Lapion varressa

Muutama lomapäivä on sujunut vuoroin sadetta pidellessä, vuoroin pihalla puuhaillessa. Tänään tehtiin töistä oikeinta eli lapiotyötä. Kahden seinän viereltä jouti nurmikko, multa ja annos savimaata pois ja tilalle syntyi monttua soran tulla. Soraa tosin joudutaan odottamaan jonkin aikaa, kertoi kuorma-autoilija juuri. Kaipaamamme tyyppistä (seurakunta lainasi mallirakeet, mistä kiitos näin jälkikäteen) joudutaan hakemaan jo Hämeenlinnasta. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että sora on niukka resurssi, mitä se itse asiassa varsin monelta kannalta on.

Kestopuisten tukilaudoitusten kanssa kelpasi noudattaa oppineiden pihasuunnittelijoiden ohjeita yhden seinän verran. Toisen kulttuurikerroksesta löytyi vanha kunnon salaojaputki, mikä esti paalujen käyttämisen mutta oli muuten mukava löytö. Uusi sora pääsee tarjoilemaan salaojalle juotavaa vanhaa tiivistynyttä maata tehokkaammin.

Verkko ja kaupankäynti

Konkreettisena kauppapaikkana (maksu verkkoon ja tavara verkosta) Internet palvelee nykyisin lähinnä vähäarvoisten ylellisyystuotteiden markkinoita (kun työkalujen joukkoon luettavien tietokoneohjelmienkaan kauppa ei ole siirtynyt verkkoon sinä määrin kuin joskus kymmenisen vuotta sitten odotettiin tapahtuvan). Tämä on ymmärrettävää, koska konkretiaa rakastava ihminen haluaa poisluovutetun konkretian (nykyisin lähinnä maksuvalmiuden vähentyminen eli tilin saldon väheneminen) vastineeksi jotain konkreettista. Tästä seuraa mahdollisesti täysin hatusta vedetty jatkokysymys: Mikä on korrelaatio aineettomien hyödykkeiden ostovalmiuden ja maksuongelmien kesken?

Kaupankäynnissä verkon hyöty lienee suurin tiedontarjoajan ja/tai/eli mainostajan roolissa. Tämä tuli omakohtaisesti todettua, eikä aivan ensimmäistä kertaa.

Auto kaipasi uusia kesärenkaita. Kun verkosta löytyi helposti sopiva malli, oli paikallisessa rengasliikkeessä asiointikin nopeaa. Liike sijaitsee originellisti vanhassa meijerissä.

Kesäinen päivä

Tämäkin pyhäpäivä on sujunut rauhallisesti kotioloissa. Päivällä noudin kylältä marketista sitruunalimonadia. Sielläkin oli hiljaista.

Sadekuurot ovat tehneet nurmikolle hyvää. Mutta sademäärä ei aivan ole riittänyt viikolla sadevesitynnyreihin viritellyn nurmikonkastelujärjestelmän betatestaukseen.

Kesä alkaa olla hyvässä vaiheessa sikäli, että ruokapöytään aletaan vähitellen saada kotipihan tuotoksia. Sunnuntaipäivällisellä nautitun fetasalaatin ainesosista jo yli puolet oli kotoista alkuperää. Sipuli oli toki viime vuoden satoa.

Juhannuspäivä

Juhannuspäivä ei ole sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Onnistuin läikyttämään mustikkamehua kauniille pellavaiselle pöytäliinalle. Sitä pesuun laittaessa pesukoneen luukun kahva jäi käteen. Kone toki toimii, mutta nyt luukun avaamiseen tarvitaan kärkipihdit ja talttapäämeisseli. Sen jälkeen päätimme olla tekemättä mitään.

Tänään tämä Internetin vaatimaton solu viettää kaksivuotispäiväänsä. Juhlintaan ei ole aihetta, mutta on myönnettävä, että en olisi kaksi vuotta sitten uskonut kirjoittavani verkkopäiväkirjaa edelleen kesällä 2005.

Verkkopäiväkirjan nimi on pysynyt samana, vaikka ulkoasu koki muutoksen viime vuoden toukokuussa Timo Salon innoittamana (Blogger-ilmaispalvelussa tarjolle tulleen kommentointimahdollisuuden käyttöönotto ja samalla XXL-sarjan kaunokaisten asettaminen taustakuvaksi).

Nyt olen ajatellut nimenmuutosta, koska kirjoittajan nimen käyttäminen blogin eli verkkopäiväkirjan nimenä tuntuu jossain määrin itsekorostukselta. Tosin omasta itsestä sopivalta vaikuttavan nimimerkin käyttö on megaluokkaa suurempaa itsekorostusta kuin arkisen henkilönnimen käyttäminen, mutta verkkomaailman tavat muutoinkin ovat melko omituisia.

Toisaalta minusta on myös reilua, että koska en saamattomuudestani johtuen ylläpidä varsinaisia kotisivuja (mikä voitaneen katsoa jonkinasteiseksi verkkokansalaisuuden puutteeksi), löytyy tämä verkkopäiväkirja helposti haettaessa verkkohakukoneiden avulla sivustoja käyttäen hakusanana omaa nimeäni.

