Ride the tiger

Eilen illalla menimme nukkumaan puoli kahdeksan aikoihin ja tänä aamuna unta riitti seitsemään saakka. Hyvä ratkaisu.

Toinen hyvä ratkaisu oli lähteä iltapäivällä ulkoilemaan. Maltettiin pitää vauhti kurissa. Kolmen aikoihin aurinko paistoi enää pellon takana näkyvään kirkontorniin ja kerrostalojen ylimpiin kerroksiin.

Mikrobitti-lehdessä vinkattiin 1500videos.com-nimisestä verkkosivusta, jossa on tarjolla katseltavaksi 1980-luvun musiikkivideoita (ja puolialastomia naisia videoihin liittymättömissä mainoksissa - lopettaisivat nyt jo mauttoman ihmislihalla myymisen - vaikka niitä naisia voi katsella nostalgisilla musiikkivideoillakin, kuka tarpeessa on). Puolisoni ja minä etsimme oikeastaan Genesiksen hauskaa pätkää "I can't dance" (joka pätee omalla kohdallani erinomaisen hyvin, kullan kohdalla ei lainkaan), mutta se taisi olla vasta seuraavan vuosikymmenen alun tuotos.

Dion hieno hardrock-kappale "Holy diver" oli myös tarjolla. Tuonkaltaista raskaampaa rokkia kuuntelee mielellään. Ennen sitä kutsuttiin heavyksi. Metalli-termistä ilman Steppenwolfin lanseeraamaa heavy-etuliitettä ainakin me alaan vihkiytymättömät kuulimme vasta paljon myöhemmin. Dion video on hieno. Jokseenkin Lord Boredomia muistuttava (anteeksi, jos vertaus on sopimaton) Ronnie James varhaisemman keskiajan, arvatenkin jonkin interregnum-jakson, soturiksi sonnustautuneena kulkee rauniokatedraalissa ja nitistää örkkejä ja muita vihollisia miekalla kuin konsanaan siinä viime vuosikymmenen tietokonepelissä, joka oli jonkinlainen vanhempaan aikaan siirretty Doom, ja jota en juurikaan pelannut ja jonka nimikin on jo unholassa. Toisin kuin Dio. Ettei vain olisi ollut tuokin video osaltaan vaikuttamassa siihen, että samoihin aikoihin suomalainen helluntaiherätys otti hampaisiinsa heavyrockin. Vaikka en genren fani ole koskaan ollut, pidin helluntailaisten näkemyksiä silloin ja pidän edelleen kohtuuttomina.

Dion video on tyylipuhdas esimerkki 1980-luvun puolenvälin seutuvilla vaikuttaneesta viihdekulttuurin tietystä romanttisesta sivujuonteesta. Lieneekö ollut modernismin huippuvaiheen yksipuisuuden ja postmodernismin - mitä se sitten onkaan - itseään ruokkivien itseymmärrysongelmien seurausta pyrkimys paeta menneisyyteen samalla tavoin kuin 1800-luvun alussa Scott, Byron ja kumppanit tarjosivat suojapaikkoja höyrykonetta säikähtäneille. Televisiossa vuosikymmenen puolivälissä esitetty hyvinkin Dio- tai Iron Maiden -henkinen Robin Hoodista kertova TV-sarja - josta muuten pidin kovasti - oli sen ajan tekniikalla hienosti toteutettua keskiaika- ja miksei kauhuromantiikkaakin. Yhtymäkohdat nykyiseen fantasiagenreen ovat selvät, mutta luulen, että siinä missä 1980-luvun romantikot etsivät innoittajansa, samoin kuin kaipaamansa inhorealismin, le Goffin tai le Roy Ladurien tuolloin populaarisuosiotakin saavuttaneista historiatieteellisistä tutkimuksista, tyydytään nykyään Tolkieniin ja muuhun puhtaaseen fantasiaan. Voin hyvin olla väärässä, koska en ole senkään lajin tuntija.