Julkista terveyden ja kulttuurin huoltoa

Olen jossain määrin eri mieltä niiden joskus kuulemieni väitteiden kanssa, että julkinen terveydenhuolto ei ole riittävän aktiivinen miesten terveyden edistämisessä. Jokin aika sitten sain kutsun perusteelliseen terveystarkastukseen. Ohjelma koskee kaikkia 40 vuoden rajapyykin saavuttaneita miehiä. Naiset joutuvat odottamaan vastaavaa ohjelmaa 50-vuotiaiksi.

Niinpä sitten iltapäivällä kävin pitkästä aikaa kotikylän terveyskeskuksessa. Rakennus ei tuntunut enää kovin modernilta. Paljas betoni, ruskeat keinonahkapenkit ja nelikulmaiset muodot olivat retroa 80-luvun puolivälistä. Hyvät, pahat ja rumat – kuten vekkuli bioanalyytikko Valkeakoskella tapaa sanoa veren kolesteroliarvoista – ja muutkin olivat kohdallaan. En ole koskaan ollut laiha poika, ja nytkin painoindeksi osoitti lievää ylipainoa. Mittanauhalla ei keskikehosta omenoita löytynyt, ja terveydenhoitaja totesi, että kaikkien kohdalla BMI ei kerro koko totuutta terveyden näkökulmasta. Kreikkalaisen kiekonheittäjän vartalo, nääs. Tai no, ainakin härkämäinen perusrunko. Verenpaine oli korkea, kuten tavallista. Seurannassa ja hoidettavana jo ennestään. Aterioida pitäisi säännöllisemmällä rytmillä ja syödä D-vitamiinia läpi vuoden.

Tarkastuksen pääfokus oli kakkostyypin diabeteksen riskitekijöissä, mikä on tietenkin tärkeää. Olisin mielelläni jutellut pidempään myös eräistä hiihtolenkkien jälkeen vihoitelleista nivelistä, mutta se kuuluu toiseen yhteyteen. Rokotuksista oli muistikuvia, mutta tiedot löytyivät sähköisessä muodossa. Hyvä niin, koska muistikuvat olivat vääriä. Toheloin kirveen kanssa syksyllä 2001, mutta sillä tikkauskerralla ei rokotusta annettu. Se oli tapahtunut jo kesällä 1997, kun toheloin Lättähatun konepeiton kanssa. Sairaanhoitajaopiskelija kysyi, saako hän pistää. Työssäoppimisen kannattajana suostuin mielihyvin, ja hyvä pistos olikin. Sitä ei edes huomannut.

Arvostan korkealle Mies 40+ -kampanjan tyyppistä terveysohjelmaa. Yhteiskunta pitää omistaan huolta. Harvempi meistä vaivautuu ennen kuin alkaa vaivata.

Terveyskeskukselta palatessa poikkesin kirjastolla. Palautin Alastalon salin ykkösosan, mutta pyysin kakkosen jatkolainaan. "Ei ole kovin nopealukuista tekstiä", totesi kirjastovirkailija kuin osaaottaen. Minä olen alkanut pitää, enkä haluaisi tällä kertaa jättää kesken.

Iltaohjelmassa lisää kulttuuria museohoitokunnan merkeissä. Rutiinikokous ja vähän osallistujia. Matti, hoitokunnan hyvinkääläisvahvistus, esitti loppukevennyksenä arvoituksen: mitä tapahtuu, kun kana heittää ämmiä kiinalaiseen? Siinä on kana, joten sopii pääsiäisarvoitukseksikin.

Vesisade tuntui jo sangen keväiseltä.

Räntää ja vettä

Nyt on se sunnuntai jolloin lähdemme kävelylle.
Sataa räntää ja vettä.
Peltikatot kiiltävät
ja ovat, harmaat,
iloisia kevään merkkejä luonnossa.

Hannu Mäkelän säkeet vuodelta 1966 sopivat päivän olemukseen. En tiedä mitä Mäkelällä oli yllään, kun hän tuota riimitteli, mutta mieleen tulee kuva vakosamettihousuisesta miehestä, joka odottaa jo sitä lämmintä päivää, kun saa taas napittaa vaaleaa kevätpoplaria. Kuusikymmenlukua elämättömälle aikakauden näkymät mieltyvät stereotyyppisinä kuvina, joilla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Kävelyllä ei käyty, vaan päivän ohjelmassa oli Museoveturiseuran vuosikokous. Seuran säännöt aikanaan 1970-luvun lopulla laadittu nerokkaasti tavoitteena mahdollisimman vähäinen yhdistysbyrokratia ja matala organisaatio, jotta voimavaroja säästyy varsinaiseen toimintaan. Yleisiä kokouksia on yksi vuodessa, ja hallitukseen kuuluu vain kolme varsinaista jäsentä.

