Syysloma

Viikko on tullut pidettyä syyslomaa. Oli hyvä ratkaisu jäädä kotimaahan. Säätilat ovat suosineet pihamaan syystöitä. Useampana päivänä on haravoitu biomassaa kesällä uudelleen rakentamaamme lehtikompostoriin. Viime syksynä luovuin viimein vanhasta suosikistani, perinteisestä kapeasta metallikyntisestä haravasta, kun sain käyttöön ilmeisesti ranskalaista suunnittelua olevan Fiskarsin leveälapaisen muovimallin. Puolisoni on jo pitkään suosinut oranssia leveää lapaa. Kun niihin yhdistetään ammattilaiselta aikanaan saatu vinkki pressun käyttämisestä kuljetusalustana, on homma hoitunut nopeasti.

Kovinta ammattilaistyökalua käytteli tällä keikalla talon kauniimpi asukas. Pihatielle kaksi vuotta sitten tuotettu kalliomurske on raekooltaan osoittautunut painumattomuutensa vuoksi tarkoitustaan hyvin vastaavaksi, mutta haravoinnin kannalta hankalaksi. Se jää kiinni kaikenkokoisten haravanpiikkien väliin, eikä kivennupua kompostiin kaivata. Tänä syksynä kulta halusi kokeilla lehtipuhallinta. Sellainen löytyi kahden kympin päivähintaan paikalliselta konevuokraamolta.

Puhaltimen nauttimaa kaksitahtibensiiniä ei enää myydä nostalgisissa käsipumpulla käytettävissä tankeissa. Perusbensaa olisi ollut riittävästi jemmassa kotona ruohonleikkurin ansiosta, mutta litkun vääntämiseen tarvittu öljypullo olisi maksanut melkein 15 euroa. Ostin pienen kanisterin valmista sekoitusta. Olihan se kaksitahtinen kallista jo 80-luvun alkuvuosina, kun sitä Tunturin tankkiin liian nuorena pumppasin.

Lehtipuhallin osoittautui asialliseksi laitteeksi. Eikä pienen kaksitahtimoottorinkaan äänimaisemakaan taida olla ylipääsemätön. Puolisoni päristellessä lehtipuhallinta työntelin ruohonleikkuria, eikä toisen koneen ääni toisen yli kuulunut.

Vuosia sitten joku eliittiryhmittymä nimesi lehtipuhaltimen vuoden turhakkeeksi. Heille kai olisi ollut edullista, että parempi väki saa nauttia aamupäiväkahvinsa rauhassa, kun käsityömenetelmin toimiva työläinen rikkoo nivelensä yhteisen siisteyden eteen. Moisista huuhaanäkemyksistä huolimatta laitteet ovat työtätekevän väen onneksi yleistyneet.

Taiteilijaelämää

Lauantaiksi tuli varattua tarjousjunaliput pääkaupunkiin. Käyntikohteena oli maahantuontiliike Transmerin yksi hedelmä, Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa.

Olen useasti kehunut pääkaupungin paikallisliikenteen helppoa matkalippukauppaa. Ei se ihan pelkällä kännykällä käykään, kun alle pitää ottaa kumipyörät. Ystävällinen, arvatenkin jossain muualla syntynyt mutta suomea sangen hyvin puhunut kuljettaja kertoi, että vain jotkut itään suuntautuvat bussilinjat hyväksyvät kännykkälipun. Pitää muistaa jatkossa.

Kuusisaareen houkutti norjalaismaalari Edvard Munchin teosten näyttely. Hänen taulujaan kuulemma yritetään varastaa erityisen usein verrattuna muuhun maailmanluokan taiteeseen, joten museon tekninen turvatarkastus oli lentoaseman tyylinen.

Museokävijät vastaanotti heti portilla Eila Hiltusen Crescendo. Pihalla vastaan tuli muutama tutunmallinen puoliabstrakti, mistä tunnustan menneeni ymmälleni. Puolisoni totesi, hämmästykseni nähdessään, levolliseen tyyliinsä: Siinä on Mooren veistos. Henry Moorea? Suomessa? Aika vähän taisin oppia muinoin lukemallani taidehistorian perusopintokokonaisuudella.

Munchin näyttely oli avartava. Nimenä taiteilija oli tuttu, ja Huuto-teos-tietenkin. Ja käsitys siitä, että taiteilijaelämää elettiin mittakaavassa, jossa Meller ja Morrison olisivat olleet aika keveitä nappuloita. Munch sai faneja suomalaisistakin ajanmiehistään. Hyvinkään hanu, Jalmari Ruokokoski, etunenässä.

Huudosta oli Kuusisaaressa esillä mustavalkoinen grafiikkavedos. Maalari teki töistään lukuisia eri versioita, ja viime kädessä katsoja kai päättää, mikä on mistäkin oikea. Rikas versiointi lienee ollut yhtenä syynä siihen, että testamentissaan taiteilija jätti yli 20 000 työtä Oslon kaupungille.

Omaksi suosikikseni näyttelyssä esillä olleista muotoutui Historia raikkaine väreineen. Sekään ei ole ainoa lajiaan, vaan öljymaalausversio yhdestä Oslon yliopistolle tilatusta kolmen freskon sarjaan kuuluvasta maalauksesta. Hienoja oli toki muitakin. Kuten Ateneumin kokoelmista lainattu Kylpeviä miehiä. Esitelmöitsijä kutsui sitä maskulinistiseksi teokseksi, koska miehet ovat siinä lähes luonnollisen kokoisia, ja Munch kuulemma teki sen miehisyyden korostukseksi petyttyään jälleen kerran naisiin (blog. huom. pettymykset taisivat tulla lähinnä omien sikailuiden tuloksena). Hienolla tavalla hän naisiakin kuvasi: sympaattinen hyljettä muistuttava Venus, mesenaattirouvien arvokkaat muotokuvat ja sitten ne sirot punatukkaiset milloin milläkin tekniikalla tehtyinä.

Näyttelyn jälkeen etsittiin ruokapaikka kylän keskustasta. Osuuskauppa-sellainen on varma valinta. Niin taisi olla monen muunkin jonottaneen mielestä. Pizzalinjalla mentiin ja hyvää oli. Ja paljon nopeampaa kuin tarjoilija varoitti. Junaa odotellessa poikettiin palanpainikkeella rautatieharrastajatuttavan taannoin suosittelemassa entisessä ykkösluokan asemaravintolassa. Nykyään paikka on nimetty angloamerikkalaiseen rautatiehistoriaan liittyen. Rohkea nimivalinta. Ainakin ammattiyhdistysliikkeen arvelisi moista vieroksuvan.

Pääkaupungin päärautatieaseman pääsuunnittelijaksi mainitaan yleensä Eliel Saarinen. Hän toki kehitteli isoimmat päällepäin näkyvät rakenteet (joskin rautatielaitoksen 2010-luvun markkinoinnissa usein näkyvät lyhdynkantajapatsaat, kivimiehet, kuten mainososasto on alkanut niitä kutsua, ovat sääksmäkeläistä alkuperää esittäen Emil Wikströmin ikuistamaa torppari Jalmari Lehtistä). Mutta asema-alueen peruskaava tuli - keltäpä multakaan - kuin rautatiehallituksen silloiselta arkkitehdiltä Bruno Granholmilta. Niin paljon kuin muumilaaksomaisia platformskjuleja onkin purettu, voi junamatkustaja edelleen nähdä saman aivoituksen jäljen - toki matkustajamäärän kasvamisen mukaan monia kertoja korjattuna.

Jumbopäivä

Kun 1930-50-luvuilla valmistetut höyry-, diesel- ja sähkökäyttöiset koneet toimivat niin kuin niiden suunnittelijat ja rakentajat ovat ajatelleet, saadaan myös 2010-luvulla aikaan hauska yleisötapahtuma. Veturimuseolla vieraili todennäköisesti suurin kävijämäärä museon olemassaolon aikana: ainakin pääsylipun maksaneita ja sitä kautta tekniikan historian säilyttämistä tukeneita kävijöitä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Museoajoneuvoja oli rauta- ja kumipyörillä; niin raiteistolla, parkkipaikalla kuin viheralueella.

Veturimuseolle kesä on ollut erinomainen uuden museonhoitajan Pasin myötä. Myös Museoveturiseuran talkootyöllä on ollut ansaitsemansa arvostus ja näkyvyys. Ajokuntoisia vetureita on kuin 1980-90-lukujen taiteessa. Muuan museokävijä arveli, että Toijala on tällä hetkellä museovarikko, jossa on määrällisesti eniten leveäraiteista ajokuntoista veturikalustoa. Hän saattoi olla oikeassa; tällöin toki lasketaan teollisuusveturit, joilla ei ole asiaa valtion rataverkolle.

Kääntöpöytänäytösten esiintyjinä putputti Valmet-Saalastin Move21/DV-100 ja rähjäsi Breuer-Werken alkuperäinen "Kisko-Kalle". Jos olisi ollut kolmas järeä akkupari, oltaisiin saatu mukaan toinenkin jälleenrakennusajan valmetilainen, edellisiä hieman veturinnäköisempi Move3/Vdm3. Bensakoneet pidettiin kylminä.

