Seutulasta Chengdeen

Yritykseksi jäi julkaisukanavan vaihto. Olisihan se pitänyt tietää tai ainakin arvata, että Kiinassa ei niin vain twiittailla. Tulkoon tuosta vaihteeksi vähän pidemmälle suuntautuneesta lomamatkasta kirjoitetuksi jälkikäteen muutama merkintä tänne.

Olen luullut olevani lentopelkoinen ja vältellyt lentokoneessa matkustamista. Ennen tätä matkaa olin ollut lentokoneessa vain parin kotimaan lennon verran noin kymmenvuotiaana nassikkana. On myönnettävä, että jännitin etukäteen nousua Seutulasta, mutta turhaan - vain huomatakseni, että on aika mukava tunne, kun kone kiihdyttää ja lopulta irtautuu nousuun. Lentomatkustamisen ikävä puoli on hillitön hiilijalanjälki. Yhden edestakaisen mannertenvälisen reissun päästökiintiöllä kai sähkölämmittäisi omakotitaloa vuosia ja pienpolttaisi kuutioittain takkapuuta sen ohessa.

Seutulaan osui myös matkan ensimmäinen ja ainoa pettymys: Kulkupelinä oli "vain" Airbus 330. Ennakkotietojen perusteella olin odottanut 340:ntä ajatellen, että kun kerran lennetään, niin lennetään sitten oikein nelimoottorisella.

Matka alkoi pilvisessä säässä, mutta jo Itä-Karjalan ylle päästyämme pilviverho oheni jalopulta katosi, ja olisi melkein voinut sanoa, miten Petrosavotski täällä loistelee isänmaansa päivänpaisteessa.

Sunnuntaiaamuisella Beijingin lentoasemalla tuli ensimmäistä kertaa eteen sittemmin usein toistunut huomio. Kiinassahan piti olla paljon väkeä, joka paikka ihmisiä täynnä. Lentoasema oli kuitenkin hillityn rauhallinen, paljon Seutulaa tai vaikkapa Tampereen rautatieaseman normaaliaamua hiljaisempi.

Pääkaupunkia ei jääty vielä sen kummemmin ihmettelemään, kun linja-auton nokka kääntyi kohti koillista tavoitteena noin 450 000 asukkaan Chengde-niminen "pikkukaupunki". Kaupunki kasvaa kovaa vauhtia. Se kuuluu itäisen Kiinan kasvukeskusalueisiin, mutta toisaalta asuntojen neliöhinta on siellä huomattavasti edullisempi kuin pääkaupunkialueella. Maisemaa hallitsivat vuoret, mutta heti niiden alapuolella kohosivat lukuisat uudet kerrostalot ja lisää rakentavat torninosturit.

Chengde, vanhalta nimeltään "Kuumien lähteiden kaupunkia" tarkoittava Jehol, sijaitsee Hebein maakunnassa vajaan 250 kilometrin päässä pääkaupungista Beijingistä (osaamiseni rajoissa pyrin käyttämään paikan- yms:n nimissä nykysuositusten mukaista pinyin-latinisointia). Matka ei ole pitkä varsinkaan maan koko huomioiden, mutta ilmanala on vuorten takana sijaitsevassa Chengdessä selkeästi viileämpi ja raikkaampi kuin Beijingissä.

Miellyttävän ilmaston vuoksi viimeiseksi jääneen keisarillisen dynastian, Qing- eli mantšudynastian toinen koko maata hallinnut keisari Kangxi (eli vuosina 1654-1722 meikäläisen ajanlaskun mukaan) päätti 1700-luvun alussa laitattaa seudulle kesämökkinsä. Aivan pienestä eräkämpästä ei ollut kyse vaan kokonaisesta uudesta kesäpalatsista lukuisine rakennuksineen ja puutarhoineen. Vuoriseudulla Kangxi hoveineen harjoitti kesäisin kulttuurillisia rientoja, metsästystä ja sen sivussa sotataitoja ja ennen kaikkea hallitsi valtakuntaansa kuin pääkaupungista ikään. Kiinan historian myrskyistellä 1900-luvulla rappeutunutat kesäpalatsialuetta ryhdyttiin kunnostamaan vuosisadan lopulla, ja se sai vuonna 1994 Unescon maailmanperintökohteen arvon. Syystä saikin, voi kävijä todeta.

Kangxin oman Kultarannan, runolliselta nimeltään "Kuumuutta pakenemisen kartanon", ohella kaupungin alueella on luonnonnähtävyyksiä. Suosituimpiin kuulunee Pesukarttukallio tai "Mulkkukallio" tai miksi tuota esihistoriallisen järven aaltojen hiomaa hiekkakivimuodostelmaa milloinkin kutsutaan. Kalliolle johtaa ulkoilureitti, joka aurinkoisena kesäpäivänä, niin arkimaanantai kuin olikin, näytti olevan kiinalaisten, joko paikallisten tai kotimaanmatkailijoiden, suosiossa. Ei väkeä paljon ollut täälläkään, ei läheskään tungokseen saakka.

Jotkut ihailivat maisemia, jotkut reippailivat vauhdikkaasti. Kaksi poliisia oli virittänyt riippumattonsa vuorenrinteeseen mäntymetsän varjoon ja käynyt päiväunille. 

Lähistöllä on myös toinen, pienempi hiekkakivimöhkäle nimeltään Sammakkokallio - kaksimielisempien kiinalaisten mukaan "Persekallio". Sen alla risteilee pieni luolasto, ja ohjetauluun kirjattu paikallinen kansanuskomus väittää, että luolien läpi ryömijää eivät enää koskaan taudit kiusaa. Tarinaan uskojia tai muuten vain luolissa ryömimisestä pitäviä käy paikanpäällä niin paljon, että käytävät ovat jynssäytyneet sangen sileiksi ja puhtaiksi. Ainakaan Arton ja minun ei pitäisi tauteja saada, kun innostuimme tutkimaan käytävät sisältäpäin. Ei epäilystäkään, että suomalaisessa kohteessa moinen omatoimimatkailu olisi estetty kaikin mahdollisin keinoin.

Jos lentomatka ei huipannut, niin sitäkin enemmän Pesukarttukallion päällä seisominen. Kallion korkeus on reilut 600 metriä merenpinnasta ja siten päihittää vaikkapa useimmat Ylläksen alueen tunturinhuiput. Kallio on melko kapea, ja kulkijoille tarkoitettuna turvana ovat vain parin-kolmenkymmenen sentin korkeuteen - juuri sopivasti kampittamaan haparoivan kulkijan lopullisesti alas - asennetut ketjut. Ylhäällä kuvatessani kävin suosiolla kyykkyyn, kun seisaalla olo kapeahkolla kaistaleella ei tuntunut alkuunkaan mukavalta. Mutta näköaloja ei käynyt moittiminen. Yhtäällä kaupunki, toisaalla vuoret.

Ylös kiivettiin, mutta alas tultiin köysiradalla. Niitä riittää vuoriseudun yleisökohteissa. Köysiradan kahdenistuttavassa avokorissa oli tukevaa ja turvallista istua, vaikka välillä mentiinkin aika korkealla maanpinnan yläpuolella. Korkeanpaikan kammo ei jostain syystä täällä kiusannut. Istuinkoriin piti hypätä vauhdissa. Myönnän, että yksi hauskimpia piirteitä Kiinassa matkailemisessa on se, että siellä saa ja pitää tehdä monenlaisia pikkuasioita, jotka Suomessa ovat kiellettyjä tai ainakin estettyjä.