Montako porttia on Kiinan muurissa?

Työpäivään mahtui monenlaista sähköisen toimintajärjestelmän ja sen käyttäjäohjeen päivittämisestä projektiraportin tekemiseen ja välissä tietysti monenlaista neuvottelua sähköpostilla ja puhelimitse.

Vaikka ei virallisesti työnkuvaan kuulu, osui sattumalta ATK-tukitehtäväkin kohdalle. Koulun asuntolassa oli kuulemma Internet-ongelma. Kun varsinainen alan henkilöstö oli kiinni muualla, ajattelin että kyllähän moinen ratkaistaan. Ongelman kohdanneet lupasivat näyttää tilanteen tietokoneeltaan. Kun asiaa esiteltiin, täytyy sanoa, että ensimmäiseksi mieleen tuli: "Voi se hui yinin vieressä oleva paikka sentään!" Eipä pystynyt Guwen guanzhin suomennoksen lukemisen ja muutaman vuoden taiji-treenauksen pohjalta sanomaan sitäkään, oliko Windows kantonin- vai mandariinikiinaksi (eipä sillä, että moisesta tiedosta olisi apua ollut). Keskustelutuokion jälkeen päädyttiin porttiongelmaan. Säädin palomuuria, ja huomenna kokeillaan uudelleen.

Työpäivän jälkeen linja-autopysäkiltä kotiin kävellessä hirnui hevonen. Ihmettelin hetken, miten se niin pitkään hirnuu ja missä. Kunnes tajusin, että lähistöllä starttaillaan huonolla menestyksellä peltipollea. Saneeraustyömaan pihalla rappasi kaksi miestä. Arvelin, että heidän synnyinvaltionsa nimi on saattanut olla Neuvostoliitto.

Iltalenkillä vähän ennen hämärän laskeutumista hölköteltiin samaisen työmaan ohi. Miehet rappasivat edelleen.

Kotoilupäivä pieleen ja toiseenkin

Viikolla saatiin uusi ovi autotalliin. Asennuspaikka oli yksinkertainen, ja asennus oli kuulemma ollut ennätysnopea.

Oven ostohinta putosi 300 euroa, kun jätettiin pielityöt itseaskartelun puolelle. Nyt piti ostaa hiukan puutavaraa ja litra oikeansävyistä maalia, mutta vähintään 250 euroa jäi vielä säästöksi. Ja laudasta vielä kelpo osa vaikkapa ensi kevään linnunpönttöihin.

Aikanaan talon ostaessamme saimme kohtalaisen määrän sahatavaraa kaupan päälle, ja joitakin listoitus- ja vastaaviin töihin tarvittuja rimoja lukuunottamatta puutavarakaupassa ei tarvinnut käydä lähes kymmeneen vuoteen. Nyttemmin kun lautaa tai vastaavaa on harvakseltaan tarvinnut ostaa, on tapana ollut hankkia ylimääräistä enemmän kuin työvaran verran.

Pielityöt olivat nopeat eivätkä pieleenkään menneet. Lattian tasoittaminen oven kohdalta oli jo hitaampi toimenpide.

Merellä, maalla ja nosturihommissa

Alkuviikolla kahden päivän laivaseminaari, jo toinen kuukauden sisään. Nyt saa riittää vähäksi ja vähän pidemmäksikin aikaa. Tunkkaisia ovat.

Paluumatkalla jäin vielä päiväksi pääkaupunkiin ja harjoitin pitkästä aikaa opetustoimintaa. Perinteistä luennointia tällä kertaa, aiheena ammatillisen koulutuksen laadunhallinta.

Tänään työmatka vaihteeksi omalla autolla, Forssaan on ollut työpäiväaikataulujen hankala päästä julkisilla sen jälkeen, kun kapearaiteinen rata vuosikymmeniä sitten purettiin. Ensimmäinen pidempi ajelu uusilla renkailla. Hyvinkin hintansa arvoisilta tuntuivat ja kuulostivat. Menomatkalla päätin poiketa lounaalla Urjalassa Huhdin lounastuvassa. Pihalle pysäköityjen lukuisten pakettiautojen perusteella paikka näytti olevan monenlaisten vapaiden ammattien harjoittajien suosiossa nuohoojasta kengitysseppään. Eikä suotta: ihan heti ei tule mieleen yhtä maittavaa kotiruokalounaspaikkaa.

Forssassa pääsin kokeilemaan jotakin, mitä en välttämättä olisi ikinä uskonut tekeväni: ajamaan torninosturia. Maamme nosturikoulutuksen Mekka on jo pitkään sijainnut kakkostien varressa. Myönnetään - ei minusta olisi oikean nosturin koppiin ollut kiipeämään. Mutta vähäistä tuntumaa haastavaan työhön sai keväällä käyttöön otetulla simulaattorilla, joka on kuulemma maailmanluokassa ainutlaatuinen. Simuloitavana oli todellinen pääkaupunkiseudulla sijaitseva rakennustyömaa. Sanoisin, että taakan heijaamisen estävää vastaliikettä ei aivan helposti käytännössä opi, vaikka periaate on mitä selkein: "kissa" eli puomissa liikkuva nostovaunu pitäisi saada ohjattua taakan kohdalle.

