19 kilometriä, 70 vuotta

Valkeakosken radan 70-vuotisjunan toinen ajopäivä sujui suunnitelmien mukaan Tk3:n vetämänä. Kaksi junaa suuntaansa, matkustajia mukavanlaisesti. Homma toimi, niinkin piti. Monen yöunien kustannuksella, kirjaimellisesti, mutta toimi.



Kiitos kaikille projektissa mukana olleille!

Paineilmaa

Vauhdikkaaseen viikonloppuun tuli varauduttua viidellätoista kuutiolla halkoja ja kolmella kiepillä paloletkuja. Eipä tiennyt poika, että siitä tuli vielä aika paljon tavanomaista museorautatietalkooviikonloppua vauhdikkaampi.

Hiukan, mutta vain hiukan, pahaenteiseltä kuulosti pyyntö saada illaksi käyttöön hitsauslaitteet tai ainakin nestekaasua ja poltin. Juhlajunan vetonaulan, Tk3-höyryveturin, paineilmakompressorin höyryputkea kun piti juottaa.

Valkeakosken radan 70-vuotisjuhlajunakalusto saapui lauantaipäivän ehdittyä vajaan tunnin ikäiseksi. Huonoja uutisia oli muassaan. Höyryputki ei ollut suinkaan ainoa Tk3:n ongelma. Veturin ilmapumpun luistin kara oli katkennut matkaan lähdettäessä.

Siirtoajossa asia ei haitannut, koska roikkaa veti ja paineilman tarjosi Dv16, museoveturi sekin. Mutta suunnitelmat höyryvetoisesta juhlajunasta oli unohdettava. Toimimaton ilmapumppu veturissa kun tarkoittaisi jarrutonta junaa.

Parin tunnin unien jälkeen puolisoni ja minä vääpelöimme aamiaisen veturitallille varhain saapuneelle sekä vaunuihinsa majoittuneelle talkooväelle. Kahvikupin äärellä laadittiin toimintasuunnitelma. Haapamäen veturitallissa seisoo raskas tavarajunaveturi Tr1 nro 1082 "Risto", jossa pitäisi olla toimintakuntoinen ilmapumppu. Meidän automme perään saa kiinni vetokoukun. Pekan lähipiirissä on henkilöauton peräkärryn omistaja. Niinpä neljä miestä, pieni farmariauto ja iso peräkärry suuntasi kohti Keski-Suomea.

Riston kone-elintenluovutustestamentin toimeenpano ei ollut aivan ongelmaton. Tarvittiin raskaita käsityökaluja, kemikaaleja, veturia, ratakuorma-autoa. Opin kantapään kautta, että vaikka Haapamäen kääntöpöytä on äänimaisemaltaan sivistyneempi, se on hallittavuudeltaan ankarampi kuin Toijalan. Kelpo tovi meni vielä soveltuvien tiivisteiden etsimisessä varastojen lukuisista runsaudensarvista.


Sillä mennään, mitä on. Höyryveturin ilmapumpun kuormaus jatkokuljetusta varten Haapamäen ratapihalla. Pumpun olvaventtiilin paikalle on siirtotoimenpiteitä varten kierretty nostolenkki.

Varaosienhakumatka ei ollut niin pikainen kuin aluksi oli kuviteltu. Mutta ilmapumpun vaihto tapahtui vielä päivänvalon turvin. Asiansa suvereenisti hallitsevien työskentelyä ei voi kuin ihailla, oli kyse sitten veturiasentajasta tai nostokonekuljettajasta.

Lauantain museojuna jouduttiin siis ajamaan dieselvedolla. Sunnuntaina toivottavasti tuoksuu koivuhalon savu ja äänimaiseman täyttävät puhinat ja sihinät - ja ison veturin luovuttaman ilmapumpun jyskytys kevyen tavarajunaveturin kattilan kyljessä.

Jarrujärjestelmäproblematiikan ohella toinenkin pulma ratkesi illan aikana. Museoveturiseuran toverit kehittivät Kyrön asemalta vuosituhannen vaihteen isojen rataremonttien yhteydessä saadulle kampiasetinlaitteelle asiallisen kodin vanhuuden päiviksi.

