Ilta talkootöissä

Illalla pidettiin kotikylässä Sotiemme veteraanit -keräys. Talkooväkeä tarvittiin keräystä suorittaneiden varusmiesten oppaiksi ja autonkuljettajiksi, ja vastasin kutsuun.

Sain keräysalueen rautatien ja vanhan Hämeenlinnan tien itäpuolelta. Tehtävää suorittamaan sain kolme parolanpataljoonalaista logistiikkamiestä, joista yksi tunnisti takkini logon. Oli suorittanut autoalan perustutkinnon ammattikoulussamme.

Tehokkaita kavereita niin hoitamaan asialliset hommat kuin tupakoimaankin.

Museojunaliikennettä luvassa

Kiitos Juhan saatiin kauan kaivattu alustava aikataulu lauantaina 18.9. ajettaville Toijala-Valkeakoski-museojunavuoroille.

Yleisöä ajelutetaan Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n kalustolla, tavoitteena Tk3-höyryveturivetoinen kuusivaunuinen juna, seuraavasti:

Asema	Lähtö		Tulo
Toijala	10.45
Metsäkansa	11.25		11.05
Valkeakoski	12:35		11.45
Metsäkansa	12:55
Toijala			13:10
Toijala	14:15
Metsäkansa	15:00		14:35
Valkeakoski	16:10		15:20
Metsäkansa	16:30
Toijala			16:45

Huom! Muutokset mahdollisia.

Kymmenen vaunua, 247 metriä junaa ja triplaveto - Dr12, Tk3 ja Dr13 - lähtee Hyvinkäältä perjantai-iltana 17.9. klo 23:30. Luvassa on viikonloppuyöksi kunnon p-ralli. P tarkoittaa tässä aikataulunmukaista paikkaa, joita löytyy reilusti jo alkumatkasta: Riihimäki Arolampi (23:50), Riihimäki tavara, Riihimäki lajittelu, Riihimäki asema (0:00) jne. Koska kangitettu höyryveturi kulkee troikan musta-veturinvihreänä eminenssinä, on suurin nopeus 35 kilometriä tunnissa. Vaihtotyö 66101 saapuu Toijalaan lauantaiaamuna 18.9. klo 3:21. Yleisöajopäivän jälkeen se yöpyy Toijalassa ja lähtee kotimatkalle sunnuntaiaamuna klo 9:20. Perillä kotipilttuilla ollaan pyhänä klo 14:18.

Illan puhelinsoitto kertoi, että on myös suunnitelma B, jossa yleisöajopäivän kannalta tarpeettomat vaunut viedään Dr13:n voimin kotiinsa jo aikaisemmin.

Ruoan oikea hinta?

Aamulehti ingressoi pyhäpäiväisessä Asiat-liitteessään, miten osa-aikainen työntekijä ei ole koskaan lentänyt omalla rahallaan. Asiayhteytenä oli toimeentulo ja erityisesti sen ongelmat.

Onko lentäminen 2010-luvun hyveellisen, pärjäävän kansalaisen mittari? Ei muuten, mutta olisi kiinnostavaa tietää, mikä on muutama vuosikymmen sitten rakennetun suomalaisen asuinkorttelin talvilämmityksen ja mannertenvälisen lennon hiili- ja muun jalanjäljen kokoero.

Akrofobisen on tietenkin helppoa jeesustella ja esittää mainittu kysymys. En ole lentokoneeseen halunnutkaan. Pari vuotta sitten juhannuksena lentonäytöksessä - sic! - olin jo lähdössä maakuntalennolle, kunnes jänistin. Ainoan kerran eläessäni olen ollut ilmaan nousseessa lentokoneessa - kyseessä oli Finnairin kaunis takamoottorinen McDonnell Douglas DC-9 - kymmenvuotiaana, kesällä 1980 vanhempieni ja veljeni kanssa.

Hyveellisen ja paheellisen elämäntavan välinen ero on mielenkiintoinen kysymys.

Muutoinkin artikkeli laittoi miettimään. Maaseudun Tulevaisuus kertoo viikoittain, miten kuluttajalle edullinen ruoka revitään tuottajan selkänahasta. Esimerkiksi sipulinviljelijä saa sadostaan kokonaista 6,5 senttiä kilolta. Nyt Aamulehti kertoi, että ruoan hintaa nostaisi kymmeniä prosentteja, jos kauppojen työntekijöillä olisi työ, jolla perheellinenkin eläisi.

Näppituntumalta, sen tarkemmin panos-tuotosanalyyseja miettimättä, arvelen että riiston hyötyjiä olemme me, jotka emme työskentele ruokaa pellolta jääkaappiin tuovassa ketjussa.

Syksyinen kävelyretki

Aamupäivällä tuli käveltyä Hattulassa sijaitsevan Lehijärven ympäri. Maakunnan reserviläisjärjestöt ovat jo muutaman vuoden ajan pyrkineet tekemään syysaamupäivän marssia eteläsuomalaisen kesäöisen esikuvan tapaan. Siinä missä esikuvan osallistujamäärät lienevät reilussa vuosikymmenessä jonkin verran vähentyneet, ovat ne hämäläisessä versiossa kaksinkertaistuneet alkuvuosista. Tosin jälkimmäisen kohdalla puhutaan edelleen vain muutamista kymmenistä.

Puolisoni lähti kaveriksi sauvakävelemään 16 kilometrin pituiseksi ilmoitetun reitin. Sauvakävelyä ei omalta osaltani ole tullutkaan harrastettua sen jälkeen, kun osallistuin lajin harjoitustunnille kolmen vuoden takaisella urheiluopistolomalla. Lapinreissun vaellussauvailua ei voi oikein sauvakävelyksi kutsua.



Todennäköisesti matka oli ilmoitettua lyhyempi päätellen siitä, että pistelimme sen muutamaa minuuttia reiluun kahteen tuntiin. Sauvat toki antavat askeleelle vauhtia, mutta ei noin paljon. Ehkä järjestäjät olivat vanhasta muistista ilmoittaneet matkan niin, että lähtö ja paluu tapahtuisivat jossakin päin kasarmialuetta. Nyt lähtö- ja paluualue oli Panssarimuseolla, selkeästi lähempänä järveä.

Lenkin reitti kulki peruselinkeinojen juurevia maita. Maitoauto ohitti pariin otteeseen. Lypsy- ja lihakarjaa laidunsi tien varsilla. Hevosia ja lampaitakin. Viimeksi mainitut hyvin maastoutuneina.



Lattajalkaisuuteen taipuvaisena en mielelläni kävele lenkkikengillä. Aamupäivän kevyessä kokeilussa olivat hiljattain ostamani Jalaan m/05-varsikengät. Hyvin istuivat jalkaan ja olivat kevyet kuin lenkkarit. Hiukan muokkauduttuaan niiltä voinee odottaa vähintään yhtä hyvää tuntumaa kuin vanhalta m/91-parilta myös tämänpäiväistä pidemmillä matkoilla tai hankalammissa maastoissa.

Parolannummelta suunnattiin Tiiriön automarketiin hakemaan pari kauppakassillista niitä tuotteita, jotka isosta kaupasta saa halvemmalla kuin kotikylän osuuskaupasta. Ruisleipää, kurkkua, kissanruokaa muun muassa.

Iltapäivällä käväisin veturitallilla tovereita tervehtimässä ja kahvilla. Parin puhelinsoiton jälkeen varmistui, että kahden viikon päästä ajetaan höyryveturivetoisella museojunalla Valkeakosken radalla. Museoveturiseuralla on projektissa omat huoltoon liittyvät tehtävänsä. Ilmeisesti varsinaisen liikennöitsijän odotukset matkustajamäärän suhteen eivät ole kovin suuret, kun mainostamisen kannalta välttämätöntä aikataulua ei vielä ole tehty.

Työn ja harrasteen rajapinnassa

"Huomenta", tervehti naapurin Jussi aamulla rautatieasemalla työmatkajunalle mennessään. Jäin odottamaan linja-autoa Valkeakoskelle. Parin tunnin päästä aivan toisaalla tervehdittiin uudestaan: "Mutta mehän ollaan jo tänään nähtykin."

Päivän leipätyöksi oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa: opetusministerin isännöintiä ammattikoululla ja projektineuvottelu VR:n Hyvinkään konepajalla. Paitsi että ensinmainittuun oli muutenkin riittävästi väkeä, jälkimmäinen kiinnosti myös työn ulkopuolisista lähtökohdista käsin. "Ison pajan" aitojen sisäpuolella kun en ennen ollut käynyt. Rautatietyöväelle aikanaan rakennetut kerrostalot konepaja-alueen vieressä jaksoivat ihastuttaa pelkistetyllä arkkitehtuurillaan sateisenakin aamuna. Parkkipaikan autojen määrästä päätellen konepaja työllistää edelleen melkoisen määrän henkilöstöä. Portilla otettiin tarkasti selville, millä asioilla neljä miestä oli sisään pyrkimässä. Takaisin palatessamme katsoimme tarpeelliseksi erikseen korostaa, että kantamamme laatikko oli luvan kanssa mukaan saatu. Portinvartijatarta hymyilytti.

Suuressa huoltohallissa työstettävänä oli läpileikkaus VR:n raskasta nykykalustoa: Dr16, Sr1 ja Sr2. "Ovatko nuo kytkintankoja?", kysyin hämmästyneenä modernin hallin lattialla lepääviin esineisiin viitaten. Heti niiden muodon tarkemmin katsottuani kaduin idioottimaista kysymystä. Mutta eivät isännät pahakseen panneet, vaan saatiin hedelmällisiä keskusteluja aikaan.

Neuvottelu oli valaiseva paitsi varsinaisen asian myös hyödyllisen yleissivistyksen kannalta. Nyt tiedän muun muassa, että Sr2-veturin runko tärisee ajon aikana jopa luokkaa kolme metriä per neliösekunti vajaan viiden hertsin taajuudella.

Neljän kokouksen päivä

Työpäivään mahtui neljä ja puoli kokousta eikä juuri muuta. Kaksi kahvikupillista sentään ja ennenkokemattoman – ei ajallisesti vaan matkallisesti - pitkä linja-automatka vanhalta ammattikoulu ykköseltä ammattikoulu kakkoselle. Ajettiin vanhoista ajoista kertovien, karjalaisväestön ja tehdaspaikkakunnan kyseessä ollen sangen laajojen, tyyppitaloalueiden läpi.

Jälkimodernissa maailmassa kuuluu moittia kokouksia hukkaan heitettynä työaikana. Lienen tästä kirjoittanut ennenkin, mutta jos mukana on yksikin puheenvuoroonsa paneutunut, en sanoisi kokoontumista turhaksi.