"Jumbo" sai kattilakilpensä viereen arvokkaan tarran. Katsastus pari tuntia ennen yleisöryntäystä? Uhkapeliä? Ei vaan tarkoin harkittua toimintaa. Jo kahtena päivänä ovat tarkastajat käyneet tutkimassa veturia ja todenneet sen juuri niin käyntikuntoiseksi kuin 350 kilometriä täysremontin jälkeen ajettu kone voi olla. Eilispäiväinen tarkastaja, arvokas harmaahapsinen herra nahkasalkkuineen, löi leiman tablettitietokoneellaan ja naureskeli salkun olevan mukana yleisöä varten. Höyrykattilantarkastus ja yleisötapahtuma oli sovitettu yhteen kattilan pitkää ylöslämmitysaikaa ajatellen. "Jumbo" ei - ainakaan vielä - ole aktiivisessa museoliikennekäytössä oleva kone, joten harvinaiset tapaukset sovitetaan yhteen.

Toimintaa, toimintaa ja yleisötoimintaa. Se on tekniikan historian alaan kuuluvan museon tämän päivän elinehto. Yksi päivän tärkeistä työkaluista oli käsisaha, jolla pikasovitettiin portaikko pikkuväen turvalliseksi tutustumiseksi veturiin.

Olé olé olé

Sunnuntaina vietettiin Veturimuseon avajaisia. Vain harvoin on asia hoidettu niin ohjelmatäyteisesti kuin tänään. Uusi museonhoitaja tekee hyvää työtä. Ensimmäisen toimintakauden avaus Hämeenlinna-Tampere-Turku-radan 110-vuotisjuhlien merkeissä kesällä 1986 oli tietenkin oma lukunsa ja mitä tilaisuutta juhlistamaan Olavi laajan suhdeverkostonsa avulla haali vaikka mitä valtakunnan huippuvirkamieskunnasta toimintakuntoiseen höyryveturiin (jollainen - niin oudolta kuin saattaa kuulostaakin - oli 1980-luvun jälkipuoliskolla harvinaisempi ilmestys kuin tänä päivänä).

Tänään ulkoilutettiin kalustoa vähintään samassa määrin kuin hyvänä talkoopäivänä: ulos pääsi monenlaista pyörillä kulkevaa Vr2-höyryveturista, "Ankasta" tai ammattimaisemmin kai "Tankista" Dm7-kiskoautoon, "Lättähattuun" ja kahteen pienveturiin. Jälkimmäisiin kului tanskalaisvalmisteinen Forcit Oy:n käyttämä pieni Pedershaab, jolla annettiin yleisön hauskutukseksi käynnistysnäytös ensin huonolla akulla, sitten veivillä ja lopuksi hyvällä akulla. Ford-sivuventtiilikone tarjosi historiallisen äänimaiseman lisäksi reilut bensiinintuoksut. DV-100, alunperin sotakorvaustuotteeksi valmistetun Valmet Move21:n jatkokehitelmä, esitti liikehtimisnumeronsa tyylilleen uskollisen vakaasti.

Kun Simo jätti DV-100:n hörsköttämään vanhalle itäiselle tallitielle, piru meni mieleeni ja kuiski, että siitä on kohta 22 vuotta, kun olet viimeksi ollut tuon puikoissa. Menin hyttiin, palauttelin pikaisesti mieleen suunnanvaihtajan ja vaihteenvalitsimen toiminnan ja sain veturin liikkeelle. Ajaminen oli hauskaa. Mutta mielessä on hyvä pitää edelleen syy, miksi olin koskematta veturin hallintalaitteisiin 22 vuoden ajan: tulin tällä samaisella yksilöllä työntäneeksi ei enempää eikä vähempää kuin väliraskaan tavarajunaveturi Tv1 nro 933:n tenderin ulos veturitallin takaseinästä eräässä vaihtotyöoperaatiossa.

Resiina-ajeluakin oli luvattu, mutta sille ei saatu järjestymään sopivaa radanpätkää kaluston ulkoilutuksen takia.

Ohjelmalliseen osuuteen kuului enimmäkseen teatteria. Ensin esiintyi paikallinen kaksikko rautatie- ja musiikkiaiheisella pätkällä. Toinen esitys oli TehdasTeatterin nukketeatteria, jonka aiheena oli niinkin kevyt kuin Kilven Alastalon salissa. Muutama vuosi sitten luin kirjan ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia. Nukketeatteri tiivisti asian vajaaseen tuntiin ja teki sen ihan hyvin. Mitä tekemistä Alastalon salilla on rautatiehistorian kanssa? Ei mitään paitsi että kirjan tapahtuma-aika oli ensimmäisten runkoratojen suunnittelun ja rakentamisen aikaa.

Jouduin lähtemään museolta vähän ennen nukketeatteriesityksen päättymistä. Eilen iltapäivällä nimittäin soitti Risto, tuttava vuosien takaa, ja pyysi talkooapua. Tulin lupautuneeksi ensiapumieheksi naapurikaupunkiin Tehtaan kentällä pelattavaan jalkapallo-otteluun Haka-HIFK. Koulujen päättymisviikonloppu aiheuttaa miehitysongelmia, varsinkin kun Ykkösessä pelaavan joukkueen kotiottelut eivät enää taida kiinnostaa siinä määrin kuin mestaruussarja-aikoina.

Ryhmämme, lääkäri ja me neljä paarinkantajaa, sai istua aitiopaikoilla kaikessa rauhassa ja katsoa, kun kotijoukkue kärsi tappion maalein 1-4. Ennen pelin alkua porukkamme keskinäisessä veikkauksessa olin toiveikkaasti ennakoinut 2-0 kotivoittoa ja ollut hyvillä mielin vielä seitsemän minuutin kohdalla, kun kotijoukkue avasi maalitilinsä.

Parasta pelissä oli minusta vierasjoukkueen runsaslukuinen kannattajajoukko. He jaksoivat laulaa ja rummuttaa koko pelin ajan kuin oltaisiin oltu isommillakin areenoilla. Noloa ehkä sanoa, mutta Tehtaan kentän tunnelman ainakin tänä sunnuntaina tekivät helsinkiläiset.

Edellisestä paikan päällä katsellusta jalkapallo-ottelusta minulla on sangen pitkä aika, enkä seuraa lajia aktiivisesti. Mutta on sanottava, että tänä iltana oli pelituloksesta huolimatta mukavaa. Josko sitä saisi maailmanmestaruuskisavuoden kunniaksi hankittua jonain lauantaina liput vaikka kotikylän joukkueen peliin?

Valokuvatorstain sinivalkoinen

Valokuvatorstai-blogissa ollaan tällä viikolla itsenäisyyspäivän värien tunnelmissa. Olisi pitänyt yrittää kaivaa vuodenaikaan paremmin sopiva kuva, mutta kuuluvathan sinivalkoiset värit kesäaikaankin.

Ja kiskoille. Kiskoauto, "Lättähattu" sinänsä on eräänlainen sinivalkoisen isänmaallisuuden symboli. Paitsi nostalgisissa muistoissa ajoista, jolloin Suomi oli vielä Suomi ja presidentit Kekkosia, myös varsinaisen historian näkökulmasta.

"Lättähatun" synty nimittäin liittyy valtiovallan pyrkimyksiin järjestää suomalaisille töitä. Vuonna 1954 Eduskunta keskusteli vilkkaasti vaunuhankinnoista ja Valtionrautateiden konepajojen työllisyystilanteesta. Kulkulaitosvaliokunta puolsi aloitetta vaunujen hankkimisesta nimenomaan työllisyysvaikutuksen perusteella, mutta valiokunnan mukaan konepajat eivät ehtisi hankkia riittävästi materiaaleja esitettyjen 21 makuuvaunun ja 300 tavaravaunun valmistukseen vuodeksi 1955.

Tästä huolimatta valtion vuoden 1955 budjettiin otettiin mukaan myös makuu- ja tavaravaunujen hankintoja, joskaan ei esitetyssä määrin. Budjettiesitys noudatteli rautatiehallituksen viisivuotissuunnitelmaa sikäli, että määräraha myönnettiin lisäksi ensimmäisten linjakelpoisten dieselveturien eli Vr11-sarjan sekä uusien Dm6-kiskoautojen tilauksiin.

"Lättähattujen", kuten monen muunkin radoillemme 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneen kalustotyypin synty liittyy siis viime kädessä työllisyyskysymykseen. Teknillisesti katsoen osa tuotantoon päätyneestä rautatiekalustosta oli kelvottomampaa kuin Pendolino huonoimpina päivänään. Osa oli aivan käyttökelpoista ja osa erinomaista. "Lättähattu" voidaan helposti katsoa kuuluvan viimeksimainittuihin.

