Kotiin lähtiessä vihreää valoa

Piilevä cola-addiktio yllätti tänään niin, että tein jotakin, mitä ennen en ole tehnyt. Ostin matkapuhelimen välityksellä puoli litraa ylikansallisen riistoyhtiön juomaa automaatista. Ei tule tavaksi, koska se ei ole kustannustehokasta kaupankäyntiä asiakkaan kannalta. Aikaisemmin ainoat hyödykkeet, joita olen kännykällä ostanut, ovat olleet Helsingin kaupungin liikennelaitoksen matkalippuja.

Töissä meni iltakahdeksaan saakka. Paperikaupungin kesäillassa markkinakauppiaat purkivat kojujaan, moni arvatenkin siirtyäkseen huomenna alkaville naapurikylän markkinoille. Naapurissa markkinat samaan aikaan ajoittuvine lentopalloturnauksineen lienevät kesän suurin yleisötapahtuma, mutta tehtaanpiippujen juurella vilkkainta kesätunnelmaa saadaan odottaa heinäkuun lopulle saakka.

Huomenna päättyy tietokoneasentajan ammattitutkintokoulutus, mikä tietää omien opetustöideni hiljenemistä kesän ajaksi. Muuta hommaa kyllä olisi tarjolla vähintään riittävästi.

Aloittaneesta 16 opiskelijasta 11 sai koko tutkinnon suoritettua, mikä on paljon. Erityisen hienoa on se, että muutkin suorittivat hyväksytysti useita tutkinnon osia (ammatilliset tutkinnot jakautuvat osiin, jollaisia tietokoneasentajan ammattitutkinnossa suoritetaan viisi). He voivat myöhemmin täydentää tutkintonsa valmiiksi.

Epäpyhiä koulutuspoliittisia näkemyksiä

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tutkintojen suorittaminen on periaatteessa irrotettu tutkintoon valmistavasta koulutuksesta, mikä tuo työelämässä käytännön kokemusta hankkineille mutta muodollisia tutkintoja suorittamattomille joustavan mahdollisuuden saada todistus osaamisestaan. Tämä on tärkeää yhtäältä siksi, että edelleen työelämässä on runsaasti ihmisiä, joilla ei ole muodollista ammatillista koulutusta ja toisaalta siksi, että nykyisessä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa myös nuori väki päätyy helposti ammatteihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin heidän sinänsä runsas pohjakoulutuksensa on valmistanut.

Tosin kun seuraa viime aikojen valtalehdistöä, tuntuu siltä kuin Suomen koulutusjärjestelmässä ainoa perusasteen jälkeinen koulutus olisi lukiokoulutus ja ainoa sen jälkeinen koulutus toteutettaisiin tiedekorkeakouluissa. Sen verran ylioppilaspainotteisia ja tiedekorkeakoulun pääsykoepainotteisia ovat koulutukseen liittyvät silmiini osuneet artikkelit olleet. Helsingin Sanomien taannoinen kuukausiliite Kallion lukion hehkutuksineen oli yksi räikeä esimerkki. No, ehkäpä he ensi vuonna kesäkuun alussa kirjoittavat Vallilan ammiksesta?

Entä lukion jälkeen - miksi varsin moni pyrkii tiedekorkeakouluihin? Ymmärrän oikein hyvin sen, että ammatillinen koulutus suoritetaan tiedekorkeakoulussa. Määrättyihin sosiaali- ja terveysalan, opetusalan, teknillisen alan, kaupallis-hallinnollisen alan, kirkollisen alan, sotilasalan ja monen muun alan käytännön ammatteihin - ja tietenkin tutkimusalalle - edellytetään joko lainsäädännössä tai käytännössä tiedekorkeakoulututkintoa. Mutta minulle on edelleen hiukan epäselvää, miksi monille nuorille ihmisille keskeinen asia tuntuu olevan - ei niinkään ammatti - vaan tiedekorkeakoulu itsessään. Nykyään, kun tiedekorkeakoulututkinnoista alkaa paikoin olla ylitarjontaa työmarkkinoilla, pelkkä tutkintonimike ja sen tarjoamat mahdollisuudet tuskin enää ovat asian ydin. Samaten ainakaan pariin vuosikymmeneen ei liene enää ollut epäselvyyttä elinikäisen oppimisen käytännön toteutusten tarjoamien mahdollisuuksien suhteen mitä tulee yleissivistykseen ja muihin sen kaltaisiin jaloihin tavoitteisiin.