Vahvana nimiehdokkaana mielessäni on ollut "Sokkoakseli". Mutta se on huono nimi, koska verkkopäiväkirjojen lukijoiden enemmistölle se tuskin kertoo mitään. Onpa vain hassu sana. Suomalaisen rautatieliikenteen historiasta kiinnostuneille se voi tuoda mieleen ainakin Move2-, Vr11-, Vv15- ja Vv16-sarjojen veturit, jolloin se olisi myös huono nimi. (Sokkoakseli on veturien voimansiirtoon liittyvä termi ja tarkoittaa akselia, johon vetovoima välitetään vaihdelaatikosta ja joka välittää sen kytkintankojen avulla edelleen käyttöpyörille). Luultavasti voisin seuraavat kaksi vuotta kirjoittaa pelkkää kiskoliikenneasiaa, mutta olen lähes varma, että yhteen teemaan keskittyminen olisi huomattavan tylsää paitsi lukijoille myös kirjoittajalle itselleen. Siksi toiseksi hyvät teemablogit ovat oletusarvoisesti olleet olemassa jo vuosia ennen kuin blogi-termi tuli tunnetuksi verkkopäiväkirjailijoiden halutessa identifioitua uuden hienon termisateenvarjon alle. Tositekijöillä kun ei ole juurikaan ollut tarvetta lähteä bloggaamaan: heillä on ollut käytössään niin J. Gutenbergin kuin T. Berners-Leenkin nimiin historiankirjoituksellisessa yksinkertaistuksessa yhdistyviä tekniikoita vuosien, vuosikymmenten ja vuosisatojen ajan. Tämä on tilanne myös suomalaisen rautatieteeman kannalta, vain yhden ja toisen esimerkin linkittääkseni.

Juhannus kotona

Juhannus alkoi petivaatteiden tuuletuksella. Pihakeinussa on istuskeltu moneen otteeseen, mutta ratalinjaa pitkin suoraan lännen suunnalta käyvä tuuli on ollut sen verran voimakas, että se ei ole pitkiä keinutuokioita suonut. Ennen saunaa polkaisin radanvartta myötätuuleen. Vihtakoivut löytyivät Ratahallintokeskuksen mailta.


Oli vihta sopimaton tai ei, sauna maistui ja herkullinen ruoka sen päälle.

Blogien uusi top-lista on pudottanut tämän kirjoitelman aiempaa paremmin ansaitsemalleen paikalle. Viime kuukausina jouduinkin välillä ihmettelemään sijoitustani vanhalla listalla.

Osallistuminen kuuden sanan novelli -muumiin

Ruohonleikkuri lähti käyntiin yhdellä riuskalla vedolla.

Hidas aatonaatto

Ruoho tuli leikattua jo eilen. Yö meni yhteisen hyvän puolesta valvoessa. Mukana oli paitsi mitä viehättävintä seuraa myös herkullista suuhunpantavaa. Metvursti on hyvää, vaikka viime päivien aikana sitä onkin tullut nautittua paljon tavanomaista tiheämmin. Kiikareilla löytyi rautatiesilta mielenkiintoiselta suunnalta (onhan se siellä ollut pian 70 vuotta, mutta näkökulma oli uusi). Paperitehtaan piiput olivat edelleen savuttomat. Se näky ei tuonut mieleen pelkkiä juhannusta edeltävän ajan kesäisiä mielikuvia.

Valvomisen vuoksi päivä on ollut hiukan hidastoiminen. Käytin auton pesukoneessa, mutta vasta jälkeenpäin huomasin leimauttaneeni ilmaispesun tarjoavan kortin, jonka lupaama etupäivämäärä on käytännössä kulunut umpeen. Saunan ja pesuhuoneen kuuraamisen jälkeen emme jaksaneet enää lähteä kauppaan.

Kesäpäivänseisauksena on hyvä alkaa valmistautua talveen

Lämpimän ja tuulettomalta vaikuttavan aamun kunniaksi päätimme käydä rullailemassa Metsäkansan kirkolla pian kahvin jälkeen. Sauvat käsissä se kelpasi hiihtämisen mieleenpalauttamiseksi.

Iltapäivällä saatiin muutama kuutiometri klapeja pihamaalle. Tuoja kyseli museotoiminnan nykykuulumisia. Oli mukava kertoa vasta noudetusta 600 mm:n Move1:stä. Mutta Anita Hirvosesta emme jutelleet. Sylillinen kerrallaan klapit päätyivät pinoon liiteriin. Yhteistyö oli jälleen voimaa. Se oli tehokkaampaa ja järkevämpääkin liikuntaa kuin aamuinen rullaluistelulenkki.

Inter-1

Tekstintuottamisen vasta lopettanut Oulun mies oli monen mielestä varmasti kotimaisen blogimaailman miellyttävimpiä kirjoittajia, joka piti näkemyksensä ulkopuolisia kohtaan tasapainoisina myös kiivaita mielipiteitä herättäneissä kysymyksissä.

Jos tämän kaverin kanssa joskus tapaamme vaikka junia kuvaamassa, ei blogissa kirjoitetusta ole jäänyt mieleen ainakaan mitään kielteistä.

