Asiat kasaantuvat

Tuntuu siltä, että blogiin on tullut viime aikoina kirjoitettua vain yhteiskunnan turvallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavia asioita. Jatketaan samalla linjalla.

Eilen ja tänään pidettiin laaja maakunnallinen PIRKKA14-valmiusharjoitus, jossa lähinnä siviiliviranomaiset suunnittelivat ja harjoittelivat toimintaa kyberhyökkäystilanteessa. Sotilailla oli käynnissä asiaan liittyvä oma harjoituksensa WANAJA14. Eilen kuunneltiin niin siviili- kuin sotilaspuolen asiantuntijaluentoja lukiolla ja tänään harjoiteltiin.

Kahden kollegan kanssa olimme päättäneet, että meillä ei mennä karttaharjoituksilla. Kehitimme nähtävissä ja koettavissa olevan ongelmatilanteen, jonka aluehallintovirasto mielihyvin hyväksyi tilanneskenaarioksi. Ammattikoulu oli turvallinen paikka toteuttaa konkreettinen kyberuhkatilanne, koska siellä tietojärjestelmiin ei liity esimerkiksi ihmisten terveyttä koskevia asioita.

Ensiksi heitimme syötin eli "krakkeroimme" oman kotisivumme. Kunniasta etusivulle pääsemisestä kamppailivat suunnitteluvaiheessa Muumipeikko, Rölli-peikko ja Guy Fawkes viimeksimainitun viedessä voiton. Ajattelimme, että vaikka vielä ei olekaan tuon kuuluisan englantilaiskapinallisen muistopäivä eli marraskuun viides, tämä tietoverkkorikollisten tai -aktivistien suosima hahmo herättää ainakin valistuneet (tai sitten paatuneet) surffailijat. Tekstilläkin on oma historiansa Internetin meemien joukossa.

Oikeat APT-uhat eivät tietenkään ilmene virallisille WWW-sivuille istutettuina nettimeemeinä. Harjoituksen jälkeisessä purkupalaverissa työsuojeluvaltuutetun esittämä tilannearvio oli osuva: "Näyttämisen halun ja kiusanteon merkkejä."

Näin iso syötti tietenkin havaittiin nopeasti. Omalle tietohallintoväelle ensimmäinen ilmoitus tuli jo ruokatunnin aikana. Mediakin sai vinkin kolmisen varttia myöhemmin. Oli hienoa huomata, että ihmiset ovat silmät auki myös verkkomaailmassa ja omatoimisesti ilmoittavat havaitsemistaan poikkeamista. Näin rakennamme yhdessä kyberturvallisempaa yhteiskuntaa.

"Kohta on helvetti irti", arvelin kun kollega kävi ottamassa runkokytkimestä kaapelin irti. Olisihan se pitänyt arvata, että hämäläisessä ammattikoulussa ei näin pienistä hötkyillä. Niin riippuvaisia kuin tietoteknisistä laitteista ollaankin, saadaan koulupäivä hoidettua tarvittaessa ilman niitä. Toiset teorialuokissa toimineet vaihtoivat liitu- tai tussikauteen lennossa, toiset hetken päästä. Kolmisen tuntia kestäneestä harjoituksesta saatiin arvokkaita kokemuksia jatkokehitystyön aiheiksi. Ja vaikka viilaamista aina on, organisaatio osoitti kykynsä toimia rationaalisesti myös poikkeavassa tilanteessa. Hyvä!

Vapauden varjopuoli

Olen käyttänyt reilun vuosikymmenen verran tekstinkäsittelyyn pääasiassa avoimen lähdekoodin toimisto-ohjelmia. Itse asiassa siirryin sellaiseen aika lailla suoraan vanhasta kunnon WordPerfect 6.1:stä. Microsoftin Wordia en ole koskaan erityisemmin käyttänyt. Pitkään käytössäni oli OpenOffice Writer, jonka vaihdoin viime vuonna vieläkin avoimemmaksi kehuttuun LibreOffice Writeriin.

Vaihto sujui helposti, joskin LibreOffice tuntui jo ikään ehtineessä kannettavassa olevan jonkin verran hitaampi kuin sitä edeltänyt OpenOffice. Asia oli helppo sallia, koska olihan kyseessä uudempi ja arvatenkin enemmän ominaisuuksia sisältävä paketti.

Kun hiljattain päivitin LibreOfficen uusimpaan versioon 4.21, tuli eteen todellinen ongelma: tekstiä ei voinut enää kopioida tekstinkäsittelyohjelmasta toiseen sovellukseen. Esimerkiksi blogitekstiä ei voinut liittää selaimessa auki olevaan Bloggeriin.

Ongelma vaikutti aluksi sen verran käsittämättömältä, että yrittäessäni turhaan julkaista eilistä blogipäivitystä tulin päivittäneeksi Bloggerin sen jo pitkään ehdottelemaan uuteen versioon. Luulin, että vanhan version viimeinen käyttöpäivä oli mennyt sitten edellisen kirjoituksen. Ongelmaan se ei auttanut, ja uuden Bloggerin myötä blogiin tuli - käytännössä tarkoituksetta - uusi ulkoasu.

Tekstinkopiointiongelma ratkesi vasta, kun palautin LibreOfficen vanhan version 4.15. Eivät nämä avoimen lähdekoodin ratkaisutkaan viattomia ole. Tyydyn vanhempaan versioon ja jätän työkoneeni LibreOfficen toistaiseksi päivittämättä.

Pohjanmaalla

Ellen tykkäisi niin paljon junalla matkustamisesta, sanoisin että viime aikoina on ollut lii... - no, ainakin aika paljon - työreissuja. Tänäänkään en joutunut pettymään Pendolinoon. Yksi vei kotiasemalta Tampereelle ja toinen jatkoi siitä eteenpäin. Tampereelta lähdettiin neljä minuuttia myöhässä, mutta se ajettiin kiinni Haukinevan molemmin puolin. Parkanon radalla päästiin nopeusnäytön mukaan parhaimmillaan 196 km/h:n nopeuteen.

Päivä on mennyt eteläisellä Pohjanmaalla ICT-alan ammatillisten tutkintojen uudistamisen parissa. Huomenna jatketaan aiheeseen liittyvien opetushallinnollisten asioiden, joskin enemmän rutiini-sellaisten kanssa tutkintotoimikunnan kokouksen merkeissä.

Pitkiä, aina ICT-boomin varhaisvuosista saakka juontuvia, perinteitä kantavista tietokoneasentajan ja tietoliikenneasentajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoista ollaan siirtymässä uuteen aikakauteen. On aikakin, koska enää vuosiin näitä kahta alaa on ollut vaikea erottaa toisistaan. Yhtäältä tietoliikennepuolella tietokoneista irrallisen puhelintekniikan aurinko on jo laskenut. Toisaalta nykyaikaisella tietokoneella tai sen ohjelmistoilla ei tee juuri mitään ilman tietoliikennettä. Viime vuosikymmenen puoliväin jälkeen tehtiin sekä ehdotuksia tutkintojen yhdistämiseksi että uusittiin niiden sisällöt. Viimeksimainittu toimenpide teki niistä sisällöllisesti melko pitkälle tosiaan vastaavat, ja jokin aika sitten opetus- ja kulttuuriministeriö päätti tutkintorakenneuudistuksessaan yhdistää ne myös muodollisesti.

Uusien tutkinnonperusteiden laatimistyö on hyvissä käsissä. Työryhmää vetää legendaarisen MikroMikon pääsuunnittelija, nykyisen ison ICT-yrityksen johtaja. Sihteerityö on annettu näyttötutkintojen laadunvarmistuksesta alusta lähtien huolehtineen ALVAR-organisaation kivenkovan asiantuntijan kynän ja näppäimistön alle.

Joskus viime vuosikymmenen alkupuolella, kun ICT-alan koulutusta ja tutkintoja järjestettiin vielä paljon ympäri maata, vastaavankaltaiset suunnitteluseminaarit keräsivät auditorioita täyteen. Nyt paikalla oli laskujeni mukaan seitsemän tutkinnonjärjestäjän edustus ja lisäksi jonkin verran meitä asian ympärillä muutoin puuhailevia alan yrityksistä, ammattijärjestöistä ja oppilaitoshallinnosta. Enemmänkin olisi Koulutuskeskus Sedun hulppeisiin tiloihin mahtunut. Toisaalta tänä päivänä viestit varsinkin niiltä tahoilta, joiden päätehtävä on jotain muuta kuin koulutuksen ja tutkintojen järjestäminen ja kehittäminen, kulkevat mieluummin kaapeleilla tai radiotaajuuksilla kuin kiskoilla tai kumipyörillä.

Päivä mainostuksen kohteena

Työpäivä meni Keilalahdessa Microsoftin tuoteuutuuksiin tutustuessa. Pääkaupunkiseutumatkan huono puoli oli, että raitiovaunulla ei tällä kertaa päässyt kulkemaan. Sitten viime näkemän on Espoon suunnan bussien lähtöpaikkakin vaihtunut rautatieasemalta linja-autoasemalle. En ole paikalla ennen käynyt, joten kysyin ruuhkabussin vierustoverilta, missä kannattaa jäädä pois. Tein alkuasukkaaksi olettamani neuvojan ohjeen mukaan. Pian totesin, että olisin voinut hyvin jatkaa vielä yhden pysäkin välin ja rikkoa merituulenpuuskissa sateenvarjoani vähän vähemmän.

Tilaisuuden aluksi yhtiön edustaja ilmoitti pontevasti, miten Microsoftin strategiassa yritys ei ole enää ohjelmistoyritys vaan ennenkaikkea palveluiden ja laitteiden tuottaja. Ohjelmistoista silti pääasiassa puhuttiin.