Sadonkorjuulauantai

Viikko meni hiljaiselellessä töissä ja kotona. Maanantaina saatiin autoon uudet renkaat. Yleiseksi luulemani koko oli pitänyt tilata tehtaalta saakka. Nykyään kuulemma itämaisessa pikkuautossakin alkaa olla 15 tuuman pyörät. Nokialainen vihreä on ainakin hiljainen ja mukava.

Tänään nostettiin juurekset kotipihalta. Porkkanaa, punajuurta ja perunaa. Viimeksi mainittua enemmän kuin ennen. Asiaan kuului varsien kompostointia, kasvatusastioiden pesemistä ja haravointikausikin pääsi alkuun.

Illalla sauna ja ateria kotipihan antimista.

Junailua ja autoilua

Juna saapui Tampereelle jopa hieman etuajassa. Tosin autojen purkaminen Hccmqqr:stä ei juuri nopeutunut, kun päivystäjänä toiminut Sr2 otti purkurampille samaan nippuun myös Kemijärveltä tulleen P 274:n autovaunun. Itse purkaminen tapahtui nopeasti, kun kaikilla oli kiire kotiin, töihin ja mihin kelläkin. Auttelin VR:n miestä irrottamalla oman ja parin naapuriauton kuljetuspönkät.

Kotona kissaveljet kertoivat, että hyvin oli hoidettu, ruokittu ja rapsuteltu. Mutta kissa on pohjimmiltaan perhekeskeinen eläin, ja lapsuudesta saakka tutun kotiväen saapumisesta oltiin mielissään.

Talon kauniimmalla asukkaalla oli jo työpäivä, mutta minä lomailin vielä. Käytin anopin auton katsastuskonttorilla Valkeakoskella. Siisti auto, edellisen leiman jälkeen noin 2 000 km ajettu, ei houkuttanut katsastusmiestä isommin koputtelemaan ja vääntelemään. Aivan toisenlaisia tutkimusotteita sai tuta edellä ollut muhkurainen Mondeo. Hallissa radio lauloi Raparperitaivaasta. Vaikea sanoa miksi, mutta Leevi & The Leavingsin musiikki sopi mitä parhaiten katsastuskonttoriin.

Leimauspaikalta työmaalle ei ole kuin kesantopellon verran matkaa, niin poikkesin. Ajattelin tyhjentää postilokeron, jotta maanantaina voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Se oli hyvä päätös. Meni kaksi tuntia.

Kotimatkalla kotikylän rengasliikkeeseen omaan kulkupeliin renkaita tilaamaan. Päädyin kollegan kotimaisenvihreään suositukseen.

Loppuu se lyhytkin loma

Saivojärvet olivat saamelaisen kansanuskon palvontapaikkoja, joissa uhrattiin luonnonantimia erilaisille jumaluuksille. Saamelaiset uskoivat saivon pohjan alla avautuvan toisen maailman, jossa tuonpuoleinen saivokansa eleli onnellisena vailla tämänpuolisen huolia.

Nykyään saivojärviä tuskin pidetään porttina tuonpuoleiseen, mutta toinen uskomus on melko vankka. Saivojärvien nimittäin on uskottu olevan suuria hiidenkirnuja eli syntyneen jääkauden sulamisvesien hiertäessä suuria kiviä vasten kalliota. Nykygeologian mukaan saivon syntyprosessi on monimutkaisempi.

Yksi tunnetuimpia saivojärviä, Muonion kunnan eteläosassa sijaitseva 60 m syvä Pakasaivo on Lapin toiseksi syvin järvi heti Inarinjärven jälkeen. Se on suurempi kuin hieman pohjoisempana sijaitseva Äkässaivo. Vaikka Pakasaivolla ei ole aivan yhtä vaikuttavaa luonnon alttaritaulua kuin Äkässaivon Seitapahta, palvelee Pakasaivo nykypäivänkin uskonnonharjoittamista. Kävimme paikalla keskiviikkoaamuna järjestetyssä jumalanpalveluksessa, jossa taisimme olla lähes nuorimmat osallistujat. Senioriväkeä oli saapunut neljä linja-autollista.

Iltapäivällä jatkoimme seniorilajien merkeissä ja sauvakävelimme hyväkuntoista pururataa, talvista latupohjaa, Tunturijärvelle ja takaisin.

Viikko vierähti nopeasti, kuten odotettavissa oli. Mökin luovutuksen ja junanlähdön välillä on aina reilusti aikaa. Tällä kertaa ei lähdetty tuhlaamaan sitä ulkomaanmatkalle Ruotsiin, vaan ajeltiin huvikseen Leville ja sieltä Kittilän kautta takaisin Äkäslompoloon syömään ulos kerran reissun aikana. Ennen Kolaria käytiin katsomassa vielä rataverkkomme pohjoisinta päätepistettä, Rautuvaaran vanhaa kaivosta, syysmaisemissa. Kuten viime talvena, valinta kohdistui Äkäslompolo-pizzerian tarjontaan. Jälleen kerran täysi kymppi, eikä illallakaan ole vielä nälkä.

Autonkuormaus pääsi kolarilaiseen tapaan alkamaan mukavasti etuajassa ja sujui ripeästi. "Päivää. Vaunu onkin näemmä täynnä oman kylän väkeä", sanoin kun sattumalta samaan makuuvaunuun nousi veturitallilta tuttu puolisoineen. Syksynrapaisen Dr16 nro 2809:n vetämä P 272 kulkee ainakin alkumatkallaan kohti Oulua ja veturinvaihtoa täsmälleen aikataulussa.

Jängässä on romua ja sotaromua

Tämä on romua: jänkäkuoppa oli lappilainen jätehuollon kokonaisratkaisu, joka kotipuolessa tunnettiin nimellä saviläpi.












Tämä on sotaromua: viime perjantaina bongatut DB-16:n jäänteet.














Tämä on mitä todennäköisimmin romua, mutta junantuomalle se näyttää keskimääräistä mielenkiintoisemmalta kolmesta syystä. Ensiksi se sijaitsee ympäröivästä maastosta erottuvalla hieman matalammalla alueella, joka on tavanomaista jänkäkuoppaa laajempi. Toiseksi romu näyttää jossakin määrin teknillisemmältä kuin jänkäkuopan tavanomaiset sinkkiämpärit, maalipurkit ja kiukaat. Kolmanneksi se sijaitsee noin 100 metriä tien pohjoispuolella Äkäsjärven pohjoispään tasalla.

Toisesta päästä umpinainen, toisesta avoin lieriö on korkeudeltaan noin 130 mm ja halkaisijaltaan noin 100 mm. Sen sisällä on pienempi, halkaisijaltaan noin 70 mm:n molemmista päistään avoin, lieriö. Pienempi lieriö pysyy paikallaan isomman sisällä kannessa olevan uurteen ansiosta. Kannessa on reikä keskellä ja sen ympärillä kolme pienempää reikää.

Tappi on ontto ja noin 140 mm pitkä ja sen toisessa päässä on kierteet. Tapin päässä on pyöreä levy, jonka halkaisija on noin 100 mm. Levyssä on kolme lyhyttä ns. pinnapulttia. Jos osat olisivat ruosteettomia, tappi saattaisi liukua lieriöiden sisään kannen keskellä olevasta reiästä niin, että pinnapultit asettuisivat kolmeen lieriöiden kannessa olevaan reikään.

Rautatieharrastajan silmissä kyseessä on aivan relevantin näköisiä koneenosia. Luistikaapin pienoismallihan se siinä. Mutta kun sijaintipaikka on tuo, mikä on, niin voihan niitä kuvitella jonkin muunkin koneen osiksi.

Asiaan. Jokunen näistä komponenteista oli selvästi maan pinnalla, ja alueella kävellessä kumisaappaan pohjan läpi samanlaisia tuntui useita. Uteliaisuuttani noukin muutamia maan pinnalle.

Tunnistaako joku, mistä komponentista voisi olla kyse, vai meneekö sekalaisen rautaromun nimiin?

Mökkipäivä

Ensimmäisen kerran lapinreissujemme aikana tuli mökkipäivä. Satoi koko päivän, ja mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella vaimeaa ropinaa huopakattoon lämpöisten hirsiseinien suojassa.

Kulta paranteli tukkoista nenäänsä ja minä lintsasin lomailusta tekemällä melkein koko päivän etätöitä. Yksi haastavahko budjettiaihio tuli esittelykelpoiseksi. Onpahan poissa sitten, kun palaan töihin. Välillä käytiin kylällä ulkoiluvaatekaupoissa, tosin ostamatta mitään, ja kahvilla täkäläisessä luontokeskuksessa.

Etätyöskentely pani jälleen miettimään, toimisiko tämä vähän pidemmälläkin ajanjaksolla. Ehkä, tai sitten ei.

Pohjoista viikonlopunviettoa metsissä ja niiden laitamilla

Lauantaina patikoitiin talvikaudelta tutuilla hiihtoreiteillä: Karilasta ylös, Hangaskurun laavulle, Kotamajalle ja Kukastunturin yli takaisin. Todettava on, että 15 kilometrin kävely näissä oloissa vastaa rasittavuudeltaan hyvinkin kaksin-kolminkertaista määrää hiihtoa. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että talvella arkinen kuntoliikunta on maistunut paremmin kuin kesäkaudella.

Kukastunturia pidetään alueen sporttitunturina sikäli, että sen yli voi ilman erikoisvälineitä talvisin hiihtää ja kesäisin kävellä, hölkätä tai juosta, kukin kuntonsa mukaan. Ennen kansallispuistoalueen mukanaan tuomia liikkumistaparajoituksia hurjapäiset maastopyöräilijätkin valloittivat tunturia. Meille riitti kävely, mutta laella teimme yhden taiji-muodon. Maisemat olisivat houkuttaneet enempäänkin, mutta viileä tuuli ei. Sää oli pilvipoutainen, ja silmälasien vahvistamin paljain silmin näki, kun 50 kilometrin päässä pyörittivät omaa muotoaan väsymättömät ja kylmästä piittaamattomat Olostunturin tuulivoimalat.

