Pensasatsalea

Täkäläiset ammattikoulut viettivät valmistuvien ryhmien päättäjäisiä. Aamulla kokoonnuttiin vielä hetkeksi luokkaan. Miehet ojensivat pensasatsalean mitä hienoimman etiketin mukaisesti. Lupasin valokuvan asialliselta puolivarjoiselta paikalta (viimekesäinen hyvin juurtunut kirsikka odottaa vielä hetken mahdollisia kukkiaan ennen kuvan julkaisua).

Todistusten jakamisen myötä sain harvinaisen kunnian kätellä kolmea kaksoistutkinnon suorittanutta. Kuten muitakin sähköalan tai tietokoneasennusalan tutkinnon ja koulutuksen suorittaneita. Menestystä kaikille heille!

Radiouutisissa puhuttiin, että "ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin". Mainittu vuosiluku oli 1979. Hienoa tietää kuuluvansa vuosikymmenten perintöön.

Ei ihan ajan hermolla

Merten kirjoittaa uudessa tulemisessaan elämästä, jollainen kai sopisi koettavaksi omaksi.

Vaan ei. Hyvin hän kirjoittaa, kuten ennenkin, mutta minulle hieman vieraan tuntuisesta maailmasta. Ehkä olen vanhana syntynyt.

Oulun mies kirjoittaa junabongailusta. Ja kuten kommentissani tulin todistaneeksi, en ole noteerannut edes Dm12:ta kuuluvaksi nykyiseen liikkuvaan kalustoon. Taidan elää höyry- tai ainakin Huru-aikaa.

Sateinen ilta

Täkäläiset ammattikoulut päättävät lukukautensa ensi keskiviikkona. Keittiö hyödyntää jäljellä olevia herkkujaan kansan iloksi. Tänään saatiin kaksi herkkuateriaa.

Taidetta on tullut harrastettua vain omille lahjoille soveltuvassa muodossa taidehistoriaa opiskelemalla (josta perusopinnotkin jäivät kesken), mutta tänä iltana pääsin melkein asian ytimeen. Sain kunnian auttaa puolisoani uuden maalaustelineen kokoamisessa. Komea pyökkipuinen esine.

Eilen poljetusta vajaasta sadasta kilometristä kipeiksi tulivat lähinnä hartiat. Olisikohan pyöräilytekniikassa kehittämisen varaa?

Pyöräilykauden avaus

Eilisillan ohjelmana oli polkupyörähuolto. Roskaa tuli rättiin, mutta vikoja ei esiintynyt. Aamulla toisen huolletun eturengas oli tyhjä. Repeytymät pursuilivat vanteen ja ulkorenkaan välistä: sisärengas halki. Paikkaaminen ei olisi tuota korjannut, eikä uutta sisärengasta olisi saanut pyhäpäivän aamuna. Hitotti: pumppasinko liikaa ilmaa eilen? Eikö hankolainen polkupyörätehdas käytäkään pyörissään asiallisia hämäläisiä sisärenkaita? Pyörän omistajalla oli helatorstaille onneksi vaihtoehtoista tekemistä, eli esiintyminen Töölön kirkossa.

Poljin vastapäivään eli Riisikkalassa vastaiseen, Hakkilan ja Konhon aukeilla myötäiseen ja loppusuoralla jälleen vastaiseen tuuleen.

Viialan rippikoululaiset Ali-pappinsa johtamina olivat lähteneet treenaamaan kesän pyöräilyrippikoulua varten. Olisin jutellut Alin kanssa mieluusti hieman seurakuntapolitiikasta, mutta hänellä oli karitsoidensa kaitsemisessa tarpeeksi työtä. Tilannehan on se, että niin Akaan seurakunta kuin Tampereen hiippakuntakin haluaisivat yhdistää Akaan ja Viialan seurakunnat samalla kun Toijalan kaupunki ja Viialan kunta ensi vuoden alussa yhdistyvät Akaan kaupungiksi. Monella viialalaisella on erilaisia näkemyksiä. Oma kantani on se, että seurakunnan tulisi palvella jäseniään mahdollisimman lähellä heitä. Kolmen tehtaanpiipun ympärille rakentunut Viiala on kulttuurillisesti erilainen kuin rautatiekiskojen ympärille noussut Toijala. Minusta seurakunnat tulisi pitää erillään esimerkiksi seurakuntayhtymän kautta samalla tavalla kuin Valkeakoski ja emäseurakuntansa Sääksmäki ovat menetelleet.

