Harmaa viikonloppu

Lauantaiaamuna käväistiin torilla ja ostoskoriin tuli hankittua ostoskori. You dawg, kuten vaunut.orgissa taannoin opastettiin. Myyjä pudotti kolme euroa, ja kauppa syntyi.

Sääennuste lupaili lämmintä, joten kesärenkaat takaisin auton alle. Ekologisempaa kuin nastarenkailla, sanotaan. Sitten nostelemaan rautaa. Isossa salissa pelattiin futsalia. Kotijoukkueessa oli paljon tutun kuuloisia nimiä. Ei hyvä: nuoremmista miehistä koostunut naapurikunnan joukkue näytti, miten pallo kulkee.

Museoveturiseuran saunailtaan ajellessa Eskon kyyditsemä porukka keskusteli muusikko S. Närhestä. Väitin jazz-muusikoksi ja olin koko lailla väärässä. Sellaiset radion iskelmäkanavilla tänäkin päivänä soivat kappaleet kuin "Prinsessa kuuskytviis" tai "Minä ja toi kuu" ovat Närhen tuotoksia, ensinmainittu Heikki "Hector" Harman kanssa.

Saunailta oli kaikin puolin asiallinen, kuten tällä joukolla on tapana. Katseltiin pienvalkokankaalta eläviä kuvia: "1941 - anteeksi, missä on Hollywood" ja "Poliisin poika". Minulle ennennäkemättömiä kumpikin. Ensinmainitun kanssa voi vain ihmetellä, miten paljon vanhaa rautaa Yhdysvalloista löytyi vielä 1970-luvun lopulla kuvattavaksi - isolla rahalla arvaten. Heitin tovereille vähemmän tosissani, miten puunhakkuukohtaus toi mieleen Kurosawan "Seittien linnan". Vasta myöhemmin huomasin, että japanilaisten sukellusveneellä komensi yksi seitsemästä, Toshiro Mifune. Erityiset kiitokset Eskolle ja Timolle, joka hoitivat logistiikan.

Sunnuntain lyhyt päivänvalo kului lähinnä haravoidessa. Nyt on pihamaan joka nurkka rapsutettu. Pääsin ensi kertaa blogiurani aikana tyyliblogikuvaajaksi, talon kauniimman ja käsistään kätevämmän kuteita näppäilemään.

Valokuvatorstain mahdoton paikka

Edvard Munchin kerrotaan sanoneen, että valokuva ei kilpaile maalauksen kanssa, koska se ei voi kuvata taivasta eikä helvettiä.

Ei huono ajatus, joskin valokuvan käyttötarkoitus jo varhain ulottui symbolistien halveksiman maisemamaalauksen ulkopuolelle. Ehkä Munch halusi sanoa valokuvaajille saman, mitä ammatikseen kirjoittavat ainakin vielä viime vuosikymmenellä tolkuttivat blogisteille: "Ette vain osaa."

Yhtä kaikki, nykyään osaamatonkin voi kuvitella olevansa vaikkapa Gustave Dorén halpaversio:



Noin 700 vuotta sitten Dante Alighieri kirjoitti Vergilius mielessään: "Mä hälle: 'Kautta Jumalan sen, jota et tuntenut, sua Runoniekka pyydän: pahaa ja pahempaa mun välttääkseni, mun että johdat paikkaan, josta puhuit, ja näytät mulle pyhän Pietarin portin ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.' Hän lähti, hän jäljessänsä minä."

Samaisissa luolastoissa lausua, mut syvemmällä siellä, mä saatoin, mielessäni jos ääneen tohtinut en: "Esko, soikoon lempo, kaasujalkaa hellemmälti käytä!"

Muutama kesä sitten monessa kohden maanalaiseen toimintaan suuntautunut Museoveturiseuran retki tehtiin läntiselle Uudellemaalle.

Musiikkivideoita menneisyydestä

Tämä ei kuulu otsikkoon, mutta sattumalta löytynyt viite innosti linkkibloggaukseen:



Melkeinpä toivon, että kyseessä oli parodia. Voihan myös sekä Einari Keski-Pörhölää ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa lukea hyvillä mielin ja ilman kohtuutonta kognitiivista dissonanssia.

En valita, mutta kyrsiihän se, että edellä raiskattu biisi on sentään hienoin, mitä euroviisuissa on kuunaan kuultu: Italian vuoden 1984 esitys "I treni di Tozeur":



Video on aikalaisekseen komea. Eikös siinä puksuttele melkein kuin Tubizen tehtaan tuotos, ainakin edestäpäin katsottuna?