Lienen ennenkin maininnut seikasta, että kun tietotekniikan merkeissä koolla on opettajia, lähes jokaisella on tablettityyppinen päätelaite, jollakulla harvalla ehkä Applen tyylikannettava. Tietohallintoihmisten varustus taas on melkein poikkeuksetta pienikokoinen ja vähän vanhanaikaisen näköinen kannettava - merkiltään yleensä Lenovo, joskus HP - sekä älypuhelin, nykyään useimmiten Lumia. Oma varustukseni on jälkimmäistä sarjaa, joskin tykkään hauskuuttaa kollegoja aktiivikäytössä olevalla virallisella työpuhelimellani, Nokian 3310:lla. Jossakin opetusalan ITK-päivillä moista varustusta katsotaan pitkään.

Eipä kannettavani tainnut tänäänkään oikein kotonaan olla. Microsoftilta siinä on vain käyttöjärjestelmä varusohjelmineen, tietoturvaohjelmisto ja puhelimen liittämiseen tarvittava Zune. Muu on enimmäkseen avoimen lähdekoodin tavaraa tai muuta vapaalevitteistä.

Sen verran Microsoftin uuden strategian mukaista laitteistopainotteista strategiaakin päivän aikana sivuttiin, että kokeiltavana oli muutama tablettilaite. Järeimmissä malleissa on jo i5-tyyppinen prosessori, joten kunnon näppäimistöllä varustettuna tuollainen olisi ainakin paperilla täysiverinen kannettavan korvike. Itse pidin Nokian 2520 -tabletista, joka oli lumiamaisesti kevyt, siro ja tyylikäskin, ja ennen muuta tabletin olemassaolon perusta, kosketusnäyttö, tuntui toimivan hyvin. Huono puoli siinä on ominaisuuksiltaan melko rajoittunut Windows RT -käyttöjärjestelmä. Mutta jos katsoisin tarvitsevani tablettia, hankkisin luultavasti Nokian.

Tietoliikenneongelmia

Eilen kotona totesin kannettavalla tietokoneellani olevan hankaluuksia päästä langattomaan lähiverkkoon ja pysyä siellä. Sellainen kuuluu toisinaan WLAN-maailmaan, ajattelin ja suljin tietokoneen odottamaan uutta päivää uusine vapaine taajuuksineen. Tänään puolisoni pöytätietokone, joka on työasemakaapelilla suoraan kiinni ADSL-päätelaitteessa/reitittimessä/kytkimessä/WLAN-tukiasemassa, alkoi oireilla samoin. Fyysinen linkki toimi niin langallisesti kuin langattomasti ainakin merkkivalojen mukaan.

Monitoimilaitteen tehdasasetuksiin palauttaminen edes lyijykynän avulla ei auttanut. Sen paremmin ennen sitä kuin sen jälkeen laitteen asetuksiin ei päässyt käsiksi WWW-selaimella. Vanhan koulukunnan sarjaporttiyhteyttä tämän sukupolven kuluttajalaitteissa ei enää ole. Lopputulemana en osannut kuin päätellä, että laitteen reitittimen käyttötunnit ovat täynnä. Rikki mikä rikki.

Hain yläkerran romukaapista taannoin hylätyn numeroa pienemmän vastaavaan tarkoitukseen tehdyn laitteen. Rikoin sen radion aikanaan hyvin perinteisellä tavalla: pohjoisen kevätreissulta palattuamme käynnistin laitteen tarkistamatta, että WLAN-antennit ovat kunnolla kiinni. Ne eivät olleet, ja tuon jo sotaväessä opetetun perusasian unohtaminen vei laitteen romukaappiin. Nyt puolikuntoisesta on iloa, koska ADSL-yhteys ja sen jakaminen langallisesti toimivat. Isävainaan opit pätevät: ei kannata heittää pois, kun joskus kuitenkin on tarvetta.

Ikkunaremontti toi taloon 3G-yhteyksiin sangen valikoivasti suhtautuvat selektiivilasit, joten harkitsen kannettavani kanssa nörttimäistä ja epäsiistiä tilapäisratkaisua: piiitkän työasemakaapelin virittämistä olohuoneen ja kirjastohuoneen poikki.

Olisiko suosituksia hyvän ADSL-päätteen/reitittimen/kytkimen/WLAN-AP:n suhteen? Tähän saakka olen suosinut Telewellin laitteita. Tosin toista vuosikymmentä sitten kun kaikkea ei vielä oltu integroitu samoihin kuoriin, ensimmäinen päätteen takana ollut yhteyden jakava laite oli merkiltään Buffalo.

Doug ratsasti viimeiseen auringonlaskuunsa

Douglas C. Engelbart kuoli Kaliforniassa alkuviikosta kunnioitettavassa 88 vuoden iässä. Rohkenen väittää, että hän on ollut tietotekniikka-alan tähän saakka merkittävin yksittäinen innovaattori ja visionääri.

Engelbartin tunnetuin keksintö on graafisen käyttöliittymän ohjaamiseen käytettävä tietokonehiiri (kanadalaiset ja saksalaiset olivat kehittäneet varsinaisen laitteen jo aiemmin; Engelbart yhdisti sen käyttöliittymään). Hän oli vahvasti mukana myös Internet-teknologioiden, hypertekstin ja tekstinkäsittelyohjelmistojen kehittämisessä.

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että de mortuis nil nisi bene dicendum, mutta tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä sitä, miten vähän mediatilaa Engelbartin poismeno sai verrattuna samalla alalla toimineen markkinointimiehen Steve Jobsin vastaavaan vääjäämättömään kohtaloon vajaat kaksi vuotta sitten.

Tietoteknisistä saavutuksista huolimatta pidän Engelbartin mielenkiintoisimpana visiona hänen "Augmenting human intellect" -tutkielmassaan yli puoli vuosisataa sitten esittämäänsä vielä ehkä toteutumatonta mutta tämän päivän työelämään mitä parhaiten soveltuvaa tietotyön kehit­tämisen mallia. Niinsanotussa H-LAM/T-mallissa keskeiset tekijät ovat:

H = ihmiset ja ihmisten muodostamat ryhmät, jotka ovat tietotyön subjekteina ja objekteina (human)

L = kieli eli käsitteet ja niihin viittaavat symbolit (language)

A = teknologiset apuvälineet (artifacts)

M = menetelmät, joita tietotyössä käytetään (means tai methodology)

T = oppiminen (training).

Mallin LAM-osio eli kieli, teknologia ja menetelmät ovat Engelbartille vahvistamisen (augmenting) välineitä, joilla tähdätään ratkaistavaksi saadun ongelman tai tehtäväksi saadun työn ymmärtämiseen ennen sen suorittamista.

Vaikka mallin tavoite ei ollut sen jalompi kuin tuottavuuden lisääminen - malli on kehitetty aikana, jolloin Yhdysvallat oli maailman johtava teollisuusmahti - voitaneen väittää, että hallitessaan H-LAM/T:n osa-alueet lähes jokainen nykyisessä työelämässä toimiva kykenee suvereenisti toimimaan työprosessiensa omistajana eli hallitsemaan työtään. Asialla on vahvoja yhteyksiä kotoisessa Suomessakin päivittäin kuultaviin työhyvinvointia ja työurien pidentämistä koskeviin lauselmiin.

Jokseenkin ajatuksia herättävää on, että tietotekniikan kehityshistorian pioneeri asetti niinkin perushumanistisen käsitteen kuin kielen teknologian ja menetelmien rinnalle.

Alkuperäinen Augmenting human intellect -teksti.

Elämää ja elektroniikkaa

Jouduin vaihtamaan kannettavaani näppäimistön. Jokin aika sitten kun olin laittanut laitteen lataukseen ja käynnistänyt sen, kone alkoi hälyttää muutaman piippauksen sarjoissa. Morsetukselle ei löytynyt selvitystä virallisesta ohjekirjasta, mutta käyttäjäfoorumin viesti johdatti näppäimistövikaan. Ehkä reppu ei ole sittenkään oikea paikka kuljettaa kannettavaa - edes tällaista jota väitetään hieman kovempaa käsittelyä kestäväksi. Onneksi tyylistä ja trendeistä tinkivälle on näitä tietokonemaailman taka- tai neliveto-Ladoja, joihin voi itse vaihtaa varaosia ja joihin niitä ylipäätään on saatavilla.

Näppäimistön vaihdon jälkeen 3G-sovitin loisti poissaolollaan. Reissun päällä se on hyödyllinen varuste, jota olisi varmasti tullut ikävä. Käyttäjäfoorumilta löytyi ratkaisu tähänkin: BIOS-asetusten palauttaminen oletusarvoihinsa. Jo heräsi Eerikinpoika henkiin ja mikä hauskinta, uudelleensyntymisensä kummilahjaksi toi GPS-tuen mukanaan. Viimeksi mainitun ihmeen takana taitaa kuitenkin olla jonkin päivityspaketin mukana asennettu ajuri, joka toimiakseen halusi myös BIOS:n nollauksen. Mukava oli huomata sekin, että BIOS-asetusten manuaalinen säätö oman näköisiksi mm. käynnistysjärjestyksen osalta ei enää sotkenut toimivuutta.