Tekniseltä alkuperältään kyseessä ei ole kovinkaan suomalainen juna, vaan uumajalaisen Hilding Carlsson Mekaniska Verkstadin suunnittelema ja Ruotsin valtionrautateille satamäärin valmistettu tuote, jota Valmet tuotti ruotsalaisilta ostetulla lisenssillä. Suomessa malli sai dieselmoottorivaunua tarkoittavan sarjamerkin Dm6. Lempinimeksi ehdotettiin "Sinikkoa", mutta rillumarein vuosina kansa ei ylhäältä tulleita ehdotuksia paljon kuunnellut. Ajan paheksutun hattumuodin mukaan uutukaisesta tuli "Lättähattu". Viitisen vuotta sitten käyttöön tullut kiskoautojen kaukainen perillinen Sm5 Flirt olisi voinut taipua vaikka "capiksi". Jos näinä vuosina kiskoille saataisiin jokin, mahdollisesti polttomoottorikäyttöinen tai muutoin vanhaa "Lättää" enemmän muistuttava junayksikkö, voisiko se olla "fedora"?

Kun Dm6-sarjan pienet pyörät todettiin hankaliksi risteysvaihteista ajossa, tilattiin seuraavat kiskoautot suurempipyöraisinä. Pääasialliset muutokset uudessa sarjassa rajoittuivat telin rakenteen vahvistamiseen. Tämä sarja sai merkinnän Dm7.

Ensimmäinen Dm7 saatiin käyttöön vuonna 1955. Vuoteen 1963 jatkuneen tuotannon aikana Valmet teki yhteensä 197 Dm7-kiskoautoa ja lähes saman verran erityyppisiä liitevaunuja. Viimeiset Dm7:t varustettiin aiemman nelivaihteisen vaihteiston sijasta viisivaihteisella, jolloin suurin nopeus kohosi 95 km/h:sta 115 km/h:iin.

Suurimmillaan kiskoautokaluston merkitys oli 1960-luvun alkupuoliskolla, jolloin Dm7-sarjan käyttö kattoi lähes koko rataverkon. Kiskoautojen ominaisinta tehtäväaluetta oli paikallisliikenteen hoito, jossa ne korvasivat höyryveturivetoiset junat.

Kiskoautot alkoivat väistyä 1970-luvun lopulla veturijunien tieltä, ja Dm7-sarjan

käyttö säännöllisessä liikenteessä päättyi toukokuussa 1988. Nykyään Dm7-kalustoa on nähtävillä mm. Suomen Rautatiemuseossa, Veturimuseossa ja Keitele-museossa.

Dm7-kiskoautosta tehtiin aikojen saatossa kaksi muunnosversiota: vuonna 1971 kolme vetovaunua muutettiin kiitotavaraliikenteeseen sopiviksi siten, että kaikki matkustajapaikat poistettiin ja näin saatua tilaa käytettiin tavaraosastona. Näiden kiskoautojen sarjamerkki oli DmG7. Vuosina 1970-85 muutettiin 16 vetovaunua sähköratojen tarkastus- ja korjausvaunuiksi, joiden sarjamerkki oli Ttv. Näiden tummanpunaisten vaunujen katolle rakennettiin työtaso ja sisätilat muutettiin käyttötarkoitukseen sopiviksi.

Kuvassa on Porvoon Museorautatie ry:n Dm7-kalustoa kuvattuna Valkeakoskella heinäkuussa 2005. Kyseessä oli saksalaisen rautatieharrastusyhdistyksen tilausmatka.

Miksi Kiina on Kiina?

Kiina on kiinaksi 中国 (Zhōngguó) eli Keskusvaltakunta tai Keskustan valtakunta. Länsimaissa vastaava nimi tunnetaan lähinnä satukirjailija Tolkienin teoksista, joissa se tosin taitaa olla lainattu ennemmin eurooppalaisesta muinaistarustosta kuin idän suurvallasta.

Nimi Zhōngguó on mielletty milloin yksikölliseksi, milloin monikolliseksi. Kiinan kielessä sanan kirjoitus- tai ääntämisasusta ei useinkaan suoraan näy, tarkoitetaanko sillä yksikköä tai monikkoa; poikkeuksia ovat mm. persoonapronominit.

Yksiköllinen Keskusvaltakunta oli kyseessä kiinalaisen kulttuurin antiikiksi kutsutulla Zhou-kaudella (meikäläisen ajanlaskun mukaan 1075-771 eKr.). Zhou-hallitsijoita olivat wángit (王), "kuninkaat". He olivat paitsi maallisia myös hengellisiä johtajia, joita kutsuttiin "taivaanpojiksi" (tiānzi,天子). Yhtäältä usko ylhäältä annettuun valtaan ja toisaalta reaalipoliittiset tekijät aiheuttivat sen, että kuninkaat ryhtyivät läänittämään valtakuntansa alueita ensin yhden mahtisuvun, Jin, jäsenille, sitten muidenkin tärkeiden sukujen päämiehille sekä lisäksi ansioituneille virkamiehille ja upseereille. Läänityksiä saaneiden vasallien, varsinkin "herttuoiden" (gōng, 公), alueista alkoi vähitellen kasvaa valtioita valtioissa. Niiden johtajuus periytyi isältä vanhimmalle pojalle.

Vasallivaltioita alettiin kutsua käsitteellä guó (国), jonka kirjoitusmerkin voi nykypäivän yksinkertaistetussakin mannerkiinalaisessa kirjoitustavassa havaita kuvaavan muureilla ympäröityä aluetta, kaupunkia. Samaan aikaan syntyi käsite guórén (国人), sanatarkasti "valtioihminen", joka nykyään tarkoittaa kansalaista, mutta aluksi lähinnä muurien suojassa asuvaa kaupunkilaista.

Monikollinen käsite Keskusvaltakunnat liittyy niihin levottomiin vuosisatoihin, joina vasallivaltiot kamppailivat keskenään johtajuudesta ja erilaisista taloudellisista eduista, eritoten ns. sotivien läänitysvaltioiden aikaan vuosina 475-221 eKr. Suurimman osan näistäkin vuosisadoista Zhou-dynastia, ensin läntinen, sitten itäinen, oli muodollisesti johdossa, mutta sen tosiasiallinen ylivalta oli yhtä mitätön kuin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan asema myöhemmin sydän- tai myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa.

Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella Keskusvaltakunniksi nousi lopulta seitsemän valtiota: Chu, Hán, Qi, Qín, Wei, Yan ja Zhào.

Sotivien läänitysvaltioiden kaudella on toinenkin mielenkiintoinen yhtymäkohta keskiajan eurooppalaiseen historiaan. Keskenään kiistelleet ja usein aseellisiinkin selkkauksiin päätyneet valtiot kamppailivat mm. siitä, kuka saa muodollisen ylivaltiaan, Zhoun, suojelijan aseman, mikä käytännössä tarkoitti johtavan valtion asemaa. Samalla tavallahan reilu vuosituhat myöhemmin Euroopassa taisteltiin siitä, mikä on paaville uskollisin valtakunta ja saa siten suojella paavinistuinta.

Vuosisatoja kestäneet sodat eivät olleet pieniä kahakoita. Siitä kertoo katkelma klassisten tekstien kokoelmaan Guwen guanzhiin päätyneestä muinaisesta tekstistä, jossa Zhao-valtion "pääministeri" vaikeroi piiritetyn kaupungin puolustusta johtaessaan: Mitä minä uskaltaisin neuvoa kuningastani tekemään? Miljoonan miehen vahvuiset joukkomme ovat kärsineet tappion tuolla jossakin, ja me täällä Handanissa olemme tiukasti vihollisen otteessa.

Taistelevista läänitysvaltioista vahvimmat olivat Chu ja Qín, joiden kummankin asukkaista suuri osa oli muita kansoja kuin hàn- eli enemmistökiinalaisia. Erityisesti Qín-valtion strateginen etu oli se, että siellä asuneet paimentolaiskansat olivat tottuneet elämään hevosten kanssa ja siten kasvattaneet paljon hyviä hevosmiehiä. Lopulta Qín-valtio vei voiton kilpailijoistaan vuonna 221 eKr. Eurooppalaisten kielten nimi, China, la Chine jne., johtuu sotivien läänitysvaltioiden voittajan, Qín-valtion, nimestä.

Bīngmǎyǒng

Vahvan Qín-valtion kuningas Zuangxiang kuoli meikäläisittäin vuonna 247 eKr. ehdittyään hallita vain muutaman vuoden. Koska vallanperimys oli läänitysvaltioissa jo varhain kehittynyt patrilineaariseksi esikuvavaltio Zhoun tavoin, valtaistuimelle nousi edesmenneen kuninkaan poika Zhao Zheng.

Nuori kuningas tunsi hyvin valtakuntansa voimavarat ja ryhtyi edeltäjiään voimakkaammin valloittamaan kilpailijavaltioitaan. Ensimmäisenä kukistui Hán vuonna 230 eKr. Vuotta myöhemmin Qín valloitti Zhào-valtion. Yan oli vuorossa vuonna 226 eKr., Wei vuotta myöhemmin ja Chu vuonna 223 eKr. Lopuksi Qín ahmaisi Qi-valtion vuonna 221 eKr.

Qín-valtion armeija hyödynsi aikansa tehokkainta sotateknologiaa. Liikkuvuus perustui hevosiin, suoja pronssihaarniskoihin ja -kypäriin ja iskuvoima jousipyssyihin. Jousimiehet olivat armeijan arvostetuimpia taistelijoita, koska he pystyivät tuhoamaan vihollisen jo matkan päästä. Heidän pääaseensa oli varsijousi, ampumanopeudeltaan melko hidas, mutta tarkka ja pitkälle kantava ase.

