Itsenäisyyspäiväparaatin Sakkeus

Aamuhämärissä lähdettiin miesporukassa Riihimäelle. Salminen ajoi, Jamppa tuli lipun kanssa ja Jorte muuten vaan. Juhlapuhe oli jo alkanut, kun löydettiin perille. Laseja ei ehditty kilistellä, mutta rintapieleen oli kilisevää jaossa. En ole ihan varma, mistä ansioista, mutta yhden sain minäkin.

Juhlatilaisuudesta lähdettiin rautatieaseman nurkille katsomaan paraatia. Jampalla oli siellä tehtävä lipunkantajana. Lyöttäydyin hänen seuraansa saadakseni oikaista läpi paraatijoukkojen ryhmittäytymiskentän.

Papin ja kenraalin puheissa esiintyivät Jumala ja Tolvajärvi. Oli kunniaa ja isänmaata. Oli myös lähimmäinen ja vastuu ja vanhat ja nuoret. Juuri niinkuin itsenäisyyspäivänä on oikein ja kohtuullista.

Minulla oli aikomus valokuvata paraatia ja keksin paikan uuden matkakeskuksen kattopysäköintialueen reunalta. Vaikka sotaväen raskas kalusto ei niinkään kiinnostanut – sitä pääsee halutessaan tutkailemaan lähempääkin erilaisissa tilaisuuksissa – olisi kuvaan saanut suomalaisittain harvinaisen ihmistäyteiset kadunvarret. Väessä löytyi pukuihmisistä hippipunkkareihin ja lastenvaunujen työntäjistä laitapuolen tallaajiin. Harmaa sää tarjosi suomalaiselle itsenäisyyspäivälle riittävän vakavuuden.

Olin iloinen riittävän varhaisesta kuvauspaikan löytämisestä, kun kattotasanteen reuna alkoi käydä ahtaaksi jo vartti ennen ohimarssia. Ilo oli ennenaikaista. Vaikka kameran paristot olivat olleet yön latauksessa, ne olivat antaneet kaikkensa jo paraatin ryhmitysalueella. Lämmittäminen käsien välissä ei auttanut, ja luovutin suosiolla paikkani sitä enemmän tarvitsevalle.

Kotona olin puoli kahden aikoihin, ja melkein heti sai viedä lyhdyt pihaan. Iltakuudelta vähäksi aikaa kynttilät ikkunoillekin, kun tapana on ollut.

Päivän aikana kuulluissa juhlapuheissa korostui itsenäisyyden perinteinen, kollektiivinen, puoli. Menneellä viikolla useammankin kerran tulin kuulleeksi tai lukeneeksi mielipiteen, jonka mukaan itsenäisyys on ensisijaisesti henkilökohtaista itsenäisyyttä. Mutta voivatko nuo kaksi asiaa kuitenkaan olla toisistaan riippumattomia? Yhtäältä niin kauan kuin on mitä tahansa muutamaa yksilöä laajempia yhteisöjä – kutsutaan niitä sitten isänmaaksi, organisaatioksi, kansakunnaksi, suvuksi tai miksi tahansa - pätee yksilön näkökulmasta Suomenlinnan arkkitehdin A. Ehrensvärdin elitistinen lause: "Sinä et voi olla milloinkaan onnellinen ilman, että isänmaa on onnellinen, mutta isänmaa voi hyvin olla onnellinen ilman sinua". Toisaalta historia on osoittanut myös, että onnettomien yksilöiden ollessa enemmistönä yhteisö ei voi olla onnellinen eikä epäitsenäisten yksilöiden kansoittaman isänmaan itsenäisyys ole kestävää.