Oman koneen ollessa remontissa sain töistä lainaksi pikapuoliin leasing-isännälle palautuvan laitteen, Lenovo sekin. Laite oli hitaanlainen, ja varsinkin verkkoselaimena ollut IE tökki. Kokeilin Waterfox-selainta, ja täytyy sanoa, että sitten Lynxin tai Mosaicin päivien en ole moista vauhtia selaimissa nähnyt. Waterfox on König- tai Callaway-versio suositusta Firefoxista, joten vauhdista pitävät kettutytöt ja -pojat lienevät otollisinta lataajakuntaa. Valikko- ja välilehtijärjestelmä tuntui SeaMonkeyn ystävästä oudolta, ja IE:n käyttäjille vesikettu varmasti vaikuttaa vielä vieraammalta

Kannettava on nelivuotias eikä korjauksen jälkeen pahemmin kakistele. Sen sijaan reilun vuoden vanhassa matkapuhelimessa tuli jo esiin Windows Phone 7.8:n vanhentuneisuus. Ilmatieteen laitoksen houkutteleva sääsovellus vaatisi 8-version, joka on vanhan sukupolven Lumialle haave vain.

Kuin lohdutukseksi Marketplace jakaa Angry Birdsia ilmaiseksi. Latasin, kokeilin, enkä ainakaan ensi yrittämällä koukuttunut. Mutta jotain nostalgista siinä oli. Ehkä se oli samantapainen kosketus pienikokoiseen pelilaitteeseen kuin 1980-luvun alkuvuosina suosituissa elektroniikkapeleissä? Minulla oli Green House -niminen piipittäjä, jossa myrkytettiin tuholaisia kasvihuoneessa. 80-luvun nintendolainen elektroninen myrkyttäminen sai jäädä, kun 60-70-luvun taitteen tunturilainen kaasukahva houkutti pilaamaan oikean elämän ympäristöä sinertävällä savulla.

Kirjoja hyllyyn

Kirjojen hankkiminen omaksi on epäekologista, tilaavievää ja kirjastojen maassa vieläpä tyhmää. Kulttuurisnobbailustakaan se ei käy, kun alkukielisten sijasta tyytyy suomennettuihin.

Silti sorruin taas Akateemisen kirjakaupan alennusmyyntiin. Vuosien saatossa sieltä on tullut hankittua lähinnä antiikin ajattelijoiden, kirkkoisien, kiinalaisten klassikkojen ja uudempien länsimaisten filosofien teosten käännöksiä: sellaista kirjallisuutta, jonka olen ajatellut olevan sisällöllisesti pidempikestoista kuin päiväkohtaisen tieto- tai kaunokirjallisuuden. Nyt mukaan tarttui viisi kirjaa: kreikkalaista talousosaamista Ksenofonin muistiinmerkitsemänä, keisari Augustuksen omaelämäkerta ja kooste Husserlin fenomenologiaa. Kaksi muuta olivat yhdysvaltalaisprofessori J. Haldonin tiivis Bysantin historia ja brittihistorioitsija A. Robertsin tuoreehko toisen maailmansodan kokonaisesitys. Viimeksimainittu aihe ei kuulu omassa kiinnostuskategoriassani kovin korkealle, mutta ajattelin, että täytyy hyllyssä olla edes yksi tuota loppuunkalutulta tuntuvaa aihetta kansainvälisestäkin näkökulmasta tarkasteleva teos. Tosin poikasena ahmin lapsuudenkotini kirjahyllystä K. von Tippelskirchin toisen maailmansodan historiaa oikeastaan ymmärtämättä, miten erikoislaatuinen tuo kaksiosainen jättiteos lähtökohdiltaan oli. Sen oli kirjoittanut hävinneen osapuolen kenraali vain muutamia vuosia sodan päättymisen jälkeen.

Perusteltakoon käännetyn kirjallisuuden hankkimista vaikka sillä, että se saattaa pieneltä osaltaan ehkäistä eilen uutisoitua kansan jakautumista kahteen kerrokseen kielitaidon mukaan. Jos hyvin suomennettua ja sisällöltään hyvää tietokirjallisuutta ostetaan, sitä myös kannattanee tuottaa, jolloin ainakaan kielten osaamattomuus ei tule esteeksi tiedollisen sivistyksen hankkimiselle.

Voi olla, että jonakin päivänä sähköinen kirja lyö paperimuotoisen, mutta tuolloin kyse on vain muodosta, ei esimerkiksi kielellisen saavutettavuuden kysymyksistä.

Tähän saakka kokeilemieni laitteiden perusteella en olisi valmis vaihtamaan paperista sähköiseen muotoon. Tosin en ole päässyt tutustumaan tarkoitukseen vartavasten tehtyihin Amazonin Kindlen tyyppisiin laitteisiin.

Kuvia näytölle

Olen jaksanut jo pitkään olla vaikuttunut Lumia-puhelimen saumattomasta integraatiosta työmaan Exchange-järjestelmään. Ainakin Nokian omalla Mail-sovelluksella sähköposti ja kalenteri toimii hienosti, enkä usko, että Outlookin ystävilläkään on ongelmia.

Työkäyttöön tarkoitetut ominaisuudet eivät välttämättä ole päällimmäisenä mielessä älypuhelinten kuluttajakaupassa. Hauskat ja näyttävät sitäkin enemmän.

Ilmainen Photobeamer on ainakin vähän aikaa näyttävänhauska. Täytyy tunnustaa, että ohjelmaa kokeillessani ihmettelin hetkisen, miten tuo on teknisesti mahdollista: eihän pöytäkoneessa, jolla puhelimessa olleita kuvia katselin, ollut minkäänlaista langatonta tiedonsiirtosovitinta. Olen selvästikin nauttinut vielä liian vähän pilveä tai muuten vain jumittunut vanhanaikaiseen näkemykseen tietokoneen olemuksesta.

Tietokonesähellystä

Olen käyttänyt Windows 8:aa työmaalla elokuusta saakka. Nyt se alkaa tulla tutuksi. Päätellen siitä, kun Vista-kotikoneella pysähdyin hetkiseksi ihmettelemän, miksei työpöytänäkymä vaihtunut, vaikka klikkasin hiirellä vasenta alakulmaa.

Töissä aamupäivän askareena oli toimintajärjestelmän päivitys. Tällaista tulee tehtyä nykyään luvattoman harvoin. Vähän aikaa piti ihmetellä sitäkin, miksi VMware-virtualisoituun palvelimeen ei voinut mountata paikalliselta tietokoneelta niinkään yksinkertaista asiaa kuin USB-muistitikkua. No eipä tietenkään voinut ennen kuin virtuaalikoneelle oli virtuaaliasennettu USB-ohjain.

Ohjelmistotoimittajan tapaan melkein kaikki tiedostot uusittiin, vaikka kyseessä ei ollut kuin servicepack-tyyppinen huoltopäivitys. Ensiksi varmuuskopiot vanhasta ohjelmistoinstanssista ja tietokannasta, sitten palveluiden pysäytys ja lopuksi päivitys käyntiin. Alkuun päästyä homma meni rutiinilla.

Sitten kun piti päästä testailemaan, alkoivat ongelmat. Järjestelmä ei näyttänyt hyväksyvän sisäänkirjautumista sen paremmin pää- kuin peruskäyttäjätunnuksilla. Pari sähläystä oli tullut tehtyä: tietokanta-ajuri kopioitua väärään kansioon ja sovellukselle annettua väärä käyttäjänimi kantaan kiinni pääsemiseksi. Nämä oli helposti havaittu ja korjattu. Mutta vaikka kuinka tavasi conf-tiedostoja ja uudelleenkäynnisteli Tomcat-palvelinta, päivitetty toimintajärjestelmä ei suostunut päästämään käyttäjiä sisään. Alkoi pelottaa, että käyttäjätietokanta on vaurioitunut. Soitin ohjelmistovalmistajan tukeen, ja puoli tuntia käytiin läpi lokeja, kansioita, tiedostoja ja asetuksia. Vain huomatakseni lopulta, että päivitys oli tehnyt järjestelmästä muiden tietoturvaparannusten ohessa niinsanotusti "case-sensitiivisen". Toisin kuin Windows-maailmassa yleensä, käyttäjätunnuksessa olevat isot ja pienet kirjaimet piti todella kirjoittaa isoina ja pieninä. Olisi ehkä kannattanut lukea tarkkaan, mitä kaikkea päivitys korjaa. Tietokoneiden harrastajat usein naureskelevat kotikäyttäjille tarjottavan puhelintuen kysymyksille, joissa halutaan varmistaa, ovatko kaikki johdot kiinni ja virta päällä. Työelämälle suunnatussa puhelintuessa ne simppeleimmät asiat kai pitäisi ensin varmistaa.

Tutkinnonuudistusta

Tiistaisen työpäivän alkupuoli normaalisti omalla työmaalla, sitten linja-autolla kotikylään ja junalla Turkuun.

Huominenkin päivä menee Turussa, mutta onnistuin välttämään hotelliyöpymisen. Junia kun kulkee kotiinpäin vielä myöhään ja lähtee taas aamulla jo ennen puolta seitsemää. Nyt vie kotiinpäin P 931, ja istumismukavuus on väljää pikajunatasoa.

Kohdalleni sattuneen Turku-urakoinnin takana on Opetushallituksen hanke uudistaa eräitä ICT-alan ammatillisia tutkintoja vastaamaan nykyistä paremmin alan kehitystä ja työelämän tarpeita. Tarkoituksena on, että vanhat, viime vuosituhannelta periytyvät - kuten nimistäkin voi päätellä - tietokoneasentajan, tietoliikenneasentajan ja elektroniikka-asentajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnot yhdistetään koko ICT-alan suorittavan työn ja erikoisammattitutkinnon osalta "teknikkotasoisen" työn tehtävät kattaviksi tieto- ja tietoliikennetekniikan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoiksi. Perustutkinnon tasolla vastaavan tyyppinen uudistus tehtiin jo kolme vuotta sitten, mutta se oli luonteeltaan hienovaraisempi, kun ainoastaan yhden vanhan tutkinnon, sähköalan perustutkinnon tieto- ja tietoliikennetekniikan osaamisalan/koulutusohjelman sisältö ja samalla nimi muutettiin tieto- ja tietoliikennetekniikan perustutkinnoksi.