Jonkun verran väkeä oli liikkeellä, suuri osa sauvoilla menoa vauhdittaen. Hiljaista, erittäinkin, talvikauteen verrattuna, mutta sentään jokunen kulkija toisin kuin viime kesänä juhannuksen alla.

Illalla sauna mökillä ja sen päälle iso lautasellinen yrttiuunilohkoperunoita. Ei paikallista Puikulaa, vaan etelästä mukaan otettua.

Pyhäaamuna pantiin herätyskello soittamaan kuudelta. Kirkkoon ei ollut tarkoitus lähteä - siksi toiseksi täälläpäin kirkonmenot näyttää olevan tapana aloittaa vasta klo 11. Täytyy kai ensin ruokkia porot ja lypsää turistit.

Hypättiin autoon ja ajamaan pohjoiseen. Liikenne oli lähes olematonta, kunnes Neljän tuulen tiellä päästiin ruotsalaisrekan peesiin. Dieselinkulutus pysyikin maltillisena aina Kautokeinon ristetykseen saakka, josta rekka jatkoi eteenpäin ja me Enontekiön Hettaan.

Sade oli alkanut Muonion ja Enontekiön rajalla, mutta sadepilvet eivät jaksaneet seurata kovin kauas länteen vievän tien päällä. Jätettiin auto parkkiin metsätien päähän ja lähdettiin päivän kävelylenkille Ullantievojen harjuille. Maasto oli helppoa ja korkeuserot pieniä tunturiseutuun verrattuna. Käytiin Ounasjoen rannalla ja palattiin takaisin.

Nuutinnivan vaiheilla Ounasjoen mutkassa on vaatimaton muistomerkki, joka kertoo lähes 50 vuoden takaisesta surullisesta, silloin verraten suurta päivänjulkisuutta saaneesta, mutta nykyisin lähes unohtuneesta tapahtumasta.

Eletään 1960-luvun alkua. Tarina alkaa varhaisena toukokuun per­jan­tai­aamuna Kerässiepin kylässä Muoniossa. Maanviljelijäperheen äiti oli lähtenyt navettaan hoitamaan lehmiä aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Lapset jäivät asuntoon ja pukeutuivat omia aikojaan. Toiseksi nuorin, viisivuotias tytär, kertoi muille lapsille palelevansa ja puki ylleen leningin lisäksi sinisen villaröijyn ja sinivalkoraitaisen pipon. Jalkaansa hän laittoi kumipohjaiset lipposet.

Äidin palatessa navetasta klo 10.30 aikaan tyttö oli vielä pihapiirissä. Mutta perheenisän ollessa lähdössä klo 11 aikoihin postiasioille kirkon­­kylään äiti kutsui lapsia tapansa mukaan sisätiloihin. Kun tyttö ei enää vastan­nutkaan kutsuun äiti yhdessä vanhemman siskon kanssa lähti häntä tavoittamaan pihapiiristä. Isäkin lähti tyttöä etsimään, mutta ei löytänyt muuta kuin metsään johtavat jäljet. Tässä vaiheessa, tunnin kuluessa, hälytettiin jo muitakin kyläläisiä apuun.

Yksi lähinaapureista sai hälytyksen vähän ennen puoltapäivää ja lähti heti tekemään omia etsintöjään isän viime havaintojen mukaan. Myöhemmin isosisko tuli uudestaan taloon ja pyysi ilmoit­tamaan asiasta puhelimitse nimismiehelle lisäavun saamiseksi. Naapurimies kertoi myöhemmin, että hänellä etsiessään oli epä­varmoja kuulohavaintoja lapsen itkuisesta äänestä, mutta hän ei saanut vastausta kutsuihinsa. Kulkiessaan äänen suuntaan etsijä kaatui ja satutti itsensä eikä enää voinut jatkaa matkaa.

Iltapäivään mennessä etsijöitä oli omasta kylästä jo kolmi­sen­kymmentä, mutta lasta ei löydetty. Etsintäalue sijaitsi Enontekiön ja Muonion kunnan alueilla ja molempien kuntien nimismiehet saivat tiedon. Tilanteen vakavuuden havaittuaan Muonion nimismies pyysi myös Lapin Rykmentiltä Särkijärven tukikohdasta virka-apua.

Nimismiehen tullessa paikalle hän sai selostuksen tapahtuneesta ja kartalta selvitettiin edelleen tilannetta. Tässä vaiheessa ym­mär­rettiin, että etsintöjen edelleen johtamiseksi tarvittiin organisaatio etsijöiden ohjaamista, kuljetuksia ja muonittamista yms. varten.

Suuretsintä alkoi sunnuntaiaamuna. Lapin Rykmentin päällikön saavuttua paikalle perustettiin etsintäkeskus Putkiojalle, 10 km:n päähän Kerrässiepin kylästä. Rajavartiosto veti paikalle viesti­yhteydet ja pystytti teltat. Etsijöille osoitettiin kartalla etsintäalueet.

Sunnuntain aikana ymmärrettiin etsintätehtävän olevan paljolti asumat­tomassa maastossa hyvin vaikean. Myös lentokalustoa pyydettiin apuun.

Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä etsijöitä oli maastossa jo noin 400.

Sunnuntai-iltaan mennessä maaston haravointia oli suoritettu järjestelmällisesti maastokuvioittain Outtakkan pohjoispuolelle. Etsintä­ryhmät olivat radioyhteydessä etsintäkeskukseen. Kaikki havaitut jäljet oli käyty tarkistamassa, mutta yhtäkään varmistusta ei saatu.

Putkiojan tukikohdasta maastoon lähteneiden ryhmien lisäksi etsintä­ryhmiä oli lähtenyt eri suunnista, Ylimuoniolta, Hetasta, Ketomellasta ja Kittilän Raattamasta. Nämäkään partiot eivät kohdanneet mitään jälkiä.

Maanantaina alueen yläpuolelle ilmestyi pieni maastolentokone, joka oli risteillyt pienen aikaa alueella. Ilmavoimista saatiin iltaan mennessä pai­kalle helikopteri, joka teki etsintälentoja tunturialueella ja maasto­etsinnän äärialueilla. Lisäksi tarkastettiin jokia ja puroja. Ruotsistakin saatiin avuksi yksityinen helikopteri, joka osallistui etsintään kahden vuorokauden ajan.

Etsintää jatkettiin kymmenen päivän ajan kesäkuun puolelle, sillä lääkäreiden antaman lau­sunnon mukaan eksyneellä oli mahdollisuus olla hengissä niin monta vuorokautta, mikäli hän saa vettä juodakseen.

Kolmentoista päivän kuluttua katoamisesta Enontekiön Ulla­tievasta oli löydetty pieni sininen villatakki ja se lähettiin vanhemmille tunnis­tettavaksi. Tehtiin uusi hälytys ja uusi etsintätukikohta perustettiin Peri­länjärven rantaan. Jo samana iltana tuli tukikohtaan tieto, että Vuontisjärveltä lähtenyt etsintäpartio oli löytänyt pienen tytön ruumiin Ounasjoesta. Vaikka oletettiin etsityn näin löytyneen vainajana, käytiin ennen etsinnän lopettamismerkkiä varmistamassa löydön todenperäisyys.

Pienen tytön ruumis oli Ounasjoen matalassa rantavedessä vatsallaan. Vaikka vettä oli vähän, joen törmä oli korkea ja pysty. Lapsen jalkaterä oli kahden kiven välissä. Vainaja kuljetettiin paareilla tienvarteen ja sieltä nimismiehen virkahuoneelle, missä vanhemmat kävivät tunnistamassa lapsen. Myös terveyssisar teki tarkastuksen. Tämän jälkeen annettiin määräys suuretsinnän lopettamisesta.

Pienen tytön kohtalon satuttamina monet eri tahot ehdottivat, että Suomen Punainen Risti toimisi aloitteentekijänä viranomaisten ja vapaaehtois­ten yhteistyöelimen perustamiseksi. Näin käynnistyivät Vapaaehtoisen pelastus­palvelun perusta­miseen vuonna 1964 johtaneet neuvottelut.
(Lähde: http://www.vapepa.fi/nain-vapepa-sai-alkunsa.)


Kadonneen kotoa oli löytöpaikkaan matkaa linnuntietä yli 30 km, ja maasto huomioiden hänen arveltiin vaeltaneen noin 50 km. Ravinnoksi alkukesäinen Lapin luonto oli tarjonnut korkeintaan ylivuotisia marjoja. Nuorena poisnukkuneen Anja Kumpurinteen vaatimattomalle muistomerkille (tolpan päässä oleva metallilaatta kuvan oikeassa laidassa) joenmutkaan joku kulkija oli joskus tuonut kynttilän. Muistomerkin kerrotaan olevan hankalasti saavutettavissa maitse, mutta melko helposti melojien nähtävillä. Ei tuo maitsekaan kummallisia erätaitoja vaadi sulan maan ajan ollessa kuivalla puolellaan.

Ei tuntunut sopivalta syödä eväitä tuolla paikalla. Rantametsikön ja suon läpi jatkettiin takaisin harjuille. Eiliseillan loput lohkoperunat, vettä, pari ohrarieskan palaa ja termoskahvit nautittiin hiekkaharjun tuulensuojaisella puolella.

Mennessä seuraa olivat pitäneet porot, päästäiset ja yksi alkumyyrä, sopuli (sopulin arvellaan olleen ainoa pohjoisessa läpi jääkauden elänyt laji, joka pystyi säilyttämään populaationsa sulaksi jääneellä kaistaleella, jolloin laji oli vastassa jääkauden jälkeen tulleita vanhoja ja uusia tuttuja). Tietä lähestyttäessä vastaan tuli linja-autollisen verran reipasta senioriväkeä kävelysauvoineen. He ovat luonnossa kulkemiseen tottunutta sukupolvea, mutta toivottavasti eivät olleet tekemässä 17 km:n lenkkiä mainitulle muistomerkille. Kumisaappaita kun ei näyttänyt olleen matkassa.

Ennen mökille päin lähtöä käväistiin Tunturi-Lapin luontokeskuksessa Skierrissä. Hyvin tehty näyttely valotti saamelaisten historiaa.

"Sonkamuotkan Brewsteriä" (BW-370) ei lähdetty edes yrittämään, kun paikkatietoa ei juuri ollut. Sen sijaan käytiin kuuluisilla 50 sentin hintaisilla munkkikahveilla ison tien varressa. Enemmän kuin hintansa väärtiä.

Äkäslompoloa kohti palatessa yritettiin löytää "Muotkavaaran Brewsterin" (BW-355) putoamispaikkaa Äkäsjärven pohjoispäässä. Ei löydetty, joskaan kovin perusteellisesti emme hakeneetkaan. Yhden lupaavan painanteen ääreltä löytyi korkista päätellen muutaman vuosikymmenen takainen viinapullo. Ei liity tapaukseen, mutta tuli mieleen, olikohan lentokonearkeologian pioneereilla yhtenä tutkimusmetodina kerätä haastattelutietoa alkuasukkailta moisten avulla?

Hetken kävi mielessämme nauttia myöhäinen päivällinen jossakin kylän syyskaudella avoimista ruokapaikoista. Valinnanvarasta tuskin olisi puutetta. Päädyttiin kuitenkin mukavaan vakioratkaisuun ja pantiin kattilaan porisemaan papuja, riisiä, tomaattia, sipulia ja chiliä sekä salaattikulhoon vihreää ja kotipihalta tuotua punaista. Ehti saunoa ajan kanssa ja nukkumaankin pääsee niin aikaisin kuin haluaa.

Ruokaa sulatellessa iltapuhteena bloggaamista ja kameran muistikortin sisällön siirtoa isompaan tallennusvälineeseen.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M

Kuten sotahistoriasta tiedetään, Neuvostoliitto oli aikansa edistyksellisimpiä sotilasmahteja 1930-luvun alussa. Ehkä osa voimasta oli vasta paperilla, mutta joka tapauksessa maan ylin poliittinen johto onnistui monilla toimenpiteillään auttamaan muita enemmän tai vähemmän ekspansiivisia valtioita kuromaan puna-armeijan teknillisen, taktisen ja operatiivisen etumatkan umpeen.

Vuonna 1932 Neuvostoliitossa ryhdyttiin kehittämään edistyksellistä pitkänmatkan pommikonetta, jonka oli määrä pystyä kuljettamaan 1 000 kg:n pommikuorma 3 000 km:n päähän keskinopeudella 350 km/h. Ensimmäinen prototyyppi oli vielä sekarakenteinen, mutta toinen, vuonna 1936 valmistunut, jo kokonaan metallirakennetta. Konetyyppi sai pääsuunnittelijansa Sergei Iljushinin nimestä sekä kaukopommituskonetta tarkoittavista venäjän kielen sanoista juontavan tyyppinimen Iljushin DB-3. Koneesta tehtiin jo vuonna 1938 suursarjatuotannon helpottamiseksi rakenteeltaan muunnettu versio, joka sai tyyppinimen Iljushin DB-3M. Sitä valmistettiin lähes 1 100 kpl. Vuonna 1936 konetyypillä saavutettiin lentokorkeusennätys 11 296 m ja seuraavina vuosina sillä tehtiin suurta kansainvälistä huomiota saaneet välilaskuttomat lennot ensin Moskovasta Vladivostokiin ja sitten Moskovasta Kanadaan.

DB-3M oli kolmipaikkainen metallirakenteinen pommikone. Sen kaksi moottoria olivat 14-sylinterisiä ilmajäähdytteisiä ranskalaiseen Gnome & Rhone -moottoriin perustuvia Neuvostoliitossa edelleen kehiteltyjä M-87B-tähtimoottoreita. Koneen kärkiväli oli 21,44 m, pituus 14,22 m ja lentopaino 10 tn.

Toisen maailmansodan sytyttyä alkoi sotateknologia vanhentua ennätysvauhdilla. Aikanaan edistyksellistä DB-3M:ää valmistettiin vain vuoteen 1940 saakka. Viimeinen DB-3-pohjainen lentokonetyyppi oli rakenteellisesti jälleen täysin uudistettu DB-3F, jonka F-kirjain tulee venäjän kielen tehostettua tai nopeutettua tarkoittavasta termistä. Vuodesta 1942 alkaen Neuvostoliitossa siirryttiin sotilaskoneen käyttötarkoitusta kuvaavasta lyhenteestä pääsuunnittelijan nimen mukaiseen, jolloin DB-3F:n tyyppimerkinnäksi muutettiin Il-4. Tätä viimeistä DB-3-tyyppistä mallia valmistettiin Neuvostoliitossa sodan loppumiseen vuoteen 1945 saakka yli 5 000 kpl.

Talvisodan aikana DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun niin, että pakkolaskuja tehneistä ja alasammuttujen osista saatiin Valtion Lentokonetehtaalla rakennettua viisi toimivaa konetta. Ne eivät juurikaan ehtineet osallistua sotatoimiin talvisodan aikana. Alkujaan kone tunnettiin Suomessa sotasaaliskoneiden V-alkuisella taktisella tunnuksella VP, venäläinen pommikone. Myöhemmin taktinen tunnus muutettiin alkuperäisen mukaiseksi DB:ksi. Jatkosodan alussa DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun lisää kaikkiaan kuusi kappaletta. Nämä saatiin saksalaisten kautta lähinnä osina ja koottiin talvisodan sotasaaliskoneiden tapaan Suomessa tehtaalla.

