryn pois sylinteristä. Veturin mäntähöyrykoneessa jokainen tahti on työtahti toisin kuin polttomoottoreissa, joissa yksi kahdesta (kaksitahtinen) tai yksi neljästä (nelitahtinen) tahdista panee männän tekemään työtä työtä.

Höyrykoneessa tämä saadaan aikaan höyrynjakolaitoksella, jota kutsutaan luistiksi, tässä tapauksessa tarkemmin Walschaertin mäntäluistiksi. Luisti liikkuu veturin vetopyörässä olevan epäkeskon ja kampien ohjaamana luistikaapissa. Luistin tehtävänä on jakaa kattilasta tuleva höyry, niin että männän liike tulee mahdolliseksi. Kattilasta tuleva kuuma höyry johdetaan luistikaappiin, josta luisti jakaa sen edelleen sylinteriin, vuoroin männän molemmille puolille. Tämä panee männän liikkeelle eli tekemään työtä. Jäähtynyt höyry johdetaan luistikaapin kautta vetopuhaltimeen ja sieltä savutorven kautta ulos, minkä vuoksi veturien höyrykoneita kutsutaan vastapainekoneiksi.

Kulissikaari välittää epäkeskokammen liikkeen luistin työntötangon liikkeeksi. Työntötanko välittää liikkeen vetopyörän epäkeskolta luistille. Työntötankoa laskemalla tai nostamalla vaikutetaan kulissikiven asentoon ja tätä kautta koneen täytökseen ja veturin kulkusuuntaan. Kulissikaarella olevan kulissikiven asennosta määräytyy koneen pyörimissuunta ja täyttöaste. Kulissikiven asentoon veturinkuljettaja vaikuttaa suunnanvaihtovivun ja luistin työntötangon välityksellä.

Veturien mäntähöyrykoneet ovat tyypiltään vastapainekoneita. Nimitys perustuu siihen, että koneesa työnsä tehnyt höyry poistetaan ulos savupesän ja edelleen savutorven kautta, jolloin poistuva höyry tekee savupesään alipaineen. Tämä alipaine johtaa savukaasut ulos tulipesästä ja vettä kattilassa lämmittävistä tuliputkista.

(Lähteet:
Airas, Väinö: Höyryveturit. Otava 1922;
Äijälä, Juha & al. : Höyryveturin toiminta. Veturimuseo 1994 (ZIP-tiedosto, 2255 kB);
Hyvärinen, Risto: Kuinka höyrykone toimii.)

Edit: Korjasin veturin numeron. Kyseessä on tietenkin nro 1021 eikä 1009. Jälkimmäinen on ollut tavanomaisempi vieras, mistä kai ajatuskatko johtui. Kuvasta näkyykin, että nro 1009 ei voi olla kyseessä. Huomaatteko mikä tuo asia on?

Econometric methods

Kaupungintalon kokoushuoneeseen paistoi enemmän kuin lämmin ilta-aurinko. Paikallishistorian toimikunnan kokous osuu usein lämpimään kesäiltaan.

Historioitsijamme on jo eläköitynyt kansalainen, ulkoasianneuvos virkatitteliltään, mutta pitkäaikainen paikallishistorioiden aktiivinen tuottaja. Jokunen viikko sitten nuorempi historioitsija kertoi, miten kaikenlainen subjektiivisuus on hänen alallaan nykyään hyväksyttyä ja jopa toivottua. Ehkä sellaisellekin on jossain kysyntää, mutta luulen, että historiantutkimuksessa on edelleen tarpeen yrittää selvittää mahdollisimman pitkälle "wie es eigentlich gewesen". Se toki on vaativaa.