Tällä kertaa kokous pidettiin vanhalla seurojentalolla. Perinteinen kokouspaikka, rautatieaseman neuvotteluhuone, on yksityiselle yritykselle vuokrattuna nykyisin muussa käytössä, eikä veturitallin miehistöhuoneeseen ole yhden tukalaksi osoittautuneen kokeilukerran jälkeen yritetty ahtautua. Muutamana keväänä on kokoonnuttu yhteiskoulun ruokalassa. Tänään olisi ehkä mahduttu tallillekin, kun paikalle saapui vain kymmenkunta jäsentä. Toisaalta asialistalla ei ollut mitään isompaa. Hallitus jatkaa ennallaan, eli puheenjohtajan ja sihteerin pestit täyttyivät tamperelaisvoimin, ja kassavirtoja hoitaa puolisoni.

Jossakin kohtaa kokouskeskustelua nousi esiin Resiina-lehti. Se ei kuulu Museoveturiseuran jäsenetuihin, koska reilun 50 jäsenen yhdistyksessä se nostaisi jäsenmaksun kohtuuttomaksi. Useimmat museoveturiseuralaiset kuitenkin kuuluvat myös johonkin suurempaan yhdistykseen, jonka kautta lehden saavat. Asiasta ei ole vuosiin edes keskusteltu. Lehden uusin numero ilmestyi joskus lapinmatkamme aikana, mutta vasta kokouksen jälkeen ryhdyin tutustumaan siihen. Mietin hetken, miksi tuntui siltä kuin olisin lukenut jotakin vanhaa lehteä. Ulkoasu on uudistunut jokin aika sitten, eikä se ole lainkaan vanhahtava. Rautatiehistoria on lehden kaikissa numeroissa aina hyvin esillä, joten siitäkään ei voinut olla kysymys. Sitten keksin, että syynä ovat rautatieaiheisia pikku-uutisia ja havaintoja esittelevän Tasoristeys-palstan kuvat. Alkuvuoden otoksissa on poikkeuksetta paljon lunta, olivat ne sitten pohjoisen radoilta tai pääkaupungista. Sellaisia kuvia oli 1980-luvun loppupuolen lehdissä, niissä ensimmäisissä värillisissä, joita tuli aikanaan aloittelevana rautatieharrastajana luettua varsin tarkkaan.

Illan taiji-treeneissä oli monipuolista koordinaatio- ja liikkuvuusharjoitetta. Mielenkiintoiset harjoitukset ja kaiketi hyödylliset. Kesäaikaan siirtymisen hyviä puolia nautittiin, kun kotiin palatessa ei ollut vielä pimeä.

Kolme kuukautta ja tuhat kilometriä

Tasan kolme kuukautta sitten alkoi talven hiihtokausi. Lumitilanne salli aloituksen verraten myöhään, eikä aloituskuntokaan ei ollut häävi. Jo viiden kilometrin luistelu teki tiukkaa. Pian keveni ja hyvä hiihtotalvi siitä tuli, monessa mielessä tähänastisista paras. Lunta riitti, eivätkä sydäntalven pakkasetkaan liiemmälti häirinneet. Oikeastaan ainoa kelipettymys sattui kuin kiusaksi Finlandia-hiihdon viikonloppuun. Sitten taas Ylläksen kaksiviikkoinen oli yhtä juhlaa.

Saunalenkillä kotikylän kuntoradalla meni tuhat kilometriä rikki. Olisi ladulla vietetyt tunnit kai huonomminkin voinut käyttää.

Jos talven pari ensimmäistä hiihtokertaa olivat raskaita, niin ovat nämä pari viimeistäkin olleet. Eilen satoi vettä. Tänään oli kuivempaa, mutta lumi upotti.

Kun vielä keksisi jonkin liikuntalajin, jota lumettomana aikana harjoittaisi yhtä mieluusti kuin hiihtämistä talvella.

Talkootoimia

Talvi lienee tuntunut monesta pitkältä. Kevään merkit saavat aikaan monenlaista toimeliaisuutta. Pelastuspalvelunhälytyksiin on saanut herätä viimeksi kuluneen viikon aikana kahtena yönä. Ensimmäisellä kerralla hitaassa yöjunassa jossakin Oulun Kemin vaiheilla, joten tyydyin vain jatkamaan hälytysketjua sovitulla tavalla eteenpäin. Torstain vastaisena yönä peruutus tuli miltei samantien.