Voidaan kokoontua sähköisten työkalujen avulla – eräiden valtion komiteoihin rinnastettavien toimielinten jopa suositellaan tekevän niin – mutta missä julkishallinnollinen toimija voi testata ajatuksia yhtä hyvin kuin kokoonnuttaessa konkreettisesti yhteen? "Facepalmit" ovat tuttua kauraa verkossa, mutta käytetäänkö niitä samoin perustein kuin pöydän ääressä pidettävässä kokouksessa? Onko virtuaalikokouksen osanottaja enemmän hurraamisensa suuntaa miettivä civis kuin asemansa edellyttämä päätöksentekijä?

Sellaista sattuu

Ennen ei ollut aivan tavatonta, että veturit karkailivat pilttuistaan. Näköjään sitä sattuu nykyäänkin.

Veturitallit rakennettiin aikanaan siten, että ulkoseinät eivät ole kantavia rakenteita, vaan rakennus lepää pilttuiden väliseinien varassa. Tiiliseinästä läpi puksauttava veturi ei aiheuta rakennuksen sortumavaaraa.

Täytyy sanoa, että 1009:n onnettomuuskuvissa oli jotakin nostalgista. Ei tämä mikään ylpeyden aihe ole, mutta aika kultaa muistot. Onnettomalla työntöyrityksellä olen saanut koko lailla saman näköistä jälkeä aikaiseksi kesällä 1992. Käsijarru oli silloinkin syynä. Seinän läpäissyt veturi, tai paremminkin sen tenderi, oli "Pekkaa" hieman pienempää Tv1-tyyppiä, mutta kyllä sekin läpi täräytti.

The last kouhei?

Jokunen vuosi sitten nuorison keskuudessa vaikutti kohtalaisen vahva japanilaisen populaarikulttuurin genre ja vaikuttanee edelleenkin. Japanilaisperäinen tai ainakin -vaikutteinen piirretty ja liikkuva kuva tulivat lähelle valtavirtaa. Tehtiinpä jopa manga-Raamattuja. Samasta kulttuurista lähtöisin olevilla urheilulajeilla on ollut oma harrastajakuntansa jo pitkään.

Pohjoiskarjalainen aikamies vain pistää paremmaksi.

Marutei Tsurunen ei ole animesankariksi ajoittain eläytyvä kulttuurinmaistelija, vaan Pielisjärvellä pian talvisodan jälkeen syntynyt, Martti Turuseksi kastettu aito pohjoiskarjalainen, joka otti elämäntehtäväkseen lähteä lähetyssaarnaajaksi nousevan auringon maahan. Nykyään hän on Japanin parlamentin ylähuoneen Sangiinin (sic!) ensimmäinen länsimaalaissyntyinen (sic!) senaattori.

Maaseudun Tulevaisuus kertoi viikolla, kun Marutei oli hakemassa synnyinmaastaan mallia uusiutuvan energian hyödyntämiseen. Ei hänen menestymisensä kaukaisen maan poliittisessa järjestelmässä mitenkään piilossa ole vanhassa kotimaassakaan ollut, mutta myönnettävä on, että vasta nyt se tuli omaan tietoisuuteeni.

Takavuosien amerikkalaisen The last samurai -elokuvan kertoman tarinan jostakin luettuani ajattelin kenties joskus katsovani filmin. Kurosawan tuotoksista, varsinkin Macbeth-coverista "Seittien linnasta" kun nuorempana jossakin määrin pidin. Ei taida enää jaksaa kiinnostaa.

15 vuotta sitten

Windows 95 täytti tänään 15 vuotta. Mahtaneeko enää olla monessakaan paikassa aktiivikäytössä? Teknillisesti se ei tainnut olla samanlainen harppaus kuin vuotta myöhemmin ilmestynyt NT 4.0, mutta käyttöliittymän osalta Microsoftilla ei ennen 95:ttä eikä sen jälkeen ole tapahtunut kerralla yhtä suurta muutosta. Windows 7:n peruskäyttö ei loppujen lopuksi eroa kovin suuresti 95:stä.

Moniko muistaa vähän vanhemman ja nopeammin unohtuneen kilpailijan, IBM:n OS/2 Warpin?

Sittenkin mukana?

Kesäkuussa olin jättämässä jäähyväisiä tutkintotoimikuntatyöskentelylle, mutta taisin olla liian hätäinen. Sain kutsun järjestäytymiskokoukseen ulkopuolisena jäsenenä. Vanhat toverit eivät halunneet jättää joukkoon pari toimikautta kuulunutta. Vaikka opetusalan edustajia toimikunnasta karsittiin ja opetustyöstä toimistohommiin siirtyneenä minun oli määrä siirtyä syrjään, he aikovat esittää Opetushallitukselle minua toimikunnan ulkopuoliseksi sihteeriksi.

Mikäs siinä, kyllä minulla kynä kädessä pysyy ja sihteerin hommia on tullut tehtyä ennenkin. Nyt olisi vuorossa ensimmäinen valtiollinen sihteerinpesti, tutkintotoimikunnat kun rinnastetaan valtion komiteoihin. Kuntapuolella sihteeröin edellisvuosikymmenellä muutaman vuoden ajan museohoitokunnassa. Yhdistysmaailmassa olin Museoveturiseuran sihteerinä yhden vuoden 90-luvun alussa ja työmaalla opettajien ammattiosaston sihteerinä vuoden ajan saman vuosikymmenen lopulla. Reserviläisyhdistyksen sihteerin toimi on kuin varkain venähtänyt jo kymmenvuotiseksi. Toisin kuin kolmannella sektorilla tänään tarjotusta hommasta saattaa saada jopa pienen rahallisen korvauksen (josta tosin verottaja vie leijonanosan omiin hyviin tarkoituksiinsa).

Kokous pidettiin AEL:ssä Malminkartanolla. Uutiset laman taittumisesta näyttävät paikkansapitäviltä sen indikaattorin valossa, että aamun IC² 164 vaikutti pitkästä aikaa lähes yhtä täyteen ahdetulta kuin kolme-neljä vuotta sitten. Kameraa en taaskaan muistanut ottaa mukaan, mutta eipä mitään erityistä kuvattavaakaan silmiin osunut. Paitsi että Pasilassa on rullattu raiteita oikein urakalla. Ratapiha, jolla vielä muutama vuosi sitten sai ihailla Dv16-veturien nostalgisia äänimaisemia, näyttää nyt lähes joutomaalta.

Pyhäpäivän kotipuuhia

Hitaasti heränneen pyhäpäivän ohjelmana oli ruohonleikkuu ja huonekalun kokoaminen.

Kirjastohuoneen vanha työpöytä löysi hiljattain uuden kodin nuoren pariskunnan luota. Uusi, hyllyjen ja huoneen tilaratkaisun kannalta aiempaa asiallisempi ATK-pöytä, oli helppo koottava. Kuin Björkman olisi ilkkunut myöhään eilen tai varhain tänään postilaatikkoon kannettua Ikean tuhtia mainosvihkoa. Nelikohtaisen kokoamisohjeen termi tiituskiinnitys herätti hilpeyttä.

Pöytä on pieni ja sievä kuin käyttäjänsäkin.

Mahtaisiko kukaan tarvita koivumelamiinipintaisia mappihyllyjä? Kolme kappaletta 80-senttisiä ja yksi 60-senttinen. Omaksi saa, kunhan hakee pois.

Muistoja menneisyydestä

Aamulehden Asiat-liitteessä kirjoitettiin Panssariprikaatin alokasleiristä. Haastatellun pataljoonankomentajan nimi vaikutti tutulta. Nimen perusteella sama mies, joka panssarijääkärikomppaniaa varapäälliköidessään talven 1989 pääsotaharjoituksessa hymyä vaivoin pidätellen totesi: "Jos herrat haluavat osallistua taisteluun, sitä käydään tuolla suunnalla", kun vastavalmistuneet varusmiesjohtajat olivat ensin onnistuneet hukkaamaan itsensä kartalta ja sitten paremman tekemisen puutteessa ryhtyneet ammuskelemaan umpimähkään valopistooleillaan. Sama mies, joka kotiuttamispäivänä otti Karevaaran ja minut kyytiin pysäkiltä ja jätti rautatieaseman risteykseen, jossa silloin vielä oli huoltoasema ja kyseli vaikutelmia menneestä yhdestätoista kuukaudesta ja toivotti hyvää reserviä. Asiallinen mies paikallaan asialiitteessä.

Silloin aikanaan ei ollut blogeja tai muuta jokamiehenjulkaisemista - muistelen, että teekkaritupakaveri kerran kysyi oliko koulussani ollut CP/M- vai peräti MS-DOS-tietokoneita - mutta omasta alokasleiristäni heinäkuussa 1988 olisin kirjoittanut näin: "Sää on ollut jo pitkään helteinen. Ajoimme polkupyörillä Hätilään. Olemme viettäneet muutamia päiviä luonnon helmassa ampuen ja kalastellen ja nukkuneet teltoissa." Kalastellen?

Pääkaupunkireissu

Toimettoman lauantain aamuna päätettiin lähteä käymään pääkaupungissa. Taajamajuna vei ja toi.

Oma shoppailukierrokseni käsitti varsikengät vanhalta suojeluskuntatalolta ja reisitaskuhousut Ateneumin takapihalta. Muotiblogi tämä ei ole ja sellaiseksi tuskin tulee. Vaikka en ehkä aina osaa pukeutua kaikkein tyylikkäimmin, niin noita kahta päivän hankintaa ei ole tarkoitettu yhteen.

Farkkuja en ole tullut hankkineeksi kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaan museoveturiseuralaisille työhaalareita etsiessäni ihastuin silloisen Valtion Pukutehtaan housujen käytettävyyteen myös arkikäytössä. Kun niitä lakattiin tekemästä Hämeenlinnassa, on täytynyt etsiä muita tuottajia. Kajaanilaisen valmistajan outletia ei kumma kyllä löydä enää Tampereelta. Suomi on hyvä maa, ja iso. L-koko oli tälläkin firmalla liikaa.

Mitä kenkähankintaan tulee, niin edelliset vastaavat, samasta paikasta reilut 11 vuotta sitten hankkimani m/91:t, on tullut käveltyä kirjaimellisesti puhki. Kantapäät saattaa suutari vielä pystyä paikkaamaan käyttökelpoisiksi, mutta pidempiä tai muutoin haastavia kävelymatkoja varten ajattelin olevan terveellistä hankkia uudet. Mielenkiintoista nähdä, miten m/05 aikanaan toimii asfaltilla ja tunturirakalla.

Matkalla silmään sattui kaupunginmuseon Hakasalmen talon mainos, joka toivotti tervetulleeksi katselemaan valokuvia edellisen vuosisadan taitteesta. Jokunen vuosi sitten tuntui, että ei ollut sunnuntaihesaria ilman Signe Branderin valokuvaa. Hakasalmen talolla niitä on tarjolla melkoinen kokoelma ja vieläpä ilmaiseksi, vielä viikon ajan. Ja piharakennuksessa kahvi on hyvää.