Ranken nimeen vannoen nimeä mainitsematta käytettiin pitkiäkin puheenvuoroja. Niin aina. Tarjosin ekonometrista eli kauppaopistolaista tarkastelutapaa joihinkin taulukoihin. Minusta nimittäin olisi asiallista, jos yhtään pidemmät rahassa ilmoitettavat aikasarjat esitettäisiin kiinteähintaisina eikä käypiin hintoihin, mihin lähteiden tunnollinen seuraaminen luonnollisesti johtaa. Ajatellaan vaikkapa aikasarjaa, joka koskee jotakin markoissa ilmaistavaa asiaa vuodesta 1920 vuoteen 1939, mihin aikaan mahtuu maassamme varsin monia kansantaloudellisia muutoksia. Vaikka tuolloin elettiin vuosia, joina mm. brittihistorioitsija Hobsbawn luki Suomen yhdeksi Euroopan viidestä mitenkuten pysyvästi demokraattisesta valtiosta, ei käsittääkseni ollut lainkaan sama asia, mitä 100 markalla sai vuonna 1920 kuin mitä sillä sai vuonna 1933 tai 1939. Ehdotin deflatointiin perustuvaa kiinteähintaisuutta, jossa etsittäisiin jokin saatavissa oleva ja tarkasteltavaan aiheeseen sopiva kansantalouden tilinpidollinen indeksi ja deflatoitaisiin sillä kyseinen tarkasteltava aikasarja.

Kun soveltuvassa indeksissä asetetaan perusvuodeksi valitun vuoden (jonka tietenkin pitäisi olla ko. aikajaksoa ajatellen mahdollisimman neutraali talouskehityksensä kannalta) kohdalle yksinkertaisella jakolaskulla 1 tilastoaineistossa yleisen 100:n sijasta, saadaan vektori (käytän ko. termiä atk-hengessä eli ei-matemaattisesti), jolla deflatointi on helppoa suorittaa vain jakamalla tarkasteltava aikasarjavektori sillä.

Esitin asiani huonosti, kun ensiksi ryhdyttiin kyselemään, miksi olisi mielekästä muuntaa silloisia hintoja nykyvaluuttaan. Anteeksi.

Linux-ongelma

Asiasta toiseen, olisiko vinkkejä miten UW IMAP -sähköpostipalvelin käännettäisiin toimimaan OpenSuSE-Linuxissa?

Paketin purkamisen ym. valmistelutoimien jälkeen komento tyyliin
make lsu EXTRADRIVERS='' SSLTYPE=unix.nopwd
jättää kokonaan luomatta varsinaiset binääritiedostot. lsu pitäisi olla ao. Makefile-tiedoston mukaan SuSE Linuxin oikea nimitys tässä kohden. OpenSSL:n kanssa SuSEssa tiettävästi on IMAP-ongelmia, mutta niiden ei pitäisi liittyä vielä tähän vaiheeseen, vaan mahdollisesti ilmaantuessaan kiusaavan vasta yritettäessä kirjautua IMAP-palveluun (kuten muuten SuSEn mukana toimitettavalla IMAPilla helposti käy). Toisin sanoen SSLTYPE-parametrin asetuksien muutoksesta ei tässä näytä olevan apua.
Vastaukseksi ei myöskään hyväksytä ehdotuksia vaihtaa Debianiin/Fedoraan/Ubuntuun tms:een ;-)

Debattia

Oli ensimmäinen kerta tai ainakin melkein, kun päädyin kirjoittamaan oikaisupyynnön printtimedian artikkelia koskien. Joskin paikallislehdessä olen joskus pyytänyt korjailemaan jotain rautatiehistoriaan liittyvää (ja Resiinassa omia tekstejäni).

Uuden MikroPC:n artikkeli "Kotiverkko - kaapelilla vai ilman" oli kansantajuinen ja hyvä, mutta mutkia oli oiottu vaarallisissa kohdin. Vaarallisissa sikäli, että ainakin verkotustyötä teettävä jää artikkelin neuvojen varassa aika heikolle tarjouksia lukiessaan tai joutuessaan kiistelemään asennusliikkeen kanssa. Lehden verkkopalstalla turkulaiskollega oli ollut aiemmin liikkeellä ja vielä tarkemmalla seulalla. Hyvä niin.

Olisi ollut hienoa aloittaa palaute tyyliin "Sir", kuten ainakin Economistissa tehdään. Mutta eihän se nörttilehteen sopisi.

MikroPC:n lukijoille haluan sanoa tämän:

Cat-5e-kaapelointi eli luokka D olisi hyvä unohtaa rakennettaessa kiinteää tietoverkkoa jatkuvaa käyttöä ajatellen. Jo vuodesta 2002 saakka voimassa ollut yleiskaapeloinnin eurostandardi EN 50173-1 suosittaa ICT-verkkojen perustason kaistanleveyden 250 MHziin eli tasolle Cat-6 (luokka E). Pian käyttöön tulevat uudet standardit eivät ole yhtään sallivampia edes kotikäytön (tuleva EN 50173-4) osalta, kun tavoiteltavana datasiirtovauhtina pidetään jo kymmentä gigabittiä sekunnissa.