Viranomaisilla on nykyisin matala kynnys pyytää siviiliorganisaatioita apuun. Se ennakoi erilaisia, ehkä rakenteellisiakin, asioita yhteiskunnassa. Vastuita jaetaan vähä vähältä uudelleen. Taustalla on ainakin resurssien uusjako.

Jos tositoimiin en joutunutkaan, niin perinteinen maalisharjoitus tuli käytyä tällä kertaa Kylmäkoskella. Sieltä jokunen kuva suksivoidetahraisen linssin läpi.

Muutoin viikko on kulunut pitkähköjen työpäivien merkeissä. Bloggaamista tai muuta rakentavaa toimintaa ei ole juuri tullut harjoitettua. Hiihtämässä sentään käytiin muutamana iltana.

Lauantaille olisi ollut tarjolla museo-opintoja Hyvinkäällä. Oppia ammentamaan lähti hyvä joukko Museoveturiseuran miehiä. Päätin jättää kurssin väliin, vaikka en juuri voi alan opinnoilla kehuskella. Tähänastiset opintoni ovat jääneet kahden vuoden takaiseen avoimen yliopiston museologian peruskurssiin ja viimesyksyiseen, niinikään Suomen Rautatiemuseon järjestämään esineluettelointikurssiin. Kesäkauden koittaessa ja lumien sulaessa veturitallin tontilta tullee kuitenkin harjoitettua työssäoppimista. Olen joskus pohtinut, voisiko tuohon harrastepuuhaan rakentaa jonkinlaisen oppisopimuksen. Soveltuvia toisen asteen ammatillisia tutkintoja alalle ei ole, mutta jos kerran korkeakoulutkin saavat nykyään järjestää "oppisopimustyyppistä" eli oikeaan oppisopimukseen verrattuna kevyen kaavan mukaan toteutettavaa täydennyskoulutusta, voisi joku vastaava ratkaisu löytyä harrastepuolellekin.

Kuten VAPEPA-toiminnassa myös museoalalla tehtävää on siirtynyt yhä enemmän perinteisten palkkatyöorganisaatioiden ulkopuolelle. Taustalla on yksinkertaisuudessaan se, että työtä on enemmän kuin valmiutta maksaa siitä. VAPEPA-puolella toiminnan luonteen vuoksi koulutusta järjestetään paljon, ja tietyt muodolliset pätevyydet ovat lähes pakollisia. Museoharrasteet eivät ole samalla tavalla kriittistä toimintaa, mutta erilaiset kurssit tulevat sielläkin huutavaan tarpeeseen. Ja muodollistenkin sertifikaatien perään kyllä kysellään, jos olisi halu vaikkapa hakea säännöllistä yhteiskunnan rahoitusta tai ryhtyä harjoittamaan museoliikennettä.

Omiin suunnitelmiini kuuluu tänään kuusiaidan leikkaus.

Matalammat ja tummemmat tienpenkat

Aivan ei yöjuna P 270 kirinyt aikatauluaan kiinni ennen Tamperetta: siellä oltiin noin vartin myöhässä. Autojen purku kävi nopeasti, ja oma sattui olemaan melkein paalupaikalla. Ajeltiin verkkaisesti kotiin vanhaa tietä nukkuvien kerrostalolähiöiden vaihtuessa vähitellen heräileviin maalaistaajamiin.

Jos pohjoiseen mennessä olosuhteiden muutos ei tuntunut kovin suurelta – kuun alussa lunta oli täällä suunnilleen yhtä paljon kuin siellä – niin tällä välin kotiseudun kevät oli ehtinyt jo kinosten madaltumiseen ja tienvarsien tummenemiseen saakka. Tosin aamusta alkanut ja läpi päivän sitkeästi jaksanut räntäsade ei suuremmin keväästä kertonut.

Kissaveljet olivat matkamme ajan hyvässä hoidossa, kiitos äidin. Mutta sen verran perhekeskeinen otus kissa on, että vakituisen kotiväen paluuta on juhlistettu kehräämällä melkein koko päivä.

Jotta kotiinpaluu ei olisi aiheuttanut liikaa vieroitusoireita, käytiin räntäsateesta huolimatta luistelemassa peninkulma kuntoradalla. Illaksi ajeltiin naapurikaupunkiin taiji-harjoituksiin. Edellisistä oli vierähtänyt jo kolme viikkoa, eikä työväenopiston lukukausi enää kauaa kestäkään.