Luonnollisesti nyt uudistettavien tutkintojen sisältöä on vuosien saatossa uudistettu, vaikka nimet ovatkin säilyneet vanhakantaisina. Omalla kotikentälläni (saankohan enää sanoa noin, kun toimistotyöt ovat olleet leipätyö jo puoli vuosikymmentä), tietokoneasennuksessa, edellinen melko kevyt päivitys tehtiin vuonna 2006. Silloin ei juuri puhuttu pilvipalveluista, ja virtualisoinnin tai mobiilikommunikaation käsitteet pitivät sisällään erilaisia - volyymiltaan pienempiä - asioita kuin tänään.

ICT-alallakaan isot linjat samoin kuin jotkut perusteknologiat muuttuvat hitaasti. Silti suorittavan työn tutkintojen sisältöjä on toivotonta yrittää yksilöidä teknologioiden tarkkuudella. Tämän päivän tulevaisuus on huomenna kivikautta.

Tiedän, että tutkinnonjärjestäjäkenttä ei ole uudistuksen takana suinkaan varauksetta. Muutos pelottaa koulumaailmassakin. Lisäksi toisen asteen ammatillisen koulutuksen, suomeksi ammattikoulujen, taloudelliset realiteetit eivät tällä hetkellä kovin hyvin tue laajoja uudistuksia. Ei sillä, että ICT-alan koulutus olisi enää lähes vuosikymmeneen ollut juuri millään ammattikoululla vahvimpia leipäpuun oksia, mutta käytännössä jokainen muutos vaatii käytäntöön viejältään jonkinlaista resurssien panostamista. Silti koulutuksen- ja tutkinnonjärjestäjän kannalta uskon uudistushankkeessa kaikkine siitä aiheutuvine vaivoineen olevan ainakin yhden valopilkun: mitä paremmin tutkinto vastaa käytännön osaamistarpeita, sitä helpompi siihen on saada opiskelijoita.

Huomisessa seminaarissa on tarkoitus kuulla tutkinnonjärjestäjien mielipiteitä uudistuksen sisällöksi. Luvassa lienee mielenkiintoinen päivä.

Zàijiàn

Tiistai-illat on tullut vietettyä tiiviisti työväenopistolla kiinankielen alkeiskurssilla. Kansalais- ja työväenopistojen lukukaudet kun ovat lyhyitä. Eilen olivat syksyn viimeiset oppitunnit.

Kurssilla, oppikirjan mukaisesti, käsitellään runsaasti myös kiinalaista kulttuuria. Opettaja, joka käsittääkseni on itse tehnyt ja tekee bisnestä Kiinassa - ja muutama muukin Kiinassa työskennellyt kurssilainen - antavat vielä paljon lisää tähän aspektiin.

En muista, että kielen lisäksi kulttuuria olisi juurikaan käsitelty 1970-80-lukujen koulun kielenopetuksessa. Ei vielä 90-luvullakaan kansalaisopistossa, jossa käytettiin lukioon tehtyä saksankielen oppikirjaa.

Sen sijaan vajaa vuosikymmen sitten latinan kursseilla opetettiin kelpo määrä myös latinaa aikanaan puhuneiden kansojen kulttuureista. Samoin nyt kiinan kurssilla. Onko monikulttuurisuus tämän ja edellisen vuosikymmenen idea? Vai liittyykö se muuten vain suomalaisille oudompien kielten opetukseen?

Lumia, BYOD ja Y-sukupolvi

Keskiviikkoaamuna täpötäysi taajamajuna vei Tampereelle tietotekniikka-aiheiseen esittelytilaisuuteen. Kukkaroaan hypistelevät kauppiaat toivat hämäläisten ATK-vastuuhenkilöiden hypisteltäväksi houkutuslintuja, kuten vasta markkinoille tulleen Lumia-lippulaivapuhelimen ja kuulemma talvella myyntiin tulevan pikkuveljen 820:n. Olen ollut sangen tyytyväinen Lumia-käyttäjä viime talvesta saakka tai viimeistään siitä ohjelmistopäivityksestä, joka lisäsi paitsi akunkestoa myös mahdollisuuden käyttää Lumiaa tietokoneen modeemina - eli kyvyn jakaa Internet-yhteys tietokoneelle puhelimen oman WLAN-tukiaseman kautta.

Täytyy sanoa, että ensituntumalta - ja nimenomaan tuntumalta - en vaihtaisi 800-malliani uuteen 920:een. Uutukainen tuntuu kädessä isolta ja siksi hiukan kömpelöltä. Kasvanut koko helpottaa kosketusnäytön operointia, mutta pienemmälläkin pärjää. Tekniikkapuolella on tietysti paljon uutta, mutta eri asia on, mihin kaikkea tarvitaan. Rohkenen edelleenkin väittää, että parhaastakaan puhelinkamerasta ei ole asiallisen digipokkarin - puhumattakaan järjestelmäkamerasta - kilpailijaksi käytännön kuvaustilanteissa. Ei vanhankaan Lumian kameraa juuri ole vertaistensa parissa moitittu, mutta lelu se on verrattuna vaikkapa pian yhdeksänvuotiaaseen Minolta-pokkariin. Mitä tekee paljoilla megapikseleillä, jos optiikan ja kuvausotteen paha allianssi saa ne keräämään itsensä täyteen roskaa?

Applen iOS:ää tietenkin kehuttiin maailman kehittyneimmäksi mobiilikäyttöjärjestelmäksi - varsinkin lyömättömän ohjelmistotarjontansa vuoksi.

Toisaalta muistutettiin, että leijonanosassa kotimaamme ammattikäytössä olevista älypuhelimista aivoina toimii edelleen Symbian. Kuulemma vain Yhdysvalloissa yritysten älypuhelinmarkkinat ovat olleet yhtä paljon yhden käyttöjärjestelmän hallitsemat kuin meillä, mutta siellä nimi on ollut Blackberry. Mutta tilanne kuulemma muuttuu. Meillä Windows on kasvattanut yrityspuhelimissa markkinaosuuttaan lähes 50 %:lla, ja Applen ja Androidinkin kasvuluvut ovat kohtuullisia.

Infotilaisuudessa päätelaite-esittelyjä, markkinakatsauksia ja muuta hehkutusta mielenkiintoisempaa oli oikeastaan nähdä vaihteeksi A day made of glass -video:

Ei ole kovin montaa kevättä, kun videon silloista versiota näytettiin Hämeenlinnan ITK-messuilla, ja melkein kaikki tuntui olevan vasta korkeintaan nurkan takana. Nyt ainakin sormilla zoomattavia kosketusnäyttöjä kulkee yhden jos toisenkin taskussa.

Ehkä vielä mielenkiintoisempaa oli BYOD-käsitteen - sekään ei sinänsä ole mitään uutta - voimakas esiin tuominen. BYOD:n taakse kätkeytyvät sanat bring your own device. Ajatus siitä, että tietotyötä saa tehdä omilla välineillä kuulostaa samalta kuin että liikuntatunnilla saa hiihtää omilla lasikuitusuksilla eikä ole pakko käyttää koulun hikilautoja. Työmaalle saa tuoda Apple- tai Linux-tietokoneen tai mobiilipäätelaitteen, ja kytkeytyminen sillä työmaan verkkoon ja muihin resursseihin onnistuu. Ei ole pakko käyttää tietohallinnon tarjoamia vakio-Windowseja.

BYOD:lla on myös kääntöpuolensa. Idean yleistymisen myötä tullaan tilanteeseen, jossa työnantaja tarjoaa vain perusinfrastruktuurin ja työläinen kustantaa itse henkilökohtaiset työvälineensä. Mutta niinhän nuoret leijonat, Y-sukupolvi eli 1980-1990-luvulla syntyneet, kuulemma haluaa tehdä. Entisen poliitikon Mari Puoskarin infotilaisuudessa jaettuun kirjaan sisältyvässä kirjoituksessa sanottiin, miten Y-sukupolvi vaatii uraa valitessaan muutakin kuin uranäkymiä ja työsuhde-etuja. Työnantaja voi houkuttaa Y-sukupolvelaista töihin vaikka lupaamalla, että joka päivä on omien lelujen päivä. Saa liittää oman päätelaitteen yrityksen verkkoon koska tahansa ja mistä tahansa - ja mielellään mahdollisimman usein.

En kuulu Y- vaan sitä edeltäneeseen X-sukupolveen, ja teen mielelläni juuri noin. Vapaa-ajalla vastailen työsähköposteihin tai kirjaudun työpaikan toimintajärjestelmään. Mutta kukaan ei edellytä sitä, ja vain harva muu tekee niin. Tulevaisuus pelottaa, jos samaa aletaan vaatia kaikilta, niiltäkin jotka haluaisivat tehdä perinteisen eron työn ja vapaa-ajan välille ja haistattaa pitkät ubiikkiudelle.

Mitä Y-sukupolveen tulee, en jaksa uskoa, että kaikki nuoret ja nuoret aikuiset olisivat yksilöllisiä työpaikkashoppailijoita, joista työnantajat kuulemma kilpailevat. Monelle riittäisi, kun vain olisi säällinen työpaikka, jonka varaan rakentaa elämäänsä.

Tähän liittyy mielestäni suurin ongelma siinä vyyhdessä, jonka yksi pieni ilmentymä BYOD-idea on. Se on vielä pientä porsastelua, jos ne jotka todella halutaan työhön, yritetään huijata hankkimaan omat työkalunsa itse. Mutta se on isoa sikailua, jos syötetään kokonaiselle sukupolvelle pajunköyttä siitä, miten valikoijan osa on jokaisen osa. Mitä jää jäljelle, kun haaveet kaatuu? Viisi työkyvyttömyyseläkkeelle jäävää päivässä?