Viimein kuningas Zhao Zheng hallitsi suurten jokien hedelmälliseksi peltomaaksi tekemää aluetta, aluetta joka oli kuninkaalle ja hänen maanmiehilleen koko maailma ja joka nykyäänkin on Kiinan ydinalue. Saatuaan alueen valtaansa kuningas vaihtoi nimensä muotoon Qín Shǐhuáng (秦始皇), joka on länsimaissa käännetty tarkoittamaan Qín-valtion keisaria.

Lyhyeksi jääneen hallituskautensa aikana keisari pyrki rakentamaan maastaan suurvallan. Haavekuvana luultavasti siinsi muinainen Zhou. Kieltä tai ainakin sen kirjoitustapaa yhtenäistettiin, teitä kunnostettiin, rahajärjestelmää yhdenmukaistettiin ja pohjoisten valtioiden rajamuureja ryhdyttiin liittämään yhteen siksi rakennelmaksi, josta toista tuhatta vuotta myöhemmin oli tuleva kuuluisa Kiinan muuri.

Qín Shǐhuángiin pätee sama vuosisatoja myöhemmin kiteytetty viisaus kuin yksinvaltiaisiin ennen häntä ja hänen jälkeensä: "Vallalla on taipumus turmella ihmistä ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti eli ehdoton valta turmelee ihmisen ehdottomasti." Kiinan keisarit - mihin joukkoon voidaan tässä yhteydessä laskea monet myöhemmätkin hallitsijat Kānxīsta Máo Zédōngiin - ovat tähän tautiin poikkeuksetta sairastuneet.

Ensimmäinen keisari ryhtyi tavoittelemaan kuolemattomuutta. Yhtäältä hän lähetti retkikuntia etsimään yrttejä, jotka toisivat ikuisen elämän. Toisaalta hän alkoi rakennuttaa hovia ja armeijaa tuonpuoleista varten.

Tarinat kertovat, että keisari nautti vitamiinikseen muun muassa elohopeaa, mikä luonnollisesti joudutti siirtymistä tuonpuoleisen armeijan ylipäälliköksi.

Qín Shǐhuáng kuoli vuonna 221 eKr. Hänet haudattiin tuhansien sotilaiden turvaamana. Hautajaisissa oli erotuksena edellisten vallanpitäjien maahanpanijaisiin se, että hallitsijan ruumiin kanssa maan alle menneet olivat enimmäkseen savea, eivät vainajalle läheisiä ihmisiä.

Keisarin hovi oli pannut maansa kansantalouden voimavarat äärimmilleen ensin sodilla ja sitten tie- ja rajamuurirakennuksilla. Voi olla, että hautamonumentti oli enää pisara meressä. Silti tuhannet keisarin hauta-alueen terrakottasotilaat ovat panneet monet sukupolvet miettimään mittakaavaa.

Virallisen selostuksen mukaan terrakotta-armeija (bīngmǎyǒng, 兵马俑) löydettiin vuonna 1974, kun kolme Shaanxin maakunnassa asuvaa maanviljelijää olivat kuivana kesänä kaivamassa kaivoa viljelystensä vedensaannin turvaamiseksi. He löysivät maan alta ihmisen muotoisia kappaleina olevia patsaita, ja kaivonpaikkaa oli ryhdyttävä katsomaan toisaalta.

Elettiin vielä kulttuurivallankumouksen aikaa tai ainakin sen jälkimaininkeja. Kiinalla oli miljoonan kuàin tilaisuus osoittaa paikkansa maailman kulttuurikansojen joukossa, ja siihen panostettiin. Seudulla ryhdyttiin tekemään arkeologisia kaivauksia, jotka jatkuvat edelleen.

Tähän saakka on kaivettu esiin noin 8 000 terrakottasotilasta, jotka edustavat eri aselajeja jousimiehistä jalkaväkeen. Kaivausten yhtenä ongelmana on se, että useimmat patsaat ovat tuhoutuneet maan painon vuoksi. Toinen keskeinen ongelma on, että myös hyvässä kunnossa löydettävät patsaat kadottavat alkuperäiset kirkkaat värinsä välittömästi jouduttuaan kosketuksiin hapen ja auringonvalon kanssa. Tästä syystä keisarin varsinaiseksi hautakummuksi arveltua noin 1 × 3 km:n kokoista kukkulaa ei ole vielä uskallettu avata.

Kiinalaiset ovat esihistoriallisista ajoista saakka kunnioittaneet vainajiaan. Esi-isien palvonta on säilynyt kulttuurissa läpi suurten uskontojen ja oppien vaikutuksen. Haudanryöstäminen ei ole ollut läheskään yhtä yleistä kuin esimerkiksi Egyptin pyramidien kohdalla on tapahtunut. Mutta reaalipolitiikka on vaikuttanut Kiinassakin. Pian ensimmäisen keisarin kuoltua alistetuiksi itsensä kokeneet valtiot ryhtyivät tavoittelemaan menetettyä itsenäisyyttään. Niiden sotajoukot hyökkäsivät muun muassa vihatun keisarivainaan hautapaikalle, ei vähiten siksi, että siellä tiedettiin olevan tuhansia patsaita kenttäkelpoisissa aseissa, joihin kuului mm. varsijousia. Hyökkääjät veivät omiin tarpeisiinsa terrakottasotilaiden aseet, särkivät patsaita mielensä mukaan ja lopuksi sytyttivät tuleen patsaiden päällä olleet, niitä maan painolta suojelleet katokset. Lopputulos oli se, mitä vuoden 1974 kaivonkatsojat löysivät - maamassojen painosta murskautuneita patsaita.

Arkeologit ovat havainneet, että terrakotta-armeija on tehty sarjatuotantona. On ollut torsopajoja, jalkapajoja, käsipajoja, pääpajoja jne. ja lopuksi kokoonpanopajoja. Patsaat on näennäisen satunnaisesti kokoonpantu eri pajojen tuottamista osista, tietenkin niin, että osien kokonaisuus sopii yhteen - jousimies on jousimies ja hevosmies on hevosmies. Saven vielä ollessa märkää ovat viimeistelijät muotoilleet jokaisen sotilaan kasvoille yksilöllisen ilmeen. Niinpä terrakotta-armeijaan kuuluu kirkasotsaisia isänmaan puolustajia, kyllästyneitä gonamiehiä ja kaikkea siltä väliltä.

Terrakotta-armeijan kokoonpanoa tehdään tänä päivänä soveltuvin osin suoraan löytöpaikalla. Se on äärimmäisen hienovaraista palapelin rakentamista, kaukana Indiana Jonesin työnkuvasta.

Puolisoni kanssa kävimme parin kuukauden sisään toistamiseen katsomassa Kiinan ensimmäisen keisarin hautasotilaita, tällä kertaa Tampereella. 

Vapriikki-museokeskuksessa on esillä edustava, noin ryhmän vahvuinen otos, terrakotta-armeijaa. Ja kuten Tampereen museoissa on tapana, näytteillepano on huippuluokkaa. Yksi kohta jäi mietityttämään: Kiinan muurin panoraama, jonka alla oli ensimmäisen keisarin hautaan liittyvää esineistöä. Kuvan ja esineistön välillä on noin 1 200 kilometriä. Toisaalta näkyyhän Helsingissäkin lappilaista tavaraa ansaintamerkeissä.

Toisin kuin alkuperäisellä löytöpaikalla Xī'ānissa, Tampereella yleisöä oli ruuhkaksi asti. Ensin katsoimme vaikuttavat paikallishistorian ja luonnonhistorian näyttelyt, missä ilahduttavasti törmäsimme kiskoliikenteen tamperelais-turkulaistuttuihin kahdessa sukupolvessa.

Terrakotta-armeijan suhteen päätimme mennä mukaan opastuskierrokselle, mutta ensimmäiselle emme mahtuneet. Jos armeijan alkuperäisellä löytöpaikalla ei tänä syksynä ruuhkia ollut, oli Tampereella väkitiheys sitäkin suurempi.

Kerrottiin, että näyttely on Tampereella mahdollisesti viimeistä kertaa Kiinan ulkopuolella. Esineet kun ovat niin ainutlaatuisia ja herkkiä. Museoalan harrastelijan oli vaikea pidätellä hymyä. Kiinalainen jos kuka osaa kaupankäynnin. Siellähän niitä on varastossa vielä se 8 000 esiin kaivettuina ja kokoonpantuinakin satoja, eikä niiden säilyttämiseen ja esillepanoon ilmastoitua isoa teollisuushallia kummempaa paikanpäällä nytkään tarvita.

Lähteet:

Huotari, Tauno-Olavi; Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 5. tark. painos (1. painos 1990). Otava, Keuruu 2005.

Kallio, Jyrki (suom. ja toim.): Jadekasvot. Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta. Gaudeamus, Tampere 2005.

Se liikkuu sittenkin

Yhdessä ensimmäisistä blogimerkinnöistäni, reilu vuosikymmen sitten, kirjoitin:

Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.

Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"

Vastaus kuiskaukseen olisi ollut: "Kymmenev vuatta, kaks kuukautta ja yks viikko. Sitte taas lähretään." En olisi uskonut. Museoveturi mikä museoveturi. Kiva katsella ja se siitä.

Tänään tuo Tampellan vuonna 1938 valmistusnumerolla 484 tuottama väliraskas tavarajunaveturi K3/Tv1 nro 933 höyrysi omin voimin ikuiselta vaikuttaneen leposijansa edestä kääntölavalle ja edelleen tallitielle.

Veturimuseota ylläpitävän Museoveturiseuran väki, etunenässä Jussi, Simo ja Heikki, ovat kunnostaneet veturia isompaa meteliä pitämättä. Viime aikoina on tehty vesipainekokeita, eilen 15 kiloon saakka, eikä vuotoja ole ilmennyt. Eilen oli kattilan esilämmitystä, ja tänään veturimestarit ryhtyivät nostamaan höyrynpainetta.

Veturitallille alkoi kerääntyä väkeä jo aamuvarhaisella - arkiaamun kyseessä ollen kuka minkäkin mahdollisuuden myötä. Olin tällaisena sopivana päivänä päättänyt vähentää ylityötuntisaldoa, jonka kertymistä on edelleen vaikea ehkäistä. Simo ja Juha hoitelivat päivän pääosan esittäjän pihalle Veturimuseon uskollisella työjuhdalla Move21/Dv100:lla. Kerta kerralta iso höyryveturi on lähtenyt aina vain kevyemmin pienen dieselin mukaan. Tyhjänäkin, ilman vettä ja polttoainetta, Tv1 painaa 70 tonnia, kun taas Dv100:n paino on 12 tonnia.

Tieto höyryssä olevasta Tv1:stä oli näemmä tavoittanut rautatiehistoriasta kiinnostuneet pääkaupunkia myöten. Kameraväkeä alkoi saapua veturitallille parahiksi, kun olimme saaneet naulat kiskotuiksi Veturimuseon nurkkiin kasautuneesta jätepuutavarasta ja pätkittyä sen pesään sopivaan mittaan. Kuivan koivuhalon mausteeksi tarjoiltu "sekapuu" nimittäin sai aikaan sangen höyryveturimaiset savut. Asemalaiturillakin kaiveltiin esiin valokuvan ottamiseen sopivia välineitä.

Ilmapumppu lähti jyskyttämään ja generaattori surraamaan. Kuulosti jo melkein liian hyvältä ollakseen totta. Onhan täällä ohi kulkevia ja viivähtäviä höyryvetureita palveltu ja palvellaan edelleen, mutta tässä äänimaisemassa oli jotakin paitsi jumbonjykevää myös jotakin omaa.

Iltapäivän edetessä veturin koekäyttö eteni siihen, että oli aika testata omin konein liikehtimistä. Dv100 ajettiin höyryveturin edestä sivuraiteelle (vaihtotyösuunnitelma oli pientä uhkapeliä, mutta tosiasia on se, että Tv1:n kanssa yhtäaikaa Toijalan kääntölavalle ei mahdu yksikään sitä mielekkäällä tavalla siirtämään kykenevä moottoriveturi; tässä kohden unohdamme pienen Pedershaabin kiusaamisen joskus kauan sitten).

Nähtiin se, mitä kaikki paikalla olleet eivät ehkä uskaltaneet odottaa. Tv1-sarjan höyryveturi, "Jumbo", monien vanhan liiton rautatieharrastajien eniten ihailema suomalainen höyryveturi liikkeellä omin konein. Testiratana käytettiin vuosituhannen vaihteen tietämissä pussiraiteeksi supistunutta ns. Itäistä tallitietä, jota "Jumbo" rullaili tyylikkäästi edestakaisin. Mukana ollut veturinkuljettaja ehdotti, että hän kysyy kauko-ohjaajalta vaihtotyöluvat ja ajellaan herroiksi ratapihalla. Ihan sen aika ei tänään vielä ollut. Pätkä elävää kuvaa on nähtävissä Youtubessa.

Toijalassa on toimintakuntoinen höyryveturi. Toijalassa on toimintakuntoinen höyryveturi! Kiitokset projektissa mukana olleille ja oleville (työtä vielä riittää) ja aivan erityisesti Jussille, Simolle ja Heikille!

Consolidation

Onnistuneeksi osoittautuneen voimakkaan H8-tyyppisen henkilöliikenneveturin rinnalle suunniteltiin vastaavan kokoinen tavaraliikenneveturi, joka sai sarjamerkin K3, vuoden 1942 sarjamerkkiuudistuksen jälkeen väliraskasta tavarajunaveturia tarkoittava Tv1. K3/Tv1:stä tuli Valtionrautateiden toiseksi runsaslukuisin höyryveturisarja heti siitä johdetun K5:n (vuodesta 1942 Tk3:n) eli "Pikku-Jumbon" jälkeen. Vuosina 1917-44 K3/Tv1-vetureita valmistettiin yhteensä 142 kpl. Lisäksi toimitettiin kuusi veturia Latvian rautateille.

K3/Tv1:n pyörästöjärjestys on samanlainen kuin kevyissä tavarajunavetureissa K1:ssä ja K2:ssa (vuodesta 1942 sarjamerkit Tk1 ja Tk2) eli yksi johtoakseli ja neljä yhteenkytkettyä vetoakselia. Sen sijaan Tv1:n työpaino oli yli 50 % suurempi kuin Tk2:n. Tosin suuri paino rajoitti veturisarjan käyttöä erityisesti alkuaikoina. Kokoon ja painoon liittyen veturisarja sai jo varhain kutsumanimen "Jumbo".

Pääosan K3/Tv1-vetureista valmisti tamperelainen Tammerfors Linne & Järnmanufaktur Ab eli Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Oy, sittemmin Tampellana tunnettu tehdas, mutta myös tamperelainen Oy Lokomo Ab, ruotsalainen Nydqvist & Holm AB eli NOHAB ja saksalainen Hannoversche Maschinenbau AG eli Hanomag rakensivat niitä.

K3/Tv1-veturit hoitivat pääosan Valtionrautateiden raskaasta tavaraliikenteestä 1920-1940-luvuilla sotavuodet mukaan lukien. Pääradoilla Tr1- ja Tr2-veturit, "Ristot" ja "Trumanit" ottivat raskaimmat tehtävät sitä mukaa kuin kyseisiä vetureita valmistui tai saatiin maahan, mutta Tv1-sarjan käyttö jatkui aktiivisesti 1960-70-lukujen taitteeseen.

Pääosa Tv1-vetureista hylättiin ja siirrettiin ns. vetovoimareserviin eli varastoitiin kriisiaikoja silmälläpitäen asevarikoille vuonna 1969 ja loput vajaa vuosikymmen myöhemmin. Kriisivarastojen purkamisen jälkeen sarjasta on säilynyt neljä veturia: nrot 609 (Haapamäen Höyryveturipuistossa), 933 (Veturimuseossa Toijalassa), 940 (Lapinlahdella Matin ja Liisan asema -huoltoaseman pihalla) ja 943 (Ylivieskan veturitallilla).

Teknisiä tietoja:

Pyörästöjärjestys yhdysvaltalaisittain 2-8-0 "Consolidation", saksalaisittain 1'D

Paino työkunnossa 97,5 t

Kokonaispituus 17,8 m

Kattilan työpaine 12 kp/cm² (vuodesta 1938 rakennetuissa vetureissa 13 kp/cm²)

Höyrykoneen teho 1008 hv

Vetovoima liikkeelle lähdössä 103 kN

Suurin nopeus 60 km/h.

M.P.C.

Kolminaisuudenpäivä ajoittuu vuonna 1334 tehdyn päätöksen mukaan kirkollisessa kalenterissa helluntain jälkeiselle sunnuntaille, joten tänä vuonna sitä vietettiin jo toukokuun puolella.

Sääksmäen seurakunnasta kertovat vanhimmat historialliset tiedot ovat mainittua päätöstä muutamia vuosia myöhemmältä ajalta.

Kolminaisuudenpäivästä on jo aikaa. Kolminaisuudenpäivän ilmestymisestä kalenteriin tai Sääksmäen ilmestymisestä historiankirjoihin vielä vähän enemmän.

Hämeessä ei pidetä kiirettä. Sääksmäen kirkon kesämusiikkisarja päättyi eilen komeasti, kun uskonpuhdistusmuusikko Michael Praetoriuksen (1572-1621) kolminaisuudenpäivän vesper sai Suomen kantaesityksensä niin ammattilaisista kuin harrastajistakin koostuvan vanhan musiikin yhtyeen Donum Dein esittämänä. Puolisoni ja hänen ystävättärensä kanssa kävimme kuuntelemassa ehtoopalveluksen vanhan emäseurakunnan kirkossa.

M.P.C. oli Praetoriuksen käyttämä nimimerkki. Se tulee yhtäältä hänen nimestään ja synnyinpaikkakunnastaan - Michael Praetorius Creutzbergensis - ja toisaalta tunnuslauseestaan mihi patria caelum - taivas on isänmaani.

Uskonpuhdistajien alkuperäisten ihanteiden tapaan Preatorius yhdisteli latinan- ja kansankieltä siinä kuin gregoriaanista ja virsilaulua.

