Valokuvatorstain oranssi

Valokuvatorstai-blogi tarjoilee tällä viikolla väriä talveen, kun aiheena on oranssi.

"Porkkanoiksi" kutsuttiin aikanaan iloisen oransseja VR:n Dm8- ja Dm9-kiitojunia. Kiitojunakonsepti oli VR:lle tärkeä imagonkohottaja jo 1940-luvun lopusta alkaen, jolloin Valmetilta ryhdyttiin tilaamaan Dm3- ja Dm4-sarjan moottorikiitojunia. Harmaasävyiset kiiturit eivät teknisesti vastanneet niihin kohdistettuja odotuksia, vaikka junia käytettiinkin 1970-luvun alkuun saakka.

Uuden yrityksen moottorikiitojunien parissa VR teki 1960-luvun alussa tilaamalla Valmetilta uuden tyyppisiä junia. Nämä Dm8:ksi nimetyt junat oli varustettu kahdella italialaisperäisellä 12-sylinterisellä Breda-vastaiskudieselmoottorilla. Vaihteistona oli neliportainen tehonsäädön ja ajonopeuden perusteella ohjautuva automaattivaihteisto. Voimapaketti antoi Dm8:lle selvästi paremman suorituskyvyn kuin saksalais- ja sittemmin yhdysvaltalaislaisperäiset ratkaisut Dm3- ja Dm4-kiitojunissa. "Porkkanan" suurin sallittu nopeus oli 140 km/h, joten se jakoi VR:n nopeimman kaluston tittelin yhdessä ranskalaiseen tekniikkaan pohjautuneen Hr13/Dr13-dieselveturin ja 1970-luvulla käyttöön tulleen ja edelleen radoillamme aktiivisesti humistelevan neuvostoliittolaisperäisen Sr1-sähköveturin kanssa (toinen juttu on se, että suurimmat sallitut nopeudet on monen kalustotyypin kohdalla ylitetty erilaisissa enemmän tai vähemmän virallisissa nopeuskokeiluissa: kerrotaanhan P1- eli Hr1-höyryveturilla, kuuluisalla "Ukko-Pekalla", rikotun jopa 160 km/h:n nopeus, vaikka veturityypin suurin sallittu nopeus oli 110 km/h).

Sulavasti muotoillut "Porkkanat" olivat VR:n imagon keihäänkärki ainakin koko 1960-luvun, mikä näkyi mainoskuvissa. Vaikka 1970-luvulla käyttöön tuli paljon uutta kalustoa, viihtyi linjakas "Porkkana" vielä pitkään poseerauksissa tasapaksuja ja tummasävyisiä sähkövetureita ja sähkömoottorijunia paremmin.

Ongelmia oli Dm8-9-sarjallakin. Talvien 1965 ja 1966 pakkaset jäädyttivät porkkanat paitsi kellareissa myös kiskoilla. Valmetin valmisteet kärsivät talviongelmista, joiden rinnalla nyky-Pendolinojen kylmävaivat ovat pientä nuhaa. Porkkanavuoroja jouduttiin korvaamaan kohtuullisen talvivarmoiksi osoittautuneiden Sr12-veturien (nykyinen Dv12) ja jopa "Ukko-Pekkojen" vetämillä junilla.

Samaan aikaan Dm8:n kanssa suunniteltiin vastaava pääkaupunkiseudun lähiliikennekäyttöön soveltuva nopea junayksikkö korvaamaan hyvin palvelleita mutta hitaiksi käyneitä Dm7-sarjan "Lättähatuja". Tämä Dm8:n kanssa samanlaiseen tekniikkaan perustunut ja sitä myös ulkoasultaan muistuttanut juna sai tyyppimerkinnän Dm9. Dm9:n erot Dm8:aan liittyivät lähinnä ovijärjestelyihin ja matkustamojen sisustukseen, jotka Dm9:ssä oli suunniteltu nopeatempoista lähiliikennettä silmälläpitäen. Kun pääkaupunkiseudun lähiliikenne sähköistyi, siirrettiin Dm9-junat eräiden sisustukseen liittyneiden muutostöiden jälkeen palvelemaan kaukoliikenteen kiitojunina Dm8-sisartensa rinnalle.

Sähköistyksen edetessä rataverkolla ja ja oman tekniikkansa ikääntyessä Dm8- ja Dm9-sarjojen käyttö väheni 1980-luvun mittaan. Viimeinen Dm8 poistettiin käytöstä vuonna 1987, ja Dm9 ajoi viimeisen vuoronsa toukokuussa 1990 Turun ja Uudenkaupungin välillä.

Kuvassa eletään jo museoliikenneaikaa, kun syksyllä 1998 Rautatiemuseopäiville Hyvinkäälle matkaava Dm9 on lähtenyt Toijalasta kohti määränpäätään. Juna on juuri ohittanut paikan, jossa sijaitsi 1970-80-lukujen taitteessa käytöstä poistettu Kilsan tasoristeys.

Hapuilua kiinan aikavyöhykkeellä

Eilen illalla oli tunnustettava, että kiinankielen opiskelu tökkäsi pahemman kerran. En ole onnistunut selvittämään itselleni shì ... de -rakenteen (是... 的) ja le-modaalipartikkelin (了) käyttötapojen eroa, kun kysymys on menneessä ajassa tapahtuneesta.