Ei niin, etteikö kaunis junavideokin olisi intervisuaalisesti velkaa edeltäjilleen. Voi olla, että Battiato menee veturitalliin coolimmin kuin Dio katedraaliin, mutta yhtä kaikki, viimeksimainittu teki sen vuotta aiemmin

Jos "Juna Turkuun" on parodiaksi toivottavan tasoinen coverbiisi, muistelen poikaiässä pitäneeni "Self control" -listahittiä päinvastaisena tapauksena. Videot olivat toissijaisia, ja radiossa suomenkielinen esittäjä kuulosti välillä jopa Laura Branigania paremmalta. Videopuolella on hyvin mahdollista, että amerikkalainen oli suomalaista näyttävämpi, mutta Laura Vanamon suomalaisversio on taatusti omintakeinen (ja näyttäisi olevan intertekstuaalisvisuaalisesti jossakin määrin velkaa Tuula Amberlalle ja "Lululle"):



Braniganinkin hitin takana oli italo. Alkuperäisimmän implementaation, Raffin, video on kaikessa teknistaiteellisessa kahdeksankymmenlukulaisuudessaan omaa luokkaansa, mutta sanoisin signore Raffaele Riefolin häviävän laulajana molemmille kappalettaan coveroineille naisartisteille.

Muovilapa

Pitkälle aamupäivään taivas oli sumun takana kirkas ja lämpötila pakkasen puolella. Lehdet lähtivät helposti mullokseltakin. Haravaa tuli heilutettua siihen saakka, kun alkoi sataa. Pilvistymistä ei sumuverholta oikeastaan edes huomannut. Kun pisarointi alkoi, otimme rinteessäkin käyttöön Eskon takavuosina neuvoman ammattilaiskonstin: haravoitiin pressun päälle ja kannettiin kompostiin kerralla useamman kottikärryllisen verran.

Alkusyksyllä tehdyn kaksikamarisen lehtikompostorin toinen vajaan viiden kuutiometrin vetoinen osa alkaa olla täynnä. Eiköhän sinne loputkin pihapuiden kesälehdistöstä mahdu. Ainakin sitten, kun sade tiivistää massaa.

Haravoinnissa olen auttamattomasti puolisoani tehottomampi. Hän siivoaa ajassa t paljon isomman alueen kuin minä. Haravointi on välinelaji, ja minä olen vankkumaton rautaharavan ystävä (pidän muuten myös Rautaharavaksi kutsutun Rautavaaran musiikista, Einojuhanin vielä enemmän kuin Tapion).

Puolisoni vetelee leveällä muovilavallaan aarin ja toisenkin siinä, missä minä kihnutan ensimmäistä rautaisella. Kevätharavoinnissa voin perustella mieltymykseni nurmen rakastamalla rapsuttelulla, mutta syksyisin tunnen olevani jokseenkin vanhanaikainen. Mutta pidän rautaharavan soundista, joka on kuin Francis Rossin kitaran ja Alan Lancasterin basson yhteistyötä (anteeksi, Einojuhani).

Muovilapa on haravassa korkeaa teknologiaa. Puolisoni suosikissa on kyllä perinteinen puuvarsi. Kuin jääkiekkomaila niiltä ajoilta, jolloin terminen talvi saattoi alkaa näillä päivämäärillä. Muovilapa oli pikkupoikien relevantti tapa korjata hajonnut jääkiekkomaila ennen 1980-luvun nousukautta. Niitä myytiin muutamalla markalla Pyörä-Tuvassa, kylän urheilu-, kalastus-, mopo- jne. liikkeessä. Kuumentamalla "oikeaan" kulmaan kierretty muovilapa toisessa ja kuminen suojatulppa toisessa päässä mailaa, molemmat tuhdeilla ja värikkäillä eristysnauhakierroksilla kiinnitettyinä, olivat tapa tuunata Koho-, Montreal- tai Titan-merkkinen maila oman näköiseksi. Paitsi valkoisen Titanin omistajien ei tarvinnut hankkia muovilapaa. Se ei kuulemma särkynyt ikinä.

Yhtä juhlaa

Olen saanut tällä viikolla neljästi täytekakkua. Terveyssuositusten mukaan ehkä liikaa, mutta syy on ollut aina hyvä. Keskiviikkona juhlittiin töissä Anitan viisikymppisiä ja torstaina Jukan.

Perjantai-iltana vietettiin lähisuvun kesken anopin kasikymppisiä. Ei ole vaikea arvata, mistä tyttärensä ovat ikinuoret geeninsä perineet. Juhla-ateriaksi ruisjauhoilla paneroitua lohta, perunoita ja kasvishöystöä.

Lauantaina juhli Suomen Punaisen Ristin paikallinen osasto kuusikymmenvuotisuuttaan. Sain äidin kekkerikaveriksi. Taidetaan molemmat olla tietämättämme seurapiirihaita, kun kummankin tutut veivät ennen virallisen osuuden alkua omille tahoilleen. Mukavasti olivat ristiläiset panneet juhlan kokoon. Ei mitään vakavaa pönötystä muutoin kuin niissä kohden, missä tilaisuuden arvo sen vaati. Juhlapuhujakin, poliitikko ja pankkimies E. Liikanen, hoiti osansa rennosti.

Ennen ja jälkeen juhlan lauantaipäivä kului kotitöissä pihamaalla. Haravoitavaa riittää, kun loppuviikon pari pakkasyötä ja reippaat tuulet ovat saaneet jopa vanhan omenapuun antamaan lehtivuosikertansa kompostoitavaksi.

Hyvinkään konepaja

Valtionrautateiden Hyvinkään konepajan rakentaminen aloitettiin vuonna 1944. VR:n vuoden 1962 organisaatiossa konepajoja oli seitsemän: Hyvinkää, Pasila, Turku, Vaasa, Oulu, Kuopio ja Pieksämäki. Nykyisessä organisaatiossa jäljellä ovat enää ensimmäiseksi ja viimeiseksi mainitut. Hyvinkää on niistä suurempi ja oli ennenkin. Sodanjälkeisen ajan keskuskonepaja, jossa diesellinjaveturihankintoja ratkaistaessa valtio-omistusta suosineet tahot esittivät uudet veturit peräti valmistettavan.

Hr12:t päätettiin sitten valmistuttaa Suomen veturiteollisuuden sydämessä Tampereella, Lokomon, Valmetin ja Tampellan kolmiyhteystyönä. Ei vähiten kaupungin teräksenkovan sosialidemokraattisen ammattiyhdistysliikkeen, silloisen eduskuntaenemmistön ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön yhteisten nimittäjien ansiosta, ja kansandemokraattinen valtio-omisteista veturiteollisuutta suosinut kanta jäi tappiolle. Konepajan toimintakyky pidettiin korkealla. Pitkään, nimittäin Hyvinkäällä neljännesvalmistettiin ensimmäiset Sr2-sähköveturit 1990-luvulla.

Veturitehdasta Hyvinkäälle ei tullut. Konepajakin on - sanan alkuperäistä merkitystä ajatellen - kenties hieman harhaanjohtava nimitys. Alue rakennuskomplekseineen on valtava kokoonpano- ja huoltolaitos ja logistiikkakeskus. Varsinainen konepaja on loppujen lopuksi suhteellisen pieni osa kokonaisuudesta. Karuselli- ja muut sorvit toki kunnioitettavia nekin.

Hyvinkää vastaa korjauksista monen kalustotyypin osalta. Matkustajavaunukalustoakin konepajalla käy paljon. Perinteisten sinisten vaunujen osalta käynnit kuulemma ovat loppumassa makuuvaunukalustoa lukuunottamatta. Sen sijaan Eil-lähiliikennevaunujen ura jatkuu uusiin väreihin maalattavina.

VR:n lippulaivan, Sr2-sähköveturin, konepajakäyntiväli on kunnioitettavat 1,2 miljoonaa kilometriä, joka tulee täyteen uskomattoman lyhyessä ajassa. Veturi viipyy pajalla kolmisen viikkoa jatkaakseen matkaansa jälleen kuin uutena.

Konepajakäyntien yhteydessä kalustoyksiköitä maalataan uuteen vihreävalkoiseen sävyyn. Maalauksesta on oltu montaa mieltä, mutta on sanottava että ainakin perinteiseen Dv12-veturiin maalaus soveltuu mielestäni erinomaisesti: uusivärinen "Deeveri" oli enemmän kuin edukseen.

Jos Dv12-yksilöitä maalataankin uuteen uskoon, monta tämän runsaslukuisesti valmistetun veturisarjan lajitoveria on pihamaalla käyttökelpoisista osistaan riisuttuna romuttajaa odottamassa: muiden muassa numerot 2519, 2708, 2728, 2729 ja 2734. Ja kuin muistomerkkeinä manalle menneistä jäähdyttimensäleikköjä riveissä: 2619, 2654, 2706, 2707, 2709, 2718, 2725, 2729... Ja omassa hiljaisessa romutusjonossaan vanhan räyhäkkään V8-kuoron Dv16:t numerot 2016, 2018, 2020, 2030, 2031, 2034 ja 2036, joissa uusiokäyttöön hyödynnettävää materiaalia on ollut nuorempaa Dv12-sarjaa vähemmän.

Pihanperillä romutusta odottavien luona ovat myös ne yksilöt, jotka todennäköisesti jonakin päivänä ovat historiasta kiinnostuneen yleisön ihailtavina: Ainoa jälkipolville säilynyt Hr11-veturi, lajinsa viidestä ensimmäinen, nro 1950. Veturi, jonka kunnossapidon historia kertoo aikansa karua kieltä. Paperilla hienoksi, mutta raiteilla ongelmalliseksi todetun Maybach-Mekydro-koneiston varaosien saantia vaikeutti kohtuuttomasti sellainenkin seikka kuin sodanjälkeisessä läntisessä Saksassa riehunut influenssaepidemia. Aikansa ylpeys, ensimmäinen P1-tyyppinen iso linjahöyry, "Ukko-Pekka" nro 1001. Viimeinen VR:lle valmistettu höyryveturi, 4.12.1957 Tampellan tehtaalta ulos rullannut Tr1 nro 1096. Vihreällä värillään pensaikkoon maastoutunut ratakuorma-autojen esi-isä, vuosien 1955-56 vaihteessa käyttöön tullut Sisun valmistama Rro RK1.

Hub - vuokraa työyhteisö, kun tarvitset sitä

Hubiksi kutsuttiin ATK-maailmassa moniporttitoistinta, jonka kytkimet ovat pienimmissäkin verkoissa korvanneet jo vuosia sitten.