Puolikkaan kinokoon valokennolla tai vieläkin pienemmällä omiaan näppäilevälle Branderin kuvien syväterävyys on jotakin, mitä ei kehtaa edes kadehtia. Aina eivät tekniset välineet reilussa vuosisadassakaan parane, mitä lopputulokseen tulee. Osaamisesta puhumattakaan.

Brander kuvasi muuttuvaa Helsinkiä. Kaupunginmuseon Aikakone-esitys, jossa 1800-1900-luvun taitteen kuvien rinnalla näytetään 1900-2000-luvun taitteen kuvia, oli museaalisesti mielenkiintoinen niin alkuperäisen kuin verrokinkin osalta. Moderneissakin kuvissa Helsingistä lähti junia Esslingen-vaunukalustolla ja toreilla oli markkahintaisia kylttejä. Historia syntyy nopeasti.

Mielenkiintoista oli huomata, että Pasilan veturitalleja esittävässä kuvassa oli tapahtunut varsin vähän muutoksia 1900-luvun alku- ja loppuvuosien välillä. Tänäkin päivänä se voi olla Branderin aikanaan kuvaamista yksi vähiten muutoksia kokenut miljöö.

Brander tuskin unohti ottaa valokuvauskalustoaan mukaan, jos ajatuksena oli tallentaa jotakin. Mutta tämän päivän kulkija unohtaa digikameran muistikortin kotiin tietokoneen kitaan. Keravalla olisi ollut peräti kaksi Tka7-ratakuorma-autoa. Riihimäelläkin yksi. Mutta 2010-luvun katoavaa historiaa ei tullut tallennettua.

Hääpäivä

Hääpäivämme osuu satokaudelle. Tomaatit punastelevat kasvilavassa ja mehuliisa työskentelee ensi yönäkin.

Loppujen lopuksi on yhdentekevää, minkä muotoinen kahden toisiinsa kiintyneiden yksilöiden välinen liitto on. Aivan hyvin voisimme elää avoliitossa - eri sukunimetkin meillä on - mutta historian ystävinä halusimme noudattaa perinteitä.

Uskonnolla, ainakaan kristinuskolla, on pohjimmiltaan varsin vähän tekemistä avioliiton kanssa. Toisin kuin vielä nykyäänkin joskus kuulee väitettävän, Raamattu ei opeta, että yhteiskunnan, seurakunnan tai jonkin muun yhteisön vahvistamaa avioliitto olisi ensisijaisin ja oikeellisin kahden ihmisen välisen yhteiselon muoto. Sen sijaan papit hallinnollisen organisaation edustajina ovat opettaneet niin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen ajoista saakka. "Papin aamenen" vaatimus on syntynyt maallisista - lähinnä taloudellisista ja poliittisista - lähtökohdista. Yhteisöjen ottaessa yhä suurempaa roolia yksilöiden elämässä alettiin nähdä tarpeellisena jättää yhteiskunnalliselle instituutiolle viimeisen sanan paikka myös parisuhdekysymyksissä.



Hääpäivän kunniaksi käytiin illalla lenkillä ja kotiin palattua hassuteltiin pihakoivujen katveessa. Yhdessä tekeminen, kaikenlaiset arkiset toimet ja yhteiset harrasteet, ovat parisuhteen peruskiviä.

Museaalinen viikko takana

Päättyvää viikkoa ei voi sanoa huonoksi historiaharrasteen näkökulmasta.

Pääsin antamaan vettä höyryveturille (vesitystapa tosin ei ollut perinteinen) ja ampumaan Pystykorva-kiväärillä.

Pääsin kuulemaan 1950-luvun Tampella-MAN-veturimoottorin jyrinän ja sitä edeltäneen vuosikymmenen Merlin-lentokonemoottorin rääkymisen.

Historian vastapainoksi uutta muotoilua edustava K. Perttulan kehittämä erinomainen satulasanko sai sunnuntaina palvella kotipihan viimeisten viinimarjojen keruussa.

Eiköhän tähän väliin sopisi musiikkiesitys, jonka alkuperä on ajalta, jolloin höyryveturit hoitivat raskaat työt, Mustang oli yksivuotias ja Tampella-MAN:n esi-isät väijyivät liittoutuneiden laivoja merenpinnan alla:



Silloin harvoin kun tämän kuulee, se laittaa ajattelemaan, miksi jotakin Elvistä, Beatlesia, CCR:ää tai Nirvanaa pidetään yhtään minään, kun puhutaan rock-käsitteen alkuperästä.

Vaihteeksi ilmailua

Lauantaiaamuista museoveturitoimintaa oli hyvä jatkaa lentonäytöksessä Tampereella. Ilkka lähti kaveriksi. Pahaa ei oltu menossa tekemään, mutta pommi takavarikoitiin repusta heti portilla. Saatiin tosin takaisin kotiin lähdettäessä.

Ymmärtäisin, jos leipä- tai lääkärijonossa odotusaika herättäisi aggressioita. Mutta kun kyseessä oli niinkin tarpeeton asia kuin lentonäytös ja kaikki sinne pyrkivät omasta halustaan paikalle tulleita, tuli pienoinen hämmästys jonottajien ryhtyessä vaatimaan "oikeuksiaan" paikalla olleilta järjestelyorganisaatioon kuuluneilta. Liikennejärjestelyjen hoitajien sijasta saisivat hävetä valittajat.

Monenmoista kieputtajaa oli ilmassa. Ilmavoimien grand old manin, everstiluutnantti Jyrki Laukkasen, oli tarkoitus lentää maailman ainoalla jäljellä olevalla Gloster Gauntlet -kaksitasohävittäjällä, mutta todettuaan sivutuulen liian voimakkaaksi hän teki museologisen järkiratkaisun ja lensi esityksensä lentokoneiden klassisella kaunottarella, Fouga Magisterilla.

Suurin osa näytöksessä lentäneistä konetyypeistä oli operatiivisessa käytössä olevia ilma-aluksia.


Rajavartiolaitoksen Dornier Do-228 nousee ja laskee lyhyellä matkalla ja tekee ilmassa pienen pientä kieppiä.


Dornier tuntuu nousevan ja laskevan vaikka peltotien päässä, mutta kiitotien lyhyydessä taisi voiton viedä sittenkin ilmavoimien uusi EADS Casa -kuljetuskone.


Luftwaffe oli taas vaihteeksi laskeutunut suomalaiselle kentälle. Tällä kertaa asialla Panavia Tornado.


Vinka innostui pitämään saksan kertauskurssin: an, auf, hinter, in, neben, über, vor, zwischen.

Tekniikan historian harrastajien näkökulmasta odotetuin esiintyjä oli toisen maailmansodan tunnettu hävittäjä North American P-51 Mustang. Ruotsalaisen Biltema-yhtiön nimissä nykyisin lentävä kone saa voimansa legendaarisesta Rolls-Royce Merlin -moottorista, jonka äänimaisema on jokseenkin mykistävä. Tietenkään emme pilanneet äänimaisemaa korvatulpilla. Melkein hävetti Hornet-lentäjän puolesta, joka toi oman mölytoosansa häiritsemään audionautintoa Mustangin laskeutuessa.


Satans helvete med Biltemas verktyg...


Kauniisti se lensi. Mustang on vahvoilla niissä konrafaktualistisissa sota"historiallisissa" verkkokeskusteluissa, joissa väitellään toisen maailmansodan parhaasta hävittäjälentokoneesta. Rautatieharrastajat tyytyivät kuittaamaan asian: se on suhteellista.

Mustangin jälkeen lähdettiin kotiin. Horneteja näkee ja kuulee muutoinkin vähän väliä. Midnight Hawksit jäivät myös tällä kertaa näkemättä. Hienoja ovat, mutta eivät parhaimmillaan päivänpaisteessa.

Papujuhlat pimenevässä illassa

Rapu on niin sympaattinen eläin, että sitä ei kotona syödä edes elokuun pimenevissä illoissa. Niinpä puolisoni ja minä pidimme papujuhlat, joiden yhtenä pääkattauksena oli kahden sortin pavuista ja monenlaisista muista kasvikunnan tuotteista tehty salaatti.

Teuravuoman laidalla kasvaneista viherherukoista tehty kuiva valkoviini oli erinomainen palanpainike.

Ateria nautiskeltiin kuistilla kynttilöiden valossa.

Yö puolivalvoessa

Koskee luultavasti nuorempia ikäluokkia, mutta olen kuullut, että lauantaiaamuna voi olla syytä huoleen, jos matkapuhelimen SMS-viestien Lähetetyt-kansiossa on paljon muutaman viimeisen tunnin aikana eetteriin menneitä kirjoitelmia.

Harvoin tulee tällaista määrää tekstailtua yhdessä yössä. Itsestään syntyneen lokikirjan yön ja aamun tapahtumista kehdannee julkaista blogissakin:

Klo 22.29: Iltaa. Paloletkut ovat minulla. Tulen tallille vähän 01 jälkeen. Juna siellä 02.03. Terv. Juuso

Klo 22.35: Pekka ja Jani myös tulossa. Nähdään tallilla.

Klo 22.37: Vielä pyyntö: laitatteko ainakin 2 PMR-radiopuhelinta lataukseen taukotuvassa.

Klo 22.39: Sopii. Soitan kun lähden kotipihasta. Tule pihalle.

Klo 23.50: Huru hajonnut Vilppulaan. Vesitys myöhästyy mutta ei tiedä paljonko. Saadaan tieto, kun ovat Tampereella. Ilmoitan sitten.

Klo 23.53: Joku sähkövika. Ei tarkempaa tietoa.

Klo 04:34: Hpk-roikka tulee noin 05.20 . Nyt Sääksjärvellä.

Tekstiviestilokin jälkeiset tapahtumat kuvina:


Vilppulassa yhtenä toimintaskenaariona oli vaihtaa Dr13 nro 2343 vetämään. Mutta ilmiömäisistä linja- ja kenttäkorjaustaidoistaan tunnetut haapamäkeläiset saivat Dr12:n sähkövian kuntoon, ja juna saapui Toijalaan alkuperäisen suunnitelman mukaan Dr12 nro 2216:n vetämänä. Kello oli 5.45


Lämpimänä mukana olleen apuveturin, Tk3 nro 1136:n, vesitys hoitui rutiinilla. Sen jälkeen ryhdyttiin siirtämään polttoainetta varastovaunusta veturin tenderiin. Jokainen taukopaikoilla tehty halkojen siirto säästää työtä niiltä hetkiltä, kun on tosisaan kiire.


Aikataulu oli sulanut "Hurun" palaneiden sulakkeiden mukana jossain Vilppulan pohjoispuolella ja roikka eteni liikennepaikka liikennepaikalta kauko-ohjauksen antamien lupien mukaan. Kun klo 6.11 "Kauko antoi värit", ei voitu aikailla. Seuraavasta mahdollisuudesta ei ollut tietoa.

