Neljä vuodenaikaa

Tänä talvena, tai mikä talvi tämä muka on, olen päässyt kuulemaan peruskoulun yläasteen aamunavausten vakiomusiikit viimeinkin livenä. Tammikuussa Edvard Griegin Peer Gynt ja viime perjantaina Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.

Ennen konserttia haimme paikat, anteeksi jo-istujille, vapaalle riville kuulemaan kirjanjulkistusta. Tilaisuus oli hyvin tehty digotomiselle maailmankuvalle. Klassinen vastaan rock/pop. Mikä on klassista, mikä rockia/popia? Onko rajana vuosiluku, ikäluokan suosio, yhteiskunnan tuen määrä?

Orkesteri esitti illan päänumeron seisten, kuten säveltäjän aikakaudella oli tapana. Kapellimestaria ei ajan henkeen ollut, vaan konserttimestari Kim Dennis toimi orkesterinjohtajana.

Kuusitoistavuotiaan kesätyörahoillani tulin ostaneeksi stereosarjan, Philips-merkkisen. Siihen kuului kaiuttimet, levysoitin, viritinvahvistin ja kasettisoitin. Ensimmäinen hankkimani äänilevy oli Vivaldin Le quattro stagioni. En voi sanoa, että kuuntelin sen puhki, koska kellarin hyllyssä levy on edelleen, samoin kuin stereot rikkoutunutta kasettidekkiä lukuunottamatta. Mutta tutuksi se tuli. Vaikka diggailin, italodiskon ja elektronisen musiikin, ohella, niiden aikojen sukkahousuheviä, eivät kitarasankarit jaksaneet tehdä vaikutusta. Kiitos Vivaldin.

Perjantai-ilta oli ensi kerta, kun kuulin neljä vuodenaikaa livenä. Konserttimestari, joka tapaa esiintyä eleettömässä kansallispuvussaan, on melkoinen viuluviikari. Tuskinpa Stradivariuksen pajan 1700-luvun tuotteita jokaiselle modernin ajan pikkuvaltion tehdaskaupungin soittoniekalle riittäisikään.

Jos talvi on ollut sitten 1980-luvun lopun ensimmäinen, kun olen päässyt suksille alle 50 kilometrin verran, on se ollut ensimmäinen myös ilman Museoveturiseuran vuosikokousta.

Simon kanssa ajeltiin lauantaina Hyvinkäälle 50-vuotisjuhliin. Tilaisuus pidettiin Valtteri-junarungossa. Syntymäpäiväkakku herätti ensin huvitusta ja sitten hämmennystä.