Halleluja

Kauas on tultu niistä ajoista, kun vielä teini-iässä tai nuorena aikuisena jaksoin itse seurata eurovision laulukilpailuita ja jolloin niitä hallitsivat länsimaat ("länsi" silloisessa kylmän sodan hengessä) popiksi muuntumassa olevalla italo-iskelmägenrellä. Ei kyseisessä tyylissä mielestäni edelleenkään mitään vikaa ole (tämänvuotinen Ruotsin esitys kuulosti vahvasti sellaiselta), mutta ehkäpä tänään eletään moniarvoisemmassa kevyen musiikin valtavirassa kuin ennen. Voitto kotiin ja tänään vielä jääkiekosta pronssia. Eiks niin, hä? ;-)

Lordi-yhtyettä on kuulemma kutsuttu saatanalliseksi. Varsin huvittavaa, kun juuri ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä yhtyeen rumpali, seurakunnan nuoriso-ohjaaja S. Astala korostaa kristillistä vakaumustaan ja samalla kehottaa nuoria karttamaan black metallia ja etsimään mieluummin elämän iloisia puolia. Nimenomaan iloista, reipasta meininkiähän Lordin rock on. Yhtä kaukana tunkkaisesta öyhönmäkeläisestä örinähevistä kuin kovakromattu teräs ruostuneesta meltoraudasta, jos metalliaiheinen vertaus sallitaan.

Vaikka usein vanha on parempaa kuin uusi mitä tulee alkuperäiseen suhteessa toisintoihin, en osaa olla samoilla linjoilla Dyron kanssa verrattaessa Lordia 1980-luvun raskaamman rockin kansainvälisiin klassikoihin. Ehkä kevyessä musiikissa, jota tehdään enemmän ulkoa annetuilla, lähinnä tekniikan sanelemilla, ehdoilla kuin ns. klassista tai kansanmusiikkia, historiallinen kehitys johtaa juuri tähän suuntaan.

Pitkä sunnuntaiaamu

Eilisten euroviisuvalvojaisten mentyä yöyhteen kuvittelimme nukkuvamme pitkään, mutta aika heikosti unta riitti. Aamiaisen jälkeen lähdimme ekotehokkaasti kahden auton voimin palauttamaan valkokankaan ja vuokravideot.

Kotiin palattuani vaihdoin ruohonleikkuriin öljyt. Onpahan käyttövalmiina sitten, kun nurmi vielä hiukan kasvaa mittaa. Kasvuvauhti näytti vielä viikko sitten huimalta, mutta pysähtyi pakkasöiden jälkeen. Leikkuri hörähti tyytyväisenä käyntiin ensimmäisellä vedolla talven seisomisen jäljiltä. Tarvinneeko sytytystulppaa ja ilmansuodatinta aivan vielä vaihtaakaan. Terä kyllä kaipaisi kuosiinsa laittamista.



Päivä on kulunut leppoisasti kuistilla kahvin, Helsingin Sanomain ja Ylen Ykkösen parissa. Parin kuukauden tauon jälkeen päätimme tilata pyhä-Hesarin kesäksi. Standardipostilaatikon täyttävä paketti tarjoaa lukemista vaikka koko päiväksi, jos aikataulu sallii. Tämän päivän helmiä olivat Rembrandt ja Caravaggio, naisten asema vaalikarjana Vasemmistoliitossa, maan arvatenkin patriarkaalisimmassa puolueessa sekä brittitutkija Barkerin mielenkiintoinen, historian keskipitkän keston ilmiöiden teemaa tapaileva ja perinteistä elämäntapaselitystä purkava analyysi sydänsairauksien ja sosiaaliryhmien välisistä riippuvuussuhteista.

Patsas on nyt paljastettu

Aamulla - tämän kirjoituksen öisen julkaisuajankohdan kannalta eilen lauantaina - rautaa tallista ulos ja illalla takaisin sisään. Siinä välissä paljon muuta. Pilvisen sää ei oikein suosinut.

Tänään paljastettiin viimein rautatienrakentajien muistomerkki, keskellä kylää ratapiha taustanaan seisova L1-vaihtoveturin pyörä. Onhan sitä tahkottukin, jollei kirjaimellisesti niin ainakin muilla hiomakoneilla, juhlallisen pitkään. Peräti kolme juhlapuhujaa oli tilaisuutta kunnioittamassa: ratahallintokeskuksen johtaja Nummelin puhui seutukunnan rautatieinfrastruktuurista, lehtori Sirola historiasta ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rajala kiitti kaupungin puolesta muistomerkin toteuttaneita tahoja. Omalle kohdalleni osui harvinainen kunnia olla mukana suojavaatteen vetämisessä pyörän päältä.


(Kiitokset kuvista runsas ja raskas valokuvauskalusto kaulassa liikkuneelle herrasmiehelle :-)

Tulin jossakin vaiheessa suostuneeksi tapahtuman lippuairueksi (lipunvartija taitaa olla nykyetiketin mukainen termi). Niinkuin tapana on, kun yhteen asiaan suostuu, toisen saa tehtäväksi. Pyysivät järjestämään toisen airuen, joka tämänkaltaisessa tilaisuudessa on etiketin mukaisesti toista sukupuolta. Aloitin kysäisemällä edustavimmalta tietämältäni eli Museoveturiseuran pitkäaikaiselta sihteeriltä, ja hienoiseksi yllätyksekseni sain myöntävän vastauksen. Niinpä airuttehtävät hoidettiin perheen sisäisin järjestelyin. Muuten tilaisuus meni hyvin, mutta kauniimman airuen sukunimi, vaikka aivan kotoperäinen onkin, tuntuu olevan oppineemmallekin juhlapuhujalle ylivoimainen sanoa oikein.

Arvaan, että muistomerkin laatassa oleva siipipyörä herättää myöhemmin kysymyksiä. Se ei ole yksikään VR:n virallisista liikemerkeistä. Kyseessä on radan historiaan paremmin soveltuva siipipyöräaihe ajalta, jolloin rautatielaitoksen merkki ei ollut vielä vakiintunut tunnettuihin muotoihinsa. Muistomerkin laattaan päätynyt lyhytsiipinen, melko pyöreämuotoinen ja monen "uusiin" siipipyöriin tottuneen silmissä varmasti erikoinen siipipyörä esiintyi eräissä vuonna 1876 vastavalmistuneen Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien asiakirjoissa.

Pienen teatteriesityksen - kotimaisen commedia dell'arten omat hahmot Matti, Liisa ja Ville, niin läpeensä tuttuja rautatieaiheisten tilaisuuksien vierailijoita kuin ovatkin, oli tuotu esiin taitavasti - saattelemana väki siirtyi ratapihan toiselle puolelle museon kesäkauden avajaisiin. Paikalliselle blueskolmikolle olisi suonut enemmän yleisöä kuin ne parisataa, jotka tihkusadetta uhmasivat. Samoin vanhojen kirjojen kauppiaat.

Joka tapauksessa museon kesäkausi saatiin jälleen alkuun. Siitä kiitokset jälleen kaikille asiaan vaikuttaneille ja erityisesti päivän järjestelyt talkoilleille museoveturiseuralaisille.

Puolisoni ja minä lähdimme tallilta, kun pääjoukko alkoi siirtyä saunaan. Edelleenlainasimme museolle lainatun mutta avajaispäivän valokuvaesitystä varten liian pienikokoiseksi osoittautuneen valkokankaan, ja kun dataprojektori oli jo valmiiksi työmaalta lainassa, vuokrasimme iltaohjelmaksi pari elokuvaa. Lienemmekö nirsoja vain oliko kiinnostavia vain muuten vaikea löytää. Päädyimme filmeihin Koti-ikävä ja Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Koti-ikävää katsoessa pohdin, miksi uudessa suomalaisessa elokuvassa kuvataan usein niinkuin kuvataan. Mitä paikallisvärien kieltämisellä tai liikkeen liioitellulla korostamisella, joka hajottaa hahmot, oikeastaan halutaan saada aikaan? Apinoida kuvataiteen moderneja suuntauksia? Ei olisi yhtään pahaksi, jos taannoin veturitallilla kuvannut asialle omistautunut nuorukainen päätyisi alalle tosimielessä. Pidetään peukkuja.

(Edit: Kuvalinkkejä lisäilty jälkeenpäin.)

Sataako huomenna?

Oli hyvä ratkaisu jättää seminaareilu yhteen päivään. Työpäivä oli kiireinen mutta tuottelias.

Autosta löytyi pakoputken lisäksi muutakin vaihdettavaa ja hintaa kertyi. Vuoden aikana autoon taitaa olla uponnut enemmän kuin siitä myydessä saisi. Kysyin asentajan mielipidettä, kannattaako sitä vielä yrittää katsastaa kesällä. Kuulemma kannattaa.

Jukka hyppäsi kyytiin kaupungista. Päätimme käydä vilkaisemassa ylikulkusillalla. Penkereen juurella keskusteli vakavia kirkasliivisiä Ratahallintokeskuksen miehiä yhtä vakavien siviilipukuisten kanssa. Päätepuskimen ja käytöstä poistettujen tavaravaunujen välissä lepäsi syvänpunaisia ruusuja vuosikymmenten tummentaman ratapölkyn päällä.

En pannut peliin koko elämää

IC164 oli niin täynnä, että menomatkalle sai IC-junan mittakaavassa harvinaisen huonon penkin tietokoneella työskentelyä varten. Nimittäin leikkinurkkauksen viereisissä penkeissä ei ole käytettävissä minkäänlaista pöytätasoa. Impressin parissa matka sujui, mutta hiirenkorvikkeen käyttö on joskus ollut helpompaakin.

Matkan olisi voinut käyttää vaikka kilometritolppien laskemiseen tai muuhun maisemien katseluun. Esitysgrafiikkaa ei aikataulun puitteissa kaivattu.

Yhden projektin ollessa lopuillaan on kuin olisi siellä täällä aistittavissa jonkinlaista pettymistä. Eikö tämä ollutkaan universumin, tai edes kansallisen koulutuspolitiikan, suurin asia? Ei ole käännetty ylösalaisin ammatillisen aikuiskoulutuksen rakenteita. Ei edes ole ollut koko ajan kivaa. Kuuluupa joku esittäneen kritiikinpoikastakin. Minulla ei ole ollut mitään hampaankolossa, vaikka en missään vaiheessa ole ollutkaan innokkain aatteen julistaja. Mutta luulen, että joku kritiikinmuren olisi saattanut jäädä jossain päin maata kirjoittamatta, jos projektissa olisi toimittu sotaväen oppien mukaan. Siellä kun opetettiin, että joukko pitää varustaa tehtäväänsä, eikä varustukseksi Suomen olosuhteissa yleensä riitä banderolli ja soittokunta.

Minusta pettymyksiin ei ole aihetta, vaikka koulutusjärjestelmän monet rakenteet ja käytännötkin ovat vielä melko samanlaisia kuin viisi vuotta sitten. Kaikki, mikä vähänkin edistää ammatillista koulutusta on aina hyväksi :-)

Hakaniemestä olisi päässyt kruunun laskuun jatkamaan Tallinnaan, mutta kävelin mieluummin rautatieasemalle. IC:n sijasta valitsin P43:n ja matkalukemiseksi Economistin sijasta National Geographicin. Juudaan evankeliumilla hehkuttivat edelleen. Ainakin rivien välissä vaikuttavat sielläkin myrtyneiltä, jos joku ei olekaan sitä mieltä, että heidän löydöksensä kääntää kristinuskon perusteet ylösalaisin. Eiköhän tästä tullut kirjoiteltua kotitarpeiksi jo pääsiäisen alla, joten antaa nyt olla.

Pikajuna oli Toijalassa muutaman minuutin etuajassa. Kiirehtiminen tuntui oudolta, koska muutamia kilometrejä ennen asemaa ohitettiin "vasenta väärää" ajanut tavarajuna, joka ymmärtääkseni oli täytynyt ohjata toiselle raiteelle jo Kuurilan puolenvaihtopaikalla. Vaikka pikajuna olisi ajanut tavarajunan takana, se olisi varmasti ehtinyt aikataulussaan asemalle, koska jo asematunnelin rappusia noustessani tavarajunaa vetäneen Sr1:n jylhä tuuletinmoottorien ääni täytti maiseman.

Junaohjaus on mielenkiintoista puuhaa. Lapsena vietin usein aikaa junanlähettäjän työhuoneessa, jossa varsinkin tuon ajan korkeaa teknologiaa edustanut uusi releasetinlaite oli suuri kiinnostuksen kohde.

