Kohta on taas kesä

Kaikki eivät pidä kesäajasta. Minä pidän. Tapaan herätä aikaisin ja vastaavasti mennä nukkumaan aikaisin, ja ylimääräisen valoisan tunnin siirtyminen iltaan tuntuu pidentävän päivän aktiivista aikaa.

Museorautatieliitto piti kevätkokouksensa Suomen Rautatiemuseossa

Hyvinkäällä. Kun sunnuntaille ei ollut muuta ohjelmaa, päätin lähteä Markon seuraksi käymään paikan päällä. Minkään jäsenyhdistyksen tai -organisaation mandaattia minulla ei enää ole, mutta liiton toiminnantarkastajan ominaisuudessa mahtui mukaan. Rutiinikokous taisi kestää peräti vartin, mutta epävirallinen keskustelu oli sitäkin vilkkaampaa. Tulevaksi kesäksi on taas paljon museoliikennesuunnitelmia eri puolilla maata, mutta vain harva on voitu vielä julkaista. Julkisella rataverkolla harjoitettavaan museorautatieliikenteeseen liittyy lukemattomia epävarmuustekijöitä niin tekniikan, talouden kuin sääntelyn taholta. Yksi mielenkiintoisimmista todennäköisesti toteutuvista retkistä on Pohjois-Suomen Lättähattujen juhannusmatka Aavasaksalle ja edelleen Kolariin.

Epävarmuuden varjostamaa reaalitodellisuutta vasten kertakaikkiaan huvittavalta tuntuu edelleen netissä roikkuva brittiläisen matkanjärjestäjän "suuri huijaus"

, jossa yhteen heinäkuiseen viikkoon luvataan mittatilaustyönä suunnilleen kaikki liikennekelpoiset suomalaiset höyryveturit. Mielenkiintoista olisi tietää esimerkiksi, millä luvilla ja millä vaunukalustolla matkanjärjestäjä aikoo kuljetuttaa yleisönsä katsastamattomalla Tv1 nro 933:lla Toijalasta Valkeakoskelle - asiasta ei ole sovittu mitään ainakaan suomalaisen osapuolen eli Museoveturiseuran kanssa.

Suhdetoimintaa harjoitettiin sen verran, että Rautatiemuseon uusi johtaja kutsuttiin vierailulle Veturimuseolle. Emeritusjohtajaa puolestaan yritimme houkutella pidempiaikaiseksi vieraaksi ja ratkaisuksi oman museomme kesätyöläiskysymykseen, mutta asia taisi jäädä vielä avoimeksi.

Tulimme Markon kanssa varanneeksi kotimatkaa varten puolivahingossa liput uuteen DuettoPlus-ravintolavaunuun. Sellaisella ei aiemmin ole tullut kuljettua. Ajatus herroiksi matkustamisesta colalasin tai kahvikupin ääressä sai kuitenkin jäädä, kun Riihimäellä ilmoitettiin, että IC 173 ajetaan korvaavalla kalustolla.

Hyvinkäältä kotiuduttua lähdin puolisoni kaveriksi kirkkoon. Tähtäsimme iltamessuun kuudeksi, mutta onneksi huomasimme tarkistaa alkamisajan. Se oli klo 17. Kotiin palatessa oli vielä reilusti valoisaa. Sen kunniaksi ostimme jäätelöpuikot torin laidan kioskista.

Viisikymmentä vuotta turvallisuustalkoita

Reilut viisikymmentä vuotta sitten muoniolainen maatalousyrittäjäperhe toimitti arkiaamun askareitaan. Aamupäivän aikana lapsikatraan toiseksi nuorin, viisivuotias tyttö, katosi pihapiiristä. Perheen ja kyläläisten voimin tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Nimismiehen johdolla etsintöjä ja etsintäjoukkoja laajennettiin. Mukaan tuli Lapin rykmentin sotilaita ja Ilmavoimien helikopteri. Etsinnät saivat suurta julkisuutta, ja vapaaehtoisia riensi auttamaan niin Kolarista polkupyörällä kuin etelästä junalla. Jo parin päivän jälkeen tunturimaastossa oli 400 etsijää. Etsintä päättyi tuloksellisesti mutta surullisesti: kadonnut löydettiin menehtyneenä Ounasjoen rantatörmältä Enontekiön pitäjästä. Löytöpaikalla on nykyisin muistomerkki, tolpan päässä oleva laatta kuvan oikeassa laidassa. Kuva on otettu patikkaretkellä Nuutinnivan vaiheilla syyskuussa 2011. Viime syksynä kuulin, että laatta on sen jälkeen uusittu.