Ensinmainittu rakenne suomennetaan usein samaan tapaan kuin suomen kielen perfekti. Esimerkiksi lause Tā shì yī jiǔ liù jiǔ nián shēng de (他 是 一 九 六 九 年 生 的) suomennetaan Hän on syntynyt vuonna 1969. Mutta vaikka suomessa voidaan sanoa lähes sama asia myös imperfektissä: Hän syntyi vuonna 1969, kiinassa ei voida sanoa: Tā yī jiǔ liù jiǔ nián shēng le. (他 一 九 六 九 年 生 了).

Olisi mukavaa, jos voisi yrittää opiskella säännön imperfektin muodostamiseksi ja säännön perfektin muodostamiseksi. Mutta kiina ei näemmä taivu meikäläiseen aikamuotokäsitykseen.

Hahmotusvaikeuteni ja värinymmärrykseni on sitä luokkaa, että todennäköisesti tämäkin selostus on päin puksipuuta kirjoitettu. Saa nauraa vapaasti, mutta ei ole pakko.

Kemikaalintuoksuinen automatka

Työpäivän jälkeen noudin auton automaalaamolta, missä se oli viettänyt kolme päivää ruostesuojauskäsittelyssä. Autossa on nyt vähäistä voimakkaampi kemikaaliaromi.

Kaksi ensimmäistä autoani - "Tippa-Renu", jonka hankin ajan tavan mukaan puolisen vuotta ennen ajokortin saamista, ja sitten paljon myöhemmin, opiskeluvuosien autottomuuden jälkeen, Subaru joka tuli lapsellisuuden puuskassa hankittua nelivedon ja tehokkaan moottorin innoittamana - olisivat saattaneet olla parhaimmillaan jopa välttäviä kulkupelejä, elleivät ne olisi olleet pohjistaan läpiruostuneita. Niiden jälkeen autoihin on tullut teetettyä suositusten mukaiset ruosteenestokäsittelyt, ja korroosio-ongelmilta ja niiden loputtomalta korjaamiskierteeltä on saanut välttyä. Ikävä kyllä autoilun hintaa nuokin nostavat - tosin nykytaksat tietäen luultavasti vähemmän kuin peltityökierteen alulle päästäminen.

Harmaa ja tuulinen sunnuntai

Talon kauniimmalla asukkaalla oli työaamupäivä ja minulla kevyet lumityöt.

Päivän mittaan ilmalämpöpumpun suodattimien puhdistusta, hiihtolenkkiä vaihteeksi vapaalla tyylillä ja nihkeällä kelillä, auton pesukoneessa käyttämistä ja pienimuotoisia yhdistyshommia.

Nälkää vastaan laitettiin ohrasuurimoita ja linssimuhennosta, kylmää vastaan tuli uuniin ja pimeää vastaan pari lyhtyä pihamaalle.

Rautatieharrastevuosi alkuun

Pari aamupäivätuntia meni mukavasti leipomispuuhissa. Museoveturiseuran hallitus piti perinteisen tammikokouksensa meillä, ja kahvin keralla pantiin tarjolle kinkkupiirakkaa ja funktiopiirakkaa. Jälkimmäinen on ruispohjainen puolukkapiiras, jota jonkin ravinto-opin mukaan voisi kutsua funktionaaliseksi ruoaksi.

Kokous sujui rutiininomaisissa merkeissä. Ihasteltiin tuhannen euron ylijäämää viime vuodelta, ja säästeliäästi suunnittelivat päätöksentekijät alkaneenakin vuonna elettävän. Hiljaiselo ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. Työkohteita on tarjolla niin paljon kuin vain talkoointoa riittää.

Kuten tapana on, juttu kulki paljon myös esityslistan vieressä. Oma elo tuntuu verkkaiselta lipumiselta, kun kuulee nuortenmiesten toimista. Yksi on taas vaihteeksi pariutunut, toinen muuttanut naapurikuntaan.

Kokouksen jälkeen enemmistö lähti veturitallille. Isäntäväki joi kahvin loppuun, vaihtoi vaatteet ja lähti hiihtämään. Lenkin jälkeen sauna ja ilta-ateriaksi loput kinkkupiirakanpalat.

Halpa turpeenostomatka

Oli taas se aamu, kun linja-auton seutulippuun piti ladata seuraavat 30 päivää. Lipun hinta on 78,50 euroa, mutta kuljettaja antoi kahdeksastakymmenestä eurosta takaisin kaksi. Huomasin asian vasta hetken päästä, ja kävin viemässä hänelle viisikymmensenttisen. Etten jää yhtiölle velkaa, perustelin.

Sama kuljettaja oli ajoi vuoroa, jolla lähdin iltapäiväksi Tampereelle kokoustamaan. Ei halunnut myydä kertalippua, vaan pyysi laittamaan seutulipun kortinlukijaan. Eihän Etelä-Pirkanmaan seutulipulla virallisesti Tampereelle asti pääse, Lempäälän Vuorekseen korkeintaan. Itse asiassa näin on käynyt muutamia kertoja ennenkin. Ilmeisesti pitkäaikaisen vakioasiakkaan etuja.

Kokous kesti sen verran pitkään, että palasin Tampereelta junalla suoraan kotikylään. Kävellessäni asemalle poikkesin ekokaupassa ostamassa suihkusaippuaa. Tai shampoota oikeastaan, millä en vähähiuksisena mitään tee, mutta maitopohjaisena ja vailla voimakkaita keinotekoisia hajusteita tuote palvelee erinomaisesti varsinkin talvisaikaan. Kun hyllyssä ei ollut suosikkiani turpeella höystettyä, kysyin leikilläni myyjältä, onko turpeennosto jo niin pahoissa kirjoissa, että ekokaupassa ei voi saippuaakaan myydä. Huono vitsi ei uponnut, kun turpeen hiilijalanjälkikeskustelu tuntui olevan myyjälle täysin vieras aihe. Ehkä Maaseudun Tulevaisuuden tai Luonnonsuojelijan kaltaiset perinteiset mediat ovat ajastaan jäljessä, ja ekopiireissä puhutaan nykyään jostain aivan muusta?

Naapurikylässä suksimassa

Pyhäpäivän toimet sai aloittaa kevyillä lumitöillä. Edellisistä olikin ehtinyt kulua melkein kaksi viikkoa.

Iltapäivällä päätettiin vaihteeksi lähteä Kylmäkoskelle hiihtämään. Arveltiin latujen olevan siellä lumisateenkin jälkeen hyvässä kunnossa tai ainakin paremmassa kuin kotikylässä, ja oikeassa oltiin. Yhdyslatua nykykunnan läntisiin osiin ei kotoa kuitenkaan ole, joten siirtymä tehtiin varman päälle autolla. Oli ajatus mennä kiertämään Veikkojen kuntorataa, mutta jätettiinkin auto jo seurakuntatalolle ja lähdettiin peltolatua pitkin pienelle kotiseutukierrokselle. Jatkoimme suoraan Lumijärvelle ja paluumatkalla kierrettiin yksi lenkki rataa. Ennen autolle palaamista katsastettiin vielä kirkonkylän kuntorata. Puolisollani oli mukanaan GPS-sykemittari, joka kertoi lenkin pituudeksi 17,7 kilometriä.

Oli mukavaa hiihtää vaihteeksi latuja, joilla tulee harvemmin sauvottua. Varsinkin Lumijärven lenkki vaikutti sellaiselta, että sinne olisi hauska suunnata joskus pimeään aikaan otsalampun kanssa.

Lepolauantai

On mukavaa havahtua naksaukseen, kun herätyskellon viisari ohittaa arkisen herätysajan. Sitten hapuilla mieleen ajatus, mikä päivä nyt on ja tilanteen toteamisen jälkeen palata unten maille.

Aamupäivä otettiin rauhallisesti uunin eilisiltaisen lämmön lopuista nautiskellen. Kulta luki kiinaa ja minä Husserlia ja taustalla soi radio. Jossain välissä käväisin liiterissä hakemassa klapeja iltaa varten, tarjoamassa linnuille päivän jyväannoksen ja kytkemässä autonlämmityksen päälle.

Iltapäivällä käytiin kuntoradalla hiihtämässä peruslenkki. Kohoava lämpötila teki perinteisen tyylin menosta hiukan lipsuvaa. Kauppareissun yhteydessä poikkesin veturitallilla. Markokin sattui paikalle, ja pääsin tutkailemaan piakkoin kauppoihin tulevaa Lumia-puhelimen uusinta versiota. On luultavasti kustannustehokas vaihtoehto, jos tarvitsee uusimmalla puhelin-Windowsilla varustetun mallin.

Kotona pantiin taas radio soimaan ja innostuttiin kokkailemaan. Illaksi valkosipuliperunoita ja fetasalaattia ja huomiselle kasvispyöryköitä kikherneistä, sipuleista sekä porkkana- ja kesäkurpitsaraasteesta. Suuri osa raaka-aineista on vielä tässä vaiheessa talvea kotipihasta korjattuja.

Kylmä katsastuspäivä

Aamupäivällä töiden lomassa käväisin katsastuskonttorilla. Lähiseudulla on tiettävästi hinnaltaan edullisempiakin katsastusasemia, mutta logistisesti helpoimmin asia hoituu hevostallin ja kesantopellonmitan päässä työpaikalta.

Oli jo aikakin. Edellisvuoden syksyllä kävin hakemassa niinsanotun pitkän leiman, joten viime vuonna ei katsastusmiehille tullut asiaa. Pakkaspäivä ei ollut paras pakokaasutestiä ajatellen. Moottori ei ollut ehtinyt lämmetä edes kotikylästä työmaalle ajaessa, vaikka oli saanut nauttia aamiaisekseen sähkölämmöstä. Toki raja-arvoissa pysyttiin, mutta selvästi enemmän tuli päästöjä kuin edellissyksyisessä mittauksessa. Jarrujen mitta-arvot sen sijaan olivat kuivana pakkaspäivänä lähes täydelliset. Voi olla tyytyväinen jo kuusi vuotta hyvin palvelleeseen menopeliin.

Työpäivän jälkeen kotiinpäin ajellessa lämpömittari näytti vielä 24:ää pakkasastetta. Ladulle teki mieli. Peruspakkanen ei haittaa, kun joulun tietämissä tuli harjoiteltua kylmän paikan leirillä pohjoisessa. Oltiin kuntoradan ainoat hiihtäjät.