Kirkon akustiikka on hieno, joskin ilman sähköistä vahvistusta suosii voimakkaita ääniä. Viimeisenä biisinä esitetty "Von Gott will ich nicht lassen" oli toteutettu harvinaisen hienosti kolmelle eri suunnalle - kuoriin ja molempiin risteihin - sijoittuneiden naisäänien laulamana. Toisessa ristissä istuneena täytyy todeta, että vastakkaisessa olleen laulajan ääni ei kuulunut kovin hyvin. (Toisaalta se aiheutti samantyyppisen - ehkä tarkoituksellisen - efektin, kuin viime syksynä Turussa kuullun aivan toisentyyppisen esityksen, Sergei Prokofjevin "Luutnantti Kižen", takahuoneesta soitettu kornetti.) Se kuulosti hyvältä: kuin kutsu ja vastaus. Talon kauniimmalta asukkaalta kuulin ammattitermin: terassidynamiikka.

Lutherin kuuluisan virren "Ein feste Burg ist unser Gott" sovitus oli sangen juureva. Fiilispohjalta kuvaisin asiaa niin, että ensin ajatellaan "Jumala ompi linnaamme" veisattavan negro spiritualin tapaan. Kun siitä mennään askel elävämpään suuntaan, tullaan lähelle Praetoriuksen sovitusta.

Eikä tule mieleen, että livenä kuulemieni Bachin passioiden evankelista olisi resitoinut evankeliumia yhtä kauniisti kuin L. Solin.

Ensimmäistä virantoimistuspäiväänsä Sääksmäen seurakunnan kirkkoherrana tehnyt tohtori M. Antola teki seurakuntalaisten keskuuteen mielestäni sangen tyylikkään sisääntulon laulamalla yllätysisäntänä mukana yhtyeessä. Hän taitaa vanhojen ja vielä vanhempien kirkkosävelmien tyylin, joten voinee uskoa, että emeritusrovasti K. Kauhasen hienoille pääsiäisen ajan kirkonmenoille Sääksmäellä on luvassa jatkoa.

Baradein häkki

Mohamed ElBaradei (pahoittelen osaamattomuuttani arabian translitteroinnissa; kielen kirjoitusasut on otettu kotimaisesta lehdistöstä) tuli viimeinkin nimitetyksi Egyptin va. pääministeriksi. Arabikevään 2011 uutisointi antoi ymmärtää, että islamilaisessa maailmassa oli menossa vallankumous, joka toisi Lähi-Idän ja Välimeren eteläpuolen alueen maat lähemmäs nykyistä silkkitietä eli länsimaiden ja Kiinan talous- ja valtapoliittista voima-akselia. Niin ei käynyt, vaan levottomuudet jatkuvat.

YK-mies ElBaradein kannatus länsimaissa lienee melko kiistaton. Historia ei toista itseään ainakaan globaalisti, mutta voisi kuvitella, että Egyptissä on odotettavissa samantapainen muutos kuin Kiinassa viime vuosisadan alkupuoliskolla. Siellä vallan otti aluksi kansallismielinen Zhōnggúo Gúomíndăng -puolue länsimaissakin ihaillun tohtori Sun Zhongshanin johdolla (meikäläisissä koulukirjoissa hän taitaa edelleen kantaa vanhoillisesti translitteroitua nimeä Sun Yat-Sen). Jos länsimaat haluavat Egyptin pysyvän omassa ruodussaan, olisi nyt hyvä aika olla tarkkana. Kiinassa muutokseen meni kymmeniä vuosia ja sodat siinä välissä. Välimeren alueen aikamittakaava on yleispoliittisessa tilanteessa aina ollut Kiinaa lyhyempi.

Egyptin, Grimbergin kaltaisissa länsimaisissa historiankirjoissa perinteisesti ensimmäisen osan ottava, kulttuuri ei ole tämän päivänkään maailmanpolitiikassa vähäinen. Egypti on 1920-luvulta saakka ollut Muslimiveljeskunnan (Ikhwan al-Musilim) kehto. Muslimiveljeskunta yhtyi presidentti Anwar al-Sadatin länsimieliseen liikkeeseen, minkä seurauksena siitä erosivat ainakin nimensä puolesta tutuiksi tulleet radikaalisiivet al-Jihad ja al-Gama'a. Ensinmainitun tyttäriin puolestaan kuuluu pahamaineinen al-Qaida-järjestö. Muslimiveljeskunnan tai sen perillisten toiminta oli ratkaisevassa asemassa Neuvostoliiton typistymisessä Venäjäksi Afganistanin sodan ja myöhempien entisen Neuvostoliiton alueella tapahtuneiden konfliktien myötä.

Egyptin historia on yhä edelleen ainakin länsimaiden historiaa.

Sotilaskotilauantai

Päiväohjelmassa oli pelkkää sotkua. Tai ei sitä sillä nimellä enää 1980-luvun lopussakaan kutsuttu. Jo pitkään talon toinen puoli on ollut komeasti Vaakunasali, ja siellä pidettiin tämänvuotinenkin panssariseminaari. Aamulla poimin Ilkan kyytiin, ja käytiin kuuntelemassa esitelmät, joista kaksi käsitteli sotahistoriaa ja kolme liittyi nykyisin käytössä olevaan tai siihen iän puolesta rinnastettavaan kalustoon tai sen käyttämiseen.

Lounaaksi saatiin spagettilaatikkoa varuskuntaravintola Rubenissa ja sen päälle puoli tuntia ulkoilua kalustoesittelyssä entisen Panssariviestikomppanian, nykyisen Sotilaspoliisikomppanian, pihamaalla.

Iltapäivän viimeisen, äärimmäisen mielenkiintoisen, esitelmän piti Panssariprikaatin komentaja, joka on käynyt viime kuukausina Panssarikillan lehdessä mielenkiintoista taktiikkaan ja taistelutekniikkaan liittyvää mielipiteenvaihtoa Hämeen Panssaripataljoonan komentajan kanssa. Myös keskustelun toinen osapuoli oli tilaisuudessa mukana, ja molemmat komentajat sanoivat toivovansa, että näkemysten vaihto jatkuu edelleen kriittisenä, koska tavoitteena on yhteinen etu: suomalaisten panssarijoukkojen taistelutekniikan ja taktiikan kehittyminen. Aihepiiriä korkeintaan pintapuolisesti tuntevan on vaikea sanoa muuta kuin että prikaatinkomentajan ja pataljoonankomentajan välinen rakentavassa hengessä käytävä julkinen väittely antaa armeijasta kuvan kaikkea muuta kuin vanhanaikaiseen johtamiskulttuuriin perustuvana organisaationa. Moniko siviilimaailman yritys tai julkisen sektorin toimija tuo tai haluaa tuoda esiin organisaation sisäisiä perusteltuja näkemyseroja myönteisenä, toimintaa kehittävänä, asiana? Yleensä moinen kunnia jää tiedeyhteisöille, jos niillekään. Ehkä uskallan jo kirjoittaa julki viime vuosina toisinaan mieleeni nousseen ajatuksen, että tänä päivänä johtamisen malleja voisi hakea jälleen myös sotaväen piiristä. Voitaisiin päätyä piinkovien siviilioppien mukaan johdettuja organisaatioita inhimillisempiin työyhteisöihin.

Seminaarin lopuksi kävin kättelemässä pataljoonankomentajaa. En siksi, että osaisin olla mitään mieltä hänen näkemyksistään mainituissa kiistakysymyksissä vaan siksi, että satuimme viettämään kesän 1988 samassa alokaskomppaniassa silloisessa Hämeen Jääkäripataljoonassa. Jos oikein muistan, nuoressa miehessä oli jo tuolloin selvästi havaittavaa sotilaallista särmää. Everstiluutnantin kädenpuristus oli luja ja ystävällinen.

Esimerkki seminaarin annista liittyköön aihepiirin historialliseen puoleen. Seminaarin vakioesiintyjä, diplomi-insinööri E. Muikku piti esitelmän panssarivaunujen ja perinteisen linnoitustekniikan suomalaisesta konstellaatiosta:

Salpalinjan teräspesäkkeet - panssariaseistusta linnoitteina

Salpalinjan teräspesäkkeiden ansiosta Suomessa on tänä päivänä enemmän neuvostoliittolaisvalmisteisia BT-sarjojen panssarivaunuja kuin missään muualla.

BT-vaunut perustuvat yhdysvaltalaiseen J. Walter Christien 1920-luvun lopussa kehittämään nopeaan Model 28 -panssarivaunuun, jonka valmistuslisenssin Neuvostoliitto osti. Vaunu toimi sekä tela- että pyörävetoisena. Polviakseleille asennetut telapyörät olivat erillisjousitetut. Jousitus perustui pystyihin säädettäviin kierrejousiin.

Neuvostoliitossa Christie-vaunuista kehitettiin kuusi erilaista päämallia. Näistä pyöreätorninen BT-2 oli varustettu 37 mm:n tykillä ja pikakiväärillä tai vaihtoehtoisesti kolmella pikakiväärillä. BT-5:n niittaamalla koottu runko oli samanlainen kuin BT-2:ssa, mutta BT-5 oli varustettu 45 mm:n tykillä. BT-5:n tornista oli kaksi erikokoista versiota. BT-7 m/35:ssä oli uudelleen muotoiltu ja hitsaamalla koottu runko, mutta torni oli sama kuin BT-5:ssä. BT-7 m/37:ssä käytettiin uutta viistoseinäistä tornia, mikä aiheutti muutoksia myös vaunun rungossa.