Suomalaiset lentäjät eivät juuri arvostaneet DB-3M:ää, mutta kuten muutakin sotasaalista, sitä piti käyttää paremman puutteessa. Kone oli ilmassa vakaa lennettävä, nopeus oli meikäläisittäin vähintään tyydyttävää tasoa ja varustus sangen monipuolinen. Mutta toisin kuin suomalaisten arvostamat konetyypit, DB-3M oli oli raskas, kankea ja heikkorakenteinen. Jatkosodassa suomalaiset lensivät DB-3M-koneillaan kaikkiaan 71 ja Lapin sodassa 31 sotalentoa. Viimeisen kerran konetyypillä lennettiin Suomen Ilmavoimissa sodan jo päätyttyä marraskuussa 1945.

Jos konetyypin sotalennot ilmavoimiemme tunnusten alla jäivät verraten vähälukuisiksi, niin jäivät tappiotkin. Vain yksi kone menetettiin. Sen jäännökset makaavat nykyisin Kittilässä Pikku-Lalvavuoma-nimisellä suoalueella. Kuvassa taustalla näkyy Aakenus-tunturi, reilut kaksi vuotta aikaisemmin vieläkin kovemman kohtalon kokeneen saksalaisen Junkers Ju-52/3m -koneen jäännösten viimeinen leposija.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M, Suomen Ilmavoimien taktiselta tunnukseltaan DB-16, on yksi jatkosodan alussa saksalaisilta saaduista osista rakennetuista koneista. Koneen viimeinen lento tapahtui suunnilleen seuraavasti: Lapin sodan aikana, lähteestä riippuen joko 22.10. tai 23.10.1944, Pommituslentolaivue 46 sai tehtäväkseen pommittaa perääntyviä saksalaisia Sirkan ja Muonion kylien välisellä alueella. DB-16 myöhästyi lähdöstä moottorivian vuoksi ja joutui yksinään suorittamaan tehtävää välillä Sirkka-Palojoensuu. Koneen miehistönä olivat kersantti R. Suhonen ohjaajana, vänrikki H. Dahlström tähystäjänä sekä alikersantti O. Elo konekivääriampujana ja radistina. Miehistöä oli teroitettu saksalaisten hävittäjien vaarasta, mutta kohtaloksi koitui ilmatorjunta. Heti saavuttuaan tehtävän lähtöpisteen Sirkan kylän ylle noin 2 400 m:n korkeudessa se sai vastaansa raskaan ilmatorjunnan tulta. Koneen alla räjähti IT-kranaatti rikkoen vasemman moottorin ja vaurioittaen oikeanpuoleista. Ohjaaja Suhonen käski tähystäjä Dahlströmiä pudottamaan pommit välittömästi koneen keventämiseksi. Saksalainen ilmatorjunta tulitti edelleen osuen mm. vasempaan siipeen, ja koneen menettäessä korkeutta se joutui myös kevyen ilmatorjunnan tulituksen kohteeksi. Suhonen teki täyskäännöksen ja vei koneen pystysyöksyyn noin kilometrin matkalle. Hänen aikomuksensa oli etsiä sopiva pakkolaskupaikka jonkin nykyisen hiihto- ja retkeilyalueen tunturin laelta, koska toisin kuin tämän päivän retkeilijät, DB-16:n miehistö ei ennalta tiennyt niiden kivikkoisuutta. Lähempää katsottuna pakkolasku tunturiin alkoi näyttää huonolta vaihtoehdolta, ja Suhonen etsi pakkolaskupaikaksi suoalueen, jonne laskeutuminen onnistui olosuhteisiin nähden pehmeästi. Miehistö selvisi pakkolaskusta vammoitta ja lähti patikoimaan kompassisuunnalla kohti omia linjoja. Patikkamatkasta tuli yli 100 km pitkä ja se kesti neljättä vuorokautta. Miehet välttyivät joutumasta kahakkaan saksalaisten kanssa ja tietämättään vaelsivat 60 kilometriä pitkin miinoitettua maantietä.

Kuten lentäjät lokakuussa 1944 pois pakkolaskupaikalta, auttoi vanha kunnon kompassisuunta vajaat 67 vuotta myöhemmin yhden hylkyretkikunnan paikalle koneen osia katsomaan. Uusi GPS-paikannin on hieno, mutta ehkä liiankin. Vaatii lisää käytön harjoittelua.

