Pitkä marssi

Aika perjantai-illasta myöhäiseen lauantai-iltapäivään kului reippaan kävelyn merkeissä keskisellä Uudellamaalla. Menomatkalla puolisoni hyppäsi kyytiin Hyvinkäältä, joten miellyttävä kävelyseura oli taas taattu.

Kesäyön marssiksi ristitty tapahtuma alkoi 1990-luvun lopulla varsin (sotilas)joukkuepainotteisena, mutta sittemmin pääpaino on siirtynyt kaltaisiimme tavallisiin kulkijoihin. Useimpina kertoina olemme kävelleet omassa kahden hengen porukassamme, kuten pariskunnat yleensä. Ensimmäisenä vuonna kaverina oli Juha Ä ja muutama vuosi sitten Juha A.



Kesäyön marssia verrataan järjestäjien toimesta mieluusti kuuluisaan alankomaalaiseen Nijmegenin marssiin, mutta kilometreissä mitattuna se on täysimatkaisenakin lyhyt verrattuna mihin tahansa De 4 Daagsen sarjaan. Kotimaisen sovelluksen ideana tosin on se, että homma hoidetaan yhden vuorokauden sisällä.

Kävelimme täyden matkan eli 30 km perjantain ja lauantain välisenä yönä (reitti lähti Hyrylästä kiertäen Järvenpään kautta Tuusulanjärven vastapäivään) ja toiset 30 km lauantaina (reitti kulki Tuusulan eteläisissä ja läntisissä osissa). Lauantain reitti oli kokonaan uusi ja miellyttävä sellainen. Kestopäällystettä pehmeämmät alustat ovat usein mukavampia kävellä kuin asfaltti. Molempina päivinä päädyimme toimimaan Ilmavoimien kadettien jäniksinä. Heidän joukkueensa kulki vähäeleisesti kuin kone, selkeästi nopeimpana joukkueena. Ei ollut hulmuavaa lippua, ja laulaminenkin oli vähissä. He harjoittelivat tosissaan heinäkuun Hollannin keikalle. Meidän vyölaukuin varustautuneiden oli helppoa pysyä samassa vauhdissa raskasta sotilasvarustusta kantaneiden kanssa.

Yö nukuttiin tavanomaisen huonosti armeijan teltoissa. Omalla teltallani oli saapuessani muutama mies makuupusseissaan. Eivät olleet sytyttäneet kamiinaan tulta, joten arvelin, että he olivat päättäneet pärjätä makuupusseissaan, ja niin päätin minäkin. Jälkeeni tullut päätteli samoin. Näin ollen ei tarvinnut ryhtyä arpomaan kipinälistoja. Nykyisille edes hiukan rokkijuhlia totisempaan käyttöön tarkoitetuille ja oikein huolletuille ja säilytetyille makuupusseille kesäkuinen yö on helppo lämpöeristettävä. Samaan ratkaisuun oli kuulemma päädytty puolisoni teltassa niin siviilien kuin ammattisotilaidenkin toimesta.

Pitkä kävely on melko meditatiivista toimintaa. Luulen, että parhaillakin huuliveikoilla sosiaalisuus ympäristön kanssa kääntyy jossakin vaiheessa sosiaalisuudeksi itsensä kanssa. Psyykkinen puoli kuormittuu yleensä enemmän kuin fyysinen. Tosin myös kipukynnyksen kanssa kamppaileminen voi tulla tutuksi. Rakkoja voi ehkäistä paitsi oikeilla jalkineilla myös teippauksilla. Jätin epähuomiossa yhden teippauksen perjantai-iltana hiukan liian lyhyeksi, ja se teki lauantain viimeisistä kilometreistä vaikeita. Omatoiminen hoito kotiin palattua ei ollut esteettistä, mutta helpotti.

Aatteellisia aatteita

Kävelytapahtuman huollosta vastasi Puolustusvoimat - ja osaltaan Aseistakieltäytyjäliitto (sic!). Viimeksimainittu oli järjestänyt perjantai-illaksi Järvenpään rantapuistoon kojun, josta tarjottiin pamfletteja ja mehua. Kaikki marssijat eivät tainneet vastaanottaa aseistakieltäytyjien tarjottavia, mutta ainakin minusta sivarien mehu oli hyvää. Sopi vain toivoa, että kaikki osapuolet käyttäytyivät illan ja alkuyön aikana asiallisesti toisiaan kohtaan.



Omasta puolestani - niin maanpuolustusjärjestön jäsen kuin olenkin - pidän Aseistakieltäytyjäliiton tempausta kunnioitettavana. Yleensäkin aseistakieltäytyminen edellyttää yhteiskunnassa suurempaa rohkeutta ja tietyistä ääneenlausumattomista eduista luopumista enemmän kuin varusmiespalveluksen suorittaminen. Siksi toiseksi pahan paikan on tullen motivoituneella ja osaavalla siviilipalveluksen suorittaneella yhteiskunnan tai isänmaan - kumpaa rinnakkaistermiä halutaankaan käyttää - kannalta enemmän annettavaa kuin heikosti motivoituneella varusmiespalveluksen suorittaneella.

Asiaa sivuten, Panu Höglundin taannoisessa kirjoituksessaan ilmaisema näkemys radikaaleista uusoikeistolaisista "isänmaallisina" on jossain määrin virheellinen. Kansainvälisiä äärioikeistolaisia tai vuosikymmenien takaisia silloisessa tilanteessa isänmaallisiksi miellettyjä tunnuksia kantava joukko ei kuulu liiemmin arjen toimissa ahkeriin yhteiskunnan rakentajiin sen paremmin kuin pahan päivän varalle valmistautuviin yhteiskunnan turvallisuudesta huolta kantaviinkaan. Toisin sanoen kyseinen joukko ei ole millään muotoa isänmaallista väkeä. Kaljamukin ääressä vaakunaleijonan koristamassa paidassa suomen kielellä kiroileminen ei ole isänmaallista toimintaa juuri minkään määritelmän mukaan.

Sunnuntaiaamuna kävin pitkästä aikaa kirkossa. Polkupyörä tuntui mukavammalta kulkemismuodolta kuin kävely. Pyhän - neljännen sunnuntain helluntaista - aiheena oli "kadonnut ja jälleen löytynyt" eli tuhlaajapoikavertaus. Asiaan liittyy muuan toisinaan ihmettelemäni seikka. Alkuperäisessä tarinassa se veli, joka on jäänyt kotiin ja hoitanut isänsä apuna maatilaa, vaikuttaa melko neutraalilta hahmolta. Evankeliumissa (Luuk. 15: 11-32) Jeesus vain toteaa tämän pojan reaktion sitä sen enempää arvostelematta. Mutta kirkkokuntien piirissä tulkitsijat tuntuvat joskus tekevän tästä asiansa hoitaneesta ihmisestä mitä suurimman roiston paisutellakseen kertomuksen armoulottuvuutta. Ja kuitenkin samat suut saattavat jossakin muussa yhteydessä julistaa toisen tulkitsijan, fariseus Paavalin, lähes vanhatestamentillisia ohjeita siitä, miten tulee elää hyvää elämää.

Kirkonmäeltä houkuteltiin paikallisten kuvataiteilijoiden kesänäyttelyyn seurakuntatalolle. Akvarellit olivat tänä vuonna antaneet tilaa öljyväritöille.