Patsas on nyt paljastettu

Aamulla - tämän kirjoituksen öisen julkaisuajankohdan kannalta eilen lauantaina - rautaa tallista ulos ja illalla takaisin sisään. Siinä välissä paljon muuta. Pilvisen sää ei oikein suosinut.

Tänään paljastettiin viimein rautatienrakentajien muistomerkki, keskellä kylää ratapiha taustanaan seisova L1-vaihtoveturin pyörä. Onhan sitä tahkottukin, jollei kirjaimellisesti niin ainakin muilla hiomakoneilla, juhlallisen pitkään. Peräti kolme juhlapuhujaa oli tilaisuutta kunnioittamassa: ratahallintokeskuksen johtaja Nummelin puhui seutukunnan rautatieinfrastruktuurista, lehtori Sirola historiasta ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rajala kiitti kaupungin puolesta muistomerkin toteuttaneita tahoja. Omalle kohdalleni osui harvinainen kunnia olla mukana suojavaatteen vetämisessä pyörän päältä.


(Kiitokset kuvista runsas ja raskas valokuvauskalusto kaulassa liikkuneelle herrasmiehelle :-)

Tulin jossakin vaiheessa suostuneeksi tapahtuman lippuairueksi (lipunvartija taitaa olla nykyetiketin mukainen termi). Niinkuin tapana on, kun yhteen asiaan suostuu, toisen saa tehtäväksi. Pyysivät järjestämään toisen airuen, joka tämänkaltaisessa tilaisuudessa on etiketin mukaisesti toista sukupuolta. Aloitin kysäisemällä edustavimmalta tietämältäni eli Museoveturiseuran pitkäaikaiselta sihteeriltä, ja hienoiseksi yllätyksekseni sain myöntävän vastauksen. Niinpä airuttehtävät hoidettiin perheen sisäisin järjestelyin. Muuten tilaisuus meni hyvin, mutta kauniimman airuen sukunimi, vaikka aivan kotoperäinen onkin, tuntuu olevan oppineemmallekin juhlapuhujalle ylivoimainen sanoa oikein.

Arvaan, että muistomerkin laatassa oleva siipipyörä herättää myöhemmin kysymyksiä. Se ei ole yksikään VR:n virallisista liikemerkeistä. Kyseessä on radan historiaan paremmin soveltuva siipipyöräaihe ajalta, jolloin rautatielaitoksen merkki ei ollut vielä vakiintunut tunnettuihin muotoihinsa. Muistomerkin laattaan päätynyt lyhytsiipinen, melko pyöreämuotoinen ja monen "uusiin" siipipyöriin tottuneen silmissä varmasti erikoinen siipipyörä esiintyi eräissä vuonna 1876 vastavalmistuneen Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien asiakirjoissa.

Pienen teatteriesityksen - kotimaisen commedia dell'arten omat hahmot Matti, Liisa ja Ville, niin läpeensä tuttuja rautatieaiheisten tilaisuuksien vierailijoita kuin ovatkin, oli tuotu esiin taitavasti - saattelemana väki siirtyi ratapihan toiselle puolelle museon kesäkauden avajaisiin. Paikalliselle blueskolmikolle olisi suonut enemmän yleisöä kuin ne parisataa, jotka tihkusadetta uhmasivat. Samoin vanhojen kirjojen kauppiaat.

Joka tapauksessa museon kesäkausi saatiin jälleen alkuun. Siitä kiitokset jälleen kaikille asiaan vaikuttaneille ja erityisesti päivän järjestelyt talkoilleille museoveturiseuralaisille.

Puolisoni ja minä lähdimme tallilta, kun pääjoukko alkoi siirtyä saunaan. Edelleenlainasimme museolle lainatun mutta avajaispäivän valokuvaesitystä varten liian pienikokoiseksi osoittautuneen valkokankaan, ja kun dataprojektori oli jo valmiiksi työmaalta lainassa, vuokrasimme iltaohjelmaksi pari elokuvaa. Lienemmekö nirsoja vain oliko kiinnostavia vain muuten vaikea löytää. Päädyimme filmeihin Koti-ikävä ja Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Koti-ikävää katsoessa pohdin, miksi uudessa suomalaisessa elokuvassa kuvataan usein niinkuin kuvataan. Mitä paikallisvärien kieltämisellä tai liikkeen liioitellulla korostamisella, joka hajottaa hahmot, oikeastaan halutaan saada aikaan? Apinoida kuvataiteen moderneja suuntauksia? Ei olisi yhtään pahaksi, jos taannoin veturitallilla kuvannut asialle omistautunut nuorukainen päätyisi alalle tosimielessä. Pidetään peukkuja.

(Edit: Kuvalinkkejä lisäilty jälkeenpäin.)