Valokuvatorstain tenkkapoo

Jyrkähkö lasku ja kulunut latu-ura panevat miettimään ajolinjoja.

Kuva on viime talvelta Tiirismaalta. Lunta sopisi tulla enemmän kuin silloin. Ja mitä pikemmin, sen parempi.

Myydään ja ostetaan

Blogilista on kuulemma taas myyty. Näin taloudessa toimitaan. Uudesta taloudesta puhuttiin paljon viime vuosikymmenen vaihteessa. Silloin "uutta" oli se, että aineettomia hyödykkeitä rinnastettiin aineellisiin. Uutta ei juurikaan tapahtunut transaktioiden kohdalla, vaan hyödykkeistä maksettiin teollisuusyhteiskunnan viitoittaman tien mukaan.

Blogilistan kaupallisessa arvossa ei ole kysymys takavuosien muotitermeistä human capitalista tai dot.com-buumista. Taustalla on viime vuosikymmenellä (Suomessa 1990-luvun alun laman seurauksena) alkunsa saanut kolmannen sektorin tunnustaminen taloudellisesti merkittäväksi toimijaksi. Kolmannen sektorin panosta voidaan myydä ja ostaa.

Orjakaupasta ei ole kysymys, koska myytävänä ja ostettavana toimiminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Kyse on enemmänkin niinsanotun ajatus- tai tietotyön ilmaisjakelusta.

Lieneekö asiaintila melko lähellä kapitalismin ja opensource/wiki-ideologian win-win-tilannetta?

Arvelen, että kyseessä on yksi alkupään tienviitta paluupolulla kohti aikaa, jolloin vain aineellisten tai sellaisiksi selkeästi rinnastettavien hyödykkeiden tuottamisesta ollaan valmiita maksamaan niiden konkreettisille tuottajille.

Helsingin Hervannassa

Ostin junalipun päätepuskimelle saakka, mutta konduktööri ei tainnut olla huumorimiehiä. Olen yhä vakuuttuneempi, että Sm4-taajamajuna on yksi viimeisistä edelleen säännöllisessä liikenteessä käytettävistä höyryvoimalla kulkevista junista. Koneisto on vain taitavasti kätketty moderneihin kuoriin. Mutta äänimaailma on höyryinen niin sisällä kuin ulkona.

Elielinaukiolta linja-auto lähti juuri sopivasti, eikä kannattanut jatkaa Kamppiin. Lähtöpysäkiltä nousi vain pari matkustajaa, mutta matkan varrelta karttui hiljakseen lisää. Maisema oli outo, ikkuna kurainen ja ulkona hämärää. Arvelin, että oikea poistumispysäkki olisi se, jossa suuri joukko sporttisia nuoria miehiä jää pois. Oikein, Otaniemessä jäivät.

Työpäivä tuli vietettyä Tietotehtaan, Valtion tietokonekeskuksen ja ties miten monen muun nimekkään firman nimekkään perillisen suojissa. Aiheena oli ammatillisen aikuiskoulutuksen eli aikuisten näyttötutkintojen valmistuva palautejärjestelmä AIPAL. Järjestelmä on käyttöliittymän testausvaiheessa ja sitä voi periaatteessa vapaasti kokeilla - käyttäjätunnus ja salasana ovat vapaat mutta pakolliset. Palautteen anto ylläpitäjälle eli Opetushallitukselle ei suosi satunnaistestaajia vaan ainoastaan testaajiksi ilmoittautuneita, mutta toki toimitan OPH:lle esim. tämän blogin kommenttipalstalle tulevat mahdolliset palautteet.

Ainakin työmaaruokalan puolesta tietoenatorilaisilla on hyvät oltavat. Kolmen vaihtoehdon lounasta ei joka keittolassa näe. Taitaa tietokoneväki olla veganistisesti suuntautunutta, kun kasvisvaihtoehto oli jo pian puolen päivän jälkeen loppu. Kalakin oli hyvää, ja riisin lainasin lihaisimmasta vaihtoehdosta.

AIPAL-järjestelmä on kuulemma ohjelmoitu Javalla - syystä tai toisesta projektipäällikkö ei halunnut jatkaa keskustelua, kun kysyin mahdollisista servleteistä - ja tiedot viedään Oracle-tietokantaan. En ole ohjelmoinnin asiantuntija, mutta minulla on käsitys, että Javaa pidettiin vielä tämän vuosikymmenen alussa lähinnä suurena lupauksena ja atk-kurssien opetuskieleksi soveltuvana välineenä monipuolisuutensa ansioista. Mutta sittemmin sillä on alettu tehdä paljon oikeita töitä.

Espoossa olen käynyt sangen harvoin. Kummisetävainaan hautajaisissa kai viimeksi. Linja-auton paluureitti vei Keilaniemen kautta "Raadenhampaan" ohi. Sillä nimellä kutsuttiin lapsuudessani Nesteen, nykyisen Fortumin pääkonttoria silloisen pääjohtajansa Uolevi Raaden mukaan.

Munkkilatinaa

AIPALin tietyissä demonstraatioissa oli käytetty tekstitäytteenä Lorem ipsum -täytetekstejä. Luennoitsijan mukaan kyse oli munkkilatinasta. Olisiko ihan niin?

Jos päivän projektin nimestä jätetään pois vokaalit, saadaan Javaa tai PHP:tä paljon unohdetumpi ohjelmointikieli APL. Suureksi hämmästyksekseni Tekniikan Maailman edellisnumerossa sille oli uhrattu kokonainen artikkeli. Artikkelin pääasia tosin ei ollut antaa teknillistä tietoa työkalusta, vaan sensaatiohakuisesti kertoa, miten Suomen veropolitiikka on käytännössä kahden miehen käsissä - herrat H. Viitamäki ja R. Niinivaara kun artikkelin mukaan ainoina hallitsevat APL-kielellä tehdyn valtiovarainministeriön ja valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen käyttämän Tuja-mikrosimulaation, jota käytetään verotuksen suunniteltujen muutosten vaikutusten ennakointiin päätöksenteon pohjaksi. En tunne Tuja-mallin "lähdekoodia" (APL:n ominaispiirteet huomioon ottaen voisin kuvitella, että skripti olisi tässä kohden osuvampi termi) mutta en millään saata uskoa, että kyseessä olisi olisi sellainen gnosis, johon vain aniharvat voisivat vihkiytyä. Ovathan lukemattomat ja taas lukemattomat koodaajat opetelleet Javaakin, vaikka siihen suhtauduttiin aikanaan hiukan yliolkaisesti.

Tässä esimerkki mikrosimulaatiosta pahamaineisella APL:llä:

0 DES LL3×KM+.×VV[5;1+ι44]

Tällaisella mallilla lasketaan se, miten paljon tietyn toimialan tuotantopanos (muuttuja VV) vaikuttaa kansantalouden työllisyyteen muilla toimialoilla (joita tässä esimerkissä on 44 kpl, kuten entisaikojen kansantalouden panos-tuotostaulukoissa oli).

Mikrosimulaatiot ovat epäilemättä hankalia. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Tujan perusongelmana olisi työkalun vaikeus. Se on vain näennäistä. Iso työ on tietenkin hakea ja tuoda malliin tarpeellinen tieto (eli APL:ssä määritellä muuttujat ja asettaa niiden arvot, jotka voivat olla moniulotteisia matriiseja). Ylläolevassa esimerkissä kriittiset kohdat ovat muuttujat LL3 (kansantalouden tilinpidon "työllisyysvektori" eli kunkin toimialan käyttämät työpanokset) ja KM (kansantalouden tilinpidon panos-tuotostaulun käänteismatriisi). Ehkä Tujan ja sitä kautta APL:nkin kannalta kriittinen kysymys on, miten helposti laskentamallien tiedot voidaan lukea laskentataulukko- tai tietokantadatasta.

Kotimatkalukemisiksi tuttuun tapaan mikrosta makroa eli The Economist, ja nörttiasiaa oli sielläkin. Laajemmista sfääreistä tarkasteltuna AMD:n ja Intelin prosessorikilpailu näyttää moniulotteisemmalta kuin pelkältä laskentatehokisalta. Economistin mukaan Intelin viime aikainen etumatka ei johdu varsinaisesti ydinten lukumäärästä - niitä on tulossa jo kahdeksin kappalein - tai vastaavankaltaisista loppukäyttäjälle näkyvistä teknillisistä seikoista. Taustalla on Intelin 15 tehdasta verrattuna AMD:n kahteen, mikä takaa suuremman tuotantovarmuuden ja nopeamman kehityskapasiteetin. Kun öljyšeikit edellisviikolla päättivät sijoittaa varojaan AMD:hen, talouslehti odottaa sen alkavan kiriä Intelin etumatkaa umpeen.

Isänmaatamme Economist muistaa harvakseltaan, ainakin satunnaisen irtonumerolukijan näkökulmasta. Alkusyksystä Suomen kerrottiin olevan maailman toiseksi yritys- ja yrittäjyysystävällisin maa. Tässä numerossa kerrottiin H. Schjerfbeckin näyttelystä Pariisissa. Hienon taiteilijan tuotannon pitäisi olla maailmalla paljon nykyistä tunnetumpi, lehti toteaa. Vaikea olla eri mieltä.

Tempore mutantur

Kuulin tänään väitteen, että julkisuudessa paljon huomiota saanut "temmi" eli uusi työ- ja elinkeinoministeriö perustetaan vastineena siitä, että Suomea kohdeltiin EU:n rakennerahasto-ohjelmissa tällä kaudella paljon avokätisemmin kuin edeltäkäsin odotettiin. Ehkä pääpaino siirtyy työvoimapolitiikasta elinkeinopolitiikkaan. Heikohkoja signaaleita on ollut jo nähtävissä. Esimerkiksi työvoimapoliittista koulutusta ei enää pidetä tärkeänä järjestää siellä, missä työttömyys on määrällisesti suuri vaan mieluummin siellä, missä työpaikkoja on enemmän saatavilla. Koulutuksen vaikuttavuus luonnollisesti kohenee, ja menettelytavalla saattaa olla merkitystä myös maan sisäisten muuttovirtojen ohjailussa. Toisaalta työttömyyden kova ydin kovenee entisestään.

Työvoimatoimistotasolla on sanottu, että tänä päivänä työmarkkinat toimivat paremmin kuin koskaan. Toimisto haluaa keskittyä saattamaan työn ja tekijät yhteen eli työnvälitykseen. Sehän sen alkuperäinen tehtävä onkin. Rakenteelliseen työttömyyteen ja ylipäätään kovaan ytimeen vaikuttamaan pyrkivät toiminnot haluttaisiin ulkoistaa esim. KELAlle ja erilaisiin projekteihin. Onpa joku poliittinen järjestö tiettävästi esittänyt koko työvoimatoimistojärjestelmän lakkauttamista ja siirtymistä yksityiseen työvoimanvälitykseen.

Iltapäivän kokouksessa näitäkin asioita sivuttiin, mutta enimmäkseen puhuttiin sitä, millaisilla strategioilla saa pumpattuja ecuja EU:n rakennerahastoilta.

Kotikylän kaupunginjohtaja kun paikalla sattui olemaan, vihjaisi että jos asemakaava vahvistetaan, hän haluaa ostaa veturitallin. Olen ollut vastaan ajatusta, että senkaltaisen rakennusmassa hankittaisiin köyhän kunnan taloutta rasittamaan, mutta en välittänyt alkaa vänkäämään harrastusasioista työkokouksessa. Ostakoon kaupunki, jos kerran rahaa on. Ja olisihan kaupalla paljon hyviä puolia ainakin veturimuseotoiminnan kannalta. Jos olisi aktiivisia ja asiaan mielellään ammatillisessa kontekstissa paneutumaan valmiita toimijoita, olisi hyvä aika rakentaa EU-rahoitteinen projekti tuonkin asian ympärille. Olen nähnyt viime aikoina koulutuspuolella projektibudjetteja, joissa hankkeen valmistelija aikoo palkata itsensä projektipäälliköksi vajaan 50 000 euron vuosipalkalla. Ihan hyville ansioille noissa saattaisi päästä. Ongelmana on valmisteluvaiheen vaativuus ja se, että siinä vaiheessa työtä joutuu tekemän paljon joko talkoilla tai ainakin oman varsinaisen työnsä ohessa.

Toijalan kylässä tulee kuulemma sitten rautatieasemakin myyntiin. Sic transit.

Liikkeen rajat

Valkeakosken Kiina-viikkoon ei ole tullut osallistuttua - nolo myöntää, mutta edes ammiksen ruokalassa en käynyt kokeilemassa puikoilla syömistä - kuin vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä työväenopiston taiji-treeneissä.

Liikkeen vastakohtaan wujihin keskittyvä harjoitus oli ainakin minulle kova. Mistään mystillisestä ei ole kyse, kuten treenien vetäjä Matti perustellusti toteaa. On vain liike ja näennäinen ei-liike. 2000-luvun alun mekanistiseen maailmankuvaan binäärinen näkemys pitäisi sopia hyvin - ainakin niin kauan kuin se ei koske omaa ruumista.

Liikkeen rajat tulevat minulle vastaan ei-liikkeessä. Se ei kuulosta vakavalta, mutta on sitä: se on kompastumista ensimmäiseen portaaseen. Ymmärtääkseni taijissa liikettä ei suhteuteta niinkään toisen ihmisen liikkeeseen, kuten judon kaltaisissa suoraviivaisissa kamppailulajeissa. Taijissa tavoitellaan liikkumisen ideaalia. Absoluuttista - täydellistä ja tietoista liikettä - haetaan suhteuttamalla sitä toiseen absoluuttiseen - täydelliseen ja tietoiseen liikkumattomuuteen. Noviisina voin aivan hyvin olla väärässä ja olen varma, että ainakin paremmin tämän ajatuksen osaa ilmaista joku kokeneempi harrastaja.

Ei-liikkeen merkitystä liikkeen hallinnassa korosti kirjoituksissaan erityisesti viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut wushu-opettaja Yang Chengfu. Yang teki paljon työtä muokatakseen silloisesta potkuvoittoisesta taijista (jollaista harjoitetaan yhä monissa muissa wushu-lajeissa) hitaampiin liikkeisiin perustuvaa terveyshakuista kansanliikuntaa (joskin varsinainen kaikelle kansalle tarkoitettu Beijing-muoto kehitettiin vasta 1950-luvulla kansantasavaltalaisten kunnon ja terveyden ylläpitotarkoituksiin). Yang on kirjoittanut (Klemolan 1995 mukaan): "Taijiquan on taito, jossa voima kätketään pehmeisiin liikkeisiin. Se on aivan kuin [...] neula, joka on piilotettu puuvillaan." Minulla neula taitaa olla heinäkasassa eikä löydy sieltä kovin helposti.

Liikkeen rajat olen tuntenut ennenkin. Tatamilla tahkosin yhä samaa ja jäin kiinni samoihin kohtiin. Harjoittelumotivaationi väheni, kunnes loppui kokonaan. Paluuyritykset ovat jääneet heikoiksi kerta toisensa jälkeen.

Niihin aikoihin muuten ihastelin toisessa salissa jumpannutta punahiuksista neitoa, jonka liike oli paljon sulavampaa kuin tuolle lajille ominaista pomppimista. Omat yritykseni olivat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että omalta kohdaltani saatoin vain haaveilla samankaltaisesta liikkumisen tavasta. Mutta kuten liike ja ei-liike, ovat vastakohdat täydentäneet toisiaan. Tänäänkin yritin sivusilmällä vilkuilla mallia kauniimmin liikkuvasta.

(Edit 26.11.2007: Pahoittelen tämän sunnuntaisen tekstinpätkän näkymättömyyttä ajallaan - huolimattomasti paiskattu HTML-tagi teki tepposensa.)

Marraslauantai

Lauantain shoppailukierros suuntautui pohjoisempaan taajamaan. Kenkiä oli sopivaa kokoa, mutta sohvia ei.

Kotikylän autonpesukoneeseen oli sen verran monen auton jono, että poletin ostamisen jälkeen ehdin käväistä pesuhallia 110 vuotta vanhemmalla tallilla katsomassa, että vesimittari oli vielä paikallaan - vaikka hitto soikoon ei pitäisi olla - ja jonoon palaamisen jälkeen tarkistaa rengaspaineet.

Sen verran pitkä jono kuitenkin oli, että naaman parturoimisessa kotiliiterin seinällä sai olla tarkkana valon vähetessä.

Laiskat kotiviihteilijät

Lienen maininnut usein, että taloudessamme ei ole ollut televisiota yli vuosikymmeneen. Alkujaan se oli taloudellinen valinta, ja kun televisiottomuuteen tottui, ei sitä osaa kaivata. Tosin jos ruudun ääreen joskus päätyy, se voi olla loukku. Muutamia vuosia sitten lievitimme työntäyteistä syyspimeää käväisemällä ruotsinlaivalla. Kovin ahkerasti ei silloin laivan viihdetarjontaa hyödynnetty, kun viihdyimme kaksistaan hyvin hytissä - katsomassa televisiota, joka tuolloin esitti mm. Jasser Arafatin hautajaisia ja jotakin ruotsalaista 1970-luvun kansankodin vauraammasta siivestä kertovaa draamaelokuvaa.

TV-klassikoita tulee katsottua joskus Ylen Elävä arkisto -sivuilta. Valtionrautateitä esitteleviä leikkeitä sieltä löytyy melko usein. Rautatielaitos oli takavuosina mediaa kiinnostava asia, ja sen toimintaa on taltioitu runsaasti eri tahoilla. Se lienee yksi syy museorautatieharrastuksenkin suosioon: erilaista lähdemateriaalia on verraten helppoa löytää niin museoveturien entisöinnin, pienoisrautatiemallien ja -dioraamojen rakentamisen kuin kirjoitustenkin virikkeeksi.

Elävää arkistoa lukuunottamatta emme ole kovin hyvin hyödyntäneet tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia kotiviihteessä. Puolisoni kesällä hankkima PC-työasema pyörittäisi hyvin DVD-elokuvia, ja niitä voisi katsella samankokoiselta näytöltä kuin paistatteli vielä televisiottoman kautemme alkuaikoina monen kodin olohuoneen keskipisteenä. Joskus tulee lainattua töistä dataprojektori ja jostain siirrettävä valkokangas, ja pidettyä elokuvailta kotona, mutta harvoin. Omat DVD-kokoelmamme taitavat käsittää yhden käden sormilla laskettavan luvun levyjä.

Tänään sopisi mennä ajoissa sänkyyn. Torpan kauniimpi asukas kaipaa hyvänäpitoa jäägeelin muodossa. Iltalenkillä ilma oli happirikas ja lumen lupausta ilmassa, mutta tärähtely ei tainnut olla hyväksi kipeille paikoille. Nomen est omen, hän on joskus vitsaillut sukunimestään.

Linja-autoilua paperitehdasmaisemissa

Kovasti oli pimeää, kun Saarioispuolen kautta työmaalle kulkeva linja-auto starttasi rautatieasemalta vähän ennen seitsemää. Liikennöitsijä on laatinut aikataulut kireiksi, ehkä turhankin kireiksi. Ei ole tämäkään auto tainnut ainakaan muutamaan kuukauteen kulkea aivan paperille painetun mukaan. Väkeä nousi kyytiin vähänlaisesti. Ikävä arvaus on, että tihkuisena pimeänä aamuna monet olivat ajoittaneet pysäkille tulonsa melko tiukkaan totutun aikataulun mukaan, ja linja-auton kulkiessa kerrankin virallisessa aikataulussaan jäi työ- tai koulumatka hoidettavaksi jollakin muulla kulkuneuvolla.

Työmaalla ehdin olla nimellisen hetken, ja vartin verran auringon nousuajan jälkeen linja-autokyyti jatkui Tampereelle. Valoinen ei vanha kolmostie edelleenkään ollut. Aikaa oli sen verran, että päätin jäädä kyydistä Viinikan liikenneympyrässä (sellainen paikanmääre tunnettaneen Tampereella hyvin edelleen, vaikka kiertoliittymien reinkarnaatio ei ole tuota aluetta ymmärrettävistä syistä koskenut). Täytin päivän kahvikiintiöni yliopiston alakuppilassa ja nappasin ilmaislehdet matkaan. Julkisella liikenteellä kulkemisen tehottomuus antaa aikaa yksilön nautinnoille, jotka usein perustuvat tehottomuuteen.

Julkisella liikenteellä jatkettiin latinalaiskortteliin sijoittuvalta Oppisopimuskeskukselta eteenpäinkin. Oli tilattu matkustajamäärään soveltuva minibussi, mutta ne olivat kuulemma olleet liikennöitsijältä tänä aamuna loppu, joten matka Mänttään sujui komeasti ison charter-bussin kokoustilassa.

Sattumaa on tietenkin se havainto, että kun tätänykyä "Route 66:tta" kuljetaan työasioissa, ovat esillä erilaiset uhkakuvat ja tunnelma apeanlainen. Harrastepohjalta ajeltaessa on mukavampaa.

Illalla kotona pääsin avustamaan kankaan tukille vetämisessä. On kunnia-asia päästä tekemisiin kovan, tai ainakin osaamista edellyttävän, teknologian kanssa.

Myyntipuheita

Radion Luontoillassa - ohjelmaa on toimitettu vuodesta 1975 alkaen - huomion kiinnitti se, että suurin osa soittajista puhui idän tai pohjoisen murretta. Ei suuntaus kai uusi ole, mutta tänään tarttui erityisesti korvaan.

Valitsemassaan mediassa hyvin viihtyviä ovat myös ne puhelinmyyjät, joiden puheesta kuulee, miten hyökkäyksen kohdetta puhuteltaisiin mieluummin pronominilla "sie" kuin "sä". Jos kyse on lehtitilauksesta, usein uskotaan vähäsanaista hämäläispoikaakin nopeasti. Jos tuote on hitaammin myytävä, kuten organisaation sähköpostipalvelut tai ainakin -reititys, tulee myyntipuheesta pitkä.

Vaatekaupoilla

Olen laiska käymään vaatekaupoissa. Periaatteeni on sen suuntainen, että ostetaan harvemmin, mutta asiallista ja yritetään hoitaa hyvin. Muodista ja trendeistä en tiedä mitään.

Tarkoitukseni oli eilen illalla maakunnan Osuuskaupan tarjouspäiviltä hankkia hiukan tarpeellista täydennystä vaatekaappiin. Turha toivo, kun melkein kaikki sopiva oli jo ostettu pois. Niinpä tuhlasin rahaa ja kelpo osan päivää tänään Hämeenlinnassa, jossa yleensä olen tykännyt käydä vaatekaupoilla. IC 44 oli lauantaiaamupäiväiseen tapaan täynnä. Vaasasta oltiin tulossa, ja ainakin siinä vaunussa, jossa matkustin, keskusteltiin enemmän ruotsiksi kuin suomeksi.

Eräs myymälä oli siirtynyt totutulta paikaltaan Tiiriön kauppakeskukseen. Mikäs siinä, kun Vekka-bussit kulkevat. Keskustassa tuli törsättyä lisää. Niin hyvää palvelua kuin paikallisessa Osuuskaupan tavaratalossa en muista aikoihin vaatekaupassa saaneeni.

Farkkuja minulla ei ole ollut yli puoleentoista vuosikymmeneen. Syytä en oikein osaa sanoa, koska käytännöllisiähän sellaiset ovat ja sopivat kaikille. Sen sijaan reisitaskuhousuihin minulla on syvällinen viehtymys. Kahdet sellaiset ja yhdet prässihousut sekä kolme paitaa jäivät päivän törsäyssaldoksi.

Housukaupassa kokokysymys pani ihmettelemään. En ole mikään laiha poika, joten yleensä käyttämäni M-koon housujen uuden malliston ylisuuruus hämmästytti. Paitojen kanssa hiukan samansuuntainen juttu. Arvatenkin Made in Finland -tekstillä on osuutta asiaan; muualla tehtyjen mitoitus on varmaankin erilainen.

Pieni mustavalkoinen ruutu

Matkalla paluujunalle poikkesin taidemuseolla Rembrandtin etsauksia katsastamassa, toiseksi viimeistä päivää kun Klassik Stiftung Weimarin kokoelmia oli näytteillä arvokkaassa 1830-luvun viljamakasiinissa. Silloin, kun grafiikan tekemiseen ei ollut "photareita" ja gimpejä, piti osata enemmän itse.

Rembrandt tunnetaan valon ja varjon mestarina, joka arvonimi lienee enemmän kuin pari guldenia velkaa 1600-luvulla käytettyjen väriaineiden ja ilman sisältämien hiukkasten kemiallisille reaktioille. Kuka 1900-luvun loppupuolen nimeltä muistettu henkilö aikanaan nimetään "minimalismin mestariksi" tarkasteltaessa omien aikojemme tärkeitä asiakirjoja tai muita tuotoksia?

Rembrandt piti itseään ensisijaisesti uskonnollisena taiteilijana. Se oli hänen aikanaan ei vain hyväksytty vaan arvostettu status. Omia polkujaan hän ilmaisussaan toki kulki - mikä ei ollut lainkaan tavatonta aikana, jona yhtenäiskulttuuri ja sitä luovat teknilliset menetelmät olivat lapsenkengissään ja ajattelun mahdollinen yhtenäisyys perustui enimmäkseen yksilöiden omaan tahtoon tai tahdottomuuteen (kuten se tekee tänäänkin, mutta tehokkaammin - vai sanotaanko vähemmän tehottomin - menetelmin vaikutettuna).

Maalauksiinsa Rembrandt panosti paljon, mutta panostiko hän vielä enemmän piirtämiseen? Maalaamisen jäljet ovat suurikokoisia ja värikkäitä ja ne muistetaan. Mutta grafiikka vaatii suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Oliko useita menetelmiä osaava taiteilija tullut panostaneeksi siihen enemmän?

Alankomaalaisen mestarin töiden ihailemisen lomassa museon kotimainen perusnäyttelykin tuli nopeasti kierrettyä. H. Munsterhjelmille oli varattu oma huone. "Hämeenlinna 1872" lienee sitä taidetta, joka kolahti aikalaisiinsa kuin "Nummela" ja "1972" toisessa taiteenlajissa jokunen vuosikymmen myöhemmin. Hieno taulu muutenkin kuin düsseldorfilaisuuden syväterävyytensä johdosta. Yritin tarkastella, oliko Varikonniemen takaa näkyvä pitkänomainen hahmo juna ja sen alkupäästä nouseva savu veturista lähtöisin. Nolostuin tajutessani, että selkeä ei-vastaus oli taulun nimessä: Hämeenlinnasta pohjoiseen vievän radan rakennuttajista Uhtomski oli tuohon mennessä saanut symbolisen sorakuorman alas jossakin Hattulassa. Valtio otti työn hoitaakseen talvella 1874, ja sitä ennen yksikään veturi tuskin on höyrynnyt Varikonniemen pohjoispuolella.

Puuvillatehtaalta toiselle

Ajelin aamuhämärissä Riisikkalan ja Urjalan kautta päivän kirkastuessa vasta Koijärven jälkeen, mutta yhtään hirvieläintä ei näkynyt.

Kaupungin läpi kakkostielle, ja nosturit osoittivat oikean paikan jo kaukaa. Vanhasta muistista kyttäsin liittymää väärälle puolelle tietä ja ajoin ohi. Kääntöpaikka onneksi löytyi nopeasti.

Palaverin piti käsitellä melko suuria sfäärejä, mutta päädyttiin toiminnanohjausjärjestelmiin ja niiden soveltuvuuteen koulutussektorille. Aidat ja aidan seipäät tunnetaan, mutta koska visioiminen on helppoa ja mukavaa, jää aidanseipäistä puhumisen puutteessa aidanrakentaminen usein aidanrakentamisesta puhumiseksi. Jos jo alussa puhutaan seipäistä, saattaa aita syntyäkin. Jo se, että aidanseipäistä puhutaan lounaishämäläisittäin murtaen, valaa uskoa siihen, että aita nousee.

Floristiksi opiskelevat olivat tehneet niin hienoja kransseja, että oli pakko ostaa: "Kyl tei hianor ranssiv valittisitte" (translitterointini lienee murteen osaajien näkökulmasta väärä, mutta lounaishämäläisen erottaa ainakin "turkulaisesta" konsonanttien kahdentuminen sanojen välissä - hämäläismurteille tyypillinen piirre, joka lienee tunnetuimmillaan tamperelaisessa "som morossa").

Aikataulu salli palailla lumisia pikkuteitä vain Urjalaan saakka. Matka isompien puuvillatehtaiden kaupunkiin sujui vahvasti suolatussa kurakelissä.

Kalevankankaalla terveydenhuolto-oppilaitoksen paksujen kivimuurien suojissa ei puhuttu enää aidanseipäistä eikä aidoistakaan, vaan niiden kaatamisesta. Sairaalankadulla ei Meritullinkadun KESU-luonnoksia duaalimallin vahvistamisineen juuri kumarrella. Tampere aikoo ottaa kelpo askelen kohti yhtenäiskoulujärjestelmää niputtamalla kaupungin toisen asteen koulutuksen yhteen niin, että clasulaiset käyvät Herwoodin metsissä luokkahitsaus- tai tulityökorttikokeissa ja vastaavasti karvanoppa-Toyotat tuunaajineen tulevat tutuiksi Lyceum Classicum Tamperensen pihalla. Ei kuulosta ollenkaan huonolta ajatusmallilta ajatellen nykyisen koulutuskysynnän, -tarjonnan ja -valintojen tiettyjä epäsuhtaisuuksia. Toki tamperelaiset noudattavat sata vuotta sitten kiviseinään hakkaamaansa ohjetta ja kiirehtivät hitaasti, eikä näennäisessä radikalismissa ole paljonkaan eroa esimerkiksi Satakunnan tai Etelä-Savon tavoitteeseen tiivistää toisen asteen koulutuksen järjestäjät maakunnan tasolla muutamaan vahvaan toimijaan. Silti mielenkiintoista nähdä, miten suunnitelmat täällä vastaanotetaan.

Yliopiston kirjastolle sovittiin treffit kivan tytön kanssa. Automarketin kautta kotiin, ja Osuuskaupan tarjouspäiviltä mukaan puoli tusinaa muumipyyhettä.

Äijäpuhetta

Lienen joskus aiemminkin esittänyt kaavion ihmistyypeistä äijyysasteikolla (kuvassa pystyakselilla). Karkeasti sanottuna on erilaisia äijiä ja erilaisia ei-äijiä, ja pehtoorit näiden välimuotona.

Kaaviossa esiintyvät nimitykset eivät ole patriarkaalisnormatiivisia, koska jokainen ihmistyyppi on riippumaton niin biologisesta, sosiaalisesta, tiedostetusta, tiedostamattomasta kuin kuvitellustakin sukupuolesta. Parempia ehdotuksia nimityksiksi otetaan mielellään vastaan.

Pohjimmiltaan äijyys on elämänasenne. Siihen kuuluvat - paitsi itsestäänselvyydet, kuten rauhanomaisuus, kiihkottomuus ja pyrkimys olla loukkaamatta muita - myös sellaiset käytännön asiat kuin toimiva eli todellisuutta luova kieli.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki. Ei-äijät ovat tekemässä Asiaa, jota tehdään kieltä käyttämällä. He käyttävät Asian tekemiseen tunnin ja toisenkin, viimein puolikkaan päivän. Sitten he turhautuneina ja kiukkuisina soittavat eräälle äijälle, jonka velvollisuuksiin tietävät kuuluvan auttaa erilaisissa Asioissa. Äijä tietää, että ei osaa itse auttaa tässä nimenomaisessa Asiassa. Niinpä hän kysyy, ovatko ei-äijät jo kysyneet Asiaa eräältä toiselta äijältä, jonka tietää kykenevän auttamaan. Ei-äijät vastaavat, että ovat, mutta se ei ratkaissut Asiaa. Äijä soittaa toiselle äijälle. He keskustelevat minuutin tai ollessaan puheliaita hämäläisiä kaksi - joista toinen käytetään tuolle äijälajille ominaiseen "juusanojuu"- ja "semmostaseon"-tyyppisten varattujen sanojen sijoitteluun oikealle kohdalle todellisuutta luovaa koodikieltä. Sitten Asia on selvä.

Loimaan kautta kotiin

Reilu vuosi sitten seminaarin huonetoverisähkömies ylisti ilmalämpöpumput aina kahteen kerrokseen saakka. Nyt hyttitoverisähkömies kehotti laskemaan eurot tarkkaan. Pumppua ei ole tullut hankittua, mutta toisaalta ei tämänkertainen lausuntokaan aikeita tyrmännyt.



Seutukunnallisen näyttötutkintoseminaarin anti oli hyvä. Paperityön tuotoksia syntyi niin teollisuuden kuin valtionhallinnonkin tarpeisiin.

Lauantai-iltapäivänä maan toiseksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli valita Esko liittohallitukseen. Oikea mies oikeaan paikkaan. Menestystä! (Samaten liitolle kiitos luottamuksesta saada toimia edelleen tilintarkastajana. Kaksinkertainen kirjanpito, yksinkertainen tilintarkastaja ja miten se menee...)

Samaisena iltapäivänä maan kolmanneksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli lähteä saunalenkille. Pimeni soratielle tultaessa. Vastaan tuli autoja ja kaivinkoneita, joten heijastinliivien päälle pukeminen ei osoittautunut huonoksi ratkaisuksi.

Hakiessani liiteristä klapeja takkaan hämmästyin, kun kello oli niin vähän. Monena kesälauantaina olen tuohon aikaan, ehtookellojen aloittaessa, nostanut polkupyörän veturitallin telineestä ja lähtenyt kotiin päin.

Tämä ei ole mikään pursiseura

Saarioispuolen kautta kulkeva aamulinja-auto jäi melko tyhjäksi. Perusopetuksen yläkoululaisten kuljetusvahvuus oli minimaalinen. Syy ei ollut jakson vaihdos: se osuu vasta kuukauden viimeiseen päivään. Empatia on hieno asia. Käpertyminen taas ymmärrettävä joskin hiukan huolestuttava. Arvelen, että mitä enemmän annamme kielteisten poikkeamien vaikuttaa elämäämme pintatasolla, sitä herkemmäksi kielteisille poikkeamille se tulee pintaa syvemmällä. Ja mitä enemmän annamme toisaalla tapahtuvien kielteisten poikkeamien haavoittaa itseämme, sitä herkempiä olemme haavoittumaan lähellä olevista, jotka vain hipaisevat poikkeaman rajapintaa. Ja mitä haavoittuvampia olemme, sitä herkempiä olemme...

Entä jos ilmapiiri olisi senkaltainen, että jos yhteiskunta ahdistaa, siitä olisi helppo tulla sanomaan? Se, jolle voisi tulla sanomaan, voisi olla kuka tahansa. Sanomiseen ei tarvitsisi tavoitella eliittejä.

Entä jos puhuttaisiin kuin ihminen ihmiselle? Hätätilassakaan ei tarvitsisi turvautua kommunikoimaan - puhein, elein, asein - kuin hätääntynyt alamainen eliitille.

Entä jos yhteiskunnan jäsenistä ei kasvaisi toistensa vastakkainasettelijoita vaan tasavertaisia toimijoita?

Utopiaa se on. Olemme tottuneet ajattelemaan joko eliittien, niiden murtamisen tai anarkian kautta.

Yksi vaihtoehto on kieltää tietokonepelit, Internet, metallimusiikki, aseen hallussapito, elokuvat, eksistentialismi, historia ja paljon muuta, käyttää resursseja kiellon noudattamisen valvomiseen ja netota se takaisin tarinoimalla, millä raflaavilla tavoilla kieltoja on onnistuttu kiertämään.

Toinen vaihtoehto on käyttää vielä enemmän resursseja kaiken ikävältä tuntuvan ulkoistamiseen ammattilaisen alueelle, oman lokoisan elämänpiirin ulkopuolelle.

Entä mitä jos kerrankin sanoisi "Moro!" sillekin yhdelle oudolle vastaantulijalle?

Lunta odotellessa

Töistä palatessa alkaa olla pimeää, joten lisää lunta kaivattaisiin.

Parin viime vuoden aikana heijastinliivi on yleistynyt ulkoilijoiden pimeän ajan varusteena. Heiluvista heijastimista olemme mekin siirtyneet liivilinjalle. Ongelmana on tosin koko, joka usein on yhden koon eli monen x:n large. Ammatillista käyttöä varten on tietenkin hyvä, että alle saa tuhdimmankin pilkkihaalarin, mutta hupikäyttöön riittäisi pienempi.

Tie oli sen verran liukas, että lyhytkin matka väsytti.

Puolisollani on tapana palmikoida hiuksensa ulkoilemaan lähdettäessä. Se on vaativan näköinen toimenpide. Tuskin pystyisin itse samaan, vaikka ryhtyisin hevariksi ja kasvattaisin molemmat hiukseni niin pitkiksi, että niistä riittäisi palmikoksi saakka.

Siinä, missä näppäräsormisempi on loppuillan kutonut mattoa, on nakkisormisempi näppäillyt tietokonetta samatta mitään aikaiseksi. Noloa.

Liikettä hiljaisuudessa

Illan taiji-treeneissä tehtiin Beijingin muotoa tavalliseen tapaan ja peilikuvana. Liikesarja ei ole symmetrinen, toisin sanoen jokaista liikettä ei tehdä sekä "vasemmalle" että "oikealle" puolelle, kuten esimerkiksi judon nage-no-katassa, joten peilikuvaharjoituksessa on haastetta.

Pariharjoituksessa - alkukielellä nimi lienee tuišou - pääsin puolisoni pariksi. Muodollisen liikesarjan "polven harjaukseen" (luxi niubu; translitterointiini on suhtauduttava terveellä kriittisyydellä) palautuvasta liikkeestä tuli tässä harjoitusmuodossa sellainen, josta japanilaisterminologiassa käytettäisiin nimitystä uchiuke ja jossa näinollen painoerostamme ei ollut haittaa kummallekaan. Pariharjoituksissa minulla on ongelma, joka lähtee korvien välistä ja joka ehkäisee turhan tehokkaasti sen oppimisen, jota olisi tarkoitus oppia: oikean liikkumisen tavan.

Työväenopiston tanssisali, jossa treenit pidetään, on varustettu yhden seinän kokoisella peilillä. Tänään sitä ei oltu peitetty verholla. Peilissä on hyvät ja huonot puolensa. Se auttaa korjaamaan omia liikkeitä, mutta samalla vangitsee huomion pois itsestä, ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaan. On toki niin, että hyvältä tuntuva liike voi olla väärin tehty, mutta rohkenen väittää, että hyvältä näyttävä voi olla vielä suuremmalla todennäköisyydellä väärä.

Pyhien naisten ja miesten päivä

Sääennustuksista hitot, mutta hyvä, että tämänaamuinen osui oikeaan. Oikeat renkaat oli alla peurojen suosimalla tiellä.