Kolme päivää koululaisena

Olen viettänyt alkuviikon opiskelijaelämää, kun kolme työpäivää on tullut käytettyä Työterveyslaitoksen Tampereen yksikössä työsuojelupäällikön perustietokurssin ensimmäisellä osalla.

Taannoin kirjoitin lyhyt- ja täsmäkurssien turhuudesta laajempien kokonaisuuksien opiskelussa, mutta ainakin Työterveyslaitoksen työsuojelukoulutustarjonnan kohdalla pitää mainita, että molemmat tähän asti käymäni, viimekeväinen peruskurssi ja nyt tämä päällikkökurssi, ovat olleet myönteinen poikkeus.

Tosin täytyy todeta, että ilman viisipäiväistä peruskurssia kolmipäiväisen päällikkökurssin anti olisi ollut ohut, kun sisällöllisiin asioihin ei ehditä perehtymään kuin pintapuolisesti. Peruskurssin ollessa pohjalla päällikkökurssi toimii hyvänä perusasioiden kertauksena ja tarjoaa niihin nimensä mukaisesti työsuojelupäällikön näkökulman.

Koulutus pidettiin Teiskontiellä sijaitsevassa valtion virastotalossa eli Hippostalossa, jota joku on joskus sanonut Tampereen rumimmaksi suureksi rakennukseksi. Tiettävästi kannattajansa on myös ainakin Hervannan Mikontalolla ja hotelleilla Ilves ja Rosendahl. Koulumatkat hoituivat mukavasti taajama- tai pikajunilla. Asemalta ehti mainiosti kävellä kurssipaikalle ja siinä ohessa nauttia euron aamukahvikupillisen sähköverkkoasentajien ja kiinteistönhoitajien suosimassa Pörriäisessä. Koulupäivän jälkeen turvauduin jatkoyhteyden takia bussilinjaan 16.

Sekin täytyy todeta, että koulunpenkillä istuminen on raskasta. Varsinkin eilen, kun työsuojeluasioiden päälle tuli vielä kiinan tunnit työväenopistolla. Hiihtolenkki muina iltoina on puolestaan ollut terveellistä vaihtelua. Paitsi toissapäivänä, kun pidettiin peesaamista yrittäneiden takia turhan kovaa vauhtia (sellainenkin suksimiestyyppi on edelleen olemassa, joka havaitessaan tulleensa palmikkopään ohittamaksi ryhtyy pyrkimään väen vängällä takaisin edelle, vaikka oltaisiin menossa ylämäkeä).

530 vuotta

Kotiseurakunta juhli tänään, ensimmäisenä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, 530-vuotispäiviään. Täällä syvässä Hämeessä seurakuntaelämällä on melko vanhat juuret. Kaikki on tosin suhteellista. Nykyisen Suomen alueella on noin sata vanhempaa seurakuntaa.

Iltapäivällä hiihtolenkin jälkeen löysin itseni seurakuntasalista kuuntelemassa esitelmiä ja syömässä voileipäkakkua. Emeritusrovasti ei taaskaan pettänyt. Hänen lähihistoriakatsauksensa alkoi Pähkinäsaaren rauhasta.

Oli käynyt niin, että paikallinen reserviläisyhdistys oli lupautunut auttamaan eräissä kirkonmenoihin liittyvissä tehtävissä. Hämeessä kypärä sopi papinkin päähän jo varhaisella keskiajalla, ja ylipäätään näiden seutujen seurakuntaelämällä tiedetään ollen ajoittain sotainen varhaishistoria. Sain kunnian liittyä joukkoon, koska ilmeisesti minulla kirkon työntekijän puolisona oletettiin olevan jonkinlainen tuntuma päivän agendaan.

Kirkon leivissä työskentelevä puolisoni ei kylläkään tullut tilaisuuteen, koska ei olisi kestänyt katsella miehensä toimintaa protokollaosaamista vaativissa tehtävissä. No, äijien kanssa sovittiin, että se, mitä kirkossa sattui, jää kirkkoon. Ja että minä se en aikanaan ollut.

Kuvassa on kotikirjahyllyn kokoelmista Akaan seurakunnan perustamisasiakirja, jonka piispa Konrad Bitz allekirjoitti vuonna 1483. Samana vuonna syntyi uskonpuhdistaja Martti Luther ja kuoli Ranskan kuninkaanvallan häikäilemätön pönkittäjä, Victor Hugon synkkäsävyisestä "Pariisin Notre Dame" -romaanistakin tuttu Ludvig XI.

Perustamisasiakirja on tallennettu kuuluisaan Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan eli Registrum ecclesiae Aboensikseen, jonka facsimilepainoksen sain aikanaan hankittua kotihyllyyn. Ei sillä, että uhkeaa teosta tulisi ahkerasti lueskeltua. Teksti on kuin yrittäisi lukea kiinaa. Paitsi että kieli on vieras, ilman paleografista osaamista jo pelkkä vanhojen käsialojen, niin länsimaiseen kirjaimistoon kuin perustuvatkin, lukeminen vastaa haastavuudeltaan vierasta kirjoitusjärjestelmää.