Tapaus osoitti, että suomalainen kaveria ei jätetä -henki oli edelleen vahva. Yhtäältä vapaaehtoisilla oli halua auttaa ja toisaalta viranomaistahoilla ei ollut resursseja hoitaa käytännössä kadonneiden etsintöjä. Laajoissa yhteiskuntapiireissä todettiin tarve vapaaehtoisavun organisoinnille, mihin tarkoitukseen vuonna 1964 perustettiin Vapaaehtoinen pelastuspalvelu VAPEPA. Toiminnan koordinoinnista käytiin aluksi tiivistä keskustelua Suomen Punaisen Ristin ja Suomen Väestönsuojeluliiton kesken. Koordinoijaksi tuli ensinmainittu, jonka katsottiin olevan laajapohjaisempi toimija kuin suuriin asutuskeskuksiin toimintansa painottanut Väestösuojeluliitto. 

Tänä päivänä VAPEPAn käytännön toimijoihin kuuluu Punaisen Ristin väkeä...

... maanpuolustusaktiiveita...

 

 

 ... ja muita toimijoita viidenkymmenen eri järjestön piiristä.

Viranomaisresurssit kadonneiden etsintään eivät 2010-luvulla ole ainakaan suuremmat kuin 1960-luvulla. Yhteiskunnan haavoittuvuus esimerkiksi luonnonilmiöiden  - tai ihmisen oman toiminnan: kuvassa lastataan vesipulloja jakelua hoitavan vapaaehtoispartion pakettiautoon Nokian kaupungin varikolla itsenäisyyspäivänä 2007, kun alueen vesijohtovesi saastui inhimillisen erehdyksen seurauksena - aiheuttamien häiriöiden vuoksi on kasvanut yhdessä kansalaisten oman varautumiskyvyn heikkenemisen myötä, mikä on tehnyt ensihuollosta toisen tärkeän vapaaehtoisvetoisen toimialan. Valtiontalouden säästöt johtavat siihen, että yhä suurempi osan yhteiskunnan sisäiseen turvallisuuteen liittyvästä käytännön toiminnasta siirtyy kolmannen sektorin hoidettavaksi. VAPEPAn valtakunnallisen 50-vuotisjuhlan Tampere-talolla tänä iltapäivänä avannut järjestön puheenjohtaja kansliapäällikkö Hannele Pokka totesi, että VAPEPAn vuosittain tekemän henkilötyön arvo on 700-800 miljoonaa euroa. Kyseessä on täysin laskennallinen summa, koska toiminnassa ei raha liiku, mutta tuon verran yhteiskunta joutuisi maksamaan, jos työ tehtäisiin viranomais- tai muuna palkallisena toimintana.

Tänään siis juhlittiin pönötyksen, puheiden, mieskuorolaulannan, standup-komiikan ja kakkukahvien merkeissä. Puheen piti ministeri Elisabet Rehn, pitkän linjan "ristiläinen", ja sanoi että vapepalaisen viidestä k:sta - kartta, kompassi, kumisaappaat, kännykkä ja kunto - häneltä puuttuu vain viimeksimainittu; muuten hän olisi mukana metsässäkin. Ei epäilystäkään, etteikö pirteä juhlapuhuja pärjäisi maastossa. Senioreita on mukana paljon, eivätkä läheskään kaikki ole edes maratoonareita, kuten viime torstaisen harjoituksessa partioni yksi jäsen, hervantalaislegenda "Finski".

Seuraavat kuvat ovat pintapuolinen leikkaus VAPEPA-toimintaa rivimiehen linssin läpi kuvattuna. Osa kuvista on varmasti ollut blogissa esillä ennenkin.