Kevyt kisa

Illalla tuli osallistuttua reserviläisliikunnan piiriin laskettavaan sovellettuun maastokilpailuun. Kesäyön marsseja lukuunottamatta en juuri ole toimintaa noissa piireissä juurikaan harrastanut. Nyt piti mennä, kun erikseen kutsuttiin.

Kilpailu käytiin paripartiokisana melko laajalla alueella Hämeessä. Parikseni sain naapurikylän Veikkojen kaikkien lajien aktiivin. Hänen ansiostaan sijoituimme kuudenneksi noin kahdenkymmenen partion joukossa. Peten siivellä sain itseansaitsematonta kunniaa.

Varsinaiset suoritukset tehtiin rasteilla ja siirtymät ajettiin autolla. En voi sanoa olevani kovin ammunnallisesti suuntautunut. Ammuntarasteilta puhtaat nolla pistettä. Pienoispistoolilla pöllysi penkka taulujen yllä ja alla. Kivääriammunta suoritettiin perinteikkäällä m/28-sotilaskiväärillä eli "Pystykorvalla". Sellaisella en ollut koskaan ennen ampunut. Mielenkiintoinen kokemus. Ase ei potkaissut ollenkaan niin kovaa kuin peloteltiin. Osaavissa käsissä sen sanotaan olevan hyvin tarkka, mutta ensikertalaisella ei sellaisia käsiä ollut.

Suunnistusradalla partio hajautettiin. Pete haki nopeasti rastit ja minulle jäi helposti kuljettava muutaman tietopuolisen tehtävän sisältänyt osuus. Kartta-aiheiset kysymykset menivät kelvollisesti. Kalustonkäsittelyrasteilta saimme täydet pisteet. LV217:n käyttöä, telamiinan kaivamista tai kertasingon käsittelyä ei tule ihan joka päivä harjoitettua, mutta ilmeisesti ne on sotaväessä opetettu aika hyvin. Väittäisin että edellisestä miinankaivuukerrastani on hyvinkin yli kaksi vuosikymmentä. Joko osasimme tai sitten varusmiehet pitivät löysää arvostelulinjaa.

Eniten minua jäi nolottamaan matka-ajaksi varatun kirjallisen tehtävistön mokat. Yleistietoja testaavassa lomakkeessa kysyttiin muun muassa muutaman antiikin ajan taistelun ajoitusta ja voittajaa. Salamiista muistin, että se oli meritaistelu mutta mitään muuta ei Herodotokselta ollut mieleen jäänyt. Issos meni oikein Aleksanteri Suuren nimiin, mutta ajoitus heitti väärälle vuosisadalle. Eniten hävettää Cannaen yhdistäminen Iulius Caesariin. Se nyt ainakin olisi pitänyt osata vaikka kiertokoulupohjalta.

Ei kisa kovin urheilullinen ollut, eikä siellä tullut edes hiki. Mutta toki sauna ja iltapala Parolannummella kelpasi.

Lukukauden aloitus

Työmaan lukukauden aloituspäivä pidettiin perinteiseen tapaan Sääksmäen ikivanhan seurakunnan modernissa Pappilanniemen kurssikeskuksessa. Monet opettajat palasivat kesälaitumilta yhteiseen tilaisuuteen.

Ei meille hartauksia pidetty eikä edes paikalla ilmeisen kaukaa saapuneita ammattikorkeakoululaisia kaitsemassa ollut pappi - seurakuntapastorin olemus ei ehkä tuo mieleen kaikkein lauhkeinta lammaspaimenta - käynyt hätistämässä ammiksen tupakoijia hiiteen.

Kotipihasta matkaa on lyhintä reittiä - ensin Kartanontietä ja sitten vanhaa Hämeenlinnan tietä Ilomäkeen saakka - vain alun toistakymmentä kilometriä, joten työmatka tuli tehtyä polkupyörällä.

Suunnittelupäivän päätteeksi tarjolla oli sauna. Savukaasuista ja tuoksusta veikkailimme lämmitettiinkö sitä käytöstä poistetuilla Valtionrautateiden ratapölkyillä vai Posti- ja lennätinlaitoksen puhelinpylväillä. Harrastetta kunnioittaen olin ensinmainitun kannalla. Tosiasiassa Pappilanniemen sauna on erinomainen, mutta Vanajaveden juuri alkanut leväongelma ei monia uimasille houkuttanut.

Kotimatkalla ajoin lenkin Linnaisten kautta. Renkaiden alle sai vaihteeksi soratietä.

Susimessu

Tohtori M. Lappalaisen "Susimessu"-kirjaa (2009) on kehuttu jos moitittukin. Lappalainen nostaa esiin vanhan nuijasotateeman, yhden Suomen historian kaikkein tarkimmin tutkituista ajanjaksoista.

Onko nuijasodasta enää uutta kirjoitettavaa Y.-S. Yrjö-Koskisen (1858), P. Renvallin (1939 ja 1962) ja H. Ylikankaan (1977) mammuttiteosten jälkeen? Lappalainen ei toista tapahtumahistoriaa. Hänen paradigmansa on liittää nuijasota yleiseurooppalaiseen historiakehitykseen lähinnä vastauskonpuhdistuksen, katolisen reaktion, näkökulmasta. Lappalainen on käyttänyt primäärilähteitä säästeliäämmin kuin esimerkiksi Ylikangas varsinkin, mitä tulee johtopäätösten perusteisiin. Lappalainen viittaa useissa päätelmissään tanskalaisen historioitsijan O. Garsteinin teossarjaan "Rome and the counter reformation in Scandinavia" (1963-1992).



Harrastelijalukija voi ihmetellä, mitä uutta Lappalaisen teos tuo verrattuna vaikkapa valtionarkeologi evp. C. J. Gardbergin rakennusarkeologiasta ponnistaviin "Suomen keskiaikaiset linnat" (1993) tai "Turun linnan kolme Katariinaa" (1986) -tyyppisiin teoksiin. Niissä Ruotsin valtakunnan poliittinen historia linkitettiin yleiseurooppalaiseen kehitykseen paitsi historian lyhyen keston uskonnollisten ja poliittisten näkökulmien myös pidempikestoisen infrastruktuurinäkökulman puitteissa.

Lappalainen esittää nuijasodan kuriositeettina läntisen kristikunnan ja ottomaanien, nykyisten turkkilaisten esi-isien, valtakunnan välisen kamppailun yhteydessä, mihin vaikutti voimakkaasti myös kristikunnan reformaatio eli uskonpuhdistus ja sen vastakohtana syntynyt katolisen reaktio eli vastauskonpuhdistus. Tietenkin vähäväkisen pohjoisen alueen sisällissota oli kuriositeetti, eikä kai yksikään historioitsija ole pyrkinyt nostamaan Suomen nuijasotaa maailman keskeisten kahinoiden joukkoon.

Perinteisesti nuijasotaa on käsitelty vain ruotsalaisen tai parhaimmillaan länsieurooppalaisen reformaation viitekehyksessä. Miten laajoja tapahtumahistoriallisia yhtymäkohtia nuijasotaan halutaan etsiä, on tietenkin tutkijoiden itsensä päätettävissä. Lappalaisen jälkeenkin tilaa on monille. Useimmille historiasta kiinnostuneille lienee tuttua, että meikäläisen ajanlaskun mukaisen 1500-1600-lukujen taitteen tunnetun maailman huomattavin valtiomahti sijaitsi Kiinassa. Ming-dynastian rappeutuminen kansan maattomuuden, irtolaisväestön ja mantsujen vyöryn tieltä alkoi silloin. Kaksisataamiljoonaisen väestön ja miljoona miestä käsittäneen armeijan varaan perustuneen valtion alasajo ei voinut olla aaltoilematta keisarikunnan ulkopuolelle. Keskustan valtakunnan rappeutuessa Keski- ja Lähi-Itää hallinneet ottomaanit vahvistuivat. Idean ottakoon vapaasti käyttöön seuraava nuijasotatutkija.

Ottomaanien länsinaapurina tuolloinen mannereurooppalainen suurvalta Puola pyrki siedettävään rinnakkaiseloon, mutta lännempänä vaadittiin aggressiivisia otteita vääräuskoisia vastaan. Puolalle oli helpompaa pyrkiä edistämään katolista vastauskonpuhdistusta kuin ryhtyä tositoimiin ottomaaneja vastaan. Jossain kaukana idässä käytiin taisteluita, joiden rinnalla 9 000 ruotsalaissotilaan hengen vaatinut Kirkholmin taistelu oli paikallinen pikkukahakka.

Lappalainen kirjoittaa 1500-1600-lukujen taitteen Suomen alueeksi, missä miehet ratsastaa ja lampaat ei voi laiduntaa: "Metsien kätköissä kyhjöttivät kylät, pienet kaupungit puristuivat hyisille rannoille. Sydänmailla vallitsi jonkinlainen järjestys ja rauha, mutta idän ja pohjoisen suunnalla kulkivat ryöstäjät ja sotajoukot kuin pedot. Tiet olivat metsänpohjaan painuneita polkuja. Niitä pitkin ratsastivat aatelismiehet kypärineen, haarniskoineen ja miekkoineen. He olivat aina liikkeellä, sillä 1500-luvun maailmassa ei sodalla ja hallinnolla ollut eroa. He ratsastivat linnasta toiseen, kerääntyivät soihtujen valoon, kumosivat tuoppinsa, neuvottelivat, riitelivät ja vannoivat uskollisuutta muurien suojissa. He pelkäsivät enteitä ja etsivät Jumalan suosiota, joka näytti kaikonneen heidän pohjoisen kansansa yltä."

Kaivataan hyvän Juhana-herttuan aikaa. Nyt on juonikas herttua Kaarle, on mahtimies Jaakko Ilkka, on hyväuskoisia talonpoikia, on karu marski Fleming ja jossain kaukana kuningas Sigismund ylivoimaisine husaariarmeijoineen. Väijyypä tsaari Iivanakin taustalla. Sellainen on trendikästä, ainakin houkuttavampaa kuin tapahtumahistoriointi. Kirja on kuin tehty elokuvakäsikirjoitusta ajatellen. On vaikea keksiä yhtä yllättävää ja silti paikkansapitävää historiateoksen alkulausetta kuin "Kesällä 1598 suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin", ja sitä seuraavaa kuvausta A. Stålarmin sotajoukon tekemisistä.

Susimessu on hyvin kirjoitettu kriittinen kooste aikaisemmasta nuijasotatutkimuksesta, mutta historiatieteelliseksi läpimurroksi tai edes uutta tietoa antavaksi kirjaksi sitä ei voi kutsua. Lukemisen arvoinen teos joka tapauksessa.

Elotalkoot

Veturitallin talkoopäivä keräsi paikalle vakioporukan. Erityistä suunnitelmaa ei ollut, mutta tehtävää löytyi kaikille. Verstaspilttuusta haettiin työkaluja niin Matisa-projektin edistämiseen kuin muihinkin töihin. Omaksi työvälineekseni valitsin ruohonleikkurin. Istumasisätöitä arkisin tekevänä on mukavaa talkootyöskennellä ulkona. Vaikka on ollut hellettä, veturitallin nurmikko oli ehtinyt kasvaa leikattavaan mittaan.