Ohutta yläpilveä

Tämä viikko on työmatkailuviikko. Maanantaina Sastamalassa, eilen Helsingissä ja tänään Jyväskylässä. Perjantaina vielä Tampereelle. Mukavaa pitää kotipesää hyvien liikenneyhteyksien varrella suunnilleen keskellä kaikkea. Kotona voi käydä ainakin nukkumassa.

Helsinkiin menin junalla, mutta poikkeuksellisesti palasin linja-autolla. Määränpää kun oli vielä Valkeakoski, ensin työmaa ja sitten kiinan kurssi. Ei linja-auto junalle pärjää tällaisella matkalla oikeastaan missään suhteessa. IC-junayhteys pääkaupungista Toijalaan ja sieltä seutuliikenteen linja-autolla perille olisi ollut muutaman minuutin nopeampi kuin suora pikavuorolinja-auto. Kumipyöräkyydin hinta oli tässä tapauksessa pari euroa rautapyöriä korkeampi; tosin ilman seutuliikenteen kuukausilippua suhde olisi kääntynyt linja-auton eduksi. Kolmantena vielä matka-ajan käytön tehokkuus, jossa juna on ylivertainen. Linja-autossakin on pistokkeet mobiililaitteille, mutta edes pienikokoinen kannettava tietokone ei mahdu pöydälle. Lisäksi kumipyöräkulkuneuvo heiluu ja tärisee moottoritielläkin aivan toiseen malliin kuin kiskojen kulkija. Tulipahan kokeiltua.

Helsingin puolipäiväkeikan aiheena olivat pilvipalvelut, tämän päivän tietotekniikkamaailman kuuma peruna. Opetuspuolella niistä on puhuttu ja niitä on hyödynnettykin jo hyvän aikaa, mutta näkökulma oli tällä kertaa teknillinen. Ikiomaa pikku pilveä haluaville yrityksille ja muille organisaatioille avoimeen lähdekoodiin perustuvia ratkaisuja tarjoilevan firman johtaja kuvaili asiaa näin:

Pilvi on ensisijaisesti infrastruktuuria ja teknologiaa eikä niinkään teknologian käyttötapa, millaisena peruskäyttäjät sen usein näkevät. Pilviteknologia seuraa 30 vuotta sitten kehi­tettyä ja muun muassa Microsoftin menestykseen johtanutta client-server-teknologiaa ja 1990-luvulla valtavirraksi tullutta web-teknologiaa.

Pilviteknologian ytimessä on infrastruktuuri, joka voi palvella periaatteessa mitä tahansa sovelluskuormaa. Sovelluksen tekijöiden ja käyttäjien ei tarvitse välttämättä tietää, millä alustalla sovellus toimii ja vastaavasti laitteistoarkkitehtuurin kehittäjien ja ylläpitäjien ei tar­vitse välttämättä tietää, mitä sovelluksia infrastruktuuri palvelee. Pilvessä mikä tahansa laitteistoresurssi voi palvella mitä tahansa sovelluskuormaa.

Vaikea olla eri mieltä pilven syvimmästä olemuksesta. Tietenkin käyttäjälle pilvi on juuri sitä, miltä se kullekin näyttää, ja jos joku on tyytyväinen "tietäessään", että pilvipalvelun syvin olemus on Google Docs tai Office365, Dropbox tai SkyDrive, niin hyvä. Joskus vain tuntuu hieman huvittavalta, kun vaikkapa juuri opetuspuolella - jossa on periaatteessa tapana kritisoida kaikenlaisia päivän muotisanoja - takerrutaan joihinkin niistä kiinni sellaisella tarmolla, jota hypetyksestä arvostellut markkinamiehet tai teknokraatit kadehtisivat. Kehiteltäessä uusia hienoja uusia oppimismenetelmiä pilvipalveluiden pohjalle olisi mielestäni hyvä ymmärtää niiden teknologinen olemus. Sitä kautta silmät avautuisivat myös sellaisille rajoitteille, joihin on pedagogiikan keinoin vaikea ellei mahdoton vaikuttaa.

Nyt Pendolino S81 vie kohti Keski-Suomea. Paljon moitittu junatyyppi on palvellut ainakin minua moitteettomasti joka kerran, kun olen sillä matkustanut. En tosin kovin usein. Kyyti on tasaista ja mukavaa; ainakaan siitä ei ole kiinni, käyttääkö matka-ajan kokoukseen valmistautumiseen tai muihin työasioihin vai tuhlaako sitä bloggaamalla.

Windows 8:n Resurssienhallinnan oletusnäkymä

En tiedä, onko asia kiusannut ketään muuta, mutta minua häiritsi Windows 8:n työpöytänäkymässä Resurssienhallinta-ohjelman avautuminen oletusarvoisesti Kirjastot-näkymään. Minusta luontevammalta – varmaankin monien vanhempien Windows-versioiden takia - olisi tuntunut Tietokone-näkymä, josta pääsee käsiksi suoraan levyasemiin.

Windows 8:n testiasennus

Työasemiin ja monenkokoisiin kannettaviin laitteisiin tarkoitettu Windows 8:n lopullinen julkaisuversio tuli jokin aika sitten volyymilisenssiasiakkaiden saataville. Tänään oli työmaalla sen verran rauhaisa iltapäivä, että asensin sen ns. Pro-version kokeeksi omaan työpöytäkoneeseeni.

Ei huono, sanoisin. Varttunutta sukupolvea edustavassa pöytäkoneessa uutuus on jopa nopeampi kuin edeltäjänsä Windows 7:n vastaava versio.

Metro-käyttöliittymä tuo luksusta. Vaikkapa oma Exchange-kalenteri näkyy samantapaisena oletusarvoisena pienoisohjelmana, millaisilla Vistassa ja 7:ssä palveltiin lähinnä päivämäärästä tai säätilasta kiinnostuneita käyttäjiä.

Tosin on myönnettävä, että jos en olisi ollut aiemmin Windows Phonen ihan tyytyväinen käyttäjä, olisin luultavasti ensiasennuksen jälkeen manannut uuden työasema-Windowsin oletuskäyttöliittymän hiiteen. Asiat tehdään eri tavalla.

Suosikki-interaktivaattorini SeaMonkey, kuten moni muukin sovellus – tai melkeinpä kaikki tarpeelliset MS Office 2010:stä ja sen sisaruksistaan alkaen - asentuu vain työpöytätilaan, jossa melkein kaikki on kuin ennenkin. Melkein. Ysäriklassikko Start-valikko kun puuttuu. Toisaalta mihin tahansa Metron alueelle voi kirjoittaa vaikkapa "cmd", jolloin järjestelmä tarjoaa komentokehotetta, mitä kautta päästään lähestulkoon perimmäisiin asioihin.

Asetukset – vanhan kunnon Ohjauspaneelin uusi versio – toimii sangen mielenkiintoisesti ja oikeastaan aika hyvin. Viemällä hiiren näytön oikeaan ylä- tai alakulmaan avautuu Asetukset-valikko, jossa on mahdollista ronkkia juuri kyseisessä ikkunassa avoinna olevaan sovellukseen liittyviä asetuksia. Kaikkeen ei tarvitse mennä (tai toisaalta ei ehkä pääsekään) tutun Ohjauspaneelin kautta.

Jokin uutuudessa viehättää. Ehkä se, että kyseessä on ensimmäinen merkittävämpi käyttöliittymämuutos sitten Windows 95:n. Ja, kuten silloinkin, siinä on kaksi tilaa. Se, jossa ajetaan niitä ohjelmia, joista tuskin koskaan tulee mitään. Ja se, jossa ajetaan oikeita ohjelmia. Microsoft saa lähiaikoina valita, kumpi tila on kumpi.

32 bitistä 128:aan

Vuonna 2000 julkaistussa Aki Anttilan erinomaisessa "TCP/IP-tekniikka" -kirjassa sanottiin: "IPv6-kehitystyö alkaa pikkuhiljaa olla valmis, mutta sen käyttöönotto näyttää viivästyvän vielä usealla vuodella. [...] Näiden seikkojen valossa IPv6 ei ole huomisen tekniikkaa, mutta sen on arvioitu olevan laajemmassa käytössä vuoden 2005 tienoilla."

Tieto- ja tietoliikennetekniikan kehitys on hitaan puoleista verrattuna odotettuun kehitysnopeuteen. Monet suoraan käyttäjärajapinnassa toimivat sovellukset, kuten päätelaitteet ja ohjelmistot ja niiden myötä tietenkin käyttötavat, saattavat kehittyä melko nopeasti luoden kuvaa jatkuvasti eteenpäin jyräävästä teknologiasta. Varsinainen iso pyörä pyörii kuitenkin verkkaisesti.

IP-osoite yksilöi Internetissä liikennöivän laitteen ja teoriassa jokaisella Internetiin kytketyllä laitteella pitäisi olla yksilöllinen IP-osoite. Osoitteen yksilöllisyysvaatimus koskee vain julkisia osoitteita, joilla kommunikoidaan oman sisäverkon eli koti-, yritys-, organisaatio- tms. verkon ulkopuolella. Verkon sisällä käytetään yleensä ns. yksityisiä osoitteita, jotka voivat olla samoja useassa eri sisäverkossa, ei kuitenkaan saman verkon sisällä.