Salpa-asema eli Suomen Salpa oli Suomen itärajan pituinen linnoitusvyöhyke, joka on osittain kantalinnoitettu rannikolta Savukoskelle ja kenttälinnoitettu siitä pohjoiseen. Linja rakennettiin Moskovan rauhan aikana vuosina 1940-1941 ja sitä täydennettiin teräspesäkkeillä jatkosodan aikana vuonna 1944.

Salpalinjan teräspesäkkeiden edeltäjiä olivat jo talvisodan aikana pesäkkeiksi maahan kaivetut vanhentuneet Renault-panssarivaunut. Myös neuvostoliittolaiset käyttivät linnoitteissaan maahan kaivettuja vanhentuneita panssarivaunuja, mutta toisin kuin suomalaisilla, ne eivät muodostaneet varsinaista linnoitusketjua.

Teräspesäkkeet muodostuvat ylijäämäpanssarivaunujen, yleensä BT- tai T-26-vaunujen, torneista ja sen alla olevasta rungon osasta. Näiden vaunutyyppien panssarointi ei enää vuonna 1944 tarjonnut suojaa vihollisen aseistukselta, joten teräspesäkkeet sijoitettiin betonisten kantalinnoitteiden suojaan. Pesäkkeet sijoitettiin suojattuun sivustatuliasemaan ja sen tulialueena olivat panssari- ja piikkilankaesteet. Sota-arkistossa nykyään säilytettävissä linnoituskartoissa teräspesäkkeet esiintyvät tykkiä tarkoittavalla taktisella merkillä ja hyökkäysvaunutornia tai -tykkiä tarkoittavalla lyhenteellä HVT.

BT-vaunuja jäi sotasaaliiksi runsaasti talvisodassa, mutta traktorikaluston puutteen vuoksi niitä ei saatu evakuoitua korjattaviksi omaan panssarivaunukäyttöön. Partiot noutivat niistä 45 mm:n tykit, joilla korvattiin Vickers-vaunujen 37 mm:n vanhat panssarivaunukanuunat, jotka oli todettu heikkotehoisiksi Honkaniemen panssaritaistelussa. Täten Vickersien 37 mm:n tykit jäivät toistaiseksi käyttämättömiksi.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaiset saivat runsaasti lisää sotasaalisvaunuja. Täysin tuhoutuneet vaunut käytettiin mahdollisuuksien mukaan varaosiksi ja romutettiin. T-26-vaunut käytettiin Panssariprikaatin varustamiseen, ja niiden pikakivääri- ja liekinheitinversiot muutettiin tykkivaunuiksi. BT-vaunuista 18 kpl muutettiin BT42-rynnäkkötykeiksi. Lisäksi 20 BT-vaunua varattiin kuljetuspanssarivaunujen rakentamista varten. Pääosa lopuista sotasaalisvaunuista hyödynnettiin teräspesäkkeissä.

BT-2-vaunujen torneihin tehtiin panssariteräksinen uloke tykkiasennusta varten. Niihin asennettiin omista Vickers-vaunuista poistetut 37 mm:n tykit, mutta ei kuitenkaan Vickersien konekiväärejä.

BT-5:n torneja käytettiin teräspesäkkeisiin sellaisinaan. Niiden 45-milliset tykit olivat mallia PsvK/32, PsvK/34 tai PsvK/38.

BT-7 m/35-vaunujen tornit käytettiin myös sellaisinaan. Yksittäisessä tapauksessa teräspesäkkeeseen asennettiin myös BT-7 m/37:n torni.

 

Teräspesäkkeitä oli pääaseen mukaan kolmea eri tyyppiä:

• Teräspesäke 45
• Teräspesäke 37
• Pk-torni.

Teräspesäke 45:n pääase oli BT- tai T-26-vaunun 45 mm:n tykki. Tykissä käytettiin vain sirpalekranaatteja, koska 45 mm:n panssarikranaatit oli varattu panssarivaunukanuunoissa ja panssarintorjuntatykeissä käytettäviksi. Tehokas ampumaetäisyys oli 600-800 m ja tulinopeus 10 laukausta minuutissa. Torni suunnattiin käsin, koska ylijäämävaunujen sopivat suuntauskoneistot tarvittiin mm. sotasaalisvaunujen korjaamiseen käyttökuntoisiksi.

Teräspesäke 37:n pääase oli 37 mm:n tykki. Ampumatarvikkeena voitiin käyttää sirpalekranaatteja tai panssariammuksia. Ampumaetäisyys oli noin 1 000 m. Torni suunnattiin koneellisesti. Ilmeisesti käytettävissä olleiden panssariammusten vuoksi 37:n mm:n tornit suunniteltiin käytettäväksi vesistöille ampuviin tuliasemiin.

Pikakivääripesäkkeinä käytettiin ainakin T-37- ja T-38-vaunujen torneja (kuvassa jälkimmäinen), mahdollisesti myös T-28:n pikakivääritorneja. Tornit eivät olleet pyöriviä, Aseistuksena oli 7,62 PsvPk DT suunnattavassa pallokalotissa.

Puolustusministeriön taisteluvälineosasto tarjosi Päämajan linnoitusosastolle jo syyskuussa 1942 ylijäämäpanssarivaunujen torneja käytettäväksi linnoitustöissä. Tämä ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Kesäkuussa 1943 ministeriön taisteluvälineosasto teki selvityksen sotasaalisvaunujen kunnosta ja sen pohjalta esityksen jatkokäsittelystä. Tämäkään ei johtanut käytännön toimiin, koska ajalliset korjaamoresurssit haluttiin käyttää ensisijaisesti panssarivaunujen korjaamiseen ja taistelukunnossa pitämiseen eikä linnoitteiden pesäkkeiden rakentamiseen.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 Päämajan linnoitusosasto viimein pyysi romutettavien vaunujen torneja Salpa-linjan linnoitteisiin. Aluksi 45 mm:n tykkitorneja oli määrä luovuttaa linnoitusosastolle 45 kpl ja pikakivääritorneja 50 kpl. Myöhemmin linnoitusosasto pyysi lisää torneja niistä T-26-panssarivaunuista, joita oli suunniteltu muutettaviksi vetovaunuiksi. Vaunujen muutostyö ei kuitenkaan toteutunut.

Linnoitustyöt päättyivät rintamatilanteen vakiinnuttua elokuussa 1944. Syyskuun alkuun mennessä kaikkia torneja ei oltu vielä ehditty asentaa paikalleen.

Teräspesäkkeiden aseistus evakuoitiin pois vuoden 1945 alussa, mutta tykkitornit jäivät pääosin paikoilleen. Pikakivääritornit poistettiin kahta lukuunottamatta kokonaan. Maastossa on edelleen myös asentamatta jääneitä tykkitorneja. Sotahistoriallisia kenttätutkimuksia linnoitteissa on tehty vuodesta 1986 alkaen.

530 vuotta

Kotiseurakunta juhli tänään, ensimmäisenä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, 530-vuotispäiviään. Täällä syvässä Hämeessä seurakuntaelämällä on melko vanhat juuret. Kaikki on tosin suhteellista. Nykyisen Suomen alueella on noin sata vanhempaa seurakuntaa.

Iltapäivällä hiihtolenkin jälkeen löysin itseni seurakuntasalista kuuntelemassa esitelmiä ja syömässä voileipäkakkua. Emeritusrovasti ei taaskaan pettänyt. Hänen lähihistoriakatsauksensa alkoi Pähkinäsaaren rauhasta.

Oli käynyt niin, että paikallinen reserviläisyhdistys oli lupautunut auttamaan eräissä kirkonmenoihin liittyvissä tehtävissä. Hämeessä kypärä sopi papinkin päähän jo varhaisella keskiajalla, ja ylipäätään näiden seutujen seurakuntaelämällä tiedetään ollen ajoittain sotainen varhaishistoria. Sain kunnian liittyä joukkoon, koska ilmeisesti minulla kirkon työntekijän puolisona oletettiin olevan jonkinlainen tuntuma päivän agendaan.

Kirkon leivissä työskentelevä puolisoni ei kylläkään tullut tilaisuuteen, koska ei olisi kestänyt katsella miehensä toimintaa protokollaosaamista vaativissa tehtävissä. No, äijien kanssa sovittiin, että se, mitä kirkossa sattui, jää kirkkoon. Ja että minä se en aikanaan ollut.

Kuvassa on kotikirjahyllyn kokoelmista Akaan seurakunnan perustamisasiakirja, jonka piispa Konrad Bitz allekirjoitti vuonna 1483. Samana vuonna syntyi uskonpuhdistaja Martti Luther ja kuoli Ranskan kuninkaanvallan häikäilemätön pönkittäjä, Victor Hugon synkkäsävyisestä "Pariisin Notre Dame" -romaanistakin tuttu Ludvig XI.