Suurten tasankojen tuolle puolen

Työmatka Paimion AKK:een käsittää pyöräilyn rautatieasemalle, junamatkan Turkuun, ripeän kävelyn rautatieasemalta linja-autoasemalle, linja-automatkan Vainion liikenteen kyydissä Hajalan tienhaaraan ja kilometrin-parin kävelyn perille. Hyvä paketti maakuntamatkailua.

Junamatka sujui mennen tullen mukavasti Esslingen-vaunussa. Veturikin oli perinteisempää mallia ja molempiin suuntiin sama: Sr1 nro 3007. Jokin aika sitten veturitallin talkoissa kuulin, että ne jäisivät Turku-linjalta pois lähitulevaisuudessa. Sääli, samaten kuin se, että äskettäisen lehtitiedon mukaan kotikylän rautatieaseman lippukassa uhataan lakkauttaa marraskuun alussa. Lakkautuksen piti tapahtua jo viime vuodenvaihteessa, mutta silloin annettiin lisäaikaa.

Polkupyötä-juna-bussi-kävelymatka on kelloa katsoen tehottomampi työmatka kuin henkilöautolla ajettava, mutta vastineeksi junamatkan voi käyttää hyödyksi tietokoneen ja/tai puhelimen kera. Microsoftin OWA-systeemi on muuten aika tehokas apuväline etätyöntekijälle. Mutta en malta olla ihmettelemättä Dna-mokkulan onnetonta toiminta-aluetta ratojen varsilla. Sen sijaan Soneran pakettidatansiirto toimii hyvin (en tarkoita mainostaa, mutta yhteydet hoituivat Soneran GPRS:llä ja jopa EDGEllä Virostakin, missä Dna oli mykkä).

Paimion AKK on hieno oppilaitos, johtavia sähkötekniikan alan ammatillisia oppilaitoksia maassamme. Mutta tietokoneasennuksen tutkintotoimikunnan kokouspaikaksi on vähintään epäilyttävä sellainen seutu, jossa joka toisessa tienviitassa lukee Vista.

Kotiin palattua

Kotiuduin Viron reissulta myöhään lauantai-iltana. Päiväohjelma oli vapaamuotoinen. Türin kunnassa tutkailtiin radio- ja televisiomuseota sekä paikallismuseota, innokkaammat museoystävät Janus-oppaan johdolla jopa niin hartaasti, että enemmistö seurueesta pitkästyi ja meni torille. Joltistakin pahennusta tuossa seurueessa herätti ääneen lausumani pettymys siitä, kun matkasuunnitelmissa ollut maatalousmuseovierailu jouduttiin perumaan.

Lounasaikaan ei ollut nälkä, "kevyeen" illalliseen kun oli kuulunut puolisen kapallista perunoita kookkaan kalafileen kyytipojaksi. Niinpä asemaravintolan sijaan valitsin ohjelmakseni rautatievalokuvaustoimintaa. Türi on aikanaan ollut kapearaiteisten ratojen risteysasema. 1970-luvun alkupuolella ratayhteys Tamsaluun purettiin ja Tallinna-Viljandi-rata rakennettiin uudelleen leveäraiteiseksi. Kapearaideajoista asemapuistossa muistuttaa KC-4-tyyppinen hyvin entisöity veturi - tsekkiläisvalmisteinen versio maailman eniten valmistetusta kapearaidehöyryveturisarjasta, samoista neuvostoliittolaisen P24:n seuraajista, jota Tampellakin sodan jälkeen teki sotakorvaustuotantona PT-4-nimellä.

Lyhyen tutustumisen perusteella Tartto vaikutti Tallinnaa miellyttävämmältä kaupungilta. Vaikutelmat ovat ohuita ja perustuvat yksittäisiin kokemuksiin. Siinä, missä Tartossa tein aamuvarhaisella kaikessa rauhassa taiji-muotoa puistossa korkealla mäellä kenenkään häiritsemättä, sai lauantai-iltapäivää viettävässä Tallinnassa väistellä tämän tästä Öyhönmäen yrjöpöytäläisiä.

Puolisoni varoitti minua laittamasta päähäni taannoin hankkimaani lippistä. Näyttäisin kuulemma suomalaiselta kaljaturistilta kaljalippalakkeineen, koska virolaiset eivät välttämättä ymmärrä Vanajan tarkoittavan vanhaa autotehdasta. Niin sitten kai näytinkin. Olin viattomasti menossa viinakaup... kirkkoon, kun Jüriksi esittäytynyt vahvasti humaltunut paikallinen ryhtyi kehumaan suomalaisia, kertomaan kuinka kova rakennusmies hän on ja kuinka olisi hienoa lähteä ryyppäämään yhdessä. En lähtenyt.

Pyhän Olavin kirkossa - aikanaan kuulemma Euroopan korkeimmassa rakennuksessa - kyllä kävin. Kehtasivat pyytää pääsymaksua, tosin vain 30 kruunua, mutta silti noloa. Torniin olisi maksanut toisen mokoman, mutta vaikka torni ei enää olekaan yhtä korkea kuin 1500-luvulla, akrofobia oli hyvä syy jättää väliin. Torni lienee nykyäänkin parikymmentä metriä Turun tuomiokirkon tornia korkeampi, mutta sisätilat eivät ole läheskään yhtä vaikuttavat. Viinakaupassakin kävin.

Sikäli Virossa käväiseminen on ajatuksia herättävää, että muistaa taas arvostaa oman maan raskaita valintoja ja erityisesti niiden takuumiehiksi joutuneita sankarivainajia ja sotaveteraaneja. Ja toisaalta hämmästellä Pätsin ja Laidonerin metkuja 1930-40-lukujen taitteessa. Neuvostoajan rappio on varsinkin maaseudulla selvästi nähtävillä, eikä nykymeno, ilmeisen suoraviivainen taloudellinen liberalismi, kykene sitä peittämään. Toisaalta eihän Viro mikään tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta ollut myöskään ennen toista maailmansotaa. Ehkä maalaismaisemalle tyypilliset, sinne tänne harmaasta tiilestä rakennetut lohduttoman näköiset asuinkerrostalot olivat omana aikanaan joillekin asukkailleen samaa kuin omien lähiöidemme nyt moititut elementtitalot pienistä mökeistä tai vanhoista vuokrakasarmeista muuttaneille. Yhtä kaikki, neuvostoaika oli kiistämättä luonteeltaan sellaisia, että vuosien 1920-40 yliromantisointi on helppo ymmärtää.

Huomenna pääsee työmatkailemaan vaihteeksi kotimaassa.

Vieläkö tällaisiakin matkoja tehdään?

Viime viikonloppuna huomasin, että passini oli vanhentunut kesäkuun puolivälissä. Olin tarvinnut sitä kymmenen vuoden aikana kokonaista kaksi kertaa. Nimismiehen kansliassa oli ystävällinen palvelu, ja asia hoitui aikataulussaan. Tosin pari kymppiä kalliimmalla kuin jos olisin havahtunut tilanteeseen ajoissa.

Pari päivää on kulunut niinsanotulla työmatkalla Viron maaseutua edestakaisin ajellen. Maisemat ovat kuin Forssassa, tosin Zil-merkkisten kuorma-autojen esiintymistiheys on täällä suurempi. Viime yö vietettiin valtion metsäkeskuksen metsäkoululla Räpinassa, jossa aamupäivällä myös kokoustettiin. Tuleva yö hotellissa Tartossa. Toiset olivat mielissään urbaanista ympäristöstä. Minä olisin viihtynyt vaikka koko reissun maaseutumaisemmissa oloissa.

Yksi matkatovereista tarjosi savusaunan ja illallisen vanhalle maatilalle rakentamallaan metsästysmajalla. Jos appivainaa jätetään laskuista, en ole toiseen samanmoiseen tee-se-itse-rakentajaan törmännyt.

Majoitushuoneiden jako tusinan kokoisen joukon kesken on alati mielenkiintoinen kysymys. Meitä on muutama saman kylän mies, jotka pärjäämme hyvin kimpassa, eikä tee tiukkaakaan saada sopimaan kolme henkeä samaan huoneeseen.

Onneksi ne matkatoverit, jotka tykkäävät laulaa tai lausua runoja, pääsääntöisesti ovat hyviä kyseisessä lajissa.

Rajamäellä kääntymässä

Nukkumaan pääsin kellon käydessä neljää, ja vajaat neljä tuntia tuli nukuttua. Hyvin haapamäkeläistovereihin verrattuna. Heidän roikkansa oli saapunut Hyvinkäälle aamuviideltä, ja vaihtotyöt olivat valmiit seitsemän aikoihin.

Torpan kauniimpi asukas lähti töihin rovastikunnan länsilaidalle, suurten tasankojen reunamille. Omaksi päiväohjelmakseni päätin lähteä Janin ja Ilkan kanssa Uudellemaalle rautatiemuseopäivän antia tutkailemaan. Jani & Jetta huolehtivat kuljetuksista, joten kumipyörillä tällä kertaa.

Rajamäelle pääsi Dr12:n vetämänä. Kaksi vuotta sitten oli veturina Dr13 ja viime vuonna Tk3. Kolmeen mieheen pääsimme perhelipulla vetoamalla yövalvomiseen letkujen varressa. Kolmasosan alennus matkalipun hinnasta oli mielestäni sangen kohtuullinen. Vapaamatkustajaksi en välitäkään pyrkiä tietäen toiminnan kustannusrakenteen.

Tk3 ajelutti museon raiteistolla. Hyvin pelasi, ja näyttää lupaavalta ensi viikonlopun Walkoa ja sitä seuraavan Vanajan-Hämettä ajatellen.

Hyvä reissu, joskin parhaiden Huru-soundien hetkillä olin mikrofoneineni aivan väärissä paikoissa.

On kunnia ja miehuullisuus suorittaa velvollisuus

Kattila lämpimänä hinattavan Tk3-veturin lämmittäjän puoleisen kiertokangen isonpään laakeri oli alkanut osoittaa huolestuttavia lämpenemisen merkkejä Havisevalle, Kangasalan pohjoispuolelle, saavuttaessa. Matkanopeus hidastui 30 kilometriin tunnissa. Tampereen varikolla koneistivat laakerin uudelleen lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi. Nopea tiedustelupartio kävi nappaamassa kuvat "Hurusta" hiekkasiilojen alla.

Aikataulun mukainen vesitystauko Toijalassa oli lauantai-iltana klo 21.09-21.30. Toteutunut hieman ennen pyhäaamukolmea. Odottelijoiden keskuudessa miehistöhuoneessa kahvia kului ja herja lensi. Matkapuhelimilla pidettiin yhteyttä tulossa olevaan ja pysyttiin ajan tasalla. Jos oikein muistan, matkapuhelimen esi-isää suoraan alenevassa polvessa eli linjaradiota käytettiin vielä viime vuosikymmenen alkupuolella näissä tarkoituksissa. Syystä tai toisesta silloin radiotien kautta välitettyjen viestien sisältö oli jossakin määrin vähävivahteisempaa kuin viimeöinen Alanko & Peranto -radiohupailu.

H -30 vedettiin letkut suoriksi palokaivolta raiteelle 8 ja tehtiin PMR-radiopuhelimien yhteyskokeilut. Kotikutoinen seis-opaste - käsivalaisin päällystettynä punaisella muovikelmulla – pysäytti roikkaa vetäneen "Hurun" sopivammalle kohdalle kuin varsinainen raideopastin.



Vesitys hoitui rutiinilla. Muuten, kummia kavereita nuo haapamäkeläiset: toinen yhdistys yrittää parhaansa mukaan joka kerran vesittää heidän kalustonsiirtojaan etelän suuntaan, mutta siitä vain innostuvat ja pyytävät lisää.

Sain talteen klassisen Hr12:n käyntiäänen, mutta pettymyksekseni en ratamoottorien tuulettimien sävyttämää dramaattista sopraanoa.

Varasuunnitelma oli jättää Tk3 seisomaan Toijalaan, mikäli koneistettu laakeri olisi edelleen käynyt kuumana. Siihen ei ollut tarvetta. Hyvä niin, vaikka varauduttu oli. Oli vesitysvarustus ja pieni halkovarasto. Lisäksi suunnitelma, että tunnollisesti pitäisimme pannun lämpimänä ja neljännestunnin välein antaisimme viheltimillä pikkukaupungille aikamerkin samaan tapaan kuin Turussa tekevät tuomiokirkon kellot.

Kiitos kaikille mukana olleille. Helppoahan meillä täkäläisillä, pian petiin päässeillä. Kovat miehet ajoivat vielä pitkän matkan kotiin. Samaten kiitokset Manulle ja Maanrakennus Salmiselle raskaiden esineiden nostoista illan aikana.

Tänä vuonna puolisoni ja minun virallistetun yhteiselon vuosipäivä sattui jälleen lauantaille. Hääpäivän iltaa oli sangen soveliasta viettää niissä merkeissä, missä aikoinaan toisemme opimme varsinaisesti tuntemaan. Ratapihat ja veturitallit ajattomina elämänvirran merkkeinä ovat hyviä treffipaikkoja kestävää suhdetta ajatellen.

Valkeakosken radan juhlajuna 30.-31.8.

1.9.2008 tulee kuluneeksi 70 vuotta Toijala-Valkeakoski-radan avaamisesta liikenteelle. Rata rakennettiin turvaamaan Valkeakosken teollisuuden kuljetukset ympärivuotisesti. Ennen rautatietä ne hoidettiin vesitse, mikä talviaikaan oli ongelma. Tärkeitä satamia olivat Hämeenlinnan Sairio ja sen ohella Toijala satamaradan valmistuttua vuonna 1926. Ratayhteys tehtaille saakka koettiin kuitenkin tarpeelliseksi, ja rataa Toijalasta ryhdyttiin rakentamaan tammikuussa 1936. Kuten todettu, se valmistui kesän 1938 aikana.

Ensi vuosikymmeninä radalla ajettiin sekä tavara- että matkustajaliikennettä. Matkustajat siirrettiin kumipyörille syksyn 1956 vaihtuessa talveksi. Tavaraliikenne- tai oikeammin vaihtotyöliikenne, koko 18-kilometrinen rata kun on vuodesta 1994 alkaen luettu osaksi Toijalan ratapihaa - sen sijaan on tänäkin päivänä melko vilkasta.

Radan 70-vuotisjuhlien kunniaksi Haapamäen Museoveturiyhdistys ry ja Veturimuseo järjestävät juhlajunan viikonloppuna 30.-31.8.2008.



Juhlajuna ajetaan haapamäkeläiskalustolla, johon kuuluu viisi puukorista Ei-tyyppistä matkustajavaunua ja Tk3-sarjan halkopolttoinen höyryveturi nro 1136. Tampellan valmiste vuodelta 1947 edustaa Suomen rautatiehistorian runsaslukuisinta höyryveturisarjaa, jonka merkitys sota- ja jälleenrakennusaikana oli korvaamaton. Veturin täydellinen entisöinti valmistui Haapamäellä alkukesällä 2007.

Viikonlopun aikataulu on seuraava:


 

Aikataulu lauantaina 30.8.2008:
Paikka	Lähtö	Tulo
Toijala	11:10
Metsäkansa	11:50	11:30
Valkeakoski	12:35	12:10
Metsäkansa	12:55	P
Toijala		13:15
Aikataulu sunnuntaina 31.8.2008:
Paikka	Lähtö	Tulo
Toijala	11:10
Metsäkansa	11:50	11:30
Valkeakoski	12:35	12:10
Metsäkansa	12:55	P
Toijala		13:15
Toijala	14:15
Metsäkansa	15:00	14:35
Valkeakoski	16:00	15:20
Metsäkansa	16:20	P
Toijala		16:40

Meno-paluulippujen hinnat ovat:
aikuiset 20,00 euroa
lapset 10,00 euroa
perheet 45,00 euroa.

Matkalipputulot käytetään lyhentämättöminä museorautatiekaluston kunnostus- ja ylläpitotoimintaan.

Pakottavassa tilanteessa - esimerkiksi metsäpalovaroituksen ollessa voimassa tai teknillisten syiden muutoin vaatiessa - juhlajuna voidaan ajaa dieselkalustolla.

Juhlajunan esite ja aikataulu PDF-muodossa (379 kB).

(Edit: Tietääkö joku, miten Bloggerissa pitäisi muotoilla HTML-tageilla luotava taulukko, jotta edellisen kappaleen ja <table>-tagilla aloitetun taulukkomuotoilun väliin ei jäisi niin runsaasti tyhjää kuin edellä olevassa aikataulussa?)

Pyhäpäivän pikkuhommia

Lehteä postilaatikolta ja salaatinlehtiä aamiaispöytään noutaessani tihkutti. Aamiaisen jälkeen satoi reilusti, ja vietin aamupäivää päivittelemällä muutaman yleishyödyllisen yhdistyksen verkkosivuja.

Sitten miesten töihin eli vetämään lakanoita, silittämään tyynyliinoja ja etsimään autotallista vetoniittejä ja pihtejä. Viimeksi mainittuja tarvittiin, kun onnistuin eilisissä talkoissa rikkomaan moottoriresiinan konepeiton kiinnikkeen, eikä veturitallilta moista työkalua löytynyt.

Veturitallilla oli hiljaisen puoleinen sunnuntai. Ilkan kanssa kustomoimme museoesinettä tekemällä koriin kaksi uutta reikää ja niittasimme kiinnikkeen paikalleen. Menneet sukupolvet ovat rei'istä päätellen joutuneet useamman kerran tekemään samaa.

Ehkä osa hardcore-rautatiehistorianharrastuksen viehätyksestä perustuu siihen, että kaikenlaista '"tuunaamista" voi tehdä melko väljien toleranssien mukaan. Esimerkiksi museoautoharrastuksessa entisöintikohteen "appelsiinipinta" on kauhistus, kun veturimaalarille se on jopa tavoite.

Elokuu on rautatieharrastuskuukausi

Edellisen vuorokauden aikana näillä kulmilla satoi 47 millimetriä. Sade jatkui tihkuna vielä aamun mittaan, kun veturitallin miehistöhuoneessa mietittiin talkoopäivän työkohteita.

Sisätöihin päädyttiin ja työkohteeksi päätettiin tällä kertaa yleishyödyllisen sijasta omatarvekäyttö eli saunan vilvoittelutilan lattian rakentaminen. Retkikunta lähti ostamaan lankkua. Toivat reilusti, kun halvalla sai. Se on hyvä, koska puutavaraa on syytä olla aina hieman käsivarastossa.

Sade lakkasi, ja puusepäntöiden sijasta lähdin pihalle ruohonleikkurin perässä kävelemään. Eskon taannoin kunnostaman ja veturitallille tuoman vanhan Klipon kanssa tuota ilmaisua voi perustellusti käyttää, koska kone on itsevetävä.

Keväällä lupasimme jokioislaisille tovereille ilmaiseksi ei enempää eikä vähempää kuin yhden veturin. Eivät ole vielä käyneet omaansa pois noutamassa. Ei mitään kiirettä, mutta toivottavasti asia ei ole unohtunut. Vähitellen kaipailemme tallitilan vapautumista.

Ensi viikon sunnuntaina vietetään Hyvinkäällä 20. Rautatiemuseopäivää. Keski-Suomen tovereilta sinne on tulossa näyttävä vaunuroikka peräti "triplavedolla": Dr12, Dv16 ja Tk3 - toki varauksin, koska vanhan kaluston kanssa toimittaessa monenmoista sattuu. Yksi vetäjä kuitenkin pitänee juottaa väliasemalla.