Vanhan, IPv4-version, osoitteiden loppumista on ennakoitu lähestulkoon samaan tahtiin kuin öljyvarojen loppumista. IPv4-osoitteiden piti loppua jo pian vuoden 2000 jälkeen, Wikipedia väittää niiden loppuvan viime vuoteen mennessä, ja aina on IPv6 ollut ihan ovella. Tänään kuitenkin on, niin väitetään, viimeinkin se päivä, kun "this time it is for real."

Vanhojen IPv4-osoitteiden pituus on 32 bittiä. Osoite koostuu neljästä kahdeksan bitin pituisesta osasta, ns. oktetista. Kukin oktetti on bittijono väliltä 00000000 ... 11111111, kymmenjärjestelmän lukuina ilmaistuna luku väliltä 0 ... 256. IPv4-osoitteiden teoreettinen kokonaismäärä on näin ollen 256⁴ eli vajaat 4,3 miljardia kappaletta. Tällainen määrä Internetiin liitettyjä ATK-laitteita on ylitetty jo kauan sitten, mutta erilaisten osoitemuunnostekniikoiden, kuten monessa kotiverkossakin käytetyn NAT:n avulla monta sisäverkon IPv4-osoitteella monta sisäverkon yksityistä IP-osoitetta voidaan muuntaa yhdeksi tai muutamaksi julkiseksi osoitteeksi verkon ulkoista liikennöintiä varten.

IPv6-osoitteet ovat 128-bittisiä ja ne koostuvat kahdeksasta 16-bittisestä osasta. Siinä missä IPv4-osoitteet ilmaistaan ihmiskatsojalle yleensä kymmenjärjestelmän lukuina, IPv6-osoitteissa käytetään tiiviimpää joskin vähemmän intuitiivista heksadesimaalimuotoa.

Yöllä alkaneesta isosta verkkomuutoksesta huolimatta netti toimii, kuten ennekin. Vanha ja uusi lyövät kättä tietoliikenteen eri solmukohdissa. Esimerkiksi tietokoneeni nyt käytössä oleva (yksityinen) osoite on 192.168.2.105, joka on tietokoneen itsensä paremmin ymmärtäminä bitteinä 11000000.10101000.00000010.01101001. Puhdasta IPv4:ää siis. Sangen monet laitteet käyttävät viimeöisestä muutoksesta huolimatta vielä pitkään IPv4-osoitteita, joita muunnellaan tiedonsiirron eri vaiheissa, laite- ja ohjelmistoyhteensopivuudesta riippuen, IPv6-tyyppisiksi käyttäjän sen paremmin asiaa huomaamatta.

Tulipalon sammutusta ja hengen liekin virittelyä

Viikolla tuli päivitettyä tulityökurssi. Edellinen kerta oli viime vuosituhannella, ja tulityökortti vanhentui jo viime vuosikymmenen alussa. Työelämä ei korttia ole kysynyt, vapaa-ajan touhutkin aniharvoin. Nyt kuitenkin katsoin eräiden uusien työtehtävien edellyttävän pätevyyden uusimista. Ja jauhesammuttimen ja sammutuspeitteen käytön kertaaminen on aina tervetullutta.

Perjantai meni ITK-messuilla. Tapahtuma taitaa olla paisunut Hämeenlinnan puitteisiin jo liikaa, kun konferenssipaikka ei pysty tarjoamaan suosituille luennoille kuin täpötäyteen ahdettuja pikkuruisia kokoushuoneita. On sääli, jos perinteikäs tapahtuma kaatuu järjestelyjen puutteisiin, mutta en ihmettelisi, jos eräissä pirkanmaalaisissa opetuksen ICT-piireissä haudottu ajatus kaapata tapahtuma Tampereelle ja nykyistä väljempiin tiloihin tulisi jonakin päivänä tapahtumaan.

Visionääriluennolta puuttui tänä vuonna IBM:n edustus, ja jätin väliin. Vaikka virtuaalimaailmoissa tuottajan ja kuluttajan välinen raja häilyy ja kaikki on nykyään crowdsourcing, olisi mielestäni sepillä silti sanottavaa, kun taonnasta keskustellaan.

Päätösluennon piti peliprofessori F. Mäyrä. Etukäteen tuntui, että pelillisyys ja leikillisyys kovasta opetusteknologiasta puhuttaessa ei juuri kiinnosta. Jälkeenpäin totesin, että ennen en ole kuullut osuttavan lähemmäksi sitä, mikä sivustakatsojasta vaikuttaa nykynuorison Internetin ytimeltä. Eikä luento, jossa Huizinga saa suunvuoron, voi olla kelvoton.

Mäyrä piti nettikeskustelua perusluonteeltaan viestinnän faattista funktiota, eräänlaista kantoaaltoa, toteuttavana jutteluna juttelun itsensä vuoksi. Joku kirjailijana itseään pitävä, jonka sukunimi mieleen ei jäänyt, kritisoi blogeja juuri tästä niihin aikoihin, kun blogigenressä vielä oli jotakin uutta kritisoitavaksi. Mäyrän mukaan itsetarkoituksellisen jutustelun vaihtoehto verkossa on lähinnä poeettinen, esteettistä mielihyvää tuottava, viestintä. Eli kovin syvällistä ei verkossa ole tarjolla kuluttajalle tai tehtävänä tuottajalle. Mutta jos verkkoviestintää ajatellaan freudilaisittain tukahdutetun energian purkamiskanavana ja yhdistetään siihen uudemmat ajatukset, joiden mukaan huumorin oleellisin piirre on yhteensopimattomilta näyttävien ilmiöiden yhteensovittaminen ja huumorin vaativan molempien osapuolten hyväksyntää sen sääntöjen suhteen, ollaan nähdäkseni nettimeemien, Internet-kulttuurin mitä tyylipuhtaimpien ilmentymien, syntysijoilla. Varsinkin, jos Mäyrän tulkintakehykseen yhdistetään vielä kristevalainen intertekstuaalisuuden käsite ja käsitellään nuorten Internetin käyttöä tämän kautta, on opettaja valmis kohtaamaan diginatiivit "like a boss".

Rohkenen väittää, että ammatillisessa koulutuksessa "kahden kilon siian" tapaisen - tietenkin kulloinkin ajankohtaisen; esimerkki on jo vanha - sisältöpiirteen tuominen catering-alan opetukseen tai "kahden litran OHC-turbon" tuominen autoalan opetukseen olisi ICT-pohjaisen pedagogiikan tehokäyttöä suuremmassa määrin kuin "älytaulut" tai "aipädit", joiden kanssa opettajan ensimmäinen kysymys on usein "Miten tätä käytetään?" ja sitten mahdollisesti "Mihin tätä käytetään?" ja jotka aktivoivat enemmänkin kauppiaiden kuin opiskelijoiden aivoja.

Lauantaina pantiin alulle Museoveturiseuran talkookausi veturitallilla.

Tiedostot pilveen: Dropbox vai SkyDrive?

Dropbox on jo perinteikäs verkkotallennus- ja tiedostonjakopalvelu, jonka ilmaisversio tarjoaa 2 GB - lisäkäyttäjiä houkuttelemalla jopa 16 GB - tallennustilaa pilvipalveluna verkossa. SkyDrive puolestaan on Microsoftin Live-pilvipalvelukonseptiin kuuluva vastaavan tyyppinen järjestelmä, jossa ilmaista tallennustilaa on tarjolla peräti 25 GB. Samaan tarkoitukseen soveltuvia palveluita on toki muitakin, yhtenä tunnetuimmista Googlen monipuolisuudessaan Microsoftin Live -paketin vertainen Gmail/Google Docs/Picasa -kokonaisuus, jossa tallennustila on vain yksi ominaisuus monien muiden joukossa. Verkkokirjakauppana profiloituneen Amazonin tarjoama ilmainen 5 GB:n tallennustila Cloud Drive -palvelussa ei liene meillä yhtä tunnettu kuin Googlen, Microsoftin tai Dropboxin palvelut, vaikka maailmalla onkin suosittu. Lisäksi mobiililaitepuolelta löytyy varmuuskopiointiin, synkronointiin ja vastaaviin toimintoihin erikoistuneita palveluita, kuten Nokian Ovi, Applen iCloud ja HTC:n Sense.

Sen paremmin Dropbox kuin SkyDrive eivät tarvitse erillistä FTP-, SFTP--, SCP- tai muuta vastaavaa asiakassovellusta tiedostojen siirtoon. Tämä helpottaa niiden käyttöönottoa varsikin peruskäyttäjän näkökulmasta ja on ilmaisuuden lisäksi varmasti ollut yksi tämäntyyppisten pilvipalveluiden suosion syitä.

Dropbox on sikäli "idioottivarma", että se ylläpitää verkkopalveluun tallennetuista tiedostoista myös paikallista varmuuskopiota käyttäjän tietokoneen kiintolevyllä Dropbox-nimisessä kansiossa. Dropboxiin tallennetut tiedostot ovat siis kahdessa paikassa ja käytettävissä paikalliselta levyltä silloinkin, kun verkkoyhteyttä ei ole. Kääntöpuolena on, että se syö kiintolevytilaa - joskaan ilmaisversion perusmäärä 2 GB ei nykylevyillä ole juuri mitään. Paikallisen kansion lisäksi Dropbox asentaa tehtäväpalkin ja Käynnistä-valikon kautta käytettäväksi kevyen asiakasohjelman, jonka kautta tiedostojaan voi myös hallita. Yksittäisen tiedoston kokoa ei Dropboxissa ole rajoitettu: rajat asettaa vain käytettävissä olevan tallennustilan määrä. Tiedostojen jakaminen palvelun kautta on varsin helppoa.