Kiskot vievät kotiin

Vaihteeksi blogin kirjoittamista junasta, tällä kertaa makuuvaunusta.

Matkan ruokahuollon hoidimme hiilihydraatti-ja proteiinipitoista itse kokaten, mutta lähtöpäivän kunniaksi kävimme uudessa ravintola Äkäslompolossa lounaalla oikein pitkän menun mukaan. Alkupalaksi tarjoiltu artisokkakeitto oli melkein yhtä hyvää kuin kotipihan kesäkurpitsoista saatava. Pääruokana ei ollut enempää eikä vähempää kuin kokonaisena paistettu tunturirautu lohkoperunoilla ja kaprismajoneesilla. "Melkoinen mötkö" olin sanoa, kun kala tuotiin eteen. En ole erityisen ihastunut enkä taitava mitä tulee kalan ruotimiseen, mutta herkullinen syötävä oli vaivan arvoinen. Eikä annosta ollut pilattu liialla majoneesilla. Jälkiruoka oli lakkoja ja pannacottaa.

Neulepuodista puolisoni löysi etsimänsä perinnemallin oikeaa kokoa ja väriltäänkin sopivaa. Minä puolestani tykästyin norjalaistyyppiseen kotimaassa valmistettuun hirvieläinkuosilliseen puseroon, mutta jätin ostamatta. Lämminverisenä kun en juuri neuleita käytä.

Kolarin rautatieasemalle koukattiin Kittilän, Kaukosen ja Kurtakon kautta, viimeksimainitusta pari pulloa pohjoista tilaviiniä kotiintuomisiksi hakien.

Auton lastaaminen junaan kävi jouhevasti. Mutta päivällä sattunut veturirikko oli viivästyttänyt Kolarin junia niin, että etelään lähtevä pikajuna P 270 viivästyi lähtöajastaan noin tunnin ja vartin. Vaunuston siivous kun oli päässyt myöhästelyjen vuoksi alkamaan reilusti aikataulustaan jäljessä. Sivustakatsojasta vaikutti, että siivouspuuhiin oli värvätty Kolarin koko kynnellekykynevä naisväki. Matkustavaisilla oli mitä ilmeisimmin ollut takanaan hyvä lapinloma, kun tyytymättömyyttä ei täydessä aseman aulassa juurikaan esiintynyt. VR:n miehet jakoivat karamelleja ja tiedottivat siivouksen etenemisestä aktiivisesti. Odotellessa seurasin Herman Mattssonin ja Petter Pihlmannin sanaista kisailua Alastalon salissa.

Oulun eteläpuolella sähkövedon ja hiljaisen yöliikenteen ansiosta juna saanee aikataulunsa kiinni jossakin vaiheessa ennen Tamperetta.

Iltapalaksi meillä on lanttua. Nyt järsitään.

Reissu lopuillaan

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Tänään vietimme reissun viimeistä hiihtopäivää perinteisellä tyylillä Luosujärven lenkillä. Ensin ylös Tunturijärvelle, sitten alas Luosujärvelle ja paluumatkalla pieni lisälenkki Äkäslompolon kautta kiertäen. Latu oli vasta ajetuksi yllättävän hyvä.

Nimipäivärahkapiirakan tarjosin Luosujärven hiihtomajalla. Uusi kahvila avattiin kaksi vuotta sitten, mutta tätä ennen emme ole käyneet sisällä. Paikka on valoisa ja uudenaikainen. Jokin siellä toi mieleen kotikylän Iskhmetin kebabpizzerian kaltaiset kansanruokalat. Ehkä se oli pöytien lasilevyjen alle asetellut painotuotteet. Täällä ne olivat latukarttoja.



Kahden viikon hiihtosaldoksi kertyi 430 kilometriä. Kelit suosivat parin ensimmäisen päivän tuiskutuksia lukuunottamatta. Illalla alkoi pilveillä, ja huomiselle luvataan lumisadetta.

Hiukan lähemmäs kevään sineä

Seminaari päättyi aamupäivän luentoihin, mutta kahdesta edellistalvesta poiketen viivymme vielä pari päivää pohjoisen maisemissa.

Iltapäivä ei ollut aivan yhtä aurinkoinen kuin eilen, mutta päätimme silti lähteä tunturiin. Otettiin sunnuntaisesta lenkistä uusintakierros sillä muutoksella että kahden tunturin sijasta kierrettiin kaksi ja puoli: Kesänki ja Lainio kierrettiin ja Kukas ylitettiin. Tuo 474 metriä merenpinnasta kohoava pikkutunturi on alueen toiseksi matalin ja ainoa, jonka laelle pääsee tavallisilla latusuksilla.

