Herkkujen jäljillä

Arvelen, että monilla museoveturiseuralaisilla olisi vastaus tähän kysymykseen.

SSL-varmenne Microsoft Exchange -palvelimeen

Sattuipa eräänä päivänä, että Microsoft Exchange -sähköpostipalvelimeen piti asentaa SSL-varmenteeksi Sonera CA -palvelinvarmenne. Soneran varmennepalvelun ohjeistus ei tue suoraan Exchangea, mutta varmennepyynnön voi tehdä seuraten IIS-palvelimelle tarkoitettua ohjetta. Ongelmana kuitenkin on, että Soneran ohjeiden mukaan IIS:n (tai muun Soneran ohjeistuksen tukeman palvelinohjelman) avulla tehty varmennepyyntö ei osaa liittää pyynnön mukaista varmennetta Exchange Serveriin.

Jotta Soneran varmenne saadaan toimimaan Exchangessa, pitää suorittaa muutama työvaihe, joita kuvataan seuraavassa. (Esimerkissä palvelimen käyttöjärjestelmäalustana on Microsoft Windows Server 2003 R2 ja sähköpostipalvelimena on Microsoft Exchange Server 2007. Huom. Kaikki tasavälisellä fontilla esitetyt komennot tulee kirjoittaa komentokehotteessa ilman rivinvaihtoja - tässä Blogger rivittää tekstin omalla tavallaan, mitä ei pidä huomioida komentoja kirjoitettaessa.)

Ensin asennetaan Soneran myöntämä varmenne Exchangen komentokehotteessa eli Exchange Management Shellissä (EMS) komennolla:

import-exchangecertificate c:\temp\soneranvarmenne.cer

jossa soneranvarmenne.cer on se tiedosto, joka on saatu Soneran varmennepalvelusta ja kopioitu palvelimelle johonkin kansioon (tässä c:\temp).
Tämän jälkeen yritetään normaaliin tapaan ottaa varmenne käyttöön Exchange Management Shellissä komennolla:

enable-exchangecertificate  -services imap,pop,iis,smtp

jonka jälkeen kirjoitetaan varmenteen "thumbprint”. Se näkyy import-exchangeservices-komennon jälkeen ruudulle tulleessa ilmoituksessa, ja se on aina varmennekohtainen.  "Thumbprint" kannattaa kirjoittaa varmuuden vuoksi tarkasti muistiin.
Todennäköisesti nyt saadaan virheilmoitus: "The certificate with thumbprint  112233445566778899aabbccddee... was found but is not valid for use with Exchange Server (reason: PrivateKeyMissing)."

Virhe kertoo, että kyseessä on varmenteen soveltumattomuus sellaisenaan Exchangeen. Ongelma korjataan seuraavasti:

1. Avataan komentokehote (Start -> Run) ja kirjoitetaan komento mmc ja klikataan OK.


2. File-valikon kautta avataan c:\windows\system32-alikansiosta crtsmgr.msc.


3. Tarjolla olevista kansioista tai niiden alikansioista etsitään Soneralta saatu varmenne. Kannattaa ensiksi katsoa Trusted Root Certification Authorities -kansion Certificates-alikansio. Huomattava on, että varmenne esiintyy siellä oman palvelimen nimellä.
   (Vihje: jos kyseistä Soneran varmennetta ei millään löydy, se kannattaa "pakkoasentaa" kaksoisklikkaamalla varmannetiedostoa ja valitsemalla Install Certificate ja Next. Sitten valitaan Place all certificates in the following store, ja Browse-napin kautta annetaan asennuskansioksi sellainen, josta varmenteen varmasti löytää edellä esitetyllä tavalla.)


4. Kun oikea varmenne on löytynyt, kaksoisklikataan sitä ja valitaan Details-välilehti. Siellä klikataan Serial Number -kohtaa ja kirjoitetaan muistiin esiin tuleva koodi (esim. 17 heksadesimaalilukua).


5. Klikataan OK ja suljetaan certmgr.msc-ikkuna. Muutoksia ei tarvitse tallentaa.


6. Avataan Windowsin komentokehote (Command Prompt) ja kirjoitetaan sinne komento
   
   certutil  -repaisrstore my X
   
   (jossa X on kohdassa 4. löydetty sarjanumero ilman välilyöntejä kirjoitettuna).

Nyt mennään uudelleen Exchange Management Shelliin, jossa annetaan komento

enable-exchangecertificate  -services  imap,pop,iis,smtp

Tämän jälkeen annetaan taas varmenteen "thumbprint". Jos ohjelma kysyy "Overwrite default certificate", vastataan Y. Tämä tapahtuu, jos Exchange Serverissä on aikaisemmin käytetty esim. itsetehtyä ns. selfsigned-varmennetta.

Toiminta voidaan tarkistaa vielä Exchange Management Shellissä antamalla komento

get-exchangecertificate |select-object -property thumbprint,services

Jos kaikki on OK, pitäisi nyt sillä rivillä, jolla oikean varmenteen "thumbprint" esiintyy, näkyä myös palvelut imap, pop, iis ja smtp.
Varmenne voidaan luonnollisesti ottaa käyttöön vain osalle palveluista imap, pop, iis ja smtp, kulloisenkin tarpeen mukaan.  Tällöin enable-exchangecertificate-komennossa kirjoitetaan vain ne palvelut, joihin varmenne halutaan liittää. Yleisimmin varmenne kuitenkin lienee käytössä kaikissa mainituissa palveluissa.

Pakkasen varjopuolia

"Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää", lauloi Helena Haro Mustien Lasien säestämänä 80-luvulla. Ainakin silloin se taisi pitää paikkansa, ja osan meistä kohdalla nykyäänkin.

Tosin viime aikoina hiihtolenkeillä on käsiä palellut. Eilisilta oli sietämätön. Niinpä kävin tänään suutarissa ja ostin kintaat. Kotimaista nahkaa ja työtä, hintaa 25 euroa. Saunalenkillä sormet pysyivät lämpiminä, mutta kintaiden varret ovat liian lyhyet. Nyt palelsi ranteita.

Pakkaskelillä on melkein koko ajan nälkä. Tai ei ole, mutta tuntuu siltä. Se on riskaabelia.

Mobiilihistoriaa verkossa

Mobilia-tieliikennemuseo on tuonut verkkopalveluunsa Autotuojat ry:n autokantatilastot vuosilta 1956-1998. eMobilian käyttöliittymä ja varsinkin hakutoiminnot voisivat olla varmasti nykyistä havainnollisemmat , mutta yhtä kaikki, tärkein eli sisältö on mielenkiintoista. Kovin erilainen nykyiseen verrattuna oli liikenteessä olevien automerkkien kirjo vaikkapa vuonna 1970.

Veriruusut

Luin taannoin Anneli Kannon romaanin "Veriruusut". Se kertoo vuoden 1918 sisällissodasta kahden, lopussa toisiinsa väljästi linkittyvän tarinan kautta.

Ensimmäinen tarina tapahtuu Valkeakoskella. Päähenkilönä on Sigrid "Siikri" Suovanen, naisenalku joka värväytyy töihin paperitehtaalle vuoden 1917 lopulla ja päätyy työväenliikkeen ja lopulta punakaartin toimintaan.

Siikrin tarina on monessa suhteessa kirjan parasta antia. Vähäisin ansio ei ole se, että Kanto translitteroi vanhan vanajanhämäläismurteen suorastaan häikäisevällä taidolla. Voi olla, että täkäläisen kansankulttuurin ulkopuolella asiaa on vaikea mieltää, mutta Kannon käyttämän kielen nerokkuus avautuu lukemalla dialogeja sillä ääntämyksellä ja niillä äänenpainoilla, joilla vanhat ihmiset apteekissa, torin laidan kahvilassa tai terveyskeskuksessa vielä tänäänkin asioivat. Lyhyessä ajassa tapahtuva muutos ujosta tytöstä aseenkäyttäjäksi voi tuntua epäuskottavalta, mutta Siikrissä Kanto on luultavasti onnistunut piirtämään yhden kuvan siitä, miten "koulusurmaajan" persoonallisuus kehittyy. Sellaisia metamorfooseja useimpien sisällissotien historia tuntee liikaa.

Siikri, kuten moni muukin kirjan valkeakoskelaishahmo, on lainannut nimensä, ammattinsa ja ikänsä joko suoraan tai hiukan muunnellen historian tunteman Valkeakosken naiskaartin todellisilta jäseniltä. Suomen sotasurmat -projekti tuntee muun muassa paperityöläiset Sigrid Maria Suojasen (* Sääksmäki 29.1.1901, † Hauho 30.4.1918) ja Aino Vihtoriina Selinin (* Sääksmäki 26.6.1899, † Hauho 3.5.1918) ja sekatyöläinen Martta Lydia Halmisen (* Sääksmäki 17.2.1900, † Hauho 1.5.1918).

Naiskaartin kohtalo kuuluu paikkakunnan alkuasukasväestön keskuudessa nähdäkseni hyvin tunnettuihin mutta vähän puhuttuihin asioihin. Sellaisiin, joista keskustellaan vain tutussa porukassa viinan tai poliittisen tunteen vallassa, hiljaisella äänellä, siihen saakka kunnes joku ärähtää saatananperkeleen.

Kirjan toinen tarina tapahtuu Tampereella. Se ei mielestäni yllä kerronnaltaan Valkeakoski-jakson tasolle, vaan vaikuttaa enemmänkin Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" -kirjan näytelmäsovitukselta, jonka dramatisoinnissa on tunnollisesti kuunneltu Työväenmuseo Werstaan tekstiiliteollisuusmuseon opastuksia. Puhekielen osalta Tamperettakin kuvataan uskottavasti. Paikkakunnan kieli oli viime vuosisadan alussa sekoitus eri puolilta tulleita hämäläismurteita, eikä niinkään nykytampereena tunnettua mattinäsä-mongerrusta.

Tampere-jakson päähenkilö on niinikään nuori nainen, tekstiilitehtaan maalaistaustainen työläinen Lempi, joka päätyy punaiseen naiskaartiin ja keskelle sotatapahtumia. Lempin tarinassa pääosa menee ehkä tahattomasti kaunokirjallisuuteen kaapatuille punaisen Tampereen historiallisille hahmoille, kuten Kustaa Mikko Evälle, Tuomas Hyrskymurrolle tai Verneri Lehtimäelle, jotka on pantu toimimaan pitkälti Ylikankaan kuvauksen mukaan. Uudempaa historiatieteellistä tutkimusta edustavan Tuomas Hopun "Tampere 1918" -kirjan hengessä punaiset johtajat eivät olisi toilailleet yhtä näyttävästi.

Historiallista romaania lienee Suomessa mahdoton kirjoittaa ilman suuria esikuvia. Mietin pitkään, miksi Siikrin vanhemmat olivat niin tuttuja, mutta he ovat hypänneet Valkeakoskelle suoraan 1940-50-lukujen Kalliosta, Pirkko Saision "Elämänmenosta". Tampere-jakson jylhänkaunis tunnelma ennen valkoisten hyökkäystä puolestaan on tuttu Mika Waltarin ja "Johannes Angeloksen" kertomana kevään 1453 Konstantinopolista. Alvettulan sillan vyörytys taas tuo mieleen "Tuntemattoman sotilaan" konekiväärikomppanian ensimmäisen hyökkäyksen kesällä 1941.

Sisällissodasta kertovaa romaania ei voi olla tietenkään vertaamatta Väinö Linnan "Pohjantähteen", vaikka se ei tee oikeutta kummallekaan kirjalle. Linnan teoksessa sisällissota oli vain yksi kohtaus vuosikymmenten jatkumossa, joskin se usein nousee tai nostetaan yhä tänäänkin teoksen pääteemaksi, kun taas Kannolla sota on kirjan koko aihepiiri. Teosten erilaisuuden vuoksi Kannon henkilöt ja kerronta jäävät Linnaan verrattuna seitinohuiksi. Linnan hahmoilla on vuonna 1918 takanaan tarkoin kuvattu historia, ja lukija tuntee keskeisimmät henkilöt näiden syntymästä saakka. Kannon naiset taas astuvat kuvaan tyhjästä ja muutamassa kuukaudessa häviävät tyhjään. He ovat pelkkiä romaanihenkilöitä rehellisemmin kuin Linnan hahmot, jotka monen mielissä yhä kirjoittavat Suomen historiaa enemmän kuin sen todelliset tekijät.

Mutta kuten todettu, Kanto kirjoittaa taidokkaasti. Häiritsevimmäksi seikaksi "Veriruusuissa" voi nähdä eräänlaisen feministisen taustateorian, joka tekee hahmoista, niin päähenkilöistä kuin heidän vastustajistaankin, yksiulotteisia ja ennalta arvattavia. Naiskaartilaiset ovat sankareita, mieskaartilaiset lähinnä tyhjäntoimittajia. Yksi pääpiruista, Sääksmäen kirkkoherra, on demonisoitu karikatyyriksi, joka saattaisi olla uskottava lähinnä 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa kuvaavasta esityksestä. Vaikka Kanto on monelta kohdin tarkistanut faktat historiatieteellisestä tutkimuksesta, nimenomaan kirkkohistoriaan hän ei ole paneutunut. Toisin kuin "Veriruusuissa" esitetään, ei "Myllykylän" asukkaiden enää vuonna 1917 tarvinnut matkata jumalanpalvelukseen vanhan emäpitäjän Sääkmäen kirkkoon, kun Valkeakosken rukoushuone oli vihitty käyttöön vuonna 1910.

On väärin sanoa, etteikö Väinö Linnallakin ollut aikanaan oma suuri taustateoriansa, joka teki hahmoista sellaisia kuin teki. Se varmasti näkyi kriittisille aikalaisille, mutta katosi näköpiiristä viimeistään 1980-luvulla. Jos Kanto kirjoitti feministisen sisällissotakuvauksen, Linna kirjoitti sosialidemokraattisen. Linnan sankarien kamppailu ensin porvareita ja sitten kommunisteja vastaan rasvasi aseveliakselia pontevammin kuin tuskin yksikään muu aikansa kirjallinen teos, vaikka 1950-60-lukujen taitteen menneisyyteen katsovat oikeistolaiset piirit ymmärrettävästi kammoksuivat kirjaa.

Edellä sanottu ei tarkoita, että "Veriruusut" olisi huono kirja. Loppujen lopuksi Veriruusun tädistö ei sijaitse kovinkaan monen valovuoden päässä Pohjantähdestä.

Sunnuntai keskellä viikkoa

Pyhäpäivä keskellä viikkoa sopii hyvin pakkaskeleihin. Ryhdyttiin lämmittämään uunia aamiaisen laiton lomassa, ja lämpöä on riittänyt. Aamulämmitys säästää kallista päiväsähköä, kun ilmalämpöpumpun hyötysuhdekaan ei näissä olosuhteissa ole kehuttava. Pumpun kunniaksi on sanottava, että miellyttävää lämpöä se jaksaa puskea pakkasellakin.

Joulukuusi ja -koristeet siivottiin pois jo aamuhämärissä. Kuistin kyntteliköt ja ulkorakennuksen pyrstötähti jääkööt nuutinpäivään saakka. Kuusi päätyi pätkinä liiteriin odottamaan kuivumista ja palvelee sitten aikanaan vielä uunissa.