SkyDrive on ajateltu alunperin selainpohjaiseksi eli se ei asenna tietokoneelle mitään ohjelmistoja. Se ei myöskään ylläpidä paikallista kopiota tietostoista, eli SkyDriveen tallennetut tiedostot ovat verkossa ja vain ja ainoastaan siellä. Selainpohjainen käyttötapa on kuitenkin jokseenkin kömpelö - kuka viitsii avata selaimen, kirjautua Microsoft Live -tililleen ja vielä hoitaa tiedostojen siirron SkyDrive-palvelun WWW-sivujen omaan logiikkaan perustuvalla käyttöliittymällä, jos saman voisi tehdä Windowsin tiedostojenhallinnassa. Onneksi SkyDriveen on saatavilla kolmannen osapuolen valmistama näppärä ja ilmainen SDExplorer-sovellus, joka integroi SkyDriven ikään kuin omaksi verkkoasemaksi tai tallennusvälineeksi Windowsin Resurssienhallintaan Ilmaisversio tosin ei tue Resurssienhallinnan näppärää hiiren kakkosnapin takana olevaa Lähetä kohteeseen -toimintoa. Lisäksi oldschool-henkiset voivat "mapata" SkyDriven perinteiseksi verkkoasemaksi NT-tyyppisellä Yhdistä verkkoasemaan -toiminnolla. Yksittäisten tiedostojen maksimikoko on rajoitettu oletusarvoisesti 300 MB:iin. SDExporerin ilmaisversio ei tue tiedostojen jakamisen määrityksiä, eli jakaminen täytyy tehdä selainpohjaisesti Live-palvelussa, jossa se kylläkin onnistuu melko helposti. Jos olisi valmis maksamaan SDExplorerin täysversiosta, myös yksittäisten tiedostojen 100 MB:n kokorajoitus olisi ylitettävissä.

Mobiilimaailmassa Dropbox tukee natiivisti laajaa kirjoa eri alustoja: Androidia, iOS:ää ja meillä vasta tulossa olevaa, mutta uudella mantereella perinteisesti suosittua RIM:n BlackBerryä sekä lisäksi - ilmeisesti kolmannen osapuolen ohjelmistojen kautta - myös Symbiania ja Meegoa.

Mobiilipuolella SkyDrive puolestaan on huomattavasti Dropboxia rajoittuneempi ja integroituu täydellisesti vain Windows Phoneen. Rajoitetummin ominaisuuksin se on käytettävissä myös Androidissa ja iOS:ssä.

Kumpi siis: Dropbox vai SkyDrive? Onneksi ei tarvitse valita. Itse käytän molempia.

Dropboxia olen hyödyntänyt tietokoneiden kanssa satunnaisesti pari vuotta ja olisin voinut hyödyntää aktiivisemminkin. Palvelu tekee tehtävänsä hyvin ja säästää muun muassa turhalta liitetiedostojen sähköpostittamiselta itse itselleen tai USB-muistitikkujen mukana kuljettelulta.

Koska olen tottunut käyttämään perinteisiä paikallisesti asennettavia toimisto-ohjelmistoja ja sähköpostin ja kalenterisovelluksen osalta keskittynyt työmaan tarjoamiin, en ole ollut erityisen innostunut Microsoftin sinänsä ihan kelvollisesta Live-palvelukokonaisuudesta. Niinpä otin SkyDriven käyttöön vasta Lumia-puhelimen kumppaniksi. SDExplorer integroi sen mukavasti myös PC:lle, joten hulppea 25 GB ilmaista pilvenreunaa tullee saamaan käyttöä Dropboxin ilmaisgigojen ohella.

Pilvilinnoja Turussa

En muista, että sitten pääsiäisen 2001 olisi kotipihassa joutunut lumitöihin kalenterin näyttäessä huhtikuuta. Nyt pääsi ja vieläpä kahdesti vuorokauden sisällä. Aamuherätys neljältä takasi, että lumet tuli kolattua ennen kuin P904 lähti viemään Turkuun. Pian Humppilan jälkeen lumipeite oheni ja kaupungissa ehti sulaa päivän mittaan.

En pitänyt kiirettä kävellessä päivän työtehtäväpaikalle yliopiston nurkille. Salin ovella erään toisen samaan aikaan saapuneen kanssa ihmettelimme, olemmeko todellakin ensimmäiset. Kurkistus sisälle kertoi, että oltiinkin viimeiset. Tilaisuuden alkua oli aikaistettu tunnilla. Hyvä sinänsä, että lopetettiinkin tuntia aikaisemmin, mutta aloitusajan muutoksestakin olisi ollut mukava saada tieto.

Päivän teemana valtiovarainministeriö esitteli JulkICT-strategiaansa. Virkamies myönsi poliittisen ohjauksen merkityksen siinä, että ensin säädettiin laki, asetuksia ei ole edes valmistelussa, mutta kovalla tohinalla ollaan yhtäaikaisesti luomassa ja jalkauttamassa strategiaa. Toimintajärjestys on mielenkiintoinen niin perinteisen lainsäädäntöjärjestyksen - jossa lakia on tapana täsmentää asetuksella - kuin johtamisoppienkin - joissa käytännön toimi, kuten lainsäädäntötoimi on tapana perustaa strategiaan - näkökulmasta. Tämä ei kuulu niihin kysymyksiin, joissa media nousee uutisoimaan poliittisesta ohjauksesta.

Ministeriö on tilapäishajasijoittanut työvoimaansa pääkaupungista maakuntiin ja viimesyksyisestä Helsingin tilaisuudesta oli päästy jo ilmakehään saakka. Matka käytännön tasolle on vielä pitkä.

Strategian tarkoitus on erinomainen. Terveydenhuollon tietojärjestelmien yhteentoimimattomuusongelmat ovat päässeet uutisiinkin. Pienemmässä mittakaavassa sama ongelma on koulujen tietojärjestelmissä: esimerkiksi toisella asteella opiskelijoita rohkaistaan kokoamaan tutkintonsa useiden eri oppilaitosten tarjonnasta, mutta ammattialastaan varminkin koneenasentaja suorittaa latinan kurssin klassillisessa lukiossa ennen kuin tieto opintojakson alkamisesta siirtyy lukion järjestelmästä ammattikoulun opiskelijahallintajärjestelmään. Vähäisin ongelma ei ole se, että muutama iso yritys on saanut toimintaa lamauttavan kuristusotteen niin kuntien tietojärjestelmistä kuin rahakukkarostakin. Ei, kuluttajakäytössä paljon parjattu Microsoft ei kuulu näihin, se on pikkukonna tässä pelissä. Toiminnanohjausjärjestelmistä on tullut nimensä veroisia. Niiden viat ja puutteet määrittävät, miten kunnassa toimitaan.

Konkreettisimpiin toimenpiteisiin kuuluu kokonaisarkkitehtuuri. Se on kuitenkin repäisty irti alkuperäisestä enemmän tai vähemmän tietotekniikkapainotteisesta viitekehyksestään kattamaan lähestulkoon kaiken julkisen sektorin tai ainakin sen johtamiseen liittyvän toiminnan. On siis keksitty uusi laadunhallintajärjestelmä, jonka käyttöönotto jossakin vaiheessa on lähestulkoon pakollista. Ei puhettakaan siitä, että omia laadunhalintajärjestelmäpakkojaan kuuluttaneet ministeriöt ohjeistaisivat sektorinsa toimijoita kokonaisarkkitehtuurin pariin. Ei, vaikkapa koulutussektorin viranomaisen täytyy ylläpitää yhtä laadunhalintajärjestelmää opetus- ja kulttuuriministeriötä varten ja toista valtiovarainministeriölle. Ei mitään uutta auringon alla, olihan Itämaan pienissä linnoissakin omia saleja kuninkaalle, kuningattarelle ja ritareille. Työllistävä vaikutus tällä kaikella on niin ministeriö- kuin viranomaistasoillakin. Pienenä vinkkinä korkeakouluista lähivuosina valmistuville julkisen sektorin töihin haluaville: kokonaisarkkitehtuurin edes teoreettinen tuntemus voisi olla kova sana ansioluettelossa. Nykykatsannon mukaan ei ole oikeastaan väliä, minkä substanssialueen tuntija varsinaisesti on ja eiköhän kokonaisarkkitehtuuria valottavia kursseja löydy informaatiotieteellisistä tiedekunnista. Jos valtiovarainministeriön visio toteutuu, kokonaisarkkitehtuuria rakennetaan vuoteen 2015 mennessä sosiaalitoimesta museotoimeen ja ulkoalueiden kunnossapidosta erikoissairaanhoitoon.

Kunnon seminaariin kuuluu aina työpaja. Ennen niitä kutsuttiin ryhmätöiksi. Joskus pitäisi varautua työpajaan lainaamalla varustus veturitallilta. Toisten asetellessa kannettaviaan ja tablettejaan ottaisi repusta pajavasaran: "Joko aletaan töihin?" Noin kolmenkymmenen hengen joukko jaettiin työryhmiin perinteiseen tapaan luku neljään -tyylillä ja koska turkulaiset eivät osaa laskea kuin kolmeen, meitä jäi nelosryhmään vain kolme: kaksi hämäläistä ja satakuntalainen. Ryhmämme omaksui yhdeksi päätehtäväkseen saada kirjurinamme toiminut ministeriön virkamies vakuuttumaan ja vakuuttamaan esimiehensä ja poliittiset ohjaajansa haja-asutusalueiden oikeiden laajakaistayhteyksien - ei pelkästään 3G-härveleiden - välttämättömyydestä sähköisen asioinnin edistämisessä.

Tutussa kannattaa käydä, kun kotiinpäinkin pääsee pikajunan mukavilla penkeillä. Ainoa puute on sähkö. Onneksi tietokoneen akku tuli ladattua työpäivän aikana. Kannattaa siellä käydä siksikin, että väki on silmiinpistävän ystävällistä. Tai ainakin korvinkuultavan. Syystä tai toisesta pidän länsimurteista. Sitten viime syksyn kahden kulttuurikeikan ei kaupungissa ole tullut käytyä.