Sittemmin olen joskus ihmetellyt, miksi naiset eivät ole olleet kovin innokkaita hakeutumaan rautatieliikenteen ohjaustehtäviin, vaikka mitään muodollisia esteitä ei ole ollut ainakaan sataan vuoteen. Luontaisella moniajo-ominaisuudella varustettu ihmistyyppi kun varmasti pärjäisi hommassa mitä parhaiten.

Rautalankaviritys

Autosta hajosi pakoputki. Katkesi tavanomaisesta kohdasta, puhki menneestä etu- ja takaäänenvaimentajan välisestä liitoksesta. Nykyisin noita ei juuri kannattane hitsailla. Vaihtoon menee, mutta tulipahan samalla tilattua kilometrihuolto ajoissa. Tein tilapäiskorjauksen alumiinifoliosta, paikkausnauhasta ja rautalangasta. Nyt on alla tehoputki. Paikkausnauhaa hakiessa huomasin, että kotikylän autotarvikeliike näyttää lopettaneen tai muuttaneen. Huoltoasemalta löytyi.

Miksiköhän blogimaailmassa on paljon neule- ja muita tekstiilikäsityöblogeja, mutta ei tietääkseni juurikaan vaikkapa autonrassausblogeja? Aikanaan oli yksi, jossa kuution omistaja kirjoitteli aarteestaan.

Huomenna pitäisi viettää päivä Helsingissä. Ja ammattikoululla vietetään eläkkeellelähtijäisiä. Siellä olisi kiva olla mukana, mutta ei taida onnistua.

Sisätyöpäivä

Sateenuhkaisena, osin sateisenakin, talkoopäivänä oltiin tyytyväisiä viimelauantaiseen ratkaisuun hoitaa viikon päästä julkistettava muistomerkki kuntoon hyvän sään aikana.

Juha vanhana veturinrakentajana ei malttanut olla laittamatta puikkokonetta tulille ja hitsaamatta uusiksi mekaanisen kauneuden perikuvan ihmiskosketuspinnan runkorakenteita. Eikä Jukka nuorena kiinteistönhoitajana malttanut olla uudistamatta pihapenkkejä.

Muutoin päivä sujui siisteissä sisätöissä kesänäyttelyn viimeistelyn parissa. Näyttelyn yksityiskohtia kasatessa Ilkka todisti vastaansanomattomin kirjallisin dokumentein, että sodanjälkeisenä rillumareinä pitämäni reipas torvisoittokuntaesitys "Parolan marssi" on edellisen vuosisadan luomus. Kaikkea sitä kaksi vuota Heleniuksen karttoja nuoremmasta veturitallista löytyykin.

Ratamestari Viktor Heleniuksen vuonna 1874 piirtämiä akvarellimaisia karttoja koskettaessa on vaikea välttyä hetkeltä, jossa ikuisuus - elämän jatkumo - koskettaa. Näille eivät CAD-kuvat-pärjää.

Toimittaja viihtyi tallilla pitkään.

Sepä minua suuresti harmittaa ja sydämelleni käy

Että ratapihakarttoja sen paremmin 1910- kuin 1950-luvultakaan ei löydy. Näytettäväksi ajateltua jää näyttämättä tänä kesänä.

Että en ajoissa ilmoittautunut avoimen yliopiston taidehistorian perusopintojen metodologian tenttiin. "Appro" jää kasaamatta tänä keväänä.

Liikenteen päivä

Työpäivä sujui tietoliikenteen parissa. Minusta iptables on erinomainen väline palomuurin hallinnan opettamiseen ja oppimiseen. Komentopohjaisessa Linux-järjestelmässä ei juuri voi lintsailla ainakaan perusasioiden kohdalla sääntöjä kirjoittaessaan.

Rautatieliikenne Sm4:n muodossa vei puolisoni ja minut illaksi Hyvinkäälle aloittelemaan Snellmanin syntymän 200-vuotisjuhlallisuuksia hieman etuajassa.Suomen Rautatiemuseossa vietettiin J. V. Snellman ja liikenne -teemanäyttelyn avajaisia kutsuvierasjoukon voimin. Puheita pitivät merkkimiehet: museonjohtaja Bergström sekä Snellman itse. Työväen mieskuoro vastasi musiikista. Ihan yhtä hienoja viinejä ja coctailpaloja emme oman pienen museomme kesäkauden avajaisiin taida saada järjestettyä.

Näyttely on tuotettu Suomen valtakunnallisten liikennemuseoiden yhteistyönä ja se on yksi suurimmista Snellman-juhlavuoden produktioista. Juhlavuodella on oma verkkosivustokin.

Rautatieliikenteen kannattajana tunnettu Snellman korosti lähes kaikkien liikennemuotojen tärkeyttä. Monessa kohden tähänastinen historia on osoittanut hänen näkemyksensä toistaiseksi oikeiksi, monessa myös vääriksi.

Kotimatkalla vähän Riihimäen pohjoispuolella nähtiin kevytmielistä toimintaa: kolme kuumailmapalloa matkalla hitaasti rataa seuraillen pohjoiseen. Hauskaksi mutta kevytmieliseksi ja turhaksi kutsui Snellman kuumailmapalloin harjoitettua ilmailua tutustuttuaan siihen Saksassa.

Jos Snellman ehkä olisikin hymähdellyt kuumailmapalloille, olisi hän luultavasti viihtynyt 160 kilometrin tuntinopeutta matkanneen IC-junan "näköalaosastossa" ja ilahtunut kuullessaan lahtelaisten hankkeesta, jolla kansa pääsee entistä tasavertaisemmin nykyisille tiedon lähteille.

Snellmanin hahmossa lienee paljon sellaista, mihin moni tämän päivän yhteiskunnallinen aktivisti pyrkii - sitä luultavasti saavuttamatta. Jo poliittisen, kulttuurisen ja opillisen eliitin johtajuuksia on professionalistuneessa yhteiskunnassa enää vaikeaa yhdistää puhumattakaan siitä, että ne voisi yhdistää yhteiskunnalliseen aktivismiin.

Koko valtiovalta

Benrope säikäytti, mutta onneksi palautuspäivä oli viidestoista niinkuin olin muistavinanikin.

En pelaa uhkapelejä, mutta nyt laitoin loton vetämään edellistalvisen kattoremontin tiimoilta. OpenOfficella täytettäviksi sopivat lomakkeet löytyivät verkosta. Hyvää palvelua.

Ja kun kerran aktivoiduttiin, niin tuli huomattua, miten työmatkan kuukausilipun hinta on noussut hiukan vuotuisten omavastuiden ylle. Vaan mahtoiko nousta oikeaan aikaan viime vuotta.

Liikenteen tuoksut

Aamua rautatieasemalla ei erottanut kalenterinmukaisesta kesäaamusta kuin se, että koululaisia oli odottamassa junaa. IC vei pääkaupunkiin ammatillisen koulutuksen hallintoa hoitamaan. Lauttasaareen oli otettava taksikyyti. Paljon liikkuvia osia sisältävien mielenkiintoisten laitteiden tuottaja tarjosi kokoustilat, perunamuusin ja poronkäristyksen. Kiitokset! Tutkintotoimikunnan puheenjohtaja oli edelleen pois kuvioista, joten sain jatkaa tähänastista koulutuspoliittisen urani huippua vielä tänään.

Takaisin päin oli aikaa jäädä odottelemaan bussia. Numero 65A tuli sopivasti. Ajattelin hetken jäädä Kampissa, kun en siihenkään laitokseen ole omakohtaisesti tutustunut. Aikaisempi kotiinpääsy houkutti enemmän kuin kulutusjuhlan temppeli.

Jos eilen illalla moottoripyörätiheys oli kotinurkilla henkilöautotiheyttä suurempi, olivat tänä iltana traktorit liikkeellä sankimmalla joukolla. Lenkkireitille osuva soratie oli kai päivän aikana kasteltu. Pölynsidonnassa ei tuoksusta päätellen käytetä enää lipeää. Liikenteen tuoksut, kreosootti ja lipeä, kuuluvat yhä menneempään maailmaan.

Mutta minäpä sain äsken nauttia livenä pienestä balettiesityksestä ihan kotisohvalta käsin. Voisiko enää paljon kauniimpaa kulttuurinautintoa toivoa?

Blogiproosaa

Kirjallisen kulttuurin puolella Holjander pelottelee, että ilmakuvakaupoissa iskee Murphyn laki. Saas nährä.

Täytyy myöntää, että Holjanderia lukiessa en voi olla ihmettelemättä kyseisen blogin vähäistä suosiota, kun taas joku harvakseltaan päivittyvä "Ei sinutella" äärimmilleen stereotyypitettyine hahmoineen on ollut pitkään blogilistan kärkipäässä.

Ehkä ihmettelen vain siksi, että omista lähtökohdistani käsin minun on helppo antaa kasvot ja ääni joillekin Holjanderin kavereille - tai haistaa sen äitinsä kanssa asustelevan miehen, suurten savitasankojen verkkaisesti tarinoivan kansanfilosofin piipun tuoksu (ei, ei se sama mies ole, mutta silti) - kun taas city-Nurmelat sun muut jäävät kovin etäisiksi.

Allergiakauden avaus

Puolenpäivän jälkeen taittui tovi haravanvarressa. Lyhyeksi jäi. Tuloksena tusinoittain aivastuksia ja punaiset silmät. Kuiva kevät tuo lapsuusajat mieleen.

Moottoripyöriä taisi yhdessä vaiheessa päivää ajella Urjalantietä tiheämmin kuin autoja.

Grillauskausikin avattiin avaruusperunien ja -sipulien merkeissä. Nam.

Veturitallin talkookauden avaus

Veturien laidunkausi avattiin tänään (kirjoituksen julkaisuajankohdan kannalta eilen). Muutama yksilö pääsi ulos jaloittelemaan (vai mahtavatko teräsjuhdat "jaloittelun" sijasta "pyöritellä"?) viialalaisvahvistusten kaitsemina.

Uusien mukaantulleiden kannalta oli ikävää, kun tänään voimat piti hajauttaa kolmeen eri kohteeseen. Kaukopartio toyotoitsi Helsinkiin kultaa vuolemaan. Me paikkakunnalle jääneet jakauduimme kahteen partioon, joista toiset siirtelivät vetureita ja toiset lähtivät kylälle viimeistelemään kaupungin uusinta julkista muistomerkkiä. Vr1-veturin eli "Kanan" vuonna 1913 valettu pyörä hallitsee nyt näkymää päätieltä rautatielle katsottuna. Sain maalipartioon kaveriksi teemaa ajatellen mitä sopivimmat miehet: ex-veturinrakentajan ja evp-veturinkuljettajan. Moni kesäisestä keskipäivästä nauttinut ohikulkija pysähtyi juttusille. Tuntui suorastaan yllättävältä, miten myönteisesti uuteen "patsaaseen" paikkakunnalla suhtaudutaan.



Päivän kääntyessä illaksi ja töiden valmistuttua käyskentelimme veturitallin pihalla etsien silmiimme jotakin sopivaa pikkuhommaa ennen saunaa. Totesimme, että rumaan kuntoon joutunut mutta tilanpuutteen vuoksi ulkosäilytykseen tuomittu EFiab nro 11655 on keväisessä luonnossa liian keskeisellä paikalla junan ikkunasta katsottuna. Työnsimme sen vähän lähemmäksi veturitallia. Yksinäinen ei näyttänyt enää niin yksinäiseltä. Asemalla junaa odotelleiden päät kääntyivät, kun neljä maleksijaa ryhtyi työntämään vaunua. Asiaa kokeilematon ihminen usein aliarvioi kykynsä toimia veturin sijaisena lyhyellä matkalla ja pienellä nopeudella. Tuppukylän Duudsonit vauhdissa, lienevät katsojat ajatelleet.

Helsingin tuliaisia saamani kirja oli hauskaa iltaluettavaa. Kiitokset! Oma duudsonius tuntuu hyvin vähäiseltä ja vaatimattomalta katsoessa vaikkapa Kaksois-Valmetia eli kotimaista "suo, kuokka ja ..." -periaatteella rakennettua implementaatiota nelipyörävetoisen traktorin tarpeisiin.

Turbulinssi

Pääkaupungissa kai kävi nykypäivän kaksois-Valmet taskukoossa. Tokihan matkapuhelimeen kuuluu moninkertaisen optisen tarkennuksen tarjoava Carl Zeissin nimeä kantava objektiivi ;-) Kiitokset tämänkin kokeilumahdollisuudesta.

Pohditaanpa hetki. 1960-luvulla ajettiin höyryvetureilla, toki dieseleilläkin. Jotkut valokuvasivatkin niitä. Joku tuotemerkki sopi valokuvaukseen. Joku toinen taas kuvaajan polkupyöränrenkaisiin.

Tänä päivänä (tai ensi syksynä) polkupyöränrenkaaseen 1960-luvulla liittyneen tuotemerkin sovellus ottaa 1960-luvun veturista parempia valokuvia kuin 28 kuukautta vanha, 1960-luvulla valokuvaukseen sopineen tuotemerkin implementaatio.

Aikaisia herätyksiä ja myöhäisiä nukkumaanmenoja

Näinä aikoina hyvä työmaa olisi oma piha. Ihailen, samalla vähän kadehdinkin, puolisoani, joka on viime päivien aikana uudistanut kasvimaan.

Aamuisin kuuden jälkeen vähän ennen työmatkabussin lähtöä olen käynyt pyörittelemässä kääntölavaa ja lykkäämässä veturinpyörän tallista tyrkylle pystyttäjiään varten. Ja illansuussa takaisin sisälle, kun eivät ole hitsaajat ehtineet. Tänään oli rullavaunu tyhjä ja vastaavasti kylän keskustan yhdelle kujalle pystytetty komea barrikadi.

Iltalenkillä auton nostattama pöly soratieosuudella tukahdutti. Kestopäällysteiset väylät on näillä kulmilla harjattu kesäkuntoon, mutta jo Valkeakosken keskustassa kirkonrannasta täydennystä hakevat tankit käyvät joka-aamuista sotaansa talven hiekkaa vastaan.

Kotiin palattua käväisin veturitallilla strategiapalaverissa. Toverit pitävät tämän maankolkan mainetta yllä pääkaupungin Model Expo -harrastemessuilla. Kiitos heille, jotka luovat yhden teknillisen harrasteen konkreettisia edellytyksiä tuomalla täytettä kirstun pohjalle.

Tallilta palatessa kävin hakemassa terveysiltapalaa eli pizzaa. Jonoa ei ollut, kun kansa näytti istuvan kapakoiden terasseilla. Odotellessa televisio kertoi prekariaatista. Jossakin puheenvuorossa sanottiin, miten liian monia tutkijoita ja toimittajia on vailla työtä. Pikkutaajaman pääkadun kebab-pizzeriassa verkkarit päällä (tosin ilman lippistä) istuessani pohdin, onko kyseessä kuitenkaan aivan valtava yhteiskunnallinen vääryys. Muuten kuin ehkä koulutuspolitiikan joidenkin suuntaviivojen osalta.

Olen nykyään (liian) laiska kirjoittamaan koulutuspolitiikasta. Asia ehkä pitäisi korjata ja palata lähemmäs tämän blogin alkuaikojen linjoja. Mutta televisiolähetystä katsellessani ei voinut olla palautumatta mieleen eilen Jukan ja Tatun kanssa käymäni keskustelut, joissa molemmat atk-gurut ja minä kritisoimme sitä suuntausta, jonka mukaan oppineisuuden osoittamisessa kaikenlainen kirjallinen työskentely tunkeutuu yhä syvemmälle myös toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Halutaanko todella, että sekin mylly alkaa tuottaa lisää prekariaattia?

Eilen kävi Holjanderin ja kumppanien murretta puhuva ilmakuvakauppias. Jo kolmatta kertaa. Ostimme kuvan kotitorpasta. Toinen hieno olisi ollut se, jossa näkyi, miten laajojen peltoaukeiden maata tämäkin kulma Vanajan-Hämettä on. Ilmakuvamies tutkaili kuistin somistuksena olevia sinisiä lasipulloja ja tunnisti muutamia. Kertoi olleensa aikanaan Nuutajärvellä lasinpuhaltajana. Hyvä veto. Tilasimme vähän isomman kuvan kuin ensin oli ajateltu.

Vappu

Pimeän laskettua eilen totesimme, että kun matka ei ole tämän pidempi, sopisi viedä kynttilä, koska muut eivät ole sitä tehneet. Porttia avatessa samanlainen muodollinen tervehdys kuin jouluaattoisin on tapana toisella sankarihaudalla.



Kotikylän vappujuhlan puhujina olivat kaupunginhallituksen puheenjohtaja J. Salin ja Elintarviketyöläisten liiton puheenjohtaja V.-M. Kuntonen. Hyvin puhuivat molemmat. Hyvä sää keräsi runsaasti väkeä torille.

Kotona jatkettiin haravointia Ruistien puolella. Sammalta sieltäkin nousi. Työrupeaman päälle nautittiin virvokkeita.