Pakkanen pelotti hakalaisia, ja Hämeen viestiä ei päästy hiihtämään Korkeakankaalla. Me sunnuntaihiihtäjät emme niinkään piitanneet lämpömittarin lukemista. Kotikylän kuntoradalla oli muutama muukin kiertäjä, kuka vauhdikkaampi, kuka rauhallisempi. Tyyli oli kaikilla perinteinen, kuten keliin sopii.

Päivälliseksi maistui linssikeitto ja sämpylät paremmin kuin hyvin.

Alkuvaikutelmia

Vuosi on alkanut pirteän pakkasen merkeissä. Puolisoni kanssa avasimme perinteisen tyylin hiihtokauden eilen – vapaalla ehdittiin vaappua muutama kerta vanhan vuoden puolella – mutta pakkaskelistä huolimatta pidon riittävyys on ollut ongelmana. Minulla on huono tapa paitsi suosia ylikovia luistovoiteita myös levittää niitä liian laajalle alueelle. Ennen pohjustusvoiteiden aikakautta viimeksimainittu oli harrastajahiihtäjän keino suojella suksenpohjia ja siten pidentää hiihtimiensä ikää.

Tänään levitin tarkoituksella kelialueen verran pehmeämpää pitovoidetta. Se toimi kelinmukaista paremmin.

Hiljattain vietettiin Museoveturiseuran yhdistettyä uudenvuodenjuhlaa ja myöhästyneitä pikkujouluja saunaillan merkeissä. Aloitettiin päivällisellä Iskhmetin gourmet-ravintolassa. Taisin olla joukostamme ainoa pizzan tilaaja, muut söivät kebabin. Saunalla keskusteltiin menneestä ja tulevasta ja katseltiin kotimaisia mustavalkofilmejä. Tällä kertaa rillumarei- ja sotilasfarssityylisuuntaa.

Välitilinpäätös

Kuunpimennys jäi suurimmillaankin pilvien varjon pimentämäksi

Päättyvästä vuodesta kuulunee tehdä tilinpäätös. Aikanaan blogeissa kulki kysely, jossa kartutettiin päättyvän vuoden aikana ensi kertaa tehtyjä asioita, ja sellaiseen lienen vastannut usein ("arkistolaitos" antiikkisen blogipohjan sivupalkissa kertonee, päteekö muistikuva). En usko, että kovin väärä olisi se elämänkäsitys, jossa jatkon edellytys on uusien asioiden tekeminen. Ei niiden isoja tarvinne olla, mutta jotain kuitenkin.

Päättyvänäkään vuonna uusi ei ollut suurieleistä, mutta uutta kuitenkin. Ensimmäistä kertaa hiihtäen tunturinlaen yli. Asuntolaina pois. Maissin kasvatusta. Ja kahden kollikissan.

Parasta oli, että tänäkään vuonna mieleen jääneitä asioita ei joutunut tekemään yksin.

Mitä tulee museorintamalle, saadaan päättyvän vuoden toimintakertomukseen kirjata monia myönteisiä asioita. Lukuisa määrä leveäraiteista liikkuvaa kalustoa herätettiin toimintaan nuoren henkilöstön voimin. Samankaltaista todellisiin tuloksiin päätynyttä osaamista ei täkäläisen museorautatiekaluston suhteen liene ollut pariin vuosikymmeneen, jos koskaan.

Surkea loppu tälle vuodelle

Jos olisin vielä tiedostava bloggaaja – kuten käytännössä kaikki blogiuransa alkupuolella ovat – minulla pitäisi kai olla omaperäiseksi naamioitu näkemys Espoon tämän aamupäivän surkeista tapahtumista. Mutta kun ei ole vaan päinvastoin olen taantunut vielä paljon laiskemmaksi päivittäjäksi kuin mistä ruudinsavuisessa etelässä vaikuttava blogikollega itseään turhaan moittii, totean vain, että en edelleenkään kannata käsiaseisiin liittyvien lupakäytänteiden merkittävää tiukentamista nykyisestä (käsiase-termillä viittaan arvostetun sotatiedemiehen, dosenttieversti P. Visurin viime talvena eräässä tilaisuudessa esittämään määritelmään, jonka mukaan käsiase tarkoittaa samaa kuin sotaväessä käytettävä termi "henkilökohtainen ase"). Ilman uudenvuoden tinoja rohkenen ennustaa, että ensi vuonna yleinen torimeteli saa paitsi aiempaa muukalaisvihamielisempiä sävyjä myös yhä lisää valitusta "käsiaseiden" hallussapitoa vastaan.

Pahalta tuntuu kaikkien puolesta, joita asia on koskettanut.

Joulukirkko tällä kertaa Viialassa. Aamuseitsemältä, kuten asiaan kuuluu. Anglosaksilainen joulupukki kävi vasta joulupäivänä. Oppisopimuskeskus lahjoitti keinolampaan, joka sopii niskan taakse. Dolly sai kaverin. Tulokas ristittiin Daisyksi.

Tuuli käy siltä suunnalta, että jäälyhdyissä ei jaksa palaa tuli. Matalapaine ahdisti uuniakin. Lunta taitaa olla luvassa.

Jouluaatto

Tänä vuonna joulukuuseksi ei tullut hankittua viljeltyä pihtaa, vaan myyjän, tutun näköisen maataloustuottajan, jonka kasvot eivät kuitenkaan yhdistyneet nimeen, mukaan pellonlaidassa kasvanut närekuusi. Hyvin se paikkansa täyttää, ja kirjastohuoneen ja eteisen välisen kapean oviaukonkin. Ei ole houkuttanut kissoja kiipeilemään, ainakaan vielä. Veljesten vuoksi pallokoristelu on yläoksapainotteinen.

Talon kauniimpi asukas suuntasi töihin ennen aamun valkenemista. Työntelin lumikolalla varhaisaamuisen auran heitteet pois pihatien päästä. Linnuille jouluateriaksi kauralyhde auringonkukan siementen rinnalle. Se saattaa houkutella sirkkujakin käymään.

Joulurauhanjulistuksen kävin kuuntelemassa äidin luona. Kun "slutligen tillönskas stadens samtliga invånare en fröjdeful julhelg" oli kuultu, lähdimme viemään kynttilät haudoille. Käytävillä kulkiessa sattui kohtaamisia niin muistojen ulottumattomissa olevan kuin lähihistoriankin kanssa. Pitkästä aikaa tapasin niin serkkua kuin nuoruudentoveriakin perheineen.

Kohta on aika sytytellä kynttilöitä pihan jäälyhtyihin. Sitten onkin aika lankata saappaat ja valmistautua uuteen käyntiin hautuumaalla.

Hyvää joulua!

Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki

Ennen oppisopimuskoulutuksen ohjausryhmän kokousta lounastettiin Mylläreissä. Olen kulkenut paikan ohi usein, mutta käynyt sisällä tätä ennen vain kerran. Siitä on kauan, yli kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisenä tai toisena opiskelupäivänä tutorit veivät laumansa ravintolaan keskustelemaan jostakin, mitä en enää muista. En kokenut paikkaa erityisen viihtyisänä, eikä minusta koskaan tullut niinsanotun opiskelijaelämän viettäjää. Ei se Mylläreistä johtunut eikä tovereista, mutta mielenkiinnon kohteet olivat muualla. Tänään tamperelaisessa ammattikoulurehtorien porukassa viihdyin paremmin. Ehkä siksi, että asiaan kuului hetkellisyys. Siihen kuului haluta pian tekemään töitä ja sen jälkeen kotiin.

Kaupunki näytti tukkoiselta ja poistuin kulkematta kauppojen kautta, mitä nyt kehitysmaaputiikista joulukahvit mukaan. Kotimatka turkulaisella, vaihteeksi taas sinisessä vaunussa.

Kotona siivottiin saunatilat. Työhön ryhtyminen oli tukkoista, mutta hetken päästä käsi viihtyi mitä parhaiten harjanselässä. Huominen on vapaapäivä ja se on tarkoitus pyhittää kotisiivoukselle.

Illalla kylällä paloi talo. Niinkuin pienessä kunnassa usein käy, tällaiset sattuvat tutuille tai puolitutuille. Harvinaisen surkea joulunavaus. Onneksi ei tullut henkilövahinkoja.

Kuusijuhlat juhlittu

Perjantaina päätettiin ammattikoulun lukukausi joulujuhlaan. Siitä oli hyvä jatkaa viikonlopun viettoon ja rauhallisiin jouluvalmisteluihin. Ei mitään isompaa, mutta nyt on kuitenkin kuusi haettu ja piparit leivottu.

Viime viikon kylmillä keleillä polteltiin uunissa klapeja ahkerasti. Loppukesällä asennettu ilmalämpöpumppukaan ei antanut periksi – hyötysuhde laskee pakkasen kiristyessä, mutta miellyttävää lämpöä tuli, vaikka termostaatti pidettiin maltillisissa lukemissa. Luntakin on lupailtu, joten ehkä tästä saadaan vielä asiallinen talvi.

Hallintotieteen tenttikysymyksiä

Vietin maanantai-illan Tampereella avoimen yliopiston syyslukukauden viimeisessä kirjatentissä. Tentittävänäni oli kirjallisuus opintojaksosta Suomen julkinen hallintojärjestelmä ja EU:n hallinto käsittäen viisi kirjaa. Kysymykset muistinvaraisesti olivat seuraavan kaltaisia:

1. Päätöksenteon täydellinen ja rajoitettu rationaalisuus (kirjasta Harisalo ym.:Julkinen toiminta - julkinen politiikka )


2. Mitä tarkoitetaan Dahlin polyarkioilla poliittisen tasa-arvon teorioissa? (kirjasta Setälä: Demokratian arvo)


3. Mitkä ovat luottamushenkilön oikeudet ja velvollisuudet? (kirjasta Vahermo: Toimiva kunta)


4. Mitä tarkoitetaan kannustimilla sosiaalipolitiikan ohjenuorana? (kirjasta Saari & Yeung: Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa)


5. Mannereurooppalainen hallintotraditio (kirjasta Viinamäki: Eurooppahallinto ja Suomi)

Olin varautunut jokseenkin toisen tyyppisiin, konkreettisempia aiheita käsitteleviin, kysymyksiin . Kirjallisuus antoi ymmärtää, että tämä olisi perusopintojen käytännön hallintotoimiin johdatteleva opintojakso. Niinpä olisin kirjoittanut mieluummin vaikkapa EU:n toimielinten yhteispäätösmenettelystä tai talousarvion laadintaprosessista kuin historiallisesta – sellaisena toki merkittävästä - hallintotraditiosta. Simonilaista päätöksenteon rationaalisuuden problematiikkaa kysyttiin muistaakseni jo peruskurssin luentotentissä suunnilleen samalla sanamuodolla. Nelikymmenvuotias pitkään julkisella sektorilla leipänsä hankkinut ihminen pystyy kehittelemään jonkinlaiset vastaukset tuonkaltaisiin kysymyksiin kirjoja näkemättäkin, mutta olen koko lailla varma, että tässäkin aiheessa odotettiin enemmän tieteelliseen pohdintaan kuin konkreettisten hallintotoimien kuvailuun nojaavaa näkökulmaa. Saattaa olla, että ainakin osan kirjoista joudun tenttimään uudelleen.

Olen pannut merkille, että valtionhallintoa ei perusopinnoissa ole käsitelty paljonkaan sen paremmin luennoilla kuin kirjallisuudessa. Sen sijaan on keskitytty kunnallishallintoon. Se saattaa johtua joko vankasta luottamuksesta peruskoulun ja toisen asteen koulujen yhteiskuntaopin opetukseen – ainakin 1980-luvulla se oli varsin valtiokeskeistä - tai sitten Yhteiskunnallisen korkeakoulun 1920-30-lukujen taitteeseen juontavasta perinteestä kunnallisten viranhaltijoiden kouluttajana.

Asian sivusta rohkenisin vihjata yliopistotutkintoa tavoitteleville hallinnosta kiinnostuneille, että EU-asioiden tuntemusta kaivattaisiin kentällä yhä lisää. Rahakkaita kansainvälisiä huippuvirkoja lienee tarjolla aniharvoille, mutta esimerkiksi kotoisissa rakennerahastojen hankkeissa tarvittaisiin yhä enemmän perehtyneisyyttä ja päätoimisia tekijöitä. Unionin laajentuminen ja siihen liittyvä rahahanojen tiukkeneminen on johtanut tilanteeseen, että kylätoimikunnat, vesitornintuunaustiimit ja muut talkooporukat eivät selviydy hankkeistaan kunnialla omin avuin. Kuntien ja vastaavien organisaatioiden henkilöstöltäkään ei riitä enää työpanokseksi hankkeiden hoitelu huonommalla kädellä muun työn ohessa.

Maalla on mukavaa

Tänään kävin kuulemassa käytännön hallintotoimista pian elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseksi muuttuvassa työvoima- ja elinkeinokeskuksessa. TE-keskuksesta ELY-keskukseksi ei ulkopuolisen silmissä ole pitkä matka.

Muun tärkeän ohessa kuulin, että asumme virallisestikin maaseudulla. EU-kriteerien mukaan Pirkanmaan maakunta on maaseutua lukuunottamatta Tampereen, Nokian, Kangasalan ja Ylöjärven keskustaajamia. Se oli mukavaa kuultavaa. Entistä asiallisemmalta tuntuu nyt olla Maaseudun Tulevaisuuden tilaaja. Voi hyvällä omallatunnolla pukeutua ruutupaitaan ja lukea Maaseudun tulevaisuutta.

Viikonloppu tuli ja meni

Olen viettänyt viikonloppua lähinnä nenä kiinni kirjassa. Eilisiltana rautatieplutoonan edustus ajeli Parolannummelle, jossa Panssarikilta tarjosi joulupuurot kesäisessä yleisötapahtumassa avustaneille. Lämminhenkinen tapahtuma keräsi museolle parisenkymmentä henkeä. Mukava ele kiltalaisilta.

Tänään oli kotikylän asemahallissa joulumarkkinat. Kävin paikalla sen verran, että sytytin hallin museovitriinin puskin- ja vaihdelyhdyn valot markkina-ajaksi ohi ajastimen. Hyvä, että asemaa hyödynnetään tuonkaltaisessakin toiminnassa.

Iltapäivällä kävin puolisoni kanssa kuntosalilla. Hiihtokautta odotellessa siellä voisi vierailla ahkeramminkin. Viime viikonloppuna käytiin, ja sitä ennen oli pitkä väli. Sen huomaa. Otin jalkaprässiin mukaan käsipainot, eikä edes raskaat, mutta jo parin sarjan jälkeen heikompi käsi alkoi vihjailla saaneensa tarpeeksi. Käsivarren lihaksia ei arkielämässä kovin paljon tarvitse, enkä ole niitä muutenkaan treenannut. Innostuimme molemmat lataamaan painopakkoihin hiukan liikaa rautaa. Venyteltiin kotona hyvin, mutta huomenna voi tuntua.