Huomattuani toverien kiinnostuksen kohteen kysyin varovasti: "Onko tuo nyt se pinnallinen jakorasia?" Huoli oli turha: rehellistä pistorasiaahan ne miehet asensivat. Jani hälytti paikalle vielä sopivasti seutukunnalla käymässä olleen automaatioasentajakaverinsa tarkastamaan ja hyväksymään kytkennät.

Emme ehkä saaneet aikaiseksi niin paljon kuin työteliäimpinä talkoopäivinä, mutta rupatteluun käytetty aika oli minusta arvokasta. Tehtiin konkreettisia suunnitelmia niin viikon päähän kuin ensi vuoteenkin.

Iltapäivän ukkospilvet näyttivät uhkaavilta, mutta myrsky eskaloitui muutama kymmenen kilometriä pohjoisempana. Täällä saatiin sadetta juuri ja juuri sen verran, että lähdettiin miehistöhuoneeseen pilviä ihailemasta.

Enemmistö jäi tallille saunaan. Helteilllä olen tavanomaistakin huonompi saunamies, ja ehtookellojen lopetellessa nostin polkupyörän telineestä ja lähdin kotiin suihkuun.

Marjassa kotipihalla

Kotipihan sadonkorjuukautta on nautittu salaatin ja persiljan osalta alkukesästä saakka ja onpa pari tomaattiakin jo saatu.

Marjankorjuu käynnistyi tänä iltana tyhjentämällä yksi punaviinimarjapensaista. Ne kasvavat varjoisalla paikalla eivätkä kypsy kovin aikaisin. Varhain huomisaamuna mehuliisa saa heruttaa herukat ja alkuviikosta rastailta suojaan noukitut kirsikat.

Rantasaunassa

Pääsin viettämään pyhäiltaa puolisoni siivellä. Seurakunnan leirimajan rantasaunaa saa henkilökunta lainata omaan käyttöönsä silloin, kun muuta toimintaa ei ole. Nykyään yhtä lähelle rantaa tuskin saa rakentaa. Kotona ei ole helteiden aikana saunaa lämmitetty, mutta puulämmitteinen kiuas, se vasta on jotain.

En ole mikään uimamies ja täytyy todeta, että edellisestä kerrastani on melkein kolme kuukautta – talviturkin heitin kastautumalla työtoverien muassa joessa Evolla.

Jalantijärven vesi oli lämmintä. Parempi uimari olisi tehnyt pitkiä lenkkejä. Minulle riittivät pyrähdykset laiturilta ja taas takaisin.

Autottomana automarketissa

Kokeilimme huviksemme, millaista on asioida automarketissa ilman autoa. Kohteeksi valitsimme Hämeenlinnan Tiiriön. Polkupyörä vei kotikylän asemalle, taajamajuna kaupunkiin, ja linja-autokyyti lähti suoraan junalta. Tampereen tai YTV... anteeksi HSL-alueen taksoihin tottuneesta - Seinäjoesta kaltaisista paikkakunnista puhumattakaan - Hämeenlinnan kolmen euron hintainen kertalippu kuulostaa kalliimman puoleiselta. Mutta hyvin Vekka linjansa ajaa.

En tunne Hämeenlinnan paikallisliikenteen logistiikan perusteita, joten hiukan kummastutti se, että viikonloppuisin ajavan linjan reitti kulki kyllä K-ryhmän automarketin vierestä mutta ei enää S-ryhmän. Ei pysäkki kauaksi jäänyt viimeksimainitustakaan, mutta sivuun kuitenkin.

Olimme suunnitelleet lähtevämme takaisinpäin pysäkiltä, jonka sitten totesimme poistetuksi. Kävelimme hiljakseen rautatieasemalle, koska sää oli miellyttävä eikä ostoksia oltu tehty kevyitä kantamuksia enempää. Kävely tuntui ainakin aluksi hyvältä idealta seisovasta pöydästä ahmittua lounasta ajatellen.

Keskustaan päästyä oikaisimme vanhan hautausmaan läpi. Puolisoni näytti esi-isänsä muistokiven. Hän syntyi samana vuonna, kun kolmetoista merentakaista siirtokuntaa julistautui itsenäiseksi liittovaltioksi ja kuoli kymmenen vuotta ennen kuin olisi nähnyt ensimmäisen junan kotikaupungissaan.

Kokemuksen perusteella voi sanoa, että autottomat, ei paikkakunnalla asuvat eivät kuulu automarketin ensisijaiseen asiakassegmenttiin. Tällaisten ostajien oma logistinen kapasiteetti ei mahdollista automarketin tarjonnasta hyötymistä siinä määrin, että julkisen liikenteen maksut huomioiden käynti olisi kannattava.

Asemalle käveltäessä puolisoni totesi, että ei toivoisi vielä olevansa naimisissa kanssani. Näyteikkunassa vihkipuvuksi tarjottu pellavaluomus oli mykistyttävä. Mutta miespuoliselle ei tarjottu vastinetta. Olisiko rengaspanssari ollut oikea valinta?

Talon asukkaille kirkon vihkioikeus on koko lailla yhdentekevä asia. Jos jokin hallinnollinen organisaatio edusti parasta saatavissa ollutta 1100-luvulla, sitä voi edustaa yhtä hyvin paras saatavissa oleva tätä kirjoitettaessa.

On niin kuuma, ettei jaksa

Tilastoidun ajanjakson lämpöennätys lyötiin sitten tänään. Liperi nosti Turun vuodelta 1914 ollutta ennätystä (35,9 ^oC) peräti 37,2 ^oC:een. Voisiko sanoa, että luonnolla on vähän kuumetta?

Muuten eivät helteet ole minua haitanneet, mutta mitään ei oikein tahdo saada lomalla tehdyksi. Tänään piti tehdä päiväreissu ties minne, mutta oli niin kuuma, ettei jaksanut edes eväänsä heilauttaa.

Sitten kun tulee seuraava sadekesä, näitä päiviä muistellaan kaiholla.

Ajoitusongelmia

Eilen puolisoni palasi reilun viikon työrupeamalta rippikoululeiriltä. Vaikka me kolme kollia, Vihtori, Viljami ja allekirjoittanut, olemme pärjänneet ihan hyvin, oli kauneimman perheenjäsenen kotiinpaluu juhlaa. Pihapolku ilman sillä astelevaa emäntää on... kuin vaikkapa valokuva vailla oikeaa ajoitusta. Siitä kohta lisää.

Vietin lomapäivää vaihteeksi veturitallilla. Hyvinkäältä tulleiden ammatti-ihmisten kanssa keskusteltiin museon kehittämiskysymyksistä useampi tunti. Vieraiden lähdettyä ryhdyttiin Ilkan kanssa penkomaan valokuva-arkistosta kuvia näyttelyn uudistamisen seuraavaa vaihetta varten ja juotiin kahteen pekkaan pannullinen kahvia. Röyh.

Kävimme läpi toistakymmentä vuosikertaa rautatiehallituksen kertomuksia ja haarukoimme erään alkukesällä kiivaasti keskustellun valokuvan ajoituksen vuosien 1901-1912 välille. Se on vielä kovin epätarkka haarukka, mutta se ainakin korjaa kuvan aiemman ajoituksen oikealle vuosisadalle. Kyse on kuvasta, jossa E1-sarjan belgialaisvalmisteinen vaihtoveturi nro 77 seisoo Toijalan veturitallin länsipäädyssä. Pääty on ilmiselvästi - muihin valokuviin vertaamalla - nyt jo pois puretun osan pääty. Kuva oli alunperin ajoitettu reilusti 1800-luvun puolelle kuvan alkuperäisessä kontekstissa olleen vanhan kuvatekstin mukaan. Aiemmin kyseenalaistaessamme 1800-luvun puolelle menevää ajoitusta meille ehdotettiin muun muassa veturitallin rakennushistorian tarkastamista. Nyt se on (taas vaihteeksi) tarkastettu, ja vuoden 1901 rautatiehallituksen kertomus yksikantaan toteaa, että tuona vuonna valmistui Toijalaan neljä pilttuuta ja vesitorni. Rakennustyön hinta oli 54 653,44 markkaa. Nyt kun saimme peräti rautatiehallituksen pennintarkan kustannusarvion, ehdotamme niin Museoveturiseurassa kuin kaupungin museohoitokunnassakin, että ao. tahot rakennuttavat puretun kauniin osan uudelleen, ja panevat 9192 euron rakennuskustannukset vaikkapa puoliksi (itse asiassa pilttuita ei tarvittaisi kuin kolme, koska yksi on jäänyt purkamatta, mutta lasketaan indeksikorotuksen piikkiin). Mutta takaisin kuvan ajoittamiseen. Rautatiehallituksen kertomus tietää, että E1-sarjan vetureita Toijalan liikennepaikalla oli yksi kappale jo vuonna 1901. Vuonna 1906 siirrettiin kaveriksi toinen Tampereelta. Yhdessä nämä työskentelivät vuoteen 1912 saakka, jonka jälkeen koko veturisarja - joka käsitti vain nuo kaksi kappaletta - poistettiin käytöstä heikon rakenteensa vuoksi.

Historiatieteellisestä läpimurrostamme innostuneina ryhdyimme korjaamaan panssarijunahistorian virheitä. Sitten alkoivat huolimattomat tutkijat harmittaa niin paljon, että lähdettiin kotiin.

Kotona on viime syyskesänä asennettu ilmalämpöpumppu kuumimpina iltapäivinä saanut puhaltaa januskasvojensa toiselta puolelta. Asiallisesti se jäähdytyshommatkin hoitaa. Sähköä se hiukan vie, mutta toisaalta keittiössä kylmäkoneet pääsevät helpommalla. Vähän aikaa sisällä oltua ja sitten ulos astuessa on kuin tulisi saunaan. Iltalenkillä tuli jokseenkin kuuma.

Monsanto huijaa aina

Hitto sentään, kun helteiden laiskistamana menin eräänä aamuna suorittamaan kotipihan sora-alueiden rikkakasvintorjunnan tarkoitukseen paljon käytetyllä Roundup-torjunta-aineella.

Tänään Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti, miten kyseisessä tuotteessa tehoaineena käytettävä glyfosaatti ei olekaan niin harmiton kuin valmistajafirma Monsanto antaa ymmärtää. Roundupin "vihreyden" takia olin katsonut sitä läpi sormien huolimatta valmistajan sikailuista geenimuunneltujen viljelykasvien kanssa. Glyfosaatti heikentää kasvien kykyä hyödyntää hivenaineita, voi aiheuttaa useita kasvitauteja ja karjaeläinten hedelmättömyyttä. Tällaiseen tulokseen ovat päätyneet Yhdysvalloissa Missourin ja Purduen yliopiston tutkijat. He valittavat myös, että yritysmaailmasta riippumattomien tutkijoiden ei anneta tutustua yritysten omissa tutkimuslaitoksissa tehtyihin tutkimustuloksiin ja -menetelmiin. Suomeksi tuo tarkoittaa sitä, että glyfosaattia ei voida tieteellisesti osoittaa ympäristöystävälliseksi torjunta-aineeksi.