Huipulta pohjoiseen päin avautui kevään sini kaikissa sävyissään.



Tunturinylihiihto sujui paljon viimetalvista leudommissa merkeissä. Aurinko oli sulatellut puiden tykkylunta jäiseksi pitsiksi. Alas laskiessa ei sormia tai kasvoja palellut.



Tunturipuiden lumipeitteen muuttuessa kevättä enteileviksi jääpuikoiksi on päivän pituus täällä ennättänyt jo minuuttia vaille 12 tuntiin. Kotipuolessa hieman ylikin.

Valokuvatorstain asetelma

Valokuvatorstai-blogissa esitellään tällä viikolla asetelmia.



Asetelma suksia on oli nähtävissä tänään Ylläksen latuverkoston varrella Muoniossa sijaitsevalla Kotamajan hiihtomajalla.

Lomalta töihin

Lomaviikko vaihtui työviikoksi leppoisissa seminaarin merkeissä. Kauniimmalla perheenjäsenellä vaihto osui jo eilisiltaan. Iltahartaudessa tunturipappi harmitteli kanttorin puuttumista, eikä puolisoni raaskinut jättää Tampereen miestä pulaan. Säestys hoitui hienosti monot jalassakin.

Tunturikanttorius ei liiaksi työllistä ja minun työseminaarini ohjelma on edellisten vuosien tapaan väljä. Majapaikastamme on latua pitkin vain lyhyt matka seminaaripaikalle, joten työmatkaa saan taittaa hiihtäen. Luennot alkavat aamuyhdeksältä ja päättyvät iltayhdeksältä, mutta välissä on varattu useita tunteja omatoimiselle liikunnalle tai muulle työhyvinvointitoiminnalle. Jotkut hiihtelevät yksin, toiset porukoissa, jotkut laskettelevat, lumikenkäilevät tai potkukelkkailevat. Oma valinta oli tänään Kesänkitunturin kiertäminen – alkuosaltaan sama reitti kuin eilen, mutta Lainion kierron jäädessä pois matkan pituudeksi tuli vain 24-25 kilometriä. Ehdittiin hyvin tehdä ruokaa ja levähtää hetki ennen iltaluentojen alkamista.

Kahden tunturin ympäri

Aamulla Kuertunturin rinteessä hippuili hiukan lunta, mutta pian kirkastui. Pakkasta vajaat kymmenen astetta ja hiihtokeli ensiluokkainen. Tavoitteeksi otettiin kahden tunturin, Kesängin ja Lainion, kiertäminen. Kesänkijärvelle saakka latu oli ruuhkainen, kunnes enemmistö valitsi tasaisen reitin järven pohjoisrannalla. Latvamajalta Karhunkodan kautta pohjoiseen jatkettaessa hiihtoväki yhä väheni. Vapaan tyylin hiihtäjät valittivat kakkoshoitoluokkaan kuuluvan luistelu-uran karheaa pintaa. Perinteisellä pärjäsi paremmin.


Kotamajan hiihtomaja.

Kun saavuttiin viiden ladun risteykseen Kotamajalle, maisemaltaan kenties seudun hienoimmalle hiihtomajalle, ladut taas paranivat. Majan tarjontaa emme hyödyntäneet, vaan oman termospullon mehu riitti. Matka takaisin Äkäslompoloon sujui enimmäkseen rauhallisesti lasketellen.


Lainio ja Kesänki Äkäslompolojärven rannasta nähtynä.

Illalla sukset jalkaan vielä sen verran, että käväistään kylillä. Sunnuntai kun on, niin Laurin kappelilla Äläslompolojärven rantamilla pidetään iltahartaus.

Tunturin toiselle puolelle

Ylläsjärven viikko vaihtui Kittilän kautta Äkäslompolon viikoksi. Ensi viikon työkalenterissani on ammattikoulutuksen seminaari ammattikoulujen kulttuuri- ja liikuntaliiton kurssikeskuksessa. Kun puolisollanikin on mahdollisuus viettää täällä toinen viikko, vuokrasimme pätkän rivitaloa Kuerkaltion lomakylästä aivan seminaaripaikan tuntumasta.

Aamulenkki ehdittiin hiihtää vielä Ylläsjärven puolen mainioilla laduilla. Seitsemän aikaan pakkasta oli reilut kaksikymmentä astetta, ja tein virheen kun en ottanut rukkasia käteen. Muita laduilla liikkujia oli vähänlaisesti: yksi poro nauttimassa aamiaista ja yksi perinteisen tyylin lykkijä.

Ajelimme Kittilään hakemaan ruokaa tutun keskusliikkeen marketista. Valikoimat kuin kotona, mutta paikallista kulinarismia sentään kampanisupussin verran. Levikeskus käytiin katsastamassa ja toteamassa, että Ylläksen maisemissa viihdymme paremmin. Marian kappeli oli kyllä hieno paikka. Varsinkin Andrei Gennadievin, suomalaistuneen leningradilaistaiteilijan, ikonimainen alttaritaulu ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.



Pari vuotta sitten kiertelimme täällä entisissä rautatieliikenteen maisemissa Rautuvaaran ja Äkäsjoen kaivosradoilla. Nyt käytiin katsastamassa lentoliikennettä Kittilän lentokentällä. Pariisin ja Lontoon lennoille lähtijät kansoittivat terminaalia, ja pian oli vuoro tulossa Pirkkalasta.



Kittilän kunta on halunnut muistaa Ilmavoimien käytössä vuosina 1972-2000 olleita ruotsalaisperäisiä Saab 35 Draken -hävittäjäkoneita lentokentän kupeeseen pari vuotta sitten pystytetyn muistomerkkiyksilön, DK-203:n, muodossa. Drakenit hankittiin ensisijaisesti Lapin ilmatilan puolustukseen, mutta niiden myötä Kittilä sai oman lentokentän. Ilmavoimat nimittäin tarvitsi torjuntahävittäjilleen lisää laskeutumispaikkoja pohjoisessa, ja kun sellainen rakennettiin Kittilään, todettiin kiitotien riittävän mainiosti myös matkustajalentokoneille – ruotsalaislohikäärme kun ei tyytynyt vähempään kuin 2,7 kilometriin. Lentokentän rakentamista 1980-luvulla on pidetty Levin nousun alkusysäyksenä.

Muistomerkki on tyypiltään sellainen, jota muistan museoprofessori J. Vilkunan, vannoutuneen ilmailumuseomiehen, kritisoineen pari vuotta sitten museologian peruskurssilla. Vilkunan mukaan museokone, joka on asetettu lentämistä jäljittelevään olotilaan, vaatisi hyttiin myös lentäjän hahmon. Se on totta, ja pidemmälle kehiteltynä idea tuo melkoisia haasteita kaikenlaiselle tekniikan museotoiminnalle. Toisaalta pylvään päähän asetettu lentokone on katsojan näkökulmasta niin kaukana lentävästä koneesta, että ohjaajan hahmon puuttuminen lienee pienimpiä epäaitoustekijöitä. Kyse on enemmänkin siitä, mikä merkitys esineiden käyttäjälle halutaan antaa esineitä museoitaessa.

Mutta Levi ei ollut meidän juttumme, vaan Äkäslompolo. Puulämmitteistä saunaa ei ollut luvassa, mutta saunalenkkisää oli juuri sellainen kuin maaliskuun iduksen tietämille sopii. Puolipilvistä ilman, että aurinko turhia ujostelisi ja pakkasta hyppysellinen latua liukastamaan. Tosin puuttuu kotiseudun keväisen metsän tuoksu, sen verran vahva on talven ote täällä.

Töitä lomailun lomassa

Olen periaatteessa lomalla, mutta käytännössä töitä tulee tehtyä niin sähköpostin, Wikispacesin, toimintajärjestelmän kuin matkapuhelimenkin kautta. Ubiikkia ja orjuuttavaa, joku voisi sanoa. Minä en. On asioita, jotka täytyy hoitaa aikataulussaan, oli virallisesti lomalla tai ei. Ja on asioita, jotka on mukava hoitaa heti alta pois. Loman jälkeinen työjono se vasta ahdistaisi.

Päivälenkillä ajattelin, että erilaisia tekniikoita etätöiden tekemiseen on jo nyt aika paljon. Muutaman vuoden päästä varmasti taas lisää. Maan tapaan kai kuuluu miettiä hiihtolenkeillä työurien pidentämistä. Etätyön lisääminen voisi olla siihen yksi keino niissä – arvatenkin vuosi vuodelta yhä useammissa – ammateissa, joissa se on mahdollista. En väitä, että kirjoittaisin tai johtaisin, neuvottelisin tai pääkäyttäisin Ylläsjärven rantamökissä sen tehokkaammin kuin työhuoneessani Mallasveden rannalla. Mutta toisaalta tuskin sen tehottomamminkaan – aika moni työtehtävä on johonkin mittaan saakka paikkariippumaton.