Illalla radio häiritsi lukemista. Eksegetiikkailta tuntui mielenkiintoisemmalta kuin EU-hallinto, kun kotikylän mies dosentti Myllykoski vastaili mitä mielenkiintoisimpiin yleisökysymyksiin. Innostuin itsekin esittämään kysymyksen ohjelman WWW-sivujen kautta, mutta niin myöhäinen viesti ei lähetykseen ehtinyt. Olisin tiedustellut Myllykosken mielipidettä sen todennäköisyydestä, että jouluevankelistat eli Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat olisivat tunteneet satakunta vuotta aikaisemmin kirjoitetun Vergiliuksen Bucolican. Ei kai se täysin mahdoton ajatus ole, kun elettiin Rooman valtakunnassa ja kyse oli ajan ehdottoman sivistyskielen kreikan taitavista skribenteistä. Renessanssin aikana, kun niin uusi Testamentti kuin Vergiliuskin olivat auktoriteetteja, näiden yhteys esitettiin tekemällä Vergiliuksesta Jeesusta ennustava profeetta – antoihan Dantekin hänelle arvokkaan roolin Jumalaisessa näytelmässään – mutta nykyeksegetiikan näkemys olisi ollut mielenkiintoinen kuulla.

Jos olisin vaikkapa leipätyötä sivuten joutunut pänttäämään eksegetiikaa, olisikohan mielenkiinnon vienyt EU-hallintoa käsittelevät radio-ohjelma yhtä tehokkaasti? Todennäköisesti, koska ihminen on altis sijaistoiminnoille.

Vaihteeksi poikittaisrataa

Eilisiltapäivä meni työtehtävissä Tampereella. Kokouksen jälkeen Heikki poimi kyytiin suoraan Koivistontien ammattikoulun parkkipaikalta, ja jatkoimme Seinäjoelle. Jyväskylän suunnalta tulevat olivat menossa kauppaan Tuurissa, joten mekin pysähdyimme Juustoporttiin. Jo aikaa sitten heidän mainio feta-tyyppinen vuohenjuustonsa on kadonnut kotimarketin hyllyltä. Arvelin, että täällä sitä olisi, mutta toisin kävi. Myyjä kertoi tuotannon lopetetun. Korvaavaa löytyi, mutta saa nähdä, onko yhtä hyvää. Täytyisiköhän ottaa kesäksi kotipihaan pari vuohta kissoja paimentamaan?

Seminaaripäivän harmaus ei jaksanut innostaa osallistujia räiskyviin kannanottoihin. Sovussa erottiin. Erityisen mukavaa oli tavata pitkästä aikaa Rauno, auskultointitoveri Tampereen "Tekun" ajoilta.

En ole pitkään aikaan ollut tilaisuudessa matkustaa vanhaa Vaasan rataa, joten päätin hyödyntää sen paluumatkalla. Pendolinoonkin olisin ehtinyt, ja yhdellä junanvaihdolla kotiin puoli kuudeksi. Mutta puolisollani on tänään iltatöitä, joten kotiin ole kiire. Ja Parkanon rata on tylsän puoleinen reitti. Vaikka joulukuinen iltapäivä ei juuri maisemia tarjoile, tuovat jatkuvakiskoraiteettoman radan äänet, dieselveturin tuoksu, sinisten vaunujen penkkien mukavuus ja junanvaihto Haapamäellä oikeanlaista junamatkan tunnelmaa.

Välttämättömien työasioiden hoitamisen jälkeen taidan paneutua oikeudenmukaisuuteen hyvinvointivaltiossa. Tenttikirjan lukemistakin verkkainen matka palvelee pikayhteyttä paremmin.

Itsenäisyyspäiväparaatin Sakkeus

Aamuhämärissä lähdettiin miesporukassa Riihimäelle. Salminen ajoi, Jamppa tuli lipun kanssa ja Jorte muuten vaan. Juhlapuhe oli jo alkanut, kun löydettiin perille. Laseja ei ehditty kilistellä, mutta rintapieleen oli kilisevää jaossa. En ole ihan varma, mistä ansioista, mutta yhden sain minäkin.

Juhlatilaisuudesta lähdettiin rautatieaseman nurkille katsomaan paraatia. Jampalla oli siellä tehtävä lipunkantajana. Lyöttäydyin hänen seuraansa saadakseni oikaista läpi paraatijoukkojen ryhmittäytymiskentän.

Papin ja kenraalin puheissa esiintyivät Jumala ja Tolvajärvi. Oli kunniaa ja isänmaata. Oli myös lähimmäinen ja vastuu ja vanhat ja nuoret. Juuri niinkuin itsenäisyyspäivänä on oikein ja kohtuullista.

Minulla oli aikomus valokuvata paraatia ja keksin paikan uuden matkakeskuksen kattopysäköintialueen reunalta. Vaikka sotaväen raskas kalusto ei niinkään kiinnostanut – sitä pääsee halutessaan tutkailemaan lähempääkin erilaisissa tilaisuuksissa – olisi kuvaan saanut suomalaisittain harvinaisen ihmistäyteiset kadunvarret. Väessä löytyi pukuihmisistä hippipunkkareihin ja lastenvaunujen työntäjistä laitapuolen tallaajiin. Harmaa sää tarjosi suomalaiselle itsenäisyyspäivälle riittävän vakavuuden.