Ensi-Lumia

Ryhdyin matkapuhelimen käyttäjäksi sangen myöhään: vuodenvaihteessa 2001-2002. Siihen saakka lankapuhelin palveli hyvin ja palvelee edelleen. Mutta kännykkäkin on hyvä olla olemassa.

Matkapuhelimissa päätelaitteilla kikkailu on ollut "se juttu" melkein alusta saakka. Tietysti verkon muutokset huomioidaan, mutta usein ne tulevat näkyviksi päätelaitteiden kautta. Kuvassa ovat tähän saakka käyttämäni päätelaitteet.

Ensimmäinen kännykkäni oli Nokian 6250, vankka ja ergonomisesti erinomainen "raksapuhelin", joka muutti puhelinmaailmani juuri niin all-roundiksi kuin laitteen ulkonäköön kuului. Se mahtui Veturimuseon työhaalarin taskuun ja kulki puolisivistyneen näköisesti puvunhousujen vyölenkissä. Mutta ei se niin kestävä ollut kuin väitettiin.

Työmaalla sain syksyllä 2003 käyttöön 3310:n. Se on ominaisuuksiltaan vaatimaton peruspuhelin, jonka ergonomia kokoisekseen on kuitenkin yllättävän hyvä kompromissi erinomaisen näppäimistön ja käsittämättömän surkean ohjelmallisen käyttöliittymän välillä. Laite on edelleen päivittäisessä käytössäni.

6250:n fyysisen rikkoutumisen jälkeen hankin omaan käyttööni 5100:n. Kammottava näppäimistö, sikamaisen tyylitön ulkonäkö ja ylipäätään heikko ergonomia oli se hinta, jolla tuo - hyvin ymmärtämistäni syistä vähälle suosioille jäänyt laite - teki itsestään lähes loputtoman kestävän. Uitin ja rökitin 5100:aani monta kertaluokkaa pahemmissa paikoissa kuin 6250:aa, mutta se toimisi edelleen sikäli kuin sitä viitsisi käyttää.

Luovuin muovikapulasta loppuvuodesta 2007 lähinnä tekstiviestien kirjoittamisen hankaluuden takia ja hankin 5500:n. Se tuntui koko lailla samalta kuin Skoda oli Ladan jälkeen tuntunut alkuvuodesta. Metallikuorinen kaunis laite, jossa kaikki oli kohdallaan. S60-käyttöjärjestelmä tarjosi herkut toisen osapuolen toteuttamaan GPS-navigaattoriin saakka.

Nyt olen käyttänyt reilut kaksi viikkoa Lumia 800:aa. Se sopii hyvin käteen ja korvalle, hanskan kanssa tai ilman. Ergonomia lyö jopa ison 6250:n. Kosketusnäyttö toimii täydellisesti. Niinsanotuista älypuhelimista minulla oli ennen Lumiaa vain vähäinen kokemus puolisoni N97:n ja työmaalle hankittujen C6-mallien perusasetusten määrittämisen kautta, ja henkisesti vieroksuin monipuolisten mahdollisuuksien ja pelkkään kosketusnäyttöön perustuvan näppäimistön yhdistelmää. Parin viikon totuttelun jälkeen Lumian virtuaalinäppäimet eivät häviä 6250:lle tai 5500:lle.

Lumiaa on kehuttu nopeaksi muihin älypuhelinmalleihin verrattuna. En voi ottaa tähän kantaa, koska muista älymalleista ei kokemuksia ole. Mutta ei sitä hitaaksi voi sanoa verrattuna edellä mainittuihin peruspuhelimiin.

Kuten hyvin tiedetään, Lumian sisällä toimii Microsoftin Windows Phone -käyttöjärjestelmä. Rohkenen väittää, että käyttäjän näkökulmasta sillä ei ole juurikaan tekemistä tietokoneiden Windowsin kanssa. Lumian heikkous on itse asiassa Windows-yhteensopivuus. Microsoftin Zune-ohjelma on kovin kapea väylä verrattuna Nokia Suiten tarjoamaan Symbian-Windows-yhteistyöhön.

Lumia ei tunnu suostuvan tietokone-Windowsin modeemiksi. Tässä tehtävässä 5100 GPRS:llään ja 5500 EDGE:llään peittoavat sen. Tiedostojen siirto puhelimesta tietokoneeseen tai toisinpäin voi olla muodikkaan näköistä Zunella, mutta Zune tuntuu paatuneen Windows-käyttäjän näkökulmasta vielä epäloogisemmalta kuin Nokia Suite. Eikä Lumia asetu edes Windowsin massamuistilaitteeksi.

Toivottavasti joku korjaa luuloni, että Lumian viestinvastaanottoääniksi ei voisi ladata omia äänitiedostoja. Soittoääneksi olen onnistunut vaihtamaan VR:n vanhan kunnon linjaradion - tosin senkin Lumia suostui nielemään vasta MP3:ksi muutamisen jälkeen - mutta tekstiviestiääneksi en ole saanut 5500:ssa käyttämääni höyryveturien seis-vihellinopastetta.

Ohjelmistopuolesta älypuhelinmaailman ensikertalaisen on vaikea sanoa mitään. Outlook löytyy - kuten muukin Office - mutta käytän mieluummin Nokia Mailia. Lumian mukana päivittämäni puhelinliittymän ja sen mukana sätkivän postiohjelman myötä voisin sanoa päässeeni maistamaan TCP/IP-protokollapinon tarjoamaa ubiikkiutta: sähköposti kulkee vyökotelossa siinä missä se ennen kulki repussa. Jokohan Twitter-tilillekin pitäisi keksiä käyttöä?

Lumian kamerasta voi todeta, että se on kuin eri planeetalta 5500:n kameran kanssa. Silti pieni ja hento ote ei tee siitä kilpailijaa varsinaisille digikameroille, lukekoon linssin reunassa mitä vain.

Navigointi ja kartat vaikuttavat erinomaisilta maantiekäyttöön. Paikannus - täällä etelässä ainakin - toimii hämmästyttävän nopeasti. Maastoon mennään silti mieluummin Garminin tai vielä mieluummin maastokartan ja kompassin kanssa.

Lyhyesti: kaksiviikkoisen kokeilun jälkeen Lumia on ergonomisesti ja matkapuhelinominaisuuksiltaan loistava Windows-puhelin, jonka heikkous on lähes olematon käytännön Windows-yhteensopivuus.

Tammikuun puutarhatöitä

Viimeinkin tuli se rapea pakkaspäivä, jonka piti olla marraskuussa. Päivän valjettua rullattiin oksasilppuri tykötarpeineen liiterin päätyyn. Loppukesän, syksyn ja alkutalven tuulten pudottama, jo uhkeisiin mittoihin kasvanut oksakasa, hienontui pariin jätesäkkiin kompostinkuorikkeeksi ja istutusten katteeksi kasvukautta odottamaan. Kesäisin niin kiusallisen notkea koivunrisukin rapisi siistiksi lopputuotteeksi pakkasen säestämänä.

Kahteen pekkaan työ sujui parissa tunnissa eikä iltapäivän alussa alkanut kevyt lumisade ehtinyt vielä haitata. Haketustyön hinnaksi jäi yksi 10 ampeerin sulake, kun moottori jumittui ylipaksuun oksaan. Ja häijysti kipeytynyt vasemman käden ranne. Oksansyöttöote ei tainnut olla kaikkein ergonomisin tai sitten eilen tuli tehtyä jotain hölmöä kuntosalilla. Tämä näppäimistötyöskentely ei nimittäin tunnu nyt kovin miellyttävältä.

Harkittiin hetki lähtemistä Lempäälän Ideaparkiin. Mutta kun emme oikein osaa pitää ostoksilla käyntiä ajanvietteenä eikä mitään kotikylän marketista löytymätöntä tarvittu, hylättiin se suunnitelma.

Iltapäivän työmaaksi otin puolisoni tietokoneen Windows-asennuksen. Kone on pian jo puolen vuosikymmenen ikään ehtivä turkulaisklooni, mutta periaatteessa ihan pätevä laite. Aika ajoin sitä on päivitetty kevyesti muistin ja käyttöjärjestelmän osalta. Ongelmia on tuottanut Windows 7:n jatkuva kaatuilu, joka lopulta sotki järjestelmän niin, että monet sovellukset sähköpostista kirjanpito-ohjelmaan eivät enää käynnistyneet. Nyt 64-bittinen Windows ja tarpeelliset ohjelmat asentuivat melko mallikelpoisesti. Hiukan huolestutti yksi odottamaton jumiutuminen kesken päivitysten asentamisen. Oli hyvä idea ladata Service Packin ja Internet Explorer -selaimen uusimman version asennuspaketit etukäteen ja asentaa ne suoraan ilman Windowsin päivitystoimintoa. Nopeutti työtä.

Mistä järjestelmän kaatuilu voisi johtua? Koneessa on 8 GB työmuistia, ja muistikampaparit ovat keskenään eri ikäluokkaa ja eri kellotaajuudella toimivia. BIOS-asetuksissa muistin ajoitusasetukset on jätetty automaattisiksi, jolloin kummankaan kampaparin optimaalisia asetuksia ei päästäne hyödyntämään. Nyt jätin lisäksi käytöstä pois kellotaajuuden hajaspektriasetuksen (tai miten tuo "spread spectrum" pitäisikään kääntää) - josko tuo hyvää tarkoittava ominaisuus olisi häirinnyt prosessorin ja eriparisen muistin yhteispeliä? Jää nähtäväksi.