Toimintaa johtaa viranomainen, usein poliisi, niin tositilanteessa kuin harjoituksessakin. Lopen Räyskälässä harjoiteltiin viranomaisten, Puolustusvoimien ja VAPEPAn yhteistoimintaa suuronnetomuustilannetta varten toukokuussa 2012. 

Harjoituksissa paistaa aurinko, mutta tositilanne tulee eteen yleensä kylmänä tai  vähintään sateisena yönä. Näin ajateltiin ennen, kun vapaaehtoiset kutsuttiin apuun vasta sitten, kun tilanne alkoi näyttää toivottomalta viranomaisen silmin. Nykyinen etupainotteinen ajattelutapa korostaa nopeasti aloitettavaa toimintaa. Silti pimeälläkin joudutaan usein toimimaan; tässä tosin vain harjoitusmielessä syyskuussa 2011 Akaan Toijalan pururadan maastoissa.

Muonion-Enontekiön kevään 1963 suuretsinnöissä Puolustusvoimat tuki toimintaa muun muassa helikopterilla. Se on yleinen valtionapu tänäkin päivänä. Viime heinäkuussa Pälkäneen Luopioisissa tapahtuneen etsinnän ilmatukena toimi NH-90-kopteri.

Viialassa keväällä 2005 kadonneita lapsia etsittiin Rajavartiolaitoksen Agusta-Bellin tuella. Tämä etsintä päättyi onnellisemmin kuin Muonion tai Pälkäneen tapaukset.

Ilmasta käsin voidaan tähystää lämpökameralla, joka sai lähes legendaarisen maineen Estonia-laivan onnettomuuden jälkeisissä pelastustöissä. Kuivalla maalla ja varsinkin lämpimän vuodenajan olosuhteissa sen merkitys on paljon vähäisempi. Sen sijaan koulutetut koirat kokeneine ohjaajineen ja koirapartion apuna toimivine suunnistajineen tutkivat suuren ja vaikeakulkuisenkin alueen paljon perinteistä etsintäketjua nopeammin. Yksi edellä mainitussa Luopioisten viime kesän etsinnässä mukana ollut nelijalkainen oli poliisissa työskentelevä 4½-vuotias belgianpaimenkoira malinois.

Kuten kaksijalkaisista, on nelijalkaisistakin etsijöistä suurin osa siviileitä. Niinkuin tämäkin Valkeakosken rehevissä rantametsiköissä kesäkuussa 2007 pienen partion kanssa harjoitellut yksilö.

Perinteisin etsintämenetelmä, haravointiketju, on luonnollisesti edelleen käyttökelpoinen. Se toimii niin aukeilla paikoilla - kuvassa Tammelan Torronsuon hyvin päättyneessä operaatiossa kesällä 2013...

 
... kuin peitteisessä maastossa, kuten Kylmäkosken-Kalvolan rajamaiden metsissä huhtikuussa 2005 pidetyllä kaksipäiväisellä etsintäkurssilla.

Niin talvella - kuvassa kadonneen nuoren suurta julkisuutta saanut ja lopulta traagisesti päättynyt etsintätilanne Akaan Toijalassa talvella 2010...

...kuin kesällä; kuva jo aiemmin esillä olleesta Valkeakosken vesistöetsintäharjoituksesta.

 
Sekä tositoimissa että harjoituksissa liikutaan yleensä  jalan, mikä tekee VAPEPA-toiminnasta samalla hyvää terveysliikuntaa. Toiminta-alueelle tosin saadaan yleensä kyyti johtopaikalta. Harvemmin kuitenkaan Puolustusvoimien maastokuorma-autolla, kuten tapahtui Räyskälän kevään 2012 harjoituksessa.

Etsinnän johtopaikalla niin tositilanteessa kuin harjoituksessakin - kuvassa taajamaetsintäharjoitus Urjalan asemalla kevättalvella 2009 - korostuu karttatyöskentely.

Paitsi johtopaikalla myös maastossa kartanlukutaito on välttämätön. Sitä on helppoa harjoitella kursseilla ja harjoituksissa - kuvassa Räyskälän kevään 2012 suurhajoituksessa.

Ensiaputaitