Hämeestä Lappiin

Puolta yötä lähestyttäessä Tampereen rautatieaseman kulmilla tuntui kuin olisi kotikylässä ollut. Pohjoiseen lähtevästä klaaninpuolikkaasta tervehti VR:n tuttu. Takavasemmalta yllätti puolisoni kollega, samaan suuntaan menossa. Suojatiellä museoveturiseura-aktiivi talutti nättiä tyttöä – onnea ja menestystä projektille.

Juna oli tunnin verran myöhässä. Ei haitannut, eikä kiire sovi näihin maisemiin. Erilaisiakin näkemyksiä oli. Päätepysäkillä autovaunuja purettaessa muutamat autonkuljettajat harjoittivat ennennäkemätöntä tarzanismia. Tottahan autovaunun kakkoskerrokseen on asiallista kiivetä vaunujen välistä ajoramppeja oksina ja sähkökaapeleita liaaneina käyttäen. Jos vaikka sen oman menopelin saisi vaunusta ennen muita. Kahdelta turkulaiskuljettajalta oli auto hukassa ja kahdelta tamperelaisautolta puuttui kuljettaja. Ilmeisesti kysyntä ja tarjonta lopulta kohtasivat.

Mökki tuntui kotoisalta heti pihaan ajaessa. Välipalaksi muroja ja jugurttia ja sitten ladulle. Ihan Tunturijärvelle saakka emme hiihtäneet, mutta lähellä käytiin. Reilut kaksikymmentä kilometriä tuli lenkin pituudeksi. Saunassa viihdyttiin paljon tavanomaista pidempään. Puulämmitteinen on luksusta.



Ulkoilun, saunan ja uuniperunoiden jälkeen nukkuminen vaikuttaa hyvältä ajanvietevaihtoehdolta. Viime yö jäi lyhyeksi. Junassa en ole koskaan osannut nukkua hyvin.