Nimityksistä sen verran, että "siamilaisena" tunnetaan yleisesti neliparinen eli kahdeksanjohtiminen mutta kahdennettu kaapeli, jossa asennustyön helpottamiseksi kaksi identtistä neliparista on suojavaipoistaan kiinni toisissaan. On totta, että 100 Mb/s datasiirtonopeuteen päästään käyttämällä kahta paria neljästä, mutta ICT-käyttöön tarkoitetut parikaapelit ovat olleet neliparisia jo kauan.

On myös hyvä huomioida, että tietokoneiden verkkosovitinten ja kytkinten ominaisuuksien kehittyessä nousevat myös datasiirtonopeudet, ja yhä suositummaksi käyvä 1000 Mb/s nopeus käyttää kaikkia neliparisen kaapelin pareja. Näin ollen kaapelin kytkentöjen virheettömyys on yhä tärkeämpää. Niinpä kaapeliasennusten mittaamiseenkin tulisi kiinnittää huomiota. Luotettavia mittauksia tuottavat kaapelianalysaattorit ovat kalliita, mutta niin on asennustyökin. Kaapeloinnin teettäjän tulisi aina vaatia rakentajalta mittausasiakirjat. Tee-se-itse-kaapeloija voi vuokrata mittarin asennusliikkeeltä tai pyytää esimerkiksi paikallista ammatillista oppilaitosta tekemään mittaukset opiskelijatyönä.

Kukkakaupoissa ruuhkaa

Kotikylän maatalousliikkeistä toisessa oli tarjolla vain kulmistaan rikki olleita kasvusäkkejä ja toinen on lauantaisin kiinni. Kaivattuja löytyi Kylmäkoskelta, mutta lakkiaisvieras joutui juhlamekossaan ne autoon nostelemaan.

Kotipihassa minikasvihuone pihalle taimia odottamaan. Tällä kertaa ei kauppapuutarhalta, vaan siemenestä saakka kotioloissa kasvaneita.

Nurmi kaipasi parturointia. Leikkuri on vailla uutta sytytystulppaa, mutta tempoilemalla suostuu yhteistyöhön. Johan vanha tulppa on pian kolme vuotta kipinöinyt.

Onnittelut Tampereelle Antille ja Juha-isälle!

Ammattiliiton lehdestä

Jokin aika sitten Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja E. Kangasniemi kirjoitti ammattiliiton Opettaja-lehdessä tiukkasanaisesti opetusalan palkankorotusvaatimuksista osana hallituksen lupaamaa julkisen sektorin palkkaohjelmaa. Minun on myönnettävä, että Kangasniemen tuolloinen kirjoitus yllätti. Yleensä ottaen OAJ on isoista akavalaisista ammattiliitoista viimeisenä toiminut eräänlaisella primus interpares -asenteella, jossa rahasta puhuminen katsotaan liian rahvaanomaiseksi.

Tänään ilmestyneessä Opettajassa Kangasniemi vetää sanojaan urakalla takaisin. Takaisin vanhalle linjalle palaaminen oli minusta odotettavaa. Arvelen, että OAJ toimii tulevissa neuvotteluissa paljon maltillisemmin kuin mitä Kangasniemen taannoinen kirjoitus antoi ymmärtää. Toisin sanoen en usko, että ainakaan opetusalalle on luvassa mainittavia palkankorotuksia. Henkilökohtaisesti olen vaatimattomana ihmisenä omaan tilipussiini tyytyväinen - ja ammattiyhdistysnäkökulmastakin katsottuna edustamallani alalla ongelmat ovat useimmiten laadullisia, kuten työsuhdekysymyksiä - mutta en pidä esimerkiksi peruskoulun luokanopettajien palkankorotustoiveita lainkaan kohtuuttomina.

Toinen - ei ehkä niinkään yllättävä uutinen - oli, että Hämeenlinnan ammatillisen opettajakorkeakoulun johtaja O. Luukkainen siirtyy OAJ:n leipiin. Kauaa hän ei Hämeenlinnassa viihtynyt. Villi arvaus on se, että ammis-skene ei tarjonnut visionäärille riittävästi näköaloja.