Ulkoista ja sisäistä liikuntaa maailmanuskontojen viitekehyksessä

Modernimman kansanperinteen mukainen tipaton tammikuu tuli lopeteltua naapurikunnan kyläkirkossa. Ehtoollisviiniä tarjoili varsin viehättävä nimipäiväsankaritar.

Pyhätyöntekijän työpäivä ei tällä kertaa ollut kirkonmenoja pidempi, ja päästiin viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa ladulle, ruoanvalmistuksen pariin ja taijitreeneihin.

Perinteinenkin tyyli on alkanut kulkea kelien tasaannuttua pakkaspoudaksi. Ladunkäyttäjiä on ollut liikkeellä paljon. Ehkä moni on jo ikävöinyt hyviä talvikelejä. Näin laadukasta pakkasjaksoa ei ole tällä seudulla tainnut kolmeen vuoteen ollakaan.

Taijissa tehtiin jotakin kuulun Shaolinji-luostarin perinneliikesarjaa. Nimestään huolimatta ei sentään mitään "shaolin-wushua" tai honkongilaisten tappeluelokuvien temppuja, vaan jotakin historiallisempaa. Tuollaisia tehdään toisinaan pääharjoituksen eli Beijing-muodon ohessa, tosin niin harvakseltaan, että kovin helposti mieleen ei jää eväitä omatoimista harjoittelua varten. Siinä, missä buddhalainen hikoilee harjoitteissaan, taolainen ei, sanoi opettaja. Siinä saattaa olla yksi "ulkoisten" ja "sisäisten" koulukuntien ero. Monet japanilaiset kamppailulajit ilmoittautuvat tavalla tai toisella Shaolinjin, tai henkilöidymmin buddhalaisen munkin Damon eli Bodhidharman, oppiperillisiksi. Taiji, ainakin jokakiinalaisen kansalaisliikunnaksi kehitetty Beijing-muoto, on tässä mielessä selkeästi taolaisempaa, niin kansantasavaltalaishenkinen tuote kuin se onkin.