Yksi hubin uusimmista merkityksistä on pienyrittäjien työskentelytilakonsepti. Se on saanut alkunsa noin viisi vuotta sitten Lontoosta. Idean taustalla on paljon sellaisten meemien kytkentöjä, jotka - ei niin tosissaan - voidaan kuvata olkalaukun ja Apple-tietokoneen kaltaisten esinemaailman ilmentymien kautta. Hub tarjoaa vuokrausperiaatteella pienyrittäjälle tai ammatinharjoittajalle työskentelytilaa ja joitakin sellaisia palveluja, jotka tukevat edellisvuosikymmenellä tietotyöksi kutsuttua ammatinharjoittamista, kuten nopean verkkoyhteyden. Keskeisimpänä tarjontanaan hubit kuitenkin pitävät yhteisöllisyyttä niin oman hubin toimijoiden tasolla kuin kansainvälisesti, konkreettisesti ja virtuaalisesti.

Nykypäivän hub löytyy muun muassa Tampereelta, Finlaysonin alueelta. Siellä hubin ovat löytäneet muun muassa AV- ja ATK-ohjelmistoalan taitajat ja graafikot, mutta myös perinteiset ammatinharjoittajat, kuten lakimiehet, arkkitehdit ja liiketoiminnan konsultit.

Hubin yhteisöllisyystavoite saa jotkut epäilevälle kannalle. Onko hub nuorten menestyjien ehdoilla rakennettu konsepti, jossa sosiaaliset pärjäävät? Onko se oma paikka, jos omistaa olkalaukun sijasta salkun ja työskentelee Applen sijasta PC:llä?

Entä mitä lisäarvoa hubin virtuaaliverkosto antaa verrattuna esimerkiksi ammattilaisten LinkedIniin tai koko kansan Facebookiin? Tai jopa vanhanajan blogiyhteisöön? Toisaalta hubissa toimiva voi konkretisoida verkostohyötynsä työskennellessään ulkomailla. Yhden hubin jäsenyys tarjoaa kotihubia vastaavat muissa hubeissa. Hubilainen on tässä mielessä nykyajan temppeliherra tai johanniitta. Tosin monia suomalaisia kansainvälisyyshakuisia yrityksiä ajatellen verkosto on ainakin vielä olematon itäisellä ilmansuunnalla, Venäjällä ja Kiinassa.

Moni varttuneempi yrittäjä kuulemma karsastaa yhteistä työskentelytilaa, koska katsoo tietotyön edellyttävän omaa rauhaa. Rohkenen väittää, että silloin hubin idea on ymmärretty väärin. Aniharva pitää hubia ainoana tai edes ensisijaisena työskentelypaikkanaan. Monella on oma perinteinen toimistonsa muualla ja vielä useampi tämän päivän tietotyöläinen työskentelee kotonaan. Hubin perusajatus on tarjota yksinyrittävälle sellaista yhteisöä, jonka perinteisissä organisaatioissa työskentelevä saa luontaisetuna työpaikallaan. Vaikka itse olen varsin introvertti persoona enkä kaipaa lainkaan sellaista hyperaktiivista kanssakäymistä, mitä joskus työyhteisöllisyydeksikin kutsutaan, olen varma, että lähes kaikki parhaat ja samalla toteuttamiskelpoiset ideat syntyvät vuorovaikutustilanteissa, siis yhteisöissä. Perinteisessä organisaatiossa työskentelevä ei kovin helposti voi rajoittaa työpaikan yhteisöllisyyttä niihin hetkiin, kun sitä tarvitsee. Yksin työskentelevän voi olla vaikeaa saada yhteisöä tuekseen, kun on sen tarpeessa. Hub-konsepti tuntuu ainakin lyhyen tutustumisen jälkeen oivalta tavalta saada työyhteisö niiksi hetkiksi, kun sitä kaipaa.

Paperitöihin paperittomasti

Vielä aamuseitsemän jälkeen tienpinnat ovat paikoin jäässä. Viikolla tehty renkaanvaihto oli varhaisimpia moneen vuoteen, mutta tarpeeseen se tuli.

Verkkainen kulkija pikajuna P 272 odotteli asemalla kutsuvan näköisenä. Poikkeuksellisesti nokalla komeili Sr2-pari. Päivävaunuosastoissa näytti väljältä, mutta aikataulu edellyttää valtiollisen sihteerintoimen aloittamista aikaan, johon P 272 ei pääkaupunkiin ehtisi. Kokous oli alunperin määrä pitää opetushallituksessa, mutta siihen linnoitukseen tuntuu olevan hankala päästä. Toisaalta AEL Malminkartanolla on hyvä ja tuttu kokouspaikka. Ei vähiten lounaspöydän kasvislinjan ansiosta.

Kaukojunan näkeminen herätti kaipuun pohjoiseen. Ylläksen maisemissa kuulemma on hiihdetty jo jonkin aikaa. Loma-asunnon hankintahanke ei sanottavasti ole edennyt paitsi säästämisen osalta. Etuovi.comia ei tule avattua läheskään niin usein kuin keväällä tai kesällä. Hyvä niin, maltti on valttia. Tuhannen kilometrin mökkimatka olisi aika pitkä, eikä vuokrausbisneksen tekeminenkään houkuta. Ainakin ensi talven reissu mennään vuokralaisena.

Kaivaessani tietokoneen repusta huomasin, että sihteerintoimen hoitaminen olisi tänään voinut alkaa sujuvammin. Pöytäkirjan liitteet nököttävät Valkeakoskella pöydänkulmalla. Ei ollut kaukana, ettenkö olisi hämmästyttänyt kanssamatkustajia oikein huolella tehdyllä spedepasasmaisella "Voi rähmä" -facepalmilla. Asiakirjojen sähköinen tuottaminen ja jakelu unohduttavat sen, että joissakin asioissa tarvitaan yhä oikeita paperitöitä.

Kärrymyyjät iskivät hetikohta Toijalasta lähdettyä. Ostin kupillisen sitruunateetä. Sen enempi vatsantäyttäminen olisi väärin lounasaikaa ajatellen. Hämeenlinnan asemalaiturilla käyskenteli Mikael Jungnerin näköinen mies.

Harava hajosi

Haravointiurakka alkoi perjantaina. Tänään pääsin isolle nurmelle saakka. Keväällä varteen vaihtamani lapa on suoraan sanoen surkea. Se on parissa päivässä kaventunut työkelvottomaksi. Kotimaista sen olla pitää.

Kotimainen on oranssi muovilapakin, mutta tykkään enemmän perinteisestä metallisesta. Leveällä muovisella työ hoituu nopeasti, mutta sammaltuva nurmi ei pane pahakseen metallisen rapsuttelua.

Illalla käväisin rautatieasemalla hakemassa automaatista junalipun huomiselle työmatkalle. Hyvin kansoitettuun IC² 164:ään kannattaa ostaa lippu hyvissä ajoin. Automaatilla oli kohtuullinen jono. Kansa matkustaa.

Valokuvatorstain valokuva

Valokuvatorstai-blogin aihe on tällä viikolla mitä perustavanlaatuisin.



Uudenmallisen raideopastimen valot päätyivät valokuvaan edellissyksynä Museorautatieyhdistyksen syysretkellä. Ja taustallakin valokuvataan.

Julkisoikeuden tenttikysymyksiä, ikäitsetuntemusta ja renkaanvaihtoa

Työpäivän päälle nousin Tampereen linja-autoon. Tenttimään julkisoikeuden perusopintojen Johdatus oikeusjärjestykseen -opintojaksoa. Opintojakso on yhteinen ilmeisesti kaikille tai ainakin useimmille Tampereella järjestettäville oikeustieteellisille opinnoille. Luentosarjan aikana isohko sali oli melkein täynnä avoimen yliopiston eri aihealueille suuntautuvia lainlukijoita.

Luentosarjan ohella tentittävänä oli kolme kirjaa määrätyiltä osiltaan: K. Tuorin "Julkisoikeuden pääpiirteet", E. ja K. Hopun "Kauppa- ja varallisuusoikeuden perusteet" sekä K. Wikströmin "Yleiset opit verotuksessa".

Tentti muistutti muodoltaan autokoulun kirjallista koetta, ensiapukurssien teoriakoetta tai tulityökurssin koetta enemmän kuin yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tenttiä. Ilmeisesti suuren opiskelijamäärän vuoksi opettajat olivat valinneet muodoksi rastitustehtävän. Esitettiin 20 väittämää, jotka piti arvioida oikeiksi tai vääriksi. 15 arviota pitää olla oikein, jotta pääsee läpi. On monia perusopintojen ensimmäisiä kursseja, joissa tentti on muodollisesti vaativampi. Mutta ilmeisesti tilastotieteelliset seikat puoltavat sitä, että pelkällä veikkaamisella läpi pääsemisen todennäköisyys on tässäkin mallissa vähäinen.

Nopeasti tämänkertainen oli suoritettu, mutta aivan yksinkertaiseksi en sitä sanoisi. Paljon piti tarkkailla termejä tyyliin "aina", "kaikki", "voidaan", "pitää" jne. Eivät ne kompia ole, koska lainlukemisessa pitää olla tarkkana alusta lähtien. Ikävä kyllä en näin jälkikäteen muista väittämiä sanatarkasti, mutta tässä muutama esimerkki, nekin enemmän idean kuin sanatarkkuuden tasolla muisteltuina:

• Kirkollis- ja kunnallisvero ovat progressiivisia.
• Mikäli EU-oikeuden säännös on yksiselitteinen, se voidaan asettaa kansallisen säädöksen edelle lakia tulkittaessa.
• Adoptio on Suomessa yleisimmin käytetty kansainvälisen oikeuden mukaisten sopimusten voimaansaattamisen muoto.
• Oikeuskäytännöllä ei ole merkitystä verotusasioissa, koska verot perustuvat lakiin.

Esimerkeistä ensimmäisen oikea vastaus opitaan kai jo peruskoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Toinen oli jo sanatarkkuutta vaativa. Mielestäni se oli väärä väite. Oikea se olisi, jos "voidaan"-sanan paikalla olisi sana "pitää". Miksei ole sanatarkka kolmaskin, koska Suomessa kansainvälisen oikeuden mukaisia sopimuksia ei yleensä "adoptoida" oikeusjärjestykseen sellaisinaan, vaan ne "inkorporoidaan" siihen erillisillä laeilla. Muutoinkin väitin kaikkia näitä esimerkkiväitteitä vääriksi.

Samassa salissa tentittiin myös muita opintojaksoja ja oppiaineita. Paljon oli väkeä paikalla. Edessäni istuva kuului eri aihepiiriä tenttiviin, joten kehtasin nähdä koepaperinsa, jota hän piti auliisti esillä. Ilmeisesti psykologian tieteenalaan liittyvistä kysymyksistä en ymmärtänyt mitään. Vastauspaperiin kuuluu kirjoittaa joko opiskelija- tai henkilötunnus. Hän oli kirjoittanut jälkimmäisen. Oli syntynyt päivänä, josta voisin vanhasta kalenterista tarkistaa, mitä ylöskirjoittamisen arvoista olen silloin tehnyt. Ehkä istunut jossakin päin tätä samaa rakennusta? Jatkoin ajatustani: silloin olisin pitänyt aika vanhana hanuna sellaista, joka olisi kyennyt omista dokumenteistaan tarkistamaan, mitä oli tehnyt omana synnyinpäivänäni. Miten nopeasti viimeiset 20 vuotta ovat menneetkään verrattuina sitä edeltäviin 20:een!

Kotiin palattua sain kauniilta tytöltä kyydin asemalta kotiin. Iltapuhteena vaihdoin nastarenkaat autoon. Sitten saunaan.
Rengastöissä momenttiräikkä taisi väsähtää, vaikka aina sitä on ohjeiden mukaan käytetty. Toimii vajaaseen 90 newtonmetriin saakka, mutta sitten jähmettyy kiintoavaimeksi. Vanteiden pulttien ohjearvo on 120 Nm. Helppo sinne saakka on käsivaralla kiertää, mutta ei se niin tarkkaa työtä ole. Vaikka onkin peltivanteet, ei niitäkään mielellään ylikiristäisi niinkuin ennen ristikkoavaimen kanssa usein tuli tehtyä. Onneksi lopetti toimintansa vasta kahdessa viimeisessä pultissa. Huoltoaseman paineilmaletkuilla oli kohtuullinen jono. Moni on seurannut säätiedotuksia.

Bittipäivä

Tuskin huomasivat elävänsä kahdeksanbittistä aikaa rouva ja herra Cheng, konfuzilaisten uskonpuhdistajaveljesten Haon ja Jin vanhemmat, kun kaukana frankkien maassa joku oppinut saattoi - unohdetaan suosiolla iuliuaanisen ja gregoriaanisen kalenterin välinen poikkeama - annaalinkulmaan kirjoittaa maailmanhistorian ensimmäisen kahdeksanbittisen koodin 10101010. Toki roomalaisilla numeroilla silloin: XXMX olisi ollut validia koodia (ilmeisesti kirjoitettuna muotoon, joka enemmän tai vähemmän muistuttaisi ilmaisua "Dies Dominica x October MX"). Länsiarabialaisin merkein ei niiden taitajien keskuudessa moiseen pyhäinhäväistykseen olisi taivuttu.

Yhtä kaikki, nyt on taannuttu kuusibittiseen aikaan, mutta huomiota sekin on herättänyt. Sinänsä hauskaa, että tästä päivästä usein käytetty 101010 on kymmenlukujärjestelmässä 42. Sen taas on sanottu olevan vastaus suurinpiirtein kaikkiin kysymyksiin.

Haravointi olisi ollut hyvää palauttelua eiliselle raudannostolle, mutta tuuli oli liian kova sitä pihapuuhaa ajatellen. Jossakin kuuloetäisyydellä tuulen vaikutusta yritettiin tasoittaa lehtipuhaltimella. Kuin kelpo rautatieharrastajat ikään Museoveturiseuran rahastonhoitaja ja minä panimme saappaat jalkaan, otimme oksasakset mukaan ja lähdimme talkoilemaan Ratahallintokeskuksen hyväksi. Kävelimme radanvarsitietä kilometritolpan 150 vaiheille ja oksastimme muutaman männyn. Ovat sitten ensi vuonna tuuheampia ja mukavampia veturinkuljettajien ja junamatkustajien katsella. Ja ovatpa hyvinvoivat puut arvokkaita valtiollekin, jos se tulevina vuosina päättää laittaa ne rahoiksi. Kaikesta tästä yhteisen liikenneinfrastruktuurimme hyväksi tehdystä työstä emme ottaneet korvikkeeksi kuin kassillisen männynoksia parvekelaatikoihin callunoiden talviseuraksi.

Kasvilava ja pihakeinu siirrettiin talveksi sisätiloihin, samoin viimeiset kukkalaatikot. Sitten olisi vielä haravointiurakkaa. Vähintään riittävästi ja suurin osa vielä puussa.

Liikettä lihaksiin

Toista viikkoa kestänyt flunssa on jättänyt lenkkeilyn ja muun ulkoilun vähiin. Fyysinen olotila on tuntunut lähinnä laardilta makaronilla. Iltapäivällä innostuttiin kuntosalille ajatuksella, että sisäliikunta olisi hellävaraista hengitysteille.

Sitten viime käymän urheilutalon puolikunnallisen salin operaattori oli vaihtunut. Pari laitetta oli salissa uusittu, mutta muuten paikat näyttivät tutuilta. Niin jotkut lauantai-iltapäivän kävijöistäkin, samoin radiokanava.

Lämmin tuli, mutta ei rauta ihan kohtuuttoman painavalta tuntunut. Iloinen yllätys, kun sulan maan aikaan liikuntaharrastus tahtoo aina jäädä melko yksipuoliseksi.

Illalla tankattiin soijaproteiinia lasagnen muodossa.

Valtion kustantamalla museokäynnillä

Julkisella rahalla voidaan tehdä monenlaista. Vaikkapa lähettää 180 hyvinsyönyttä ihmistä syömään lisää. Ja kuuntelemaan laivan luentosaliin asioita, jotka voisi lukea omatoimisestikin. Vaan enpä kieltäytynyt, kun kysyttiin, lähdenkö matkaan.

Entisessä pääkaupungissa oli tuttuun tapaan muutama tunti vapaata aikaa. Valkeakoskelaisporukan kanssa lähdettiin kaupungille. Kuninkaanlinnan vaiheilla erkanin joukosta katsomaan, onko Medeltidsmuseum jo avattu remontin jälkeen. Olihan se.

En mielelläni asettelisi tuntemiani museoita mieluisuusjärjestykseen, koska kaikissa tehdään hyvää työtä. Mutta sanottakoon, että kovin helposti en kyllästy kerrontaan tukholmalaisesta keskiajasta. Åsa-niminen museorouva oli ystävällinen ja kertoi - kysyjän kielen huomattuaan - selkoruotsiksi, että heillä on nykyään ilmainen sisäänpääsy ja vahvisti kysymystä valokuvauksen salittuudesta adverbilla "tyvärr". Tyvärr oli myös, että museossa ei myyty postimerkkejä, mutta automaatti löytyisi maanalaisen asemalta.

Perusnäyttelyssä en juurikaan huomannut eroja entiseen. Kaikki se, mikä teki vaikutuksen kolmattakymmentä vuotta sitten, on jo omaksuttu monissa Itämaan museoissa, joissakin suoraan sanottuna paljon näyttävämmin. Ruotsin jaarlista Birger Maununpojasta, hämäläisellekin sangen tutusta historian vaikuttajasta, koottu teemanäyttely oli pelkistetty. Ehkä liiankin. Visuaalisesti kaunis toki, mutta en välttämättä toivoisi, että samanlaisesta minimalismista ryhdyttäisiin ottamaan mallia ainakaan sellaisissa museoissa, joiden materiaaliset resurssit tai osaaminen ei riitä yhtä kauniin ulkoasun aikaansaamiseen vaatimattoman sisällön kuorrukkeeksi. Toisaalta sisällön ohuus on ymmärrettävä: 1200-luvulla Pohjolassa eläneestä ihmisestä, mahtimiehestäkään, ei ole jäänyt kovin paljoa muistoja. Mielenkiintoista oli lukea, miten Birger perheineen oli muutamia vuosia sitten kaivettu haudasta DNA-analyyseja varten. Poliittisesti epäkorrektisti tekisi mieli liittää asia ruotsalaisten kiintymykseen jalostustoimintaa kohtaan, sellaistakin joka ei välttämättä liity sinappituotemerkkien kaappaamiseen.

Perunat ylös, entä verot?

Mikkelinpäivänä oli hyvä aika nostaa pienen perunamaamme kustaanpäivän alla maahanpantujen tuotto. Parhaasta varresta tuli kilo pikku-nicolaa. Viimeiset tomaatit kerättiin sisään kypsymään ja varret silputtiin kompostiin. Sinne jouti jo moni kesäkukkakin. Koristekrasseja ei vielä raaskittu, ja auringonhatutkin yhä melkein kukoistavat.

Mikkelin kääntyessä iltaan on ajanvietteenä ollut K. Wikströmin "Yleiset opit verotuksessa" -kirja. Johdatus oikeusjärjestykseen -kurssin tentti on vasta puolen kuun maissa, mutta kirjojen kanssa on saanut pitää kiirettä. Kurssikirjojen laina-aika on nykyään vain kaksi viikkoa. Kirjojen kierron ja rajallisten hankintamäärärahojen kannalta se on hyvä asia oikeita opiskelijoita ajatellen, mutta me leppoisaa tahtia lukevat harrasteopiskelijat siitä hiukan kärsimme. Niinpä paljon käytetyt tai muutoin suositut kirjat on syytä lukea hetikohta, kun ne onnistuu saamaan käsiinsä.

Sumua

Jossakin vaiheessa aamuyötä havahduin ja totesin, että herätyskellon nuppi ei ole ylhäällä. Sitä klikatessani tajusin, että onkin lauantai ja painoin nupin takaisin.

Esko soitti ja kysyi, herättikö. Ei sentään, oltiin oltu jo hyvä aika hereillä ja aamiainenkin nautittu. Mies oli traktorinkuvausmatkalla ja ehdotti hakevansa pois veturitallin kesänäyttelyyn "Rautateiden puistot ja puutarhat" lainaamansa vanhat ammattilaistyökalut. Esimerkin innostamana lähdin tallille ja keräsin laatikkoon hyvinkääläisten lainaamat kymmenen näyttelypaneelia ja vein museon oman materiaalin paikalleen.

Iltapäivän tullen vein kompostiin kasvilavan kurkunvarret ja pesin astiat. Ilmaiseksi saadut taimet tuottivat enemmän kuin mikään aikaisempi kurkuntaimipolvi tässä lavassa. Kesä oli suosiollinen.

Sumua riittää. Ihailin toissapäivänä, kun Valkeakoskelta vanhaa kolmostietä Hämeenlinnaa kohti ajaessani sumu peitti maiseman Uittamolla vielä puolenpäivän jälkeen. Samalla hoksasin, että auton sumuvalojen käyttöliittymä on sikäli mielenkiintoinen, että takasumuvaloa ei voi käyttää ilman etusumuvaloja. Vaikka itse näkisi riittävästi eteenpäin, olisi mukava varoittaa takanatulijoita. Nähtävästi Vaclav ja Stanislav ovat laittaneet eteenpäinmenon etusijalle.

Tänään iltapäivällä kotipihassa katselin, että usva ei täysin häipynyt pellonkulmalta ennen kuin se alkoi jo nousta toiselta. Jos olisi intoa valokuvata, näillä keleillä voisi saada kivoja otoksia.

Talon kauniimpi asukas on ollut pari päivää flunssassa. Itse en sitä kovasti kaipaisi. Illan tullen ollaan koetettu myrkyttää pöpöjä rommitotilla. Balticia, Itämeren rantakansalaisia kun ollaan. Kuin Alastalon salissa syksyllä ikään, lasiin kuumaa vettä, sokeria ja päälle kohtuudella purjelaivaista väkevää.

Uusi syrjäyttää vanhaa

On rakennettu uutta koulutaloa. Työmaakokoukset ovat joskus mielenkiintoisia havainnointikohteita sosiaalipsykologisesta näkökulmasta katsottuna. Aikanaan niinsanotut frankfurtilaiset olivat kiinnostuneita näistä näkökulmista. Heidän ajatuksilleen oli tilaus, koska juuri käydyn toisen maailmansodan piilevät alkusyyt kiinnostivat monia. Sittemmin nuo tarkastelukulmat jäykistyivät kulloinkin muodissa olevien ismien vakiinnuttamisyrityksiksi.

Lukemisen arvoiset K. Päätalon "Ihmisiä telineillä" ja T. Harran "Maakiila" kuvaavat 1950-luvun puolifiktiivisiä rakennustyömaita pienoisyhteiskuntina. On ollut mielenkiintoista huomata, miten moni romaanihahmo on 2010-luvulla vielä hyvissä voimissa, varsin nuorekkaana, ja osunut jälleen kerran samalle työmaalle, kolmisenkymmentä kilometriä etelämmäksi silloisista.

Uuden rakentaminen tarkoittaa usein jonkin vanhan korvautumista. Ammattikoulutus jättää lähitulevaisuudessa pari vanhaa rakennusta, kun uusi valmistuu. Pois jääviin liittyy ymmärrettävästi paljon muistoja ja kiintymystä. Liittyy, vaikka toinen on huonossa kunnossa ja toinen epäkäytännöllinen, mistä syistä kyseisten tilojen käyttöasteet ovat olleet 30-40 prosentin luokkaa.

Tänään iltapäivällä vietettiin viehättävä tilaisuus vanhaa muistellen. Mukana oli myös monia päivätyönsä jo tehneitä. Saatiin kuulla eläviä muistoja asioista ja henkilöistä, jotka on ala- tai paikallishistorioihin tallennettu. Itse koulutalo on iso ja jykevä, puhdaslinjainen 1950-lukulainen. Upealla paikalla veden ääressä. Hiukan ennen vuosituhannen vaihdetta kauniiksi remontoitu. En ihmettele, että monelle tulee ikävä.

Omakin työhuoneeni on vielä vähän aikaa siellä, kuten on ollut jo alun toistakymmentä vuotta. Silti en välttämättä osaa jäädä ikävöimään. Pelkkä kauneus kun ei riitä. Vasta käytännöllisyys ja kauneus ovat suunnilleen yhtä kuin täydellisyys. Tässä talossa nuo eivät ole olleet tasapainossa. Yhä herättävät vilunväreitä muistot siitä, miten perinteitä kunnioittaen saneerattu vanha koulu piti jo hetki remontin jälkeen saada palvelemaan ICT-kuplan paisuttamia alan koulutustarpeita. Paksut kiviseinät ja puutteelliset kaapelikanavat eivät olleet hyvä yhtälö. Toki monen muun alan tarpeita talo on palvellut sellaisenaankin hyvin, mutta silloin yhden sektorin tarpeet ylikorostuivat.

Väen tuntien uskon, että fyysisen toimintaympäristön muutos voi hyvin synnyttää samankaltaisen eteenpäin vievän innostuksen kuin aikanaan aloittaminen - tapahtui se sitten ennen remonttia tai sen jälkeen - nyt taakse jäävässä ympäristössä. Kunhan vain itse kukin osataan toimia oikein.