Lainiotunturi näyttäytyy suoaukeilta katsottuna samassa jonossa Ylläs-, Kesänki- ja Pyhätunturin kanssa

Päivälenkiksi valittiin taas Lainion aukeiden kierros ja vapaa tyyli. Keli oli erilainen, paljon vauhdikkaampi, kuin maanantaina samalla reitillä. Eikä ollut monoja merkkiin katsominen. Uudet Salomonin combimonot tuntuivat toimivan luistelutyylillä jopa paremmin kuin vanhat Jalakset. Perinteiset tauot Lainion kappelilla, Villen kämpän laavulla ja Latvamajalla. Kahdella ensimmäisellä nautittiin matkassa ollutta mustikkapuolukkamehua mutta Latvamajalta ostettiin hyväksi koettu vissypullo matkan varrelle vuodatettuja mineraaleja korvaamaan. Loppumatka Ojanlalvalta alkaen on alamaata, eivätkä viimeiset viisi kilometriä tällä kelillä olleet pitkiä.


Lainion lumikylä on kuulemma erityisesti brittituristien suosiossa.

Illansuussa innostuttiin vielä kiertämään reilun kympin revontulilenkki saunalenkkinä. Täällä ei ole rintamaiden kuntoratojen tapaista saunalenkkikulttuuria, ja päiväsaikaan joskus ruuhkainenkin reitti oli varsin hiljainen.

Hiihtelyn, etätyöskentelyn, syömisen, nukkumisen ja saunomisen ohella aika on kulunut lähinnä radiota kuunnellen. Televisiokin saattaa olla iltaisin hetkisen auki. Tai kun kauniimpi lomailija ottaa kudinpuikot käteen, minä jatkan uusintayritystä Alastalon salin kanssa.

Uutinen Kari Mäkisen valinnasta luterilaisen kirkon johtoon otettiin tässä mökissä ilolla vastaan.

Valokuvatorstain tuli

Valokuvatorstai-blogissa tuijotellaan tällä viikolla tuleen.



Toissajoulun alla ulkotulilla juhlistettiin uuden Sm5-junan ensiesittelyä Helsingin rautatieasemalla. Sen verran harvoin on viime aikoina tullut pääkaupunkiseudulla käytyä, että vasta viime viikolla näin ensimmäistä kertaa moisen arkiliikenteessä Vantaankosken radalla.

Monot vaihtoon

Vapaa on vain umpihanki, kirjoitti Hellaakoski aikanaan. Kun Ruotsin suunnalta puhalsi tuuli toistakymmentä metriä sekunnissa, ei Lainion suoalueille juuri jäänyt latua kulkijan käydä. Vapaa tyyli oli umpinaisella, kantavalla hangella toimiva kulkutapa. Sen verran oli välillä pehmeääkin pintaa, että eilinen lenkki oli raskas.

Latujen hoitoluokkia on jonkin verran muutettu sitten viime talven. Joitakin kunnostetaan kaiketi harvemmin, joitakin useammin. Tänään valittiin reitti vilkkaammille laduille. Tosin Kahvikeitaan laavulta lähdettiin nousemaan ylös Ylläksen kuvetta hiukan hiljaisemmalle tunturin kiertävälle ladulle ja laskettiin alas Kesänkijärven rantaan. Lasku on vauhdikas ja mutkainen mutta hyvin hoidettuna urana miellyttävä laskea – ainakin helpompi kuin monet Salpausselän alamäet taannoin. Päivälenkin pituudeksi tuli kolmisenkymmentä kilometriä.


Kesänkijärvi jää kahden tunturin, Ylläksen (kuvassa Kellostapulin laki) ja Kesänkitunturin, väliin. Vaikuttavassa maisemassa on kolmen ladun risteys, josta pääsee eri reittejä niin Ylläsjärven kuin Äkäslompolonkin puolelle.