Olin iloinen riittävän varhaisesta kuvauspaikan löytämisestä, kun kattotasanteen reuna alkoi käydä ahtaaksi jo vartti ennen ohimarssia. Ilo oli ennenaikaista. Vaikka kameran paristot olivat olleet yön latauksessa, ne olivat antaneet kaikkensa jo paraatin ryhmitysalueella. Lämmittäminen käsien välissä ei auttanut, ja luovutin suosiolla paikkani sitä enemmän tarvitsevalle.

Kotona olin puoli kahden aikoihin, ja melkein heti sai viedä lyhdyt pihaan. Iltakuudelta vähäksi aikaa kynttilät ikkunoillekin, kun tapana on ollut.

Päivän aikana kuulluissa juhlapuheissa korostui itsenäisyyden perinteinen, kollektiivinen, puoli. Menneellä viikolla useammankin kerran tulin kuulleeksi tai lukeneeksi mielipiteen, jonka mukaan itsenäisyys on ensisijaisesti henkilökohtaista itsenäisyyttä. Mutta voivatko nuo kaksi asiaa kuitenkaan olla toisistaan riippumattomia? Yhtäältä niin kauan kuin on mitä tahansa muutamaa yksilöä laajempia yhteisöjä – kutsutaan niitä sitten isänmaaksi, organisaatioksi, kansakunnaksi, suvuksi tai miksi tahansa - pätee yksilön näkökulmasta Suomenlinnan arkkitehdin A. Ehrensvärdin elitistinen lause: "Sinä et voi olla milloinkaan onnellinen ilman, että isänmaa on onnellinen, mutta isänmaa voi hyvin olla onnellinen ilman sinua". Toisaalta historia on osoittanut myös, että onnettomien yksilöiden ollessa enemmistönä yhteisö ei voi olla onnellinen eikä epäitsenäisten yksilöiden kansoittaman isänmaan itsenäisyys ole kestävää.

Takuukorjaus

Vihtori-kissa ei ole aivan toipunut syyskuisesta onnettomuudestaan. Lonkka on parantunut röntgenkuvien mukaan hyvin, mutta ystävämme ei ole osannut kääntää kävellessään takatassuaan oikein päin. Neurologinen vika, sanoi paikallinen eläinlääkäri viime viikolla.

Tänään Vihtori käytettiin takuukorjauksessa Hattulan pajalla. Siellä vahvistettiin lantion hyvä paraneminen mutta arveltiin polven ristisidekorjauksen jääneen painamaan hermoa. Niinpä polvileikkaus uusittiin.

Toivottavasti kissa pääsisi tästä toivuttuaan palailemaan oikeanlaiseen kissan elämään. Nyt nukutusaine vielä vaikuttaa ja lepäily korissa takkatulen ääressä kelpaa hyvin.

Läksiäiset

Illalla vietettiin kylän kirjastotoimenjohtajan eläkkeellelähtijäisiä. Hän on tehnyt kunnioitettavan uran paitsi kirjastotoimessa myös kulttuuritoimessa. Paljon yhteistyötä on museoasioissakin tehty.

Luovutimme Ilkan kanssa hänelle muistoksi museon pöytästandaarin. Kulttuuriväki on boheemia, museopuolen edustajat olimme harvoja kravattimiehiä. Istuttiin iltaa pikkupurtavan parissa rupatellen niitä näitä. Joillekin maittoi viini, harvoille enemmälti. Poistuimme siinä vaiheessa, kun oli laulettu Ystävän laulu piirissä käsistä pitäen. Seuraavaksi olisi todennäköisesti ryhdytty halailemaan – tiesin vierustoveripariskuntamme innokkaaksi siinä lajissa – joten ajattelin säästää toverin moiselta.

Sininen ja valkoinen

Valokuvatorstai-blogin aiheena on tällä viikolla aiheeseen sopivasti sininen ja valkoinen



Mikäpä sen sinivalkoisempi kuin vanha kunnon "Lättähattu", virallisemmin Dm7-kiskoauto. Ollapa vielä talvimaisemassa kuvattu. Tässä Deutsche Gesellschaft für Eisenbahngeschichte -järjestön matkalaisia kuljettanut Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry:n kiskoautot nrot 4142 ja 4204 pysähtyvät Toijala-Valkeakoski-radan varrella Metsäkansassa sijaitsevan maatilamatkailuyrityksen "seisakkeella" heinäkuussa 2005.

Peli-ilta

Ilta meni Valkeakosken urheilutalolla lentopalloa seuratessa. En ole vähäisessäkään määrin (penkki)urheilija, joten lentopallonkin katsominen on jäänyt vähiin. Nyt päätin hyödyntää kaupungin esittämän kutsun, ja menin paikan päälle.

Kannatti. Tunnelma oli mukava – sopivan meluisa, mutta ei liikaa. Molemmilla joukkueilla oli katsomossa oma rumpali. Iäkkäät miehet olivat yleisön selkeä enemmistö.

Peli-ilta jäi lyhyenpuoleiseksi, kun Isku-Veikot hävisivät VaLePalle suoraan kolmessa erässä. Vammalalaisten rumpalikin soitti rytmikkäämmin.