Onneksi samaa syntiä ei ollut tullut tänä kesänä tehtyä paljon suuremman pinta-alan osalta Veturimuseolla. Esko siimaleikkureineen teki enemmän, nopeammin ja ympäristöystävällisemmin. (Siitä ei tarvitse tässä yhteydessä puhua, että veturitallin alue sinänsä lienee ympäristökatastrofi kuten varmaan suuri osa toista sataa vuotta yhtäjaksoisesti teollistyyppiseen toimintaan käytetyistä maa-aloista.)

Riittääkö leipää?

Edelliseen aiheeseen liittymättä, miten mielekästä on sekin, että Suomen viljasato on alkavana korjuukautena pienin kymmeneen vuoteen, 28 prosenttia vähemmän kuin viime vuonna, mutta kuitenkin tälle kaudelle tultaessa viljojen viljelyala oli pienentynyt viime kaudesta 16 prosenttia? Öljykasvien tuotanto taas on kymmenisen prosenttia kysyntää suurempi. Ettei ollut peräti "Maaseudussakin" viime syksynä juttuja, joissa kehotettiin siirtymään viljasta öljyyn?

Toki EU:n interventiojärjestelmä (linkki osoittaa brittiläisen etujärjestön sivuille - ihan piruuttani, hakekaapa huviksenne löytyykö Internetistä selväsanaista selitystä vaikkapa suomalaiselle lukijalle?) takaa keskeisten maataloustuotteiden riittävyyden kuluttajille ja minimipalkkajärjestelmän tuottajille.

Kuluttaja-asemassa oleva voi kysyä, onko interventiojärjestelmä tosiaan rakennettu niin aukottomaksi, että syötävää riittää aina?

Lisää tietokoneasennusta

Kotitietokoneasennusten makuun päästyäni päivitin sitten kannettavanikin kahden gigatavun lisämuistilla ja Windows 7:llä. Ennalta mielenkiintoisimmaksi vaihdoksesi odotan kuitenkin kiintolevyn korvaamista 80 gigatavun kokoisella Intelin SSD-levyllä. Huomaako eron muistitikun tyylisen SSD-levyn ja mekaniikkaan pohjautuvan kiintolevyn välillä käytännössä? Ainakin Windows latautuu murto-osassa siitä ajasta, mitä Vista teki ennen päivitystä. Mutta siihen vaikuttanevat myös Windows- ja työmuistipäivitys.

SSD-levyistä on alan lehdissä kirjoitettu paljon, mutta ei niistä vielä valtavirtaa ole tullut koti- ja toimistotekniikassa. Teollisuus-, maatalous- ja muissa sulautetuissa tuotantojärjestelmissä niiden käyttö lienee pisimmällä. Kiintolevyn tärkein etu on huomattavasti parempi hinta-kapasiteetti-suhde: eurolla saa kiintolevyssä paljon enemmän gigatavuja kuin SSD-levyssä. Eikä kunnon kiintolevyn kokoisia SSD:itä taida edes olla olemassa. Tietokoneen käytön ollessa monella yhä mediapainotteisempaa, juuri giga- ja teratavuja tarvitaan. Aika moni on myös korostanut sitä seikkaa, että SSD-levy "kuolee" itsestään aikanaan, kun jokaiseen muistisoluun voi kirjoittaa vain rajallisen määrän kertoja. Tämä ongelma korostuu kuluttajamyynnissä olevien, juuri asentamani Intelin kaltaisissa ns. MLC-tekniikkaa käyttävissä SSD-levyissä, jotka tallovat muistisoluja nopeammin kuin tuotannollisissa järjestelmissä yleistyvä SLC-tekniikka.

Toisaalta niin kiintolevykin tekee kuolemaa koko käyttöikänsä ajan, ja teoreettisen todennäköisyyden mukaan vieläpä nopeammin kuin SSD. Ainakin ennenvanhaan oli tapana seurata "bad sectorien" määrän kasvua suurella huolella.

SSD ei ainakaan ole altis tärähdyksille samalla tavalla kuin kiintolevy. Ja datan pitäisi olla sieltä luettavissa vielä siinäkin vaiheessa, kun viimeinen muistisolu on joutunut tallentamiskelvottomaksi.

Huomasin, että kun olin asentanut Windowsin, ajurit ja freeware-tyyppisen sovellusvalikoiman ja kopioinut vanhalta levyltä sinne reilun vuoden aikana tallentamani tiedostot ja sähköpostit, jäi uudelle levylle vapaata tilaa vielä yli 50 GB. Ainakaan kapasiteetti tuskin omassa käytössäni tulee SSD:n pullonkaulaksi vielä pitkään aikaan.

Kannettavaani olen periaatteessa pyrkinyt pitämään käyttöjärjestelmää lukuunottamatta maksuttomien ohjelmistojen alustana, jotta niitäkin tulee kokeiltua. Adoben ja Javan kaltaiset lisäkkeet ovat puolipakollisia montaa muuta asiaa palvelemaan.

Virustorjunnaksi asensin Aviran ilmaisversion, joka on tuttu vuosien takaa ja osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. (Tosin mainittakoon, että tänään Aviran taustasuojaus piti sulkea hetkeksi, kun Windows Update ei sen päälläollessa suostunut asentamaan erästä Windowsin suojauspäivitystä – Update-ongelmiahan Vistassa riitti, mutta 7 on niistä vapaampi).

Toimisto-ohjelmistona saa palvella OpenOffice, jonka Writer-tekstinkäsittelyyn olen tykästynyt pitkän WordPerfect-suhteeni päätyttyä. Taulukkolaskennassa Calc ei kyllä tunnu niin näppärältä kuin maksullinen kilpailija Excel. Sitten taas Impress on omiin tarpeisiini mukavamman oloinen esitysgrafiikkaohjelma kilpailijoihin verrattuna.

Yhdistettynä selain- ja sähköpostiohjelmana toimii suosikkini SeaMonkey. Vanhan levyn tietoja suojaan kerätessä oli mukavaa löytää sellainen tuttavuus kuin MozBackup. Jos syystä tai toisesta joutuu siirtämään sähköpostiviestejä, liitetiedostoja, osoitekirjaa ja muuta tietokoneesta toiseen, tuo vaikuttaa toimivalta. Ja sen pitäisi tukea SeaMonkeytä suositumpiakin ohjelmia.

Vähäiseen kuvankäsittelytarpeeseeni latasin GIMP:n. En voi edes sanoa osaavani sitä käyttää (ammatti- tai edes harrastajagraafikko kun en ole, ja voin väittää että grafiikkaohjelmista vain viime vuosituhannen Corelin Photo-Paintia olen oikeasti joskus osannut). Mutta GIMP:n sanotaan riittävän vaikka kuinka pitkälle ammattimaisessakin käytössä, jos vain viitsii opetella.

Vielä vähäisempään vektorigrafiikkatarpeeseeni uskon Inkscapen riittävän hyvin – se vaikuttaa itse asiassa pelottavan monipuoliselta sitä tilannetta ajatellen, että vektorigrafiikkaa pitäisi joskus ryhtyä piirtämään. Silläkin puolella Corelin tuote on jäänyt viimeiseksi oikeasti opettelemakseni.

Ajatuskarttojakin joutuu joskus piirtämään. Aika usein olen ollut tilanteessa, että seminaarissa olen ainoa, jolla on mukana penaali – nykypäivänä siis tietokone – tai ollut ainoa, joka sen vaivautuu esiin kaivamaan. Ainakin opetusalalla tehdään paljon ryhmätöitä, joiden tuotoksena "mindmap" on edelleen kovaa valuuttaa. Niitä on mukava piirrellä FreeMindillä.

FreeMindista tuli mieleen, että vuokaaviosovelluskin täytyy vielä hakea. Siinä Dia on minusta ihan toimiva. Ohjelman kehityskulkua on ollut hauska seurata. Milloinkahan päästään ykkösversioon? Vai onko ykkösen alapuolella pysyminen joku sisäpiirin nörttijuttu, ja jossain vaiheessa aletaan palata taaksepäin?

Ja lisää sotaelokuvia

Lauantai-iltaisen sotaelokuvamaratonin jälkeen oli jokseenkin mielenkiintoinen tunne herätä aamuyöllä ukkoseen. Nukkumapaikka on jo hyvän aikaa ollut osaksi maan alla helteiden takia. Betoniseinien läpi kumu kuului ja pienistä ikkunoista salamat näkyivät vain etäisesti. Mutta kuuluivat ja näkyivät. Oli hyvä, että saatiin ukkonen ja noin 14 mm sadetta. Nurmikko alkoi olla jo tarpeessa.

Tänään piti sitten ryhtyä tietokoneasennusten valmiiksi tultua katselemaan saksalainen Joseph Vilsmeyerin "Stalingrad"-filmi. Sitä en ollut ennen nähnyt. Elokuva on kai korkealle arvostettu, eikä syyttä. Vaikuttavahan se on, jossain määrin saman tyyppinen kuin "Perikato". Mutta kun äsken tuli katsottua myös se riivatun "Tule ja katso". Mikä ruudulta nähty sen jälkeen enää vaikuttaa? Taannoiseen aihepiiriin palatakseni nuorena poikana olin sotafilmien ystävä. Minulla on mielikuva, että niitä näytettiin televisiossa paljon 1980-luvulla. "Pattonit" ja "Yhdet sillat liikaa" menivät vauhdikkaasta viihteestä siinä missä "Atlantin valli murtuu" ja monet muut saman tyyppiset. Sitten tuon yhden näkemisen jälkeen en vuosikausiin halunnut katsella mitään vanhoja lännenfilmejä hurjempaa. En lukenut sotakirjoja enkä edes sotahistoriaa.

Voisi olla hyvä idea keskittyä lähiaikoina johonkin erityyppiseen mediaviihteeseen.

Sotaelokuvailta

Youtuben suosiollisella avulla katselin iltapuhteena sotaelokuvia. Ensin ohjelmassa oli "Der Untergang", "Perikato". Bruno Granz on Hitlerinä ilmiömäinen. Edes neljän päivän tarkkuudella mallin ikätoveri Chaplin ei tainnut päästä samalle viivalle, vaikka "Hynkel" toilailikin samaan aikaan kuin esikuva. Sodan viimeisten päivien ahdinko välittyy niin Hitlerin bunkkerissa (joka muuten purettiin vasta vuonna 1988), taistelukentäksi muuttuneilla kaduilla ja ennen muuta sotasairaalassa.