Elokuun lopussa, viikonloppuna 30.-31.8., on tarkoitus järjestää Valkeakosken radan 70-vuotisjuhla-ajotapahtuma Tk3:n vetämällä junalla. Tarkempi tiedotus jää myöhäiseksi mainituista teknisistä epävarmuustekijöistä johtuen.

Dr16-veturien ystävien isovaalee.info-sivustolla on koulujen alkamisen kunniaksi julkaissut komean lukujärjestyksen (PDF-tiedosto, 4 800 kB). Nörttihenkisten rautatieharrastajien kauneimpiin huumorinkukkasiin mielestäni kuuluu sivuston bannerin "Inverter inside" -tunnus.

Metsästystarinoita

J. Katajiston uusi kuvakirja on ilmestynyt. Tuskin vähään aikaan tarvitsee pohtia, mikä on Suomen näyttävin junakirja.

Hienoja kuvia, mutta ehkä vielä kiintoisampaa ovat tekstit. Yleisluonteiset ja monien jo ennalta tuntemat historiatietoiskut ovat toki mukana. Mutta tarinat veturien käytöstä ja käyttäjistä, tarinat kuvausmatkoista 1960-luvun loppuvuosina.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että rautatiekuvausharrastuksen suurin muutos kuvaajan kannalta ei ehkä olekaan kuvauskaluston teknillinen kehittyminen yhdessä halpenemisen kanssa.

Nykyään rautatiekuvaajia on paljon, käytössä on nopeat tiedotuskanavat ja monilla on hyvät suhteet rautatielaitoksen korkeillekin tahoille saakka. Tietoa siitä, mitä, missä ja milloin on nähtävissä, on helposti saatavissa. Yksinäisten metsästäjien aika on ohi.

Aiheeseen liittyen mainos: lauantaina 16.8. ajetaan "Ukko-Pekalla" Helsingistä Hankoon.

Domina venivit

Talon emäntä kotiutui eilen illalla luostarista. Niinpä yöllä ei juuri nukuttu. Keskusteltiin ortodoksiteologiasta ja ikoninmaalauksesta.

Nyt jo arkisemmat askareet, höyrymehustin ja aamuvarhaisella luvassa mehustamista. Viikonloppuna tyhjensin kypsyneet pari viinimarjapensasta. Oudonnäköinen - ei ihmekään että on näemmä design-tuote - satulasanko osoittautui erinomaiseksi pihamarjastajan työkaluksi.

Aletaan elää hyviä aikoja sikäli, että pihasta saa yhä enemmän ruokapöytään. Kaupassa käydessä ei koriin juuri vihanneksia tule.

Suolisto-karabah

Onnistuin viime yönä saamaan äkäisen vatsataudin. Vähän ennen kesäloma-aikaa tautia liikkui työmaalla, mutta ei tietääkseni enää nyt. Kuume nousi aamuyöllä ja laski aamupäivän mittaan. Äitiä piti pyytää apuun lääkekuskiksi.

Päivä on mennyt tyhjäntoimituksessa. Lähinnä Youtuben parissa vanhoja TV-sketsejä katsellen. Pulttiboisin aikaiset vaikuttavat monesti hauskoilta. Vaikkapa Leo ja Marko ja jo tuolloin ajankohtainen feministiteologian näkökulma:



Kummelin aikaan olin jo televisioton, joten ohjelma jäi vieraammaksi. Matti Näsä on tietysti hyvä, mutta samalla kertaa ainakin tällä seudulla ja omissa elinpiireissäni mitä arkipäiväisin hahmo. Maalaisparodiana Einari Keskipörhölä kolahtaa Martti Mielikäistä paremmin (vaikka taitaakin olla Peteliuksen ja kumppaneiden myöhäisaikojen tuotantoa ja siten alkupään Kummeleita nuorempi).