Liikuntahallilla iso sali oli sulkapalloilijoiden kansoittama. Moni osanottaja löi palloa turnaajan lailla. Sivulla tehtiin aika isoilla painoilla.

Hautuumaalla kynttilöitä paljon, ja liikenteestä päätellen vilkastui.

Melkein valmiina talveen

Ilta kului talveen valmistautuessa. Pihakeinu ja minikasvihuone varastoon. Viimeksimainittu piti kasvukauden verkkaisen alun jälkeen torpan tomaateissa näihin päiviin saakka. Kaupasta niitä ei aikoihin joutunut ostamaan. Syksyn tullen kasvihuonetta toki lämmittivät öiseen aikaan kynttilät sisällä ja matto ulkopuolella, ja sadon loppukypsyminen tapahtui huoneenlämmössä.

Autoon talvirenkaat alle rapisemaan. Moni on vaihtanut jo aiemmin, mutta vähemmän ajelevina emme ole kokeneet niitä aiemmin tarpeelliseksi. Edellinen talvi aikaisine renkaanvaihtoineen mutta vähine lumikeleineen kulutti vanhasta autosta parivuotiaat nokialaiset lähelle loppua. Kesäpyörien pesuun käytin sadevesitynnyrien vettä vähemmän säästeliäästi.

Alkuviikosta kirjoitin susista. Päivän paikallislehti tiesi kertoa, että nyt niitä on nähty aivan kotikulmilla. Vilma-neidin outo käytös muutamana iltana voisi selittyä sillä. Kissa on herkkävaistoinen ja viisas eläin.

Get on

Kotikylän Kinossa esitetään usein elokuvia, varsinkin kotimaisia, hyvin tuoreeltaan. Hurriganes-elokuvaa on kuitenkin saatu odotella tähän viikkoon. Viimeisenä esitysiltanaan se keräsi saliin kelpo joukon katsojia.

Elokuvaa sinänsä on vaikea lähteä erityisesti arvioimaan. Tunnelma on hiukan tummasävyinen, melankolisempi kuin viime vuosikymmenellä tehdyssä ja vähemmän tarkasti kotimaista rock-historiaa noudattelevassa filmissä Pitkä kuuma kesä. Kerronta keskittyy johtohahmo Aaltosen ympärille, mikä on ymmärrettävää. Hän on edelleenkin kohtuullisen tunnettu hahmo ja lisäksi alkuperäisen kitaristin, nykyisin vaimonsa kanssa pop-iskelmöivän, Kallion lisäksi ainoa varhaisten kokoonpanojen elossa olevista jäsenistä. E. Milonoffin esittämä Aaltos-hahmo ei anna itsestään niin raisua kuvaa kuin mitä S. Bruunin ja kumppanien "Jee jee jee - Suomalaisen rockin historiassa" (1998) on kerrottu. Milonoffin Aaltonen on sympaattinen kauppamies ja vähemmän sympaattinen häntäheikki, mutta ei lainkaan sellainen kovakasvo jonka on sanottu "vastanneen yksinään kokonaista ammattiyhdistysliikettä".

J. Nikkilän esittämä kitaristi Järvinen jää - ehkä tarkoituksella - sivuhenkilöksi: tarvitaanhan tarinaan salaperäinen ja vähäeleinen apuri, joka ylivertaisilla taidoillaan auttaa sankarin tavoitteeseen. Järvisen kitaravelhoilu oli tärkeä syy siihen, että yhtye sai sen aseman, jonka se aikanaan sai. Alkuvoimaista rock-mättöä olisi ajan tarpeisiin saattanut löytyä aivan hyvin Tampereelta tai Lahdesta, mutta sieltä puuttui Järvisen kaltainen osaaja, joka lunasti puhdasoppinen proge-väen suosion tai ainakin hyväksynnän ja siten nosti Hurriganesin koko rock-genren symboliksi.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Somerjoki olisi päätynyt Hurriganesin laulusolistiksi ja Aaltonen keskittynyt tuotantoon ja rumpuihin. Makuasioitahan nämä ovat, mutta aikansa rockeimpien suomalaisten soundien ja rockeimman lauluäänen kombinaatio olisi voinut olla mielenkiintoinen.

Yhtä kaikki, instituutio joka tapauksessa. Hurriganes menestyi vuosikausia. En tiedä, miten suosittu se tänä päivänä on ollut nuoremman väen keskuudessa - ainakaan ennen elokuvaa - mutta ainakin vielä 1980-luvun lopulla sitä kuunneltiin paljon. Jopa niin paljon, että vaikka en ole yhtyettä koskaan vieroksunut, koin aikanaan saaneeni pahemman puoleisen yliannostuksen sotaväkikavereiden ansiosta.

Menestyksensä sivussa Hurriganes jauhoi Love Recordsille niin hyvin rahaa, että levy-yhtiö saattoi pitää hengissä myös "aatteellisempaa" julkaisulinjaansa ja tallentaa jälkipolville mm. poliittisen laululiikkeen tuotoksia.

Elokuvan toteutus oli mielestäni hyvä. Varsinkin mobilisteille nähtävää löytyy runsaasti. Tosin filmin autokanta on kovin Volvo- ja Mercedes-painotteista 1970-luvun alun todellisuuteen verrattuna, mutta niin on pidemmässä mittakaavassa säästämisen arvoiseksi katsottu rakennuskantakin kovin kirkko- ja linnapainotteista. Se taas, onko Haapamäeltä(?) Malmin mustalaisten 1950-lukulaiseksi kortteeriksi lainattu Ei-vaunu liian hyvässä maalissa, meneekin jo pilkunviilauksen puolelle.