Perustamisasiakirja on tallennettu kuuluisaan Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan eli Registrum ecclesiae Aboensikseen, jonka facsimilepainoksen sain aikanaan hankittua kotihyllyyn. Ei sillä, että uhkeaa teosta tulisi ahkerasti lueskeltua. Teksti on kuin yrittäisi lukea kiinaa. Paitsi että kieli on vieras, ilman paleografista osaamista jo pelkkä vanhojen käsialojen, niin länsimaiseen kirjaimistoon kuin perustuvatkin, lukeminen vastaa haastavuudeltaan vierasta kirjoitusjärjestelmää.

Akaan seurakunnan perustamisasiakirja on lajiaan yksi harvoja keskiaikaisista nykypäivään saakka säilyneistä. Se kertoo varsin hyvin asian taustat. Suomentamisessa turvauduttakoon joitakin vuosia sitten edesmenneen professori S. Suvannon apuun:

Me Kort, Jumalan armosta Turun piispa, teemme tiettäväksi kaikille niin jälkeentuleville kuin nykyään eläville. että vuonna 1483 Jumalan syntymän jälkeen niinä päivinä, jolloin me pidimme pappeinkokousta Turussa rakkaan papistomme kanssa, tuli eteemme muutamia huomattavia ja valituita talonpoikia Akaan pitäjästä, joka vanhastaan on kuulunut Sääksmäkeen, mitkä talonpojat yhteisen Akaan pitäjän lähettäminä hartaasti pyysivät meiltä ja rakkaalta kapituliltamme vakinaista pappia heidän kirkolleen Akaaseen, erittäinkin sen suuren sielunvaaran vuoksi, jota heidän edesmenneet sukulaisensa ovat kärsineet papinpuutteen tähden, pappi kun asui liian kaukana heistä. Tämän heidän hartaan pyyntönsä johdosta, josta me saatoimme huomata, että se johtui todella suuresta tarpeesta, lähetimme me akaalaisten luo muutamia kunnon pappejamme ja maallikoita, jotka ovat herra Jop Hollolasta, herra Olavi Vanajasta, herra Olavi Hauholta, herra Jöns Kyröstä, kirkkoherroja, maallikot Laurens Tolainen, Jöns Olavinpoika, Laurens Ylhäinen, Olavi Reko, Laurens Niilonpoika, Abraam Sillilasta, Perttu Tapaninpoika, Kauppi Riippa, Matti Löpare, Vilppu Ottenpoika ja Olavi Sontula, ulkopitäjäläisiä ja vieraita kunnon talonpoikia katsomaan, tarkastamaan ja tutkimaan papin virkatalon Akaassa ja siihen kuuluvan pellon, niityn, metsän, ulkomaan ja kalaveden ja kaiken muun lainmääräämän, mikä talonpojilla on tapana tässä maassa kirkkoherroilleen suorittaa niinkuin laki osoittaa. Nämä samat edellämainitut kunnon papit ja talonpojat tarkastivat mainitun papintilan ja havaitsivat, että papit voivat siinä hyvin olla niinkuin heille tarpeellista on. Siitä syystä olemme me nyt rakkaan kapitulimme suostumuksella lähettäneet heille vakinaiseksi papiksi herra Laurens Perkon ja erottaneet mainitun Akaan kirkon ja pitäjän asujaimet edellämainitusta Sääksmäestä ja kaikella tavalla käyttämään ja nauttimaan niitä laillisia oikeuksia , kuten tapana on kaikkialla muualla yli maan. Erittäinkin ovat mainitun Akan pitäjän asukkaat meille luvanneet ja vannoneet meidän johdollamme koolla olevan pappeinkokouksen edessä, että he tahtovat panna pappilansa täydelleen ja kaikin puolin kuntoon sen mukaan kuin laki määrää ja tapana on koko meidän hiippakunnassamme ja että he haluavat ikuisiksi ajoiksi pitää voimassa sen tavan, jonka kyröläiset vanhastaan ovat pitäneet ja vielä pitävät, mitä papinveroon ja muihin ulostekoihin tulee ja että he maksavat jokaiselta kuninkaankoukulta kolme papinkoukkua ja tämän veron mukana on heidän maksettava jokaisen heidän koukkunahkansa sijasta yksi äyri rahaa joka valkonahalta. Samoin he ovat myös luvanneet tuoda kirkkoherralle avuksi halkoja, kauraa ja olkia sinä aikana, jolloin piispa toimittaa täällä virkaanasettajaisen ja tarkastuksen. Vielä ovat he luvanneet antaa pappilan alaiseksi 60 kuormanalaa niittyä, niin myös luvanneet polttopuumetsää ja laidunta sen mukaan kuin pappi tarvitsee. Lisäksi ovat pitäjänmiehet vielä luvanneet ja vannoneet tahtovansa, niinkuin heidän tuleekin, pitää kirkkoherransa arvossa ja kaikissa laillisissa oikeuksissa, niinkuin kaikkialla tässä maassa kunnon miesten kesken tapana on. Päivätty Turussa vuonna, päivänä ja paikassa, kuten yllä.

Perustamiskirja on hyvä esimerkki keskiaikaisesta käytännöstä koskien julkisen viran perustamista. Tärkeä osuus asiakirjassa on sillä, miten virka "rahoitetaan". Malli voisi sopia nykypäiväänkin, jossa kansalaiset ovat tottuneet pyytämään julkisen sektorin organisaatioilta yhtä ja toista ja työntekijätarvetta nähdään monenlaisissa askareissa. Keskiajalla ilmoitettiin suoraan, mikä on pyydetyn uuden työntekijän kustannusvaikutus tavalliselle ihmiselle.

Seurakuntaa ei perustettu tyhjästä. Perustamisasiakirja kertoo, että seudulla oli jo kirkko. Vain pappi puuttui. Kirkko oli ajan tavalle ominainen puukirkko, joka muutama vuosikymmen seurakunnan perustamisen jälkeen sai rinnalleen nykyäänkin pystyssä olevan kivisakastin. Ehkä tarkoituksena oli rakentaa puukirkon tilalle kokonainen kivikirkko, mutta kuten monessa muussakin etenkin hämäläisessä seurakunnassa, myös Akaassa hankkeen tulos jäi pieneen sakastiin. Syitä oli monia: jo koulun historian tunneilta muistetaan uskonpuhdistus, joka siirsi kirkon varoja valtiolle ja suhtautui muutoinkin kielteisesti kaikenlaiseen koreiluun kirkon piirissä. Muistetaan myös 1400-luvun loppuvuosien raskas ja varoja kuluttanut sota Venäjää vastaan. Mutta tärkein syy lienee ollut ilmastonmuutos. Keskiajan lämmintä kautta seurasi 1400-luvulta alkaen ilmastotieteilijöiden pieneksi jääkaudeksi kutsuma, aina 1800-luvun puoliväliin kestänyt kylmä kausi. Kasvuolosuhteiden heikkeneminen tapahtui verkkaisesti, mutta maan tuottavuus väheni vähenemistään ja seurakuntalaisten köyhtyessä myös seurakunta köyhtyi. Suuriin rakennushankkeisiin ei ollut enää varaa.

Vanha puukirkko purettiin 1800-luvun alkuvuosina, kun nykyisin käytössä oleva kirkko valmistui. Säästeliäs seurakunta myi hirret paikalliselle tilalliselle, joka käytti niitä uuden päärakennuksensa rakennusaineina - kartanorakennus muuten on edelleen asuinkäytössä ja sijaitsee peltotietä pitkin vajaan kilometrin päässä siitä, missä tätä tekstiä parhaillaan naputtelen. Hirret on sittemmin tutkittu dendrokronologisin menetelmin ja päädytty siihen, että ne on veistetty vuoden 1450 tienoilla kaadetuista puista. Ikivanhan Sääksmäen seurakunnan kappelina ilman omaa pappia ehdittiin siis toimia kolmisenkymmentä vuotta.

Sen verran tämän päivän kekkereissä historiaa oikaistiin, että joku puhujista sanoi 530-vuotispäivää juhlittavan lähes päivämäärän tarkkuudella, vain yhden päivän etuajassa. On totta, että vanhaan suomalaiseen pyhimyskalenteriin on tammikuun 14. päivän kohdalle jälkeenpäin lisätty tieto Saarioisten kirkon vihkimisestä. Seurakunnallisen ja maallisen hallinnon välinen väljä rajanveto johti siihen, että ajoittain seutukuntaa kutsuttiin Saarioisten nimellä myös kirkollisessa hallinnossa. Kyseessä ei kuitenkaan tuolloin ollut seurakunnan perustamistilaisuus vaan edellämainitun, jo ennen seurakuntaa olemassa olleen, kirkon vihkiminen 1450-luvulla.

Lähteet:

Hiekkanen, Markus: Suomen kivikirkot keskiajalla. 2. painos (1. painos 2003). Otava, Keuruu 2005.

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1117. Tampere 2007.

Registrum ecclesiae Abonsis. Codices medii aevi Finlandiae. Photographice edidit. Societas Finlandiae Historica vol. I. Hafniae, A.D. MCMLII.

Suvanto, Seppo: Akaan historia I. Vammala 1954.