Inter-2

En tarkoita tätä kritiikiksi ketään kohtaan, koska odotusten mukaan toimiminen on yleensä toivottavaa lähimmäistä kohtaan. Mutta koska parikin blogilistan kärkipään kirjoittajaa on viime aikoina esiintynyt perinteisessä mediassa, kysyn että kun niinsanottu valtamedia kertoo blogimediasta, haluaako se käyttää blogimedian toteemeina omien tarkoitustensa mukaisia kirjoittajia ja muokata kansan mielikuvaa blogikirjoittamisesta itselleen edulliseen suuntaan?

Inter-3

Satahämäläinen paikallismedia onnistui viikonloppuyönä haastattelemaan hienoja miehiä, mutta samalla vääristämään sanottavan suuren yleisön kannalta todennäköisesti harmittomalla, mutta asioidentilan kannalta silti väärällä tavalla. Lauantaisen veturikuljetuksen suunta oli juuri toisinpäin.

Askartelua

Autollamme alkaa olla ikää sen verran, että säännöllisistä huoltokäynneistä selvitään harvemmin pelkillä tarkastuksilla. Tänään uusittiin jarruletkut. Edullisesti tästä tosin selvittiin. Hinta ei noussut paljon yli sadan euron.

Kotona pystytimme pihaan keinun. Painekyllästetystä puusta tehty ilomantsilainen oli paikoin hiukan konstikas askarreltava, ja ylätukien kiinnitystapa ihmetyttää vieläkin. Mutta hyvin se tehtävänsä täyttää. Täytynee testata myös bloggauspaikkana.

Tänään uni maittoi. Pluspuolelle kirjattiin pihalle kaivettu ja täytetty kuoppa, auton imurointi ja kumimattojen pesu. Jälkimmäisten tuoksu jäi käsiin.

Kerrankin ajoissa

Porin satamassa junan kyytiin nostettu muuntaja kulki aamuyöllä Osg-suurkuormavaunun kyydissä Dv12-veturin vetämänä kohti Turun Littoista. Paikallisia kuvauspaikkoja hakiessa meinasi tulla kiire. Varsinkin kun herätys tuli kesken syvimpien unien. Onneksi ratissa oli torpan nopeampi kuljettaja.

Veturinkuljettajana

Vuosikausia on piireissä jos toisissakin todettu, että Veturimuseon tilat ovat viimeistä metriä myöten täynnä, mitä tulee liikkuvaan kalustoon. Leveäraidekaluston osalta näin on. Mutta tänään museon kokoelmat (joista käytännössä vastaa lähinnä Museoveturiseura ry) kuitenkin karttuivat yhdellä "uudella" veturilla. Kyseessä oli 600 mm:n raideleveyksinen Move1-moottoriveturi.



Museaalisesti katsottuna kapearaideveturi periaatteessa rikkoo Veturimuseon toimintaideaa leveäraiteisen rautatiekaluston tallentajana, mutta käytännössä se täydentää museon Valmet-veturien kokoelmaa ei yhtään sen vähemmällä kuin sarjan ensimmäisellä tyypillä.

Siiviltä kiskoille pudottautunut Valmet Oy Lentokonetehdas valmisti jälleenrakennusajan kansantaloutta palvelemaan Move1-tyyppisiä (Move on valmistajan käyttämä lyhenne sanasta moottoriveturi) kapearaiteisia pienvetureita vuosina 1945-1947.

Veturi näytti ensikohtaamisella tihkusateessa hieman surulliselta. Se oli väärä tuntuma. Tähänastinen kaitsija kiersi virta-avainta, ja moottori käynnistyi ensikosketuksella. Suunta- ja vaihdelaatikon hammaspyörät hoitivat tehtävänsä kauniisti.

Veturi ja pätkä rautatietä lavalla, eli kirjaimellisesti tonneja takana (no, ainakin kaksi), ajelimme Janin kanssa kotipuoleen. Varsinainen topparoikka poikkeili turboahtimineen ja kameroineen siellä täällä, ja kotivarikolla olimme suunnilleen yhtäaikaisesti.

Vasta jälkeenpäin mieli avautui käsittämään, että me olemme saaneet Move1:n, mikä ei ole enää 2000-luvulla aivan pieni juttu. Eiköhän nykypäivän Suomi-filatelistikin pitäisi enemmän kuin tyhjän arvoisena vaikkapa Zeppelin-lentomerkin päätymistä kokoelmiinsa?

Eniten arveluttaneet työvaiheet eli veturin nosto auton lavalle Satakunnassa ja lasku sieltä Hämeessä hoituivat mallikkaasti. Kiitos osaavien toverien ja veturin mukana autoon kuormattujen kapearaiteiden onnistui siirto kotipuolessa paitsi sateensuojaan myös näyttävälle paikalle museossa.

Yöllä on luvassa lisää ihmeteltävää niin raskaista kuin kiskoilla tapahtuvista kuljetuksista kiinnostuneille.

Jonkunhan se on tehtävä. Ne lupasivat, että loppusijoituspaikka on varma kesällä.

Kesälomaa ennakoivan työpäivän jälkeen linja-auto vei Lempäälään, ja keikalla alas tuli istuttua pitkästä aikaa kuorma-auton ratissa. Opit raskaammalla kalustolla ajamiseen palautuivat nopeasti mieleen. Kaveriksi haettiin kevyempi dieselkäyttöinen J-P:ltä illansuussa.