Akaan seurakunnan perustamisasiakirja on lajiaan yksi harvoja keskiaikaisista nykypäivään saakka säilyneistä. Se kertoo varsin hyvin asian taustat. Suomentamisessa turvauduttakoon joitakin vuosia sitten edesmenneen professori S. Suvannon apuun:

Me Kort, Jumalan armosta Turun piispa, teemme tiettäväksi kaikille niin jälkeentuleville kuin nykyään eläville. että vuonna 1483 Jumalan syntymän jälkeen niinä päivinä, jolloin me pidimme pappeinkokousta Turussa rakkaan papistomme kanssa, tuli eteemme muutamia huomattavia ja valituita talonpoikia Akaan pitäjästä, joka vanhastaan on kuulunut Sääksmäkeen, mitkä talonpojat yhteisen Akaan pitäjän lähettäminä hartaasti pyysivät meiltä ja rakkaalta kapituliltamme vakinaista pappia heidän kirkolleen Akaaseen, erittäinkin sen suuren sielunvaaran vuoksi, jota heidän edesmenneet sukulaisensa ovat kärsineet papinpuutteen tähden, pappi kun asui liian kaukana heistä. Tämän heidän hartaan pyyntönsä johdosta, josta me saatoimme huomata, että se johtui todella suuresta tarpeesta, lähetimme me akaalaisten luo muutamia kunnon pappejamme ja maallikoita, jotka ovat herra Jop Hollolasta, herra Olavi Vanajasta, herra Olavi Hauholta, herra Jöns Kyröstä, kirkkoherroja, maallikot Laurens Tolainen, Jöns Olavinpoika, Laurens Ylhäinen, Olavi Reko, Laurens Niilonpoika, Abraam Sillilasta, Perttu Tapaninpoika, Kauppi Riippa, Matti Löpare, Vilppu Ottenpoika ja Olavi Sontula, ulkopitäjäläisiä ja vieraita kunnon talonpoikia katsomaan, tarkastamaan ja tutkimaan papin virkatalon Akaassa ja siihen kuuluvan pellon, niityn, metsän, ulkomaan ja kalaveden ja kaiken muun lainmääräämän, mikä talonpojilla on tapana tässä maassa kirkkoherroilleen suorittaa niinkuin laki osoittaa. Nämä samat edellämainitut kunnon papit ja talonpojat tarkastivat mainitun papintilan ja havaitsivat, että papit voivat siinä hyvin olla niinkuin heille tarpeellista on. Siitä syystä olemme me nyt rakkaan kapitulimme suostumuksella lähettäneet heille vakinaiseksi papiksi herra Laurens Perkon ja erottaneet mainitun Akaan kirkon ja pitäjän asujaimet edellämainitusta Sääksmäestä ja kaikella tavalla käyttämään ja nauttimaan niitä laillisia oikeuksia , kuten tapana on kaikkialla muualla yli maan. Erittäinkin ovat mainitun Akan pitäjän asukkaat meille luvanneet ja vannoneet meidän johdollamme koolla olevan pappeinkokouksen edessä, että he tahtovat panna pappilansa täydelleen ja kaikin puolin kuntoon sen mukaan kuin laki määrää ja tapana on koko meidän hiippakunnassamme ja että he haluavat ikuisiksi ajoiksi pitää voimassa sen tavan, jonka kyröläiset vanhastaan ovat pitäneet ja vielä pitävät, mitä papinveroon ja muihin ulostekoihin tulee ja että he maksavat jokaiselta kuninkaankoukulta kolme papinkoukkua ja tämän veron mukana on heidän maksettava jokaisen heidän koukkunahkansa sijasta yksi äyri rahaa joka valkonahalta. Samoin he ovat myös luvanneet tuoda kirkkoherralle avuksi halkoja, kauraa ja olkia sinä aikana, jolloin piispa toimittaa täällä virkaanasettajaisen ja tarkastuksen. Vielä ovat he luvanneet antaa pappilan alaiseksi 60 kuormanalaa niittyä, niin myös luvanneet polttopuumetsää ja laidunta sen mukaan kuin pappi tarvitsee. Lisäksi ovat pitäjänmiehet vielä luvanneet ja vannoneet tahtovansa, niinkuin heidän tuleekin, pitää kirkkoherransa arvossa ja kaikissa laillisissa oikeuksissa, niinkuin kaikkialla tässä maassa kunnon miesten kesken tapana on. Päivätty Turussa vuonna, päivänä ja paikassa, kuten yllä.

Perustamiskirja on hyvä esimerkki keskiaikaisesta käytännöstä koskien julkisen viran perustamista. Tärkeä osuus asiakirjassa on sillä, miten virka "rahoitetaan". Malli voisi sopia nykypäiväänkin, jossa kansalaiset ovat tottuneet pyytämään julkisen sektorin organisaatioilta yhtä ja toista ja työntekijätarvetta nähdään monenlaisissa askareissa. Keskiajalla ilmoitettiin suoraan, mikä on pyydetyn uuden työntekijän kustannusvaikutus tavalliselle ihmiselle.

Seurakuntaa ei perustettu tyhjästä. Perustamisasiakirja kertoo, että seudulla oli jo kirkko. Vain pappi puuttui. Kirkko oli ajan tavalle ominainen puukirkko, joka muutama vuosikymmen seurakunnan perustamisen jälkeen sai rinnalleen nykyäänkin pystyssä olevan kivisakastin. Ehkä tarkoituksena oli rakentaa puukirkon tilalle kokonainen kivikirkko, mutta kuten monessa muussakin etenkin hämäläisessä seurakunnassa, myös Akaassa hankkeen tulos jäi pieneen sakastiin. Syitä oli monia: jo koulun historian tunneilta muistetaan uskonpuhdistus, joka siirsi kirkon varoja valtiolle ja suhtautui muutoinkin kielteisesti kaikenlaiseen koreiluun kirkon piirissä. Muistetaan myös 1400-luvun loppuvuosien raskas ja varoja kuluttanut sota Venäjää vastaan. Mutta tärkein syy lienee ollut ilmastonmuutos. Keskiajan lämmintä kautta seurasi 1400-luvulta alkaen ilmastotieteilijöiden pieneksi jääkaudeksi kutsuma, aina 1800-luvun puoliväliin kestänyt kylmä kausi. Kasvuolosuhteiden heikkeneminen tapahtui verkkaisesti, mutta maan tuottavuus väheni vähenemistään ja seurakuntalaisten köyhtyessä myös seurakunta köyhtyi. Suuriin rakennushankkeisiin ei ollut enää varaa.

Vanha puukirkko purettiin 1800-luvun alkuvuosina, kun nykyisin käytössä oleva kirkko valmistui. Säästeliäs seurakunta myi hirret paikalliselle tilalliselle, joka käytti niitä uuden päärakennuksensa rakennusaineina - kartanorakennus muuten on edelleen asuinkäytössä ja sijaitsee peltotietä pitkin vajaan kilometrin päässä siitä, missä tätä tekstiä parhaillaan naputtelen. Hirret on sittemmin tutkittu dendrokronologisin menetelmin ja päädytty siihen, että ne on veistetty vuoden 1450 tienoilla kaadetuista puista. Ikivanhan Sääksmäen seurakunnan kappelina ilman omaa pappia ehdittiin siis toimia kolmisenkymmentä vuotta.

Sen verran tämän päivän kekkereissä historiaa oikaistiin, että joku puhujista sanoi 530-vuotispäivää juhlittavan lähes päivämäärän tarkkuudella, vain yhden päivän etuajassa. On totta, että vanhaan suomalaiseen pyhimyskalenteriin on tammikuun 14. päivän kohdalle jälkeenpäin lisätty tieto Saarioisten kirkon vihkimisestä. Seurakunnallisen ja maallisen hallinnon välinen väljä rajanveto johti siihen, että ajoittain seutukuntaa kutsuttiin Saarioisten nimellä myös kirkollisessa hallinnossa. Kyseessä ei kuitenkaan tuolloin ollut seurakunnan perustamistilaisuus vaan edellämainitun, jo ennen seurakuntaa olemassa olleen, kirkon vihkiminen 1450-luvulla.

Lähteet:

Hiekkanen, Markus: Suomen kivikirkot keskiajalla. 2. painos (1. painos 2003). Otava, Keuruu 2005.

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1117. Tampere 2007.

Registrum ecclesiae Abonsis. Codices medii aevi Finlandiae. Photographice edidit. Societas Finlandiae Historica vol. I. Hafniae, A.D. MCMLII.

Suvanto, Seppo: Akaan historia I. Vammala 1954.

Kirjoja hyllyyn

Kirjojen hankkiminen omaksi on epäekologista, tilaavievää ja kirjastojen maassa vieläpä tyhmää. Kulttuurisnobbailustakaan se ei käy, kun alkukielisten sijasta tyytyy suomennettuihin.

Silti sorruin taas Akateemisen kirjakaupan alennusmyyntiin. Vuosien saatossa sieltä on tullut hankittua lähinnä antiikin ajattelijoiden, kirkkoisien, kiinalaisten klassikkojen ja uudempien länsimaisten filosofien teosten käännöksiä: sellaista kirjallisuutta, jonka olen ajatellut olevan sisällöllisesti pidempikestoista kuin päiväkohtaisen tieto- tai kaunokirjallisuuden. Nyt mukaan tarttui viisi kirjaa: kreikkalaista talousosaamista Ksenofonin muistiinmerkitsemänä, keisari Augustuksen omaelämäkerta ja kooste Husserlin fenomenologiaa. Kaksi muuta olivat yhdysvaltalaisprofessori J. Haldonin tiivis Bysantin historia ja brittihistorioitsija A. Robertsin tuoreehko toisen maailmansodan kokonaisesitys. Viimeksimainittu aihe ei kuulu omassa kiinnostuskategoriassani kovin korkealle, mutta ajattelin, että täytyy hyllyssä olla edes yksi tuota loppuunkalutulta tuntuvaa aihetta kansainvälisestäkin näkökulmasta tarkasteleva teos. Tosin poikasena ahmin lapsuudenkotini kirjahyllystä K. von Tippelskirchin toisen maailmansodan historiaa oikeastaan ymmärtämättä, miten erikoislaatuinen tuo kaksiosainen jättiteos lähtökohdiltaan oli. Sen oli kirjoittanut hävinneen osapuolen kenraali vain muutamia vuosia sodan päättymisen jälkeen.