Sijoitin elokuvan ajatusmaailmassani siihen joukkoon, mihin kuuluvat ennestään tutut Elem Klimovin "Idi i smotri", "Tule ja katso" ja Åke Lindmanin "Tali-Ihantala 1944".

Ensinmainittu kouluikäisenä katsottuna teki minusta melkein sivarin. Sekin elokuva löytyy Youtuben kautta. Varoitus "No for kids" näin vanhanaikaisen ihmisen mielestä kannattaa edelleen huomioida. Nykynuoret kai näkevät viihteessään enemmän väkivaltaa - tai sitten eivät.

Klimovin kuvaus vetää hiljaiseksi. Edellisessä merkinnässä kirjoittamani Berendesin kaltaisista sota-ajan ihmisistä on paljon mukavampaa lukea kuin katsoa tuota. "Der Untergang" on sittenkin kevyempi, länsimaisempi, vähemmän kansan kärsimystä kuvaava. Ja miten yksinkertainen väkivoiman symboli M/40 Tokarev on verrattuna johonkin Excaliburiin mutta silti vailla elokuvien länsitovereille ominaista patetiaa. Yhtä kaikki, sainpahan hankittua pahan olon neuvostotuotosta katsoessani.

Paha olo silloin aikanaankin tuli, mutta koulun päätyttyä menin heti armeijaan. Repussani oli E.-M. Remarquen "Im Westen nicht Neues", jonka kansilehteen opettaja M. Eskola oli kirjannut "Für gute Leistungen im Deutschunterricht". Sarjakuvataiteeseen keskittyneet tupakaverit naureskelivat möchtegern-hikipingolle (maisteri P. Höglundin aikaa sitten lanseeraama mainio termi tässä lienee enemmän kuin paikallaan) ja aivan ansiosta.

Jälkimmäinen, Lindmanin elokuva on rajussa tylyydessään niin ilmeetön, niin mitään julistamaton. että sen avulla voi yrittää ymmärtää palasen sitä ilmiö- ja ajatusmaailmaa, jolla tämä kylmä ja kova maa rakennettiin uudelleen sodan jälkeen. Hiljaisesti mutta varmasti.

"Der Untergang" kertoo, miten Keski-Euroopan historia rakentui sellaiseksi kuin se kauan oli. Ja "Tule ja katso" myös omalla tavallaan. Hirveää jälkeä molemmista katsomuksista koitui.

Hylkyjä muistellen

Jokunen ilta on tullut vietettyä museoveturiseuratoverien taannoin Keski-Suomen keikaltaan tuoman tohtori H. Valtosen "Hylkyretkiä Pohjolaan" -kirjan parissa (Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10, Jyväskylä 2009). Täytyy jossakin välissä korjata asiavirheitä kesäkuisen lomareissun "lentokonearkeologisista" bloggauksista. Valtonen kirjoittaa: "Näyttäisi olevan niin, että erään pohjoisen kansanryhmän, joka ainakin osittain saa elantonsa erästä puolivilliä eläintä hoitamalla, tapoihin kuuluu kertoa sellaista, minkä olettaa kuulijasta mielenkiintoiselta. Ilmeisesti tapahtuu myös eläytymistä itse kerrontaan niin, että se todella tuntuu itsestäkin todelta ja tapahtuneelta – toden ja tarun raja hämärtyy". Tosin sota-ajan muistot eivät kuulu Ylläksen alueen imagoon. Ei hylkyjä siellä erityisesti piilotella, mutta ei juuri tuoda esiinkään. Uuteen vaelluskarttaan Ju-52 oli päätynyt, mutta rohkenen väittää sen olevan merkitty väärin (en kyllä asiasta valalle mene). Mutta verrattaessa tutkimustietoja paikallisin voimin koottuihin tietoihin, on hyvä muistaa Valtosen kirjaama varoitus.

Ensin Ilmavoimien upseerina, sittemmin Keski-Suomen ilmaisumuseon johtajana, toiminut H. Valtonen tovereineen on tutkinut sota-aikana Lappiin pudonneita lentokoneita 1970-luvun alusta alkaen. Hänen museologian tieteenalan väitöskirjansa – ei nyt lukemani teos - lentokonearkeologisesta aihepiiristä tarkastettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän yliopistossa. Kun talvella 2008 kävin museologian peruskurssia avoimessa yliopistossa, opettajana toiminut professori J. Vilkuna piti Valtosen tutkimuksia suuressa arvossa. Ilmailumuseomiehiä Vilkuna on itsekin.

Valtosen sujuvaa ja monin paikoin humoristista tekstiä lukiessani koin ensiksi hienoista kateudenpoikasta: niin tekstien kuin kuvienkin perusteella sotahistoriallista nähtävää oli pohjoisessa monin verroin enemmän 1970- ja vielä 1980-luvullakin kuin nyt. Luonto tekee romutustyötään hitaammin kuin säännöstelyvuosien metallille persot romukauppiaat, mutta yhtä perusteellisesti. Ja osin kai nykypäivän ihminenkin – kiinnostus lentokoneenhylkyjä kohtaan on ilmeisesti jossain määrin lisääntynyt. Oli aika hämmästyttävää tiedostaa sekin itsestäänselvyys, että omina lapsuusvuosinani sodasta oli kulunut vasta kolmisenkymmentä vuotta. Kolmisenkymmentä?

Jokainen hylky kertoo oman tarinansa sodan järjettömyydestä. Paljon on surullista luettavaa. Ja sitten on mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, kenttämuseologille varmasti mitä antoisimpia onnistumisen hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjän ohjekirjan löytyminen. Tai samaan teemaan liittyen alikersantti Berendes, lentäjä-ässä jonka saavutukset mitattiin alasammuttujen sijasta pelastetuissa. Hän suoritti Aradollaan uskomattomia pelastuslentoja – saksalaisetkaan eivät kaveria jättäneet, vaan alasammuttujen lentäjien pelastamiseksi tehtiin huikea määrä töitä. Syvää kristillistä vakaumusta noudattaneelle Berendesille tuskin oli mieluisaa saada itseltään Göringiltä komennus jättää pelastuslennot Suomessa ja siirtyä kotimaahan uuden superaseen koulutukseen.

Nykyvarusteilla asiaan vihkiytymättömänkin on helppoa harjoittaa hylkyretkeilyä. Lähes mistä tahansa, maastosta tai majapaikasta, voi kilauttaa asioista enemmän tietävälle kaverille ja kysyä paikkatietoja. Ilkan tietojen avulla löytyi toisen maailmansodan viimeisten kaatuneiden suomalaislentäjien kohtaloksi koitunut Hanhimännikkö.

Samaa tekniikkaa hyödyntäen mistä vain pääsee käsiksi Internetin lähes rajattomaan tietoaineistoon, joka tosin tässä nimenomaisessa esimerkkitapauksessa näyttäisi olevan monin osin epätarkkaa ja virheellistä. Meritokraatiksi tai muuksi nimenpalvojaksi en tunnustaudu, mutta jokamiehen lähdekritiikki ohjaa luottamaan enemmän kenttä- ja arkistotutkimukseen perustuvaan museoammattilaistekstiin kuin nimimerkeillä kirjoitettuihin harrastekeskustelupalstoihin.

Maastokarttoja saa jopa kyläkaupasta. Myös satelliittipaikannus on jokamiehelle tarjolla. Pikku retkillämme tyydyimme maastokarttaan ja kompassiin. GPS-laitetta ei tullut päivitettyä, vaikka suunnitelmissa oli. Viime vuosituhannen puolella retkeilimme GPS:n ensimmäistä jokamiehensukupolvea edustaneen Magellanin opastamana, mutta se menetti toimintakykynsä jo elokuussa 1999, kun se omissa maailmoissaan palasi vuoteen 1980 – niihin aikoihin kun sitä nähtävää olisi vuomissa ja tuntureissa ollut paljon. Uutta laitetta ei sitten ole tullut hankittua.

Automme pari senttiä vakiomallia korkeammasta maavarasta oli paljon iloa. Tai sanotaanko, että se jätti huolia taka-alalle. Niva olisi kiva niissä maisemissa.

Minulla on tuntuma, että jos isäni olisi ollut tilaisuudessa lukea Valtosen uuden kirjan, hän olisi mieluusti lähtenyt mukaan hylkyretkelle. Hän oli erinomainen suunnistaja, eikä hänen seurassaan olisi kaivattu ainakaan GPS:ää. Toisaalta hän tovereineen teki retkensä pohjoiseen silloin, kun saivat vielä varoa miinoja ja väistellä romuja.

Ohjelmistot uusiksi

Puolisoni kyllästyi työasemansa Windows Vistan takkuiluun ja rippikoululeiriä pitämään lähtiessään jätti tehtäväkseni Windows 7 Pro -päivityksen. "Seiskaa" ei sanota niin persoksi raudalle kuin Vistaa, mutta katsoin asialliseksi hankkia myös kaksi gigatavua lisää muistia (mistä tuli mieleeni, että keväällä 1996 ostamassani Mikroid-merkkisessä kloonikoneessa – sellainenkin merkki oli olemassa noina pienten valmistajien kulta-aikoina – oli kahden gigatavun kokoinen kiintolevy, ja laite maksoi euroiksi muutettuna enemmän kuin puolisoni kolmivuotias DTK-klooni ja minun nykyinen tee-se-itse-pöytäkoneeni yhteensä).

Sen verran täytyy kehuaretostaa, että Windowsia ei tullut ladattua työmaan volume licensing -palvelusta tai muutoin kotikäyttöön arveluttavista lähteistä, vaan ostin sen OEM-tuotteena muistikampojen kylkiäisinä.

Työmaalla olen käyttänyt Windows 7:ää kohta vuoden ja ollut siihen tyytyväinen. Tosin suosikkiselaimeni SeaMonkey tapaa kaatuilla ahkerammin kuin Vistassa. Käyttöliittymä on toimiva. Paljon on uutta, ja 3.11:n aikuiset kikat pitävät edelleen kutinsa. Kotikoneessani Vista on kuitenkin täyttänyt tehtävänsä, enkä ole ryhtynyt päivitystoimiin.

Vanhaakin kaivataan

Mutta mistä Windows 7:ssä löytyy (Hyper)Terminal-ohjelma? Saman kysymyksen saattoi esittää jo Vistalle. Ei sillä, että sitä tavanomaisessa käytössä juurikaan tarvittaisi. Mutta työmaalla tuli äskettäin eteen IP-osoitteen määrittäminen kytkimelle. Se tehdään old-school-tyyliin sarjaliikennemoodissa, jolloin pääteyhteysohjelma on tarpeen.

Sarjaportillista tietokonetta ei sentään tarvinnut ryhtyä metsästämään, kun kytkimen mukana tullut ensikonfigurointikaapeli oli toisesta päästään USB-mallinen. Mutta XP-kone oli arvokas löytö.

Kuuma talkoopäivä

Museoveturiseuran talkoopäivää vietettiin helteisissä tunnelmissa. Veturitallin edusta avautuu etelän suuntaan. Talli rakennettiin 1870-luvulla, vuosikymmeniä ennen sähkövalon saapumista paikkakunnalle. Silloin oli tärkeää päästä hyödyntämään luonnonvaloa. Isot, aikanaan suurikokoisilla ikkunapinnoilla varustetut ovet kohdistettiin valoisimpaan ilmansuuntaan.

Juha ja Pekka veivät Matisa-projektia eteenpäin jatkamalla peltitöitä. Kone työnnettiin miesvoimin kääntölavalle ja käännettiin, jonka jälkeen hitsaustyöt pääsivät jatkumaan toisen kyljen osalta.

Museon lipunmyynti- ja opastustehtävät osuivat tänään yhdistyksen väelle, kun palkattu henkilökunta oli muualla. Ilkka ja Marko saivat palvella reilua kolmeakymmentä kävijää. Ei ollenkaan huono päivittäinen kävijämäärä Veturimuseon mittakaavassa. Tein yhdistetyn ympäristö- ja työturvallisuusrikkomuksen ja työskentelin ilman paitaa. Niska ja hartiat paloivat.

Esko, Olli ja minä ryhdyimme ulkotöihin. Nurmikkoja siistittiin siimaleikkurilla ja siivoamalla radalta lennellyttä sepeliä pois. Kesäkuussa näyttelyn avajaispäivänä istutettu rautatieomenapuu sai seurakseen kolme kaveria, jotka Esko oli tuonut mukanaan omenakaupungista.

Perinteinen veturitallin juhannusvihta jäi tekemättä, kun oltiin pohjoisessa ja muukin joukko hajautuneena eri puolilla maata. Korjasin asian tänään ja tein Eskon raivaamista ratapihakoivuista vihdan saunaan jääneille. Kesän jälkipuolella siitä ei valitettavasti tule enää kovin hyvää.

Vuosi kissanpäiviä

Kylmäkoskelaissyntyiset kissaveljekset Vihtori ja Viljami ovat asustelleet meillä tasan vuoden. Hyvin ovat tuntuneet viihtyvän. Kesällä poikien yöohjelmaan kuuluu ulkoilu pihapiirissä. Päivät lepäillään sisätiloissa viileässä paikassa sikäli kuin sellaista vielä löytyy.



Isommitta kommelluksitta yhteiselo on sujunut sen jälkeen, kun isoveli Vihtori tervehtyi syksyisestä putoamistapaturmastaan. Lantio kasattiin metallitukien avulla, ja nuorella eläimellä parantuminen oli nopeaa. Varovaisen puoleinen Vihtori on sen jälkeen ollut, ja hyvä niin.

Mukavia veijareita.

Taas hellepäivä

Radiossa kerrottiin, että varusmiespalvelus alkoi tänään monen nuoren tai nuoren aikuisen kohdalla. Ei muuta kuin menestystä sotilasuralle Timolle Parolannummelle ja kaikille hänen noin 14 000 alokaskollegoilleen ympäri maan. Kuumissa olosuhteissa joutuivat aloittamaan. Omalta vastaavalta ajaltani muistan, että lämpimän puoleista oli sekin kesä ja jano oli usein vieraana. Päivän ulkoilmakeikalle ei vakiovesipullo riittänyt. Varapullo oli järkevä ylimääräinen kantamus.

Fyysistä toimintaa en ole helteillä juuri jaksanut harjoittaa. Tänään aamu oli niin tuuleton, että iltapäiväksi luvassa olevaa pätsiä uhmaten tein työmatkan pyörällä. Vajaa 25 kilometriä suuntaansa oli varsin miellyttävä aamulenkki, mutta kotiin palatessa oli tukalampaa. Tuuli nousi iltapäivällä kohtalaisen puolelle, mutta vilvoittavaa henkäystä se ei suonut. Päinvastoin tarjolla oli luonnon oma lämpöpuhallin.

Maatalousnäyttelyssä

Aamuhetken viileys houkutti puolisoni ja minut polkemaan vähän matka päähän lammen rantaan. Ympäristötaidenäyttely tuli katsastettua jo viikko sitten. Nyt harjoitimme aamujumppaa nurmikolla. Tehtiin taiji-muotoa kolmeen kertaan. Olisikohan edellisestä muodon tekemisestä kulunut hiukan liikaa aikaa?

Aamupalan jälkeen startattiin auto kohti länttä. Päivä vietettiin lentokenttämaisemissa Oripäässä. Okra-maatalousnäyttely on jo perinteikäs tapahtuma. Nähtävää oli paljon niin ammattilaisille kuin tavallisellekin kansalle.


Highlander on mahtisonni.

Joskin verran rahaa tuli 12 euron hintaisten pääsylippujen lisäksi käytettyä. Heinolalaiselta valmistajalta ostettiin narua kasvilavan taimien tukemiseen. Eko-kokeilumme paperinaru ei kosteutta heikosti kestävänä ole osoittautunut tarkoitustaan vastaavaksi varsinkaan kurkunvarsien kanssa. Sämpyläkahvit juotiin maakunnan ilmailukerhon ylläpitämässä messukahvilassa.

Ostinpa myös Jalaksen kävelykengät kolmellakympillä – ohjevähittäishinnan väitettiin olevan lähes kolminkertainen - ja Pikaterän käsisahan kuudella eurolla. Jokin aika sitten todettuani vanhan samanmerkkisen käsisahani piikkien olevan jo tylsänpuoleisia ja sahanteroittajien harvassa päättelin isompien ja pienempien hämäläisten ja pirkanmaalaisten rautakauppojen tarjonnan perusteella Pikaterä-merkin jo siirtyneen historiaan. Näin ei ole, mutta myyjä kertoi keskusliikkeiden karttavan kausalalaista, "kun se on niin pieni merkki". En ole nikkaroinnin ammattilainen enkä edes aktiiviharrastaja, mutta voin sanoa, että 18-vuotias kausalalaissahani on edelleen tyydyttävässä kunnossa. Sen sijaan veturitallille myöhemmin hankittu ison keskusliikkeen logoa kantava käsisaha on samankaltaisella kevyellä käytöllä enää korkeintaan välttävässä terässä. Eiköhän tämänpäiväinen kuuden euron sijoitus kanna melko pitkälle.

Menneellä viikolla Okra-matkaa suunnitellessamme tuli kysäistyä samoilla seuduilla sijaitsevasta Sarka-maatalousmuseosta, josko heillä olisi tarvetta vanhalle Kellokoski-merkkiselle hunajalingolle. Konservaattori kieltäytyi kohteliaasti lahjoituksesta, koska museo oli juuri saanut samanlaisen lingon. Nettihuutokaupoista päätellen Kellokoski-lingot ovat olleet aikanaan yleisiä. Sarka-vierailu, minulla ensimmäinen laatuaan, jäi siis eri kertaan. Museolla oli maatalousnäyttelyssäkin osasto huomiota herättäneine Cleveland-salaojakaivureineen (Eskon taannoinen kuva on parempi kuin tänään ulkotiloissa ottamani, joten linkitettäköön se teknillisen museotoiminnan ilosanoman levityksen nimissä) ja monine eri merkkisine vanhoine traktoreineen.

Paluumatkalla poikkesimme Humppilan entisellä lasitehtaalla, jossa lasintekemisen perinteitä vaalitaan edelleen taidelasistudion puitteissa. Kauppakeskuksen houkutuksiin emme langenneet jäätelöitä enempää.

Illalla saunottiin. Iltapala maataloushengessä kotipihan antimista, vuohenjuustoa ja oliiveita lukuunottamatta.

WC-paperia?

Radiossa ja lehdissä kerrottiin Ristiinassa toteutetuista kadonneen lapsen etsinnöistä. Ne päättyivät onnellisesti niinkuin tapana on. Joitakuita oli huvittanut iltapäivälehden kansikuva, jossa lierihattuisella VAPEPA-miehellä on kädessään WC-paperirulla.

Voihan rulla teoriassa olla sitäkin varten, että metsässä tulee itselle tai ryhmä- tai joukkuetoverille hätä. Todennäköinen syy moisen hyödykkeen mukana olemiseen on kuitenkin taktinen. Tässä etsinnässä käytettiin perustellusta syystä hitaita maastonharavointimenetelmiä. Haravointia suorittava joukko jaetaan yleensä ketjuihin, joille määrätään tutkittava kaista. Ketjut kulkevat tavallisesti porrastetusti. Ketjun laitimmaisena – "avoimessa laidassa" eli siinä laidassa, joka ei "nojaa" jo tutkitun tai tehtävän ulkopuolisen alueen linjaan - kulkee merkkaaja. Hänen tehtävänsä on riittävän selvästi havaittavalla mutta luontoon aikanaan hajoavalla materiaalilla merkitä, mistä ketjun laita on mennyt. Seuraavan portaan ketju taas nojaa tähän merkattuun linjaan eli tietää, mihin edellisen ketjun kaista päättyi. Tällöin ketjujen katveeseen jäävien alueiden todennäköisyys vähenee. WC-paperi on merkkausmateriaalina hyvä kompromissi havaittavuuden, ekologisuuden, hinnan ja käsiteltävyyden kesken. Kuvan mies ei vain vielä ole ottanut merkkausmateriaalinsa kantotelinettä, joka jättää kädet vapaaksi.

Kodin lihansyöjät ja kasvissyöjät

Aamulla harkitsin hetken meneväni töihin polkupyörällä. Laiskuus voitti, ja hyvän perusteen sille antoi pilvistyvältä näyttänyt sää. Pyöräilykeli olisi ollut hyvä, mutta ehkäpä sain laiskuudellani pelastettua päästäisen hengen. Otus oli livahtanut sisään koko aamun auki olleesta kuistin ovesta ja piipitti reppuni takana. Kissaveljeksistä toinen tietysti repun kimpussa. Jos olisi lähtenyt pyöräilemään, olisi reppu ollut jo kaukana, kun päästäinen sen turvaa kipeimmin olisi tarvinnut. Koppasin päästäisen käteen ja vein sen pihalle. Ainakaan juoksuvauhdista päätellen se ei ollut mellakassa haavoittunut. Kissat saivat jäädä sisälle. Toruin niitä, kun kotonakin on ruokaa tarjolla. Turhaa se tietysti oli, kun kissa on petoeläimeksi luotu.

Ihminenkin on lihaa syövä eläin, mutta tässä talossa ihmisasukkaat sitä harvemmin tekevät. Museoveturiharrastukseen oleellisesti kuuluvia kebabeja ei lasketa. Iltapuhteena korjasimme kotipihasta kesäkurpitsoiden ja varsisipulin satoa ja keitimme ison kattilallisen sosekeittoa. Kun sen pakastaa sopivina annoksina, saa syyssateiden ja talvipakkasten aikaankin nauttia kesän lämmöstä.