Eilinen luistelulenkki kulutti paitsi nestettä myös monoja. Reilut tusinan vuotta hyvin palvelleet Jalakset tulivat tiensä päähän, kun kärki repesi alkaen irrottaa pohjaa mukanaan. Matkalla se ei haitannut outoa muljumista ja kastumista enempää, ja huomasin vaurion vakavuuden vasta mökille palattua. Tänään piti sitten käydä tunturin toisella puolella monokaupassa. Jo ikään ehtineiden luistelusuksien profiilityyppisiin siteisiin ei paljon tarjontaa enää ollut. Salomonin combi-malli tuli valituksi. Ihan ensiluokkaiselta se ei suomalaiseen jalkaan vaikuttanut, vaikka omistuspohjansa puolesta siinäkin taitaa olla sinivalkoista. Merkin olen tähän saakka tuntenut vain nimeltä. Kohta nähdään, miltä se käytännössä tuntuu.

Sunnuntaihiihtäjiä tuulisilla laduilla

Jos eilen paistoi pilvettömältä taivaalta, valkeni hyvin nukutun yön jälkeinen sunnuntaiaamu pilvisenä. Puut rannan puolella heiluivat siihen malliin, että aamiaisella pohdittiin päivän ulkoilureittivaihtoehtoja monen kertaan. Lumisateen mahdollisuuttakin oli ennustettu. Isoille suoaukeille ei tehnyt mieli, mutta ei kovin korkeallekaan.

Latuverkoston lounaisnurkalla kiertävä Luosujärven lenkki osoittautui toimivaksi reittivalinnaksi. Suuri osa matkasta on yleensä melko hiljaista, niin nytkin. Yksi ranskaa puhuva suksikunta nähtiin, ei juuri muita. Yhdistelmähiihdoksi meni sikäli, että järvenselkä ja muutama suo piti ylittää vapaalla tyylillä ladun tuiverruttua umpeen. Se kulutti pitoa, ja nousu kohti Tunturijärveä oli hankala. Sieltä taas kelpasi lasketella alas. Lähempänä tunturia hiihtäjiä oli taas enemmän.

Saunan pesään ei tänä iltana laitettu tulta. Lämmin suihku ja pataruoka riittivät.

Hämeestä Lappiin

Puolta yötä lähestyttäessä Tampereen rautatieaseman kulmilla tuntui kuin olisi kotikylässä ollut. Pohjoiseen lähtevästä klaaninpuolikkaasta tervehti VR:n tuttu. Takavasemmalta yllätti puolisoni kollega, samaan suuntaan menossa. Suojatiellä museoveturiseura-aktiivi talutti nättiä tyttöä – onnea ja menestystä projektille.

Juna oli tunnin verran myöhässä. Ei haitannut, eikä kiire sovi näihin maisemiin. Erilaisiakin näkemyksiä oli. Päätepysäkillä autovaunuja purettaessa muutamat autonkuljettajat harjoittivat ennennäkemätöntä tarzanismia. Tottahan autovaunun kakkoskerrokseen on asiallista kiivetä vaunujen välistä ajoramppeja oksina ja sähkökaapeleita liaaneina käyttäen. Jos vaikka sen oman menopelin saisi vaunusta ennen muita. Kahdelta turkulaiskuljettajalta oli auto hukassa ja kahdelta tamperelaisautolta puuttui kuljettaja. Ilmeisesti kysyntä ja tarjonta lopulta kohtasivat.

Mökki tuntui kotoisalta heti pihaan ajaessa. Välipalaksi muroja ja jugurttia ja sitten ladulle. Ihan Tunturijärvelle saakka emme hiihtäneet, mutta lähellä käytiin. Reilut kaksikymmentä kilometriä tuli lenkin pituudeksi. Saunassa viihdyttiin paljon tavanomaista pidempään. Puulämmitteinen on luksusta.



Ulkoilun, saunan ja uuniperunoiden jälkeen nukkuminen vaikuttaa hyvältä ajanvietevaihtoehdolta. Viime yö jäi lyhyeksi. Junassa en ole koskaan osannut nukkua hyvin.

Pitkästä aikaa etelän suuntaan

Pääradan varren maisemat ovat viime vuosien saatossa käyneet melko tutuiksi. Yllätyin huomatessani, että edellisestä Helsingin työmatkasta on aikaa yli vuosineljännes. Syystä tai toisesta työmatkailutiheys ei vuoden alussa ole suuri. Vilkkainta on yleensä ollut molemmin puolin kesäkuukausia. Tänään suuntana AEL ja luvassa viranomaistehtäviä tutkintotoimikunnan kokouksen muodossa.

IC² 164 on kerännyt kyytiin koko joukon matkustajia. Silti parin vuoden takaiseen verrattuna juna ei kuitenkaan ole tupaten täysi. Lähimmän vuorokauden aikana on tarkoitus harjoittaa junamatkailua enemmänkin, tosin vastakkaiseen ilmansuuntaan.