Perusteltakoon käännetyn kirjallisuuden hankkimista vaikka sillä, että se saattaa pieneltä osaltaan ehkäistä eilen uutisoitua kansan jakautumista kahteen kerrokseen kielitaidon mukaan. Jos hyvin suomennettua ja sisällöltään hyvää tietokirjallisuutta ostetaan, sitä myös kannattanee tuottaa, jolloin ainakaan kielten osaamattomuus ei tule esteeksi tiedollisen sivistyksen hankkimiselle.

Voi olla, että jonakin päivänä sähköinen kirja lyö paperimuotoisen, mutta tuolloin kyse on vain muodosta, ei esimerkiksi kielellisen saavutettavuuden kysymyksistä.

Tähän saakka kokeilemieni laitteiden perusteella en olisi valmis vaihtamaan paperista sähköiseen muotoon. Tosin en ole päässyt tutustumaan tarkoitukseen vartavasten tehtyihin Amazonin Kindlen tyyppisiin laitteisiin.

Kuvia näytölle

Olen jaksanut jo pitkään olla vaikuttunut Lumia-puhelimen saumattomasta integraatiosta työmaan Exchange-järjestelmään. Ainakin Nokian omalla Mail-sovelluksella sähköposti ja kalenteri toimii hienosti, enkä usko, että Outlookin ystävilläkään on ongelmia.

Työkäyttöön tarkoitetut ominaisuudet eivät välttämättä ole päällimmäisenä mielessä älypuhelinten kuluttajakaupassa. Hauskat ja näyttävät sitäkin enemmän.

Ilmainen Photobeamer on ainakin vähän aikaa näyttävänhauska. Täytyy tunnustaa, että ohjelmaa kokeillessani ihmettelin hetkisen, miten tuo on teknisesti mahdollista: eihän pöytäkoneessa, jolla puhelimessa olleita kuvia katselin, ollut minkäänlaista langatonta tiedonsiirtosovitinta. Olen selvästikin nauttinut vielä liian vähän pilveä tai muuten vain jumittunut vanhanaikaiseen näkemykseen tietokoneen olemuksesta.

Valokuvatorstain kolmetoista

Valokuvatorstai-blogin vuoden 2013 ensimmäisenä aiheena on sopivasti kolmetoista.

Rautateiltä löytyy tämänkin valokuvatorstain kuva-aiheeni. Kaunislinjainen ranskatar, väkivahva ja upeaääninen Dr13-diesel, olisi helppo valinta, mutta jospa ison kauneuden sijaan tällä kertaa jotain enemmän petite.

Väliraskas vaihtoveturi Vv13 oli oikeastaan ensimmäinen onnistunut VR:n hankkima dieselveturimalli. Nykyään joitakin ulkomaalaisvalmisteisia kalustotyyppejä arvostelevat ja kotimaassa valmistettuja haikailevat yleensä unohtavat, että kotimaiseen veturituotantoon perustunut Suomen rautateiden dieselöinnin alkuaika oli tuskien taivalta.

Vv13, niin 13 kuin olikin, oli onnen luku keskellä pitkää epäonnistumisten sarjaa: Dm3, Dm4, Vv12, Sv11, Vr11, Hr11...

Sodan jälkeen siiviltä kiskoille laskeutunut Valmet Oy Lentokonetehdas kehitti laajan malliston moottorivetureita teollisuuslaitosten käyttöön. Mallit tunnetaan moottoriveturia tarkoittavalla Move-nimellään. Suurin näistä oli Move5, joista ensimmäisen kappaleen Valmet teki Salon raakasokeritehtaalle vuonna 1949. Tuo Suomen veturiteollisuuden kannalta merkittävä kappale, jota historian pieniä linjoja oikaisten voisi sanoa ensimmäiseksi kelvolliseksi Suomessa valmistetuksi dieselveturiksi, on nykyisin museoituna Veturimuseossa (ja asiaa enemmän tai vähemmän läheltä katsoneena voinee ounastella sen olevan joskus ehkä jopa liikkeellä).

Veturissa on yhdysvaltalaisperäinen 12-sylinterinen kaksitahtidieselmoottori, jonka teho on 350 hevosvoimaa. Kyseessä on General Motorsin kuuluisan 71-moottorisarjan tyyppi 12V-71, sylinteritilavuudeltaan 852 kuutiotuumaa. Syystä tai toisesta moottori esiintyy suomalaisissa lähteissä yleensä mallimerkinnällä 12107.

Usein kuulee väitettävän, että kyseessä olisi sama moottori kuin sota-aikaisen länsiliittoutuneiden massatuotantopanssarivaunun M4 Shermanin eräässä mallissa. Väärinkäsitys johtunee siitä, että M4A2:ssa käytettiin samaan jo vuonna 1938 kehitettyyn moottoriperheeseen kuulunutta moottoria, mutta se oli suomalaisessa veturissa käytetyn pikkuveli, kuusisylinterinen ja 426-kuutiotuumainen 6V-71. Näitä moottoreita panssarivaunussa oli kaksin kappalein, jolloin sylinterimäärä ja kuutiotilavuus ovat lähellä veturinmoottorin mittoja.