Kuten "sotaromulle" yleensä kävi, hoiti rovaniemeläinen Lapin Jäte pian sodan päätyttyä koneen pääosat ankarasta materiaalipulasta kärsivän kansantalouden hyödynnettäviksi. Tämän päivän kävijälle nähtävänä on kuitenkin ihan kelpo määrä ajan patinaa hyvin kestänyttä neuvostoliittolaista lentokonemetallia. Pohjalevyssä on yhä nähtävissä itärintamatunnuksen keltaista väriä, noin 50 cm leveää raitaa koneeseennousuaukon reunalla. Aiheen vierestä: DB-16:ssakin on luonnollisesti ollut Suomen Ilmavoimien hakaristitunnukset, rungon takaosassa ja siivenkärjissä, mutta toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ne eivät millään tavalla liittyneet jatkosodan aseveljeyteen Saksan kanssa. Suomen sotilaslentokoneissa hakaristit periytyivät vuodelta 1918 eli paljon kauempaa kuin Saksan natsihallinto. Hakaristin sijasta keltainen itärintamatunnus kertoo sotavuosien yhteisistä intresseistä Kolmannen valtakunnan kanssa.

Mielenkiintoista on, että tänään paikalla näyttää olevan koko lailla sama määrä metallia kuin H. Valtosen lentokoneenhylkykirjoissa kuvatuilla, silloisten lentokonearkeologian harrastajien - sittemmin ammattilaisten - vuonna 1978 tekemällä tutkimusmatkalla. Toki löytö oli vaatimatonta laatua 1970-luvulla, kun metallia oli metsissä, soilla ja tuntureilla asiaan paneutuneiden tutkittavaksi eri määriä kuin nykyään - olihan sodasta vasta kolmisen vuosikymmentä ja Lapin matkailijamäärät nykyistä vähäisempiä.

Lähteet:
Heinonen, Timo; Valtonen, Hannu: Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11. Saarijärvi 2010.
Valtonen, Hannu: Lapin lentokoneenhylyt - yli 20 vuotta pohjoista lentokonearkeologiaa. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 4. Jyväskylä 1993.
Valtonen, Hannu: Hylkyretkiä Pohjolaan. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10. Jyväskylä 2009.

Reissusta toiseen

Kun olin kotiutunut laivaseminaarista, pääsin aloittamaan pätkityn kesäloman jälkimmäisen jakson. Vai olisiko tässä vaiheessa vuotta jo varhainen syysloma?

Kissaveljet jäivät kotikulmille hyvään hoitoon, kun ihmisasukkaat suuntasivat ensin kumipyörillä Tampereelle ja siltä rautapyörin päällä pohjoiseen. Makuuvaunussa oli tuttuun tapaan välillä kuuma ja välillä kylmä, mutta mukavampaa ja realistisesti toteutettavissa olevaa matkustusmuotoa ei ole vielä keksitty.

Melkein aikataulussa päästiin Kolariin. Asemamies oli järjestää muutaman auton kuljettajalle pienen paniikin väittäen, että autojaan vaunusta pois ajamaan tulleet mutta omiaan löytämättömät olivat jo viimeisessä autovaunussa. Mutta eihän moista voinut uskoa, kun juuri äsken omin silmin oli tullut laskettua kuormausrampille siirretyt yksi vanha Gfot ja kolme uutta Hccmqqr:ää. Inhimillisen erehdyksen syy selvisi: jostain syystä juuri tässä junassa uusia autovaunuja oli kolme, kun niitä sesongin ulkopuolella on vain kaksi. Kuulemma on joskus sattunut niinkin, että autovaunu on päätynyt kokonaan väärälle määräasemalle.

Majoituttiin samaan mökkiin kuin viime kesän reissulla. Iltapäivällä käväistiin patikoimassa Kellostapulille. Yllästunturin sivulaki ei ole kuin 502 metriä korkea, mutta pitkälle sieltäkin näkee. Kuvassa yksi naapureista: Kesänkitunturi juurellaan Kesänkijärvi. Jyrkkärinteinen pikkutunturi on helposti noustavissa vain yhdeltä suunnalta, mutta sieltä reitti sitten onkin helppo. Alemmilla poluilla vastaan tuli paljon sauvakävelijöitä, mutta tunturissa olimme ainoat. Hörpättiin termoskahvit ja katseltiin kun vieressä Iso-Ylläksen huippu alkoi peittyä nopeasti laskeutuvaan pilveen. Alas lähdettiin sopivalla ajoituksella sateen alkamista ajatellen. Ei kastuttu.

Koetetaan olla eksymättä

Kovin haastavia retkeilytavoitteita meillä ei ole, mutta kartta-aineistoa on varattu mukaan kohtuullisesti niin paperisessa kuin sähköisessä muodossa.

Mikä toimikoon aasinsiltana sille, että pääsen kerrankin leuhkimaan esiintyneeni televisiossa. Jälkeenpäin sain kuulla, että neloskanavan uutiset raportoi viime viikolla Tampereen operaatiosta ja näyttivät unohtaneen apinasuotimen matkasta noin kohdasta 3:45 alkaen useammassa kohdassa. Onneksi eivät äänittäneet. Lähdettäessä tehtävää suorittamaan sanoin ryhmälleni suunnilleen: "Noin, lähdetään meneen mutta koetetaan olla eksymättä." Noissa hommissa tarvitaan sopivasti hevosenleikkiä, mutta mistäpä satunnainen televisionkatsoja sen tietäisi. Johan olisi tullut hyvää mainetta vapaaehtoisväelle, jos moinen lause olisi mennyt eetteriin.