Jos huomeniltapäivällä näette Satakunnan tai Vanajan-Hämeen tieliikenteessä lievästi ilmaistuna omalaatuisen kuljetuksen, ette ole nukahtaneet rattiin ettekä tule näkemään myöskään vaaleanpunaisia elefantteja tai vihreitä miehiä. Tai no, viimeksi mainittuja saatatte nähdä, mutta se kuuluu asiaan. Lapa pystyyn.

Maalla

Työpäivä kului perinteikkäällä Mustialan maatalousoppilaitoksella, joka nykyisin kuuluu Hämeen ammattikorkeakouluun. Oppilaitos on aloittanut toimintansa vuonna 1840, ja pihapiirin vanhimmat rakennukset ovat tuolta ajalta. Vanha opistorakennus on hieman nuorempi, ja sen tiiliarkkitehtuurissa on paljon yhteisiä piirteitä nykyisin museona toimivan Tikkurilan rautatieaseman kanssa. Molemmat ovat valmistuneet vuonna 1862, ja niissä molemmissa lienee nähtävissä silloisen Hämeen läänin lääninarkkitehdin C. A. Edelfeldtin kynänjälki jos toinenkin.

Valtakunnan toisen asteen ammatillista koulutusta niin nuorten kuin aikuistenkin osalta oli tarkoitus kehittää vanhan opistorakennuksen salissa. Suuri sali, sijaitsi sellainen missä tahansa, on oletusarvoisesti ympäristö, jossa kaikki esille tuotava on vähintään kertaalleen kuultu, nähty ja tehty. Niin nytkin, mutta tämä miljöö oli jo historiallisista syistä ainutlaatuinen. Lautaportaan tie jatkeineen toi kotipihaan saakka.

Päivä Helsingissä

Viranomainen kokoontui taas kerran Ammattienedistämislaitoksella. En ole enää vähään aikaan laittanut kravattia noihin kokouksiin. Tänään sai pikkutakkikin jäädä kotiin. "Gonahtamista" ilmassa?

Maisemia katsellessa tuli taas todettua, että pääkaupunkiseudun asujaksi ei pikkukaupungin pojasta olisi.

Käsiteltiin pääasiassa uusia tutkinnon perusteita ja keksittiin yhä uusia täsmennyksiä. Se on petollisen helppoa puuhaa. Toisaalta on varottava sitäkin, että vaatimustasoa nimenomaan teoria-asioiden osalta ei nosteta pilviin. Käytännön työn laatuvaatimuksia sopii ammattikoulututkinnossa ollakin - kuten on ollut tähänkin saakka - mutta olen kai aieminkin hieman karrikoiden todennut, että pian taidetaan alkaa tietokoneasentajalta edellyttää tiedekorkeakoulutason tietojenkäsittelyn/tietotekniikan aineopintojen laajuista teoriaosaamista varsinkin tietoliikennetekniikan osa-alueella, enkä tiedä, missä määrin se vastaa tarkoitustaan tutkintojen profiloinnissa koko koulutusjärjestelmän kannalta.

Joka tapauksessa teknisillekin aloille kaivattaisiin nykyistä enemmän "toisaalta ja toisaalta" -tyyppistä koulutusta "näin se on" -tyyppisen sijaan, jotta osaaminen kehittyisi vastaamaan käytännön vaatimuksia. Liian faktapohjainen toimintamalli saattaa johtaa seuraavan - sinänsä pienen, mutta valaisevan - esimerkin mukaisiin seurauksiin:

Käytännön asennustehtävän taustalla olevaa osaamista kartoitetaan näytöissä yleensä aiheeseen liittyvin kirjallisin kysymyksin. Verkkopalvelimen asennustehtävään liittyi mm. suunnilleen seuraavalla tavalla muotoiltu kysymys: "Onko seuraava väite kokonaisuudessaan oikein? - DNS-järjestelmän juurinimipalvelimien IP-osoitteiden on oltava konfiguroituna paikalliseen DNS-palvelimeen, jos sen on määrä palvella paikallisverkon lisäksi myös Internet-yhteyksiä. Juurinimipalvelinten osoitetiedot sijaitsevat tiedostossa nimeltä root.cache." (sanamuoto ei ole aivan täsmällinen viimeistä virkettä lukuunottamatta). Tämä väittämä on laatijansa mukaan kokonaisuudessa oikein. Minusta se ei ole.

"Toisaalta ja toisaalta" -näkökulman kannalta viimeinen virke on ongelmallinen ainakin BINDia POSIX-alustoilla käyttäville. Siellä kun voi tiedostonimi olla vaikka "hevosella.on.iso.paa.miettikoon.se", kunhan vain määrittää BINDin perusasetustiedostossa "."-vyöhykkeen käyttämään oikean nimistä tiedostoa.

Edellinen esimerkki oli lähinnä pilkunviilausta, mutta vähitellen olisi aika oppia, että myös tekniikassa ja varsinkin käytännön tasolla asiat ovat sangen relativistisia. Yleensäkin oikein/väärin-tyyppiset kysymykset ovat huonoja mittaamaan mitään todellista osaamista, ainakin kun kyseessä ovat käytännön asiat. Helppoja ne toki ovat - ainakin osaamisen tai "osaamisen" testaajan kannalta.

Kokous, viimeinen ennen kesätaukoa, sujui mukavasti ja päättyi sopivaan aikaan. AEL on pääkaupunkiseudulla mielipaikkojani. Kun kävelykin alkaa toimia lähes normaalisti, ajattelin käväistä toisessa sikäläisessä mielipaikassani Suomenlinnassa. En sen paremmin historiaa haistelemassa tai muulla kulturellilla tavalla aikaa viettämässä, mutta oluella. Hallituskin ilmoitti hyväksyntänsä aikeelle. Vanha aliupseerikerho lauttasataman lähellä osoittautui hyväksi valinnaksi. Mutta paljon nähneet syreenipensaat peittivät näkymän terassilta merelle ja tuuli oli viileä. Hätisti sisälle. Savuttoman salin ikkunasta näkyy merimaisema länteen. Puolipaneelit ja pönttöuuni. Tämä on myös itsepalveluperiaatteella toimiva Internet-baari. Sähkön saa näemmä talon puolesta, ja GSM-kenttä on hyvä pakettiradioverkon alustaksi.

Viereisessä pöydässä keskusteli arvokkaan näköinen - kaikella hyvällä sanoen paikan ilmeisestä nykyasiakaskunnasta hiukan poikkeavan oloinen - seurue, joka puhui politiikkaa kuin työasioita. Mainitsivat viime perjantai-iltana sotilastapahtuman yhteydessä Järvenpäässä esiintyneen aseistakieltäytyjien kojun. Näkyvyyttä kyseisellä tempauksella on sitten ollut. Puheista päätellen nämä iltapäiväoluiden tai -viinilasillisten nauttijat olivat puolustusministeriön väkeä. Pukuseurueen paikan valinta ei sitten ihmetyttänytkään sen enempää.

Sateen jälkeen

Aamulla sain puolisoltani kyydin linja-autolle. Mutta työpäivä oli alakuloinen. Arvasin sen etukäteen. Tuttuja kasvoja ei enää näkynyt luokassa. Siivoilin paikkoja ja purin viimeisten koesuoritusten jäljiltä olleita rakennelmia pois. Väsytti.

Sade kääntyi illalla pilvipoudaksi, ja pian on selkeää. Bloggaaminen onnistuu ikkunan vieressä iltakymmeneltä ilman sähkövaloa. Samoin puolisollani Pacmanin pelaaminen viereisessä huoneessa. Molemmat satumme pitämään elektronisten pelien klassikoista sen vähän, mitä peleistä yleensä pidämme. Oma suosikkini on Arkanoid. Space invaders (tai sen parinkymmenen vuoden takainen Spectravideo-klooni Spectron) on myös hauska. Siihen minulla taisi aikanaan olla jonkinlainen PC-emulaattorikin, jossa toki ei ollut samaa tunnelmaa kuin Asa-televisioon kytketyssä aidossa SVI 328:ssa. Puolisoni suosikkeihin kuuluu Tetris johdannaisineen. Mistäköhän sellaisia mahtaisi löytää Windows-PC:lle vapaalevitteisinä versioina?

Huomenna pitäisi käväistä pääkaupungissa.

Käyttöjärjestelmä on saanut päivityksensä ja haluaa käynnistää koneen uudelleen. Eiköhän tämä blogikin ole jo päivitetty.

Pitkä marssi

Aika perjantai-illasta myöhäiseen lauantai-iltapäivään kului reippaan kävelyn merkeissä keskisellä Uudellamaalla. Menomatkalla puolisoni hyppäsi kyytiin Hyvinkäältä, joten miellyttävä kävelyseura oli taas taattu.

Kesäyön marssiksi ristitty tapahtuma alkoi 1990-luvun lopulla varsin (sotilas)joukkuepainotteisena, mutta sittemmin pääpaino on siirtynyt kaltaisiimme tavallisiin kulkijoihin. Useimpina kertoina olemme kävelleet omassa kahden hengen porukassamme, kuten pariskunnat yleensä. Ensimmäisenä vuonna kaverina oli Juha Ä ja muutama vuosi sitten Juha A.



Kesäyön marssia verrataan järjestäjien toimesta mieluusti kuuluisaan alankomaalaiseen Nijmegenin marssiin, mutta kilometreissä mitattuna se on täysimatkaisenakin lyhyt verrattuna mihin tahansa De 4 Daagsen sarjaan. Kotimaisen sovelluksen ideana tosin on se, että homma hoidetaan yhden vuorokauden sisällä.

Kävelimme täyden matkan eli 30 km perjantain ja lauantain välisenä yönä (reitti lähti Hyrylästä kiertäen Järvenpään kautta Tuusulanjärven vastapäivään) ja toiset 30 km lauantaina (reitti kulki Tuusulan eteläisissä ja läntisissä osissa). Lauantain reitti oli kokonaan uusi ja miellyttävä sellainen. Kestopäällystettä pehmeämmät alustat ovat usein mukavampia kävellä kuin asfaltti. Molempina päivinä päädyimme toimimaan Ilmavoimien kadettien jäniksinä. Heidän joukkueensa kulki vähäeleisesti kuin kone, selkeästi nopeimpana joukkueena. Ei ollut hulmuavaa lippua, ja laulaminenkin oli vähissä. He harjoittelivat tosissaan heinäkuun Hollannin keikalle. Meidän vyölaukuin varustautuneiden oli helppoa pysyä samassa vauhdissa raskasta sotilasvarustusta kantaneiden kanssa.

Yö nukuttiin tavanomaisen huonosti armeijan teltoissa. Omalla teltallani oli saapuessani muutama mies makuupusseissaan. Eivät olleet sytyttäneet kamiinaan tulta, joten arvelin, että he olivat päättäneet pärjätä makuupusseissaan, ja niin päätin minäkin. Jälkeeni tullut päätteli samoin. Näin ollen ei tarvinnut ryhtyä arpomaan kipinälistoja. Nykyisille edes hiukan rokkijuhlia totisempaan käyttöön tarkoitetuille ja oikein huolletuille ja säilytetyille makuupusseille kesäkuinen yö on helppo lämpöeristettävä. Samaan ratkaisuun oli kuulemma päädytty puolisoni teltassa niin siviilien kuin ammattisotilaidenkin toimesta.

Pitkä kävely on melko meditatiivista toimintaa. Luulen, että parhaillakin huuliveikoilla sosiaalisuus ympäristön kanssa kääntyy jossakin vaiheessa sosiaalisuudeksi itsensä kanssa. Psyykkinen puoli kuormittuu yleensä enemmän kuin fyysinen. Tosin myös kipukynnyksen kanssa kamppaileminen voi tulla tutuksi. Rakkoja voi ehkäistä paitsi oikeilla jalkineilla myös teippauksilla. Jätin epähuomiossa yhden teippauksen perjantai-iltana hiukan liian lyhyeksi, ja se teki lauantain viimeisistä kilometreistä vaikeita. Omatoiminen hoito kotiin palattua ei ollut esteettistä, mutta helpotti.

Aatteellisia aatteita

Kävelytapahtuman huollosta vastasi Puolustusvoimat - ja osaltaan Aseistakieltäytyjäliitto (sic!). Viimeksimainittu oli järjestänyt perjantai-illaksi Järvenpään rantapuistoon kojun, josta tarjottiin pamfletteja ja mehua. Kaikki marssijat eivät tainneet vastaanottaa aseistakieltäytyjien tarjottavia, mutta ainakin minusta sivarien mehu oli hyvää. Sopi vain toivoa, että kaikki osapuolet käyttäytyivät illan ja alkuyön aikana asiallisesti toisiaan kohtaan.



Omasta puolestani - niin maanpuolustusjärjestön jäsen kuin olenkin - pidän Aseistakieltäytyjäliiton tempausta kunnioitettavana. Yleensäkin aseistakieltäytyminen edellyttää yhteiskunnassa suurempaa rohkeutta ja tietyistä ääneenlausumattomista eduista luopumista enemmän kuin varusmiespalveluksen suorittaminen. Siksi toiseksi pahan paikan on tullen motivoituneella ja osaavalla siviilipalveluksen suorittaneella yhteiskunnan tai isänmaan - kumpaa rinnakkaistermiä halutaankaan käyttää - kannalta enemmän annettavaa kuin heikosti motivoituneella varusmiespalveluksen suorittaneella.

Asiaa sivuten, Panu Höglundin taannoisessa kirjoituksessaan ilmaisema näkemys radikaaleista uusoikeistolaisista "isänmaallisina" on jossain määrin virheellinen. Kansainvälisiä äärioikeistolaisia tai vuosikymmenien takaisia silloisessa tilanteessa isänmaallisiksi miellettyjä tunnuksia kantava joukko ei kuulu liiemmin arjen toimissa ahkeriin yhteiskunnan rakentajiin sen paremmin kuin pahan päivän varalle valmistautuviin yhteiskunnan turvallisuudesta huolta kantaviinkaan. Toisin sanoen kyseinen joukko ei ole millään muotoa isänmaallista väkeä. Kaljamukin ääressä vaakunaleijonan koristamassa paidassa suomen kielellä kiroileminen ei ole isänmaallista toimintaa juuri minkään määritelmän mukaan.

Sunnuntaiaamuna kävin pitkästä aikaa kirkossa. Polkupyörä tuntui mukavammalta kulkemismuodolta kuin kävely. Pyhän - neljännen sunnuntain helluntaista - aiheena oli "kadonnut ja jälleen löytynyt" eli tuhlaajapoikavertaus. Asiaan liittyy muuan toisinaan ihmettelemäni seikka. Alkuperäisessä tarinassa se veli, joka on jäänyt kotiin ja hoitanut isänsä apuna maatilaa, vaikuttaa melko neutraalilta hahmolta. Evankeliumissa (Luuk. 15: 11-32) Jeesus vain toteaa tämän pojan reaktion sitä sen enempää arvostelematta. Mutta kirkkokuntien piirissä tulkitsijat tuntuvat joskus tekevän tästä asiansa hoitaneesta ihmisestä mitä suurimman roiston paisutellakseen kertomuksen armoulottuvuutta. Ja kuitenkin samat suut saattavat jossakin muussa yhteydessä julistaa toisen tulkitsijan, fariseus Paavalin, lähes vanhatestamentillisia ohjeita siitä, miten tulee elää hyvää elämää.

Kirkonmäeltä houkuteltiin paikallisten kuvataiteilijoiden kesänäyttelyyn seurakuntatalolle. Akvarellit olivat tänä vuonna antaneet tilaa öljyväritöille.

Koulutuksen päätös

Asentajakoulutus päättyi. Tämän ryhmän kanssa oli hienoa työskennellä. Päätöstilaisuus koulun ruokalassa oli asiallinen, miltei karu. Pitkiä juhlapuheita ei pidetty, mutta juotiin kahvia ja syötiin erinomaista mansikkakakkua. Valmistuneet lahjoittivat minulle kirsikkapuun "taimen" - lainausmerkit siksi, että nykyisin puuntaimia on saatavana tällaisina jo hyvään mittaan kasvatettuina. Suuri kiitos heille.

Arvelen jääväni opiskelijoille melko etäiseksi hahmoksi, vaikka lähes "luokanopettajana" toiminkin, eli tietokoneasentajan tyyppisessä koulutuksessa opetan lähes kaikki aineet. Ehkä tämä blogi palvelee jonkinlaisena etäisyyden lyhentäjänä, en tiedä. Joka tapauksessa tätä kautta oli idea kirsikkapuuhun tullut.

Vielä kerran paljon onnea koulutuksensa päättäneille ja menestystä työelämässä.

Pakkaan hyvät saappaat ja hiukan muuta tavaraa autoon ja lähden meditoimaan. Uudellemaalle ei nyt lähiajoiksi kaivattaisi sateita.

Mutta sitä ennen osallistun Khiloun haasteeseen. Isommin miettimättä tulee mieleen lämpenevään kesään sopivaa mainstreamihkoa tavaraa:
1. Johann Pachelbelin Kaanon hitaana kamariorkesteriesityksenä
2. Neneh Cherry ja Youssou n' Dour: Seven seconds
3. Ankkurit ylös -marssi minkä tahansa reippaan soittokunnan esittämänä
4. Aki Sirkesalo: Hikinen iltapäivä
5. Salif Keita: Gnokon Fe
6. Jean Sibeliuksen Finlandia

Noilla pärjäisi vähän aikaa, mutta en taida alkaa siirrellä bittejä mihinkään kannettavaan laitteeseen.
Entä pitäisikö muumin mukaisesti laittaa vahinko kiertämään? Ainakin Sedis ja Plöki olisivat hyvät kohteet; tosin heille lienee moni jo haasteen heittänyt.

Kotiin lähtiessä vihreää valoa

Piilevä cola-addiktio yllätti tänään niin, että tein jotakin, mitä ennen en ole tehnyt. Ostin matkapuhelimen välityksellä puoli litraa ylikansallisen riistoyhtiön juomaa automaatista. Ei tule tavaksi, koska se ei ole kustannustehokasta kaupankäyntiä asiakkaan kannalta. Aikaisemmin ainoat hyödykkeet, joita olen kännykällä ostanut, ovat olleet Helsingin kaupungin liikennelaitoksen matkalippuja.

Töissä meni iltakahdeksaan saakka. Paperikaupungin kesäillassa markkinakauppiaat purkivat kojujaan, moni arvatenkin siirtyäkseen huomenna alkaville naapurikylän markkinoille. Naapurissa markkinat samaan aikaan ajoittuvine lentopalloturnauksineen lienevät kesän suurin yleisötapahtuma, mutta tehtaanpiippujen juurella vilkkainta kesätunnelmaa saadaan odottaa heinäkuun lopulle saakka.

Huomenna päättyy tietokoneasentajan ammattitutkintokoulutus, mikä tietää omien opetustöideni hiljenemistä kesän ajaksi. Muuta hommaa kyllä olisi tarjolla vähintään riittävästi.

Aloittaneesta 16 opiskelijasta 11 sai koko tutkinnon suoritettua, mikä on paljon. Erityisen hienoa on se, että muutkin suorittivat hyväksytysti useita tutkinnon osia (ammatilliset tutkinnot jakautuvat osiin, jollaisia tietokoneasentajan ammattitutkinnossa suoritetaan viisi). He voivat myöhemmin täydentää tutkintonsa valmiiksi.

Epäpyhiä koulutuspoliittisia näkemyksiä

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tutkintojen suorittaminen on periaatteessa irrotettu tutkintoon valmistavasta koulutuksesta, mikä tuo työelämässä käytännön kokemusta hankkineille mutta muodollisia tutkintoja suorittamattomille joustavan mahdollisuuden saada todistus osaamisestaan. Tämä on tärkeää yhtäältä siksi, että edelleen työelämässä on runsaasti ihmisiä, joilla ei ole muodollista ammatillista koulutusta ja toisaalta siksi, että nykyisessä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa myös nuori väki päätyy helposti ammatteihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin heidän sinänsä runsas pohjakoulutuksensa on valmistanut.

Tosin kun seuraa viime aikojen valtalehdistöä, tuntuu siltä kuin Suomen koulutusjärjestelmässä ainoa perusasteen jälkeinen koulutus olisi lukiokoulutus ja ainoa sen jälkeinen koulutus toteutettaisiin tiedekorkeakouluissa. Sen verran ylioppilaspainotteisia ja tiedekorkeakoulun pääsykoepainotteisia ovat koulutukseen liittyvät silmiini osuneet artikkelit olleet. Helsingin Sanomien taannoinen kuukausiliite Kallion lukion hehkutuksineen oli yksi räikeä esimerkki. No, ehkäpä he ensi vuonna kesäkuun alussa kirjoittavat Vallilan ammiksesta?

Entä lukion jälkeen - miksi varsin moni pyrkii tiedekorkeakouluihin? Ymmärrän oikein hyvin sen, että ammatillinen koulutus suoritetaan tiedekorkeakoulussa. Määrättyihin sosiaali- ja terveysalan, opetusalan, teknillisen alan, kaupallis-hallinnollisen alan, kirkollisen alan, sotilasalan ja monen muun alan käytännön ammatteihin - ja tietenkin tutkimusalalle - edellytetään joko lainsäädännössä tai käytännössä tiedekorkeakoulututkintoa. Mutta minulle on edelleen hiukan epäselvää, miksi monille nuorille ihmisille keskeinen asia tuntuu olevan - ei niinkään ammatti - vaan tiedekorkeakoulu itsessään. Nykyään, kun tiedekorkeakoulututkinnoista alkaa paikoin olla ylitarjontaa työmarkkinoilla, pelkkä tutkintonimike ja sen tarjoamat mahdollisuudet tuskin enää ovat asian ydin. Samaten ainakaan pariin vuosikymmeneen ei liene enää ollut epäselvyyttä elinikäisen oppimisen käytännön toteutusten tarjoamien mahdollisuuksien suhteen mitä tulee yleissivistykseen ja muihin sen kaltaisiin jaloihin tavoitteisiin.

Liput liehuu ja ihmiset ei riehu

Lauantai kului raskaan metallin parissa. Syntymäpäiviään viettivät C. G. E. Mannerheim ja E. Tuominen. Liput liehuivat, ja viimeksimainittu tarjosi kakun. Jalosen Caterpillarille Vr1:n käyttöpyörä oli pieni kanankoipi. Ehjä maalipinta suojattiin nostoketjujen raatelulta pujottamalla ketjut vanhojen työhaalarien läpi. Käännön jälkeen pyörä sai maalia toisellekin puolelleen kiitos Juhan ja Jukan.



Eskon kanssa poikkesimme Lempäälässä sopimassa tulevasta kuljetuskalustosta. Isäntä tuskaili kahta kivitettyä autonikkunaa. Halpamaista ilkivaltaa, on sivullisenkin myönnettävä. Kaunis Escort GT herätti tunteita. Minulla ei ollut antaa peliin omakohtaista nostalgiaa, mutta käyntiääni oli klassista musiikkia.

Ennen sateen alkamista ehdin katkoa ruohon ratapihan puolelta. Aluksi kone ei ottanut käynnistyäkseen. Ei edes luvannut. Siivosin sytytystulpasta kelpo klimpin nöyhtää, mutta ei sittenkään. Nuoret konemiehet päättelivät, että jos dieselpilotilla herää 1940-lukulainen veturinmoottori Ruususen unilta, niin sitten herää pieni ruohonleikkurikin talviuniltaan. Ja kyllä heräsi. Leikatessa tein huvikseni mittauksen, joka näytti 103 desibeliä. Koti-Klippoa tuli ikävä.

Illanvietoista kiire kotiin

Parina iltana on ollut tarjolla illanviettoja.

Eilen päättyi tämän seutukunnan ammattikoulujen kevätlukukausi useimpien koulutusten osalta (gaudeamus igitur jne. ammatillisen perustutkinnon suorittaneille ja ylioppilaille myös: olihan mukana joltinenkin joukko kaksoistutkinnon eli ammatillisen perustutkinnon ja ylioppilastutkinnon suorittaneita). Myös seutukunnan aikuisia valmistui uuteen ammattiin.

Paikallinen media, kuten media lähes poikkeuksetta, jälleen kerran jakoi virheellistä informaatiota kertoessaan nuorten suorittaneen ammattitutkintoja. Peruskoulun jälkeisessä ammatillisessa koulutuksessa (virallisesti toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa) nuoret nimenomaan eivät suorita ammattitutkintoa vaan ammatillisen perustutkinnon. Kyseessä on täsmälleen samanlainen ilmaisu kuin jos kerrottaisiin jokaisen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen tulleen suorittaneeksi lisensiaattitutkinnon. Ammattitutkintoja suorittavat ammatillista pohjakoulutusta ja/tai alan työkokemusta tai muuta kautta alan perustaitoja syvällisempää osaamista hankkineet aikuisten ammatillisen koulutuksen piiriin kuuluvat.

Tänään illanvietto sijoittui naapurikuntaan "erämajalle". Sama paikka kuin huhtikuisella kurssilla ja aihepiirikin sama. Matkaa ei ole meiltä kuin kymmenkunta kilometriä, joten päätin lähteä polkupyörällä. Retkipyörällä ei ole sorateille asiaa, joten yksivaihteinen sai kelvata. Aikaa on sen kanssa hyvä varata reilusti matkan taittamiseen. Täkäläisissä tieolosuhteissa sen kaltainen ns. hybridipyörä kuin puolisollani on, olisi ilmeisesti melko optimaalinen poljettava ajoneuvo. Toisaalta yksivaihteisen voi lukittuna jättää vaikka rautatieasemalle viikonloppuyöksi pelkäämättä varastamista tai rikkomista.

Kummassakaan illanvietossa en viihtynyt pitkään. Se ei johtunut itse illanvietoista, mutta koti houkutti kotikissaa.