Takaisin rauhan aikaan ja Detroitista suomalaisille raiteille. Epäonnisten dieselkokeilujensa kanssa kamppailleella VR:llä katsottiin kateellisena teollisuuslaitosten ratapihoilla hyvin toimivia Move-sarjalaisia. Kun Valmet vielä varusti lippulaivamallin raskaaseen vaihtotyöhön mekaanista vaihteistoa paremmin sopivalla hydraulisella vaihteistolla ja lihotti veturin 40-tonniseksi, ei VR enää voinut vastustaa kiusausta. Kaikessa olympiavuoden huumassa rautatiehallitus ehti solmia tamperelaistehtaan kanssa kaupat kahdesta uudesta Move51h-tyyppisestä veturista. VR risti koneet oman nimeämiskäytäntönsä mukaan Vv13:ksi, veturi kun oli vaihtotyöhön tarkoitettu ja sen akselipaino kun osui väliraskaaseen 11,1-15 tonnin välille.

Kolmastoista Vv veturista tuli suunnilleen samalla periaatteella kuin kuuluisasta Eerikistä muinoin neljästoista nimeään kantanut Ruotsin kuningas: edeltäjä muistettiin hyvin, vaikka ei välttämättä olisi ollut väliksi - potkut saaneesta Eerik XIII Pommerilaisesta jäi 1400-luvun ruotsalaisille suunnilleen yhtä ikävä muisto kuin Vv12-veturista vuosisatoja myöhemmin entisen Itämaan rautatieläisille - eikä kukaan enää jaksanut tarkkaan laskea kuinka monta Eerikkiä tai Vv:tä oli sitä ennen ehtinyt olla.

Kaksi ensimmäistä Vv13:a osoittautuivat valtion töissä vähintään odotusten arvoiseksi, ja 1960-luvun alkuun tultaessa niitä työskenteli ratapihoilla 37 kappaletta.

Vuonna 1972 VR uudisti vetokaluston nimeämiskäytäntöään. Tässä yhteydessä Vv13 ja sen kokeilukäyttöön hankittu mekaanisella vaihteistolla varustettu, vain viiteen kappaleeseen jäänyt Vv14-rinnakkaismalli nimettiin Tve3-sarjaksi, jossa T tarkoittaa työkonetta ja ve veturia.

Kuvassa edelleen ajokuntoinen Vv13 nro 1763, sittemmin Tve3 nro 464, pärisyttää kaksitahtiäänimaisemaansa Suolahden Höyrytapahtuman vieraiden iloksi kesäkuussa 2011.

Tietokonesähellystä

Olen käyttänyt Windows 8:aa työmaalla elokuusta saakka. Nyt se alkaa tulla tutuksi. Päätellen siitä, kun Vista-kotikoneella pysähdyin hetkiseksi ihmettelemän, miksei työpöytänäkymä vaihtunut, vaikka klikkasin hiirellä vasenta alakulmaa.

Töissä aamupäivän askareena oli toimintajärjestelmän päivitys. Tällaista tulee tehtyä nykyään luvattoman harvoin. Vähän aikaa piti ihmetellä sitäkin, miksi VMware-virtualisoituun palvelimeen ei voinut mountata paikalliselta tietokoneelta niinkään yksinkertaista asiaa kuin USB-muistitikkua. No eipä tietenkään voinut ennen kuin virtuaalikoneelle oli virtuaaliasennettu USB-ohjain.

Ohjelmistotoimittajan tapaan melkein kaikki tiedostot uusittiin, vaikka kyseessä ei ollut kuin servicepack-tyyppinen huoltopäivitys. Ensiksi varmuuskopiot vanhasta ohjelmistoinstanssista ja tietokannasta, sitten palveluiden pysäytys ja lopuksi päivitys käyntiin. Alkuun päästyä homma meni rutiinilla.

Sitten kun piti päästä testailemaan, alkoivat ongelmat. Järjestelmä ei näyttänyt hyväksyvän sisäänkirjautumista sen paremmin pää- kuin peruskäyttäjätunnuksilla. Pari sähläystä oli tullut tehtyä: tietokanta-ajuri kopioitua väärään kansioon ja sovellukselle annettua väärä käyttäjänimi kantaan kiinni pääsemiseksi. Nämä oli helposti havaittu ja korjattu. Mutta vaikka kuinka tavasi conf-tiedostoja ja uudelleenkäynnisteli Tomcat-palvelinta, päivitetty toimintajärjestelmä ei suostunut päästämään käyttäjiä sisään. Alkoi pelottaa, että käyttäjätietokanta on vaurioitunut. Soitin ohjelmistovalmistajan tukeen, ja puoli tuntia käytiin läpi lokeja, kansioita, tiedostoja ja asetuksia. Vain huomatakseni lopulta, että päivitys oli tehnyt järjestelmästä muiden tietoturvaparannusten ohessa niinsanotusti "case-sensitiivisen". Toisin kuin Windows-maailmassa yleensä, käyttäjätunnuksessa olevat isot ja pienet kirjaimet piti todella kirjoittaa isoina ja pieninä. Olisi ehkä kannattanut lukea tarkkaan, mitä kaikkea päivitys korjaa. Tietokoneiden harrastajat usein naureskelevat kotikäyttäjille tarjottavan puhelintuen kysymyksille, joissa halutaan varmistaa, ovatko kaikki johdot kiinni ja virta päällä. Työelämälle suunnatussa puhelintuessa ne simppeleimmät asiat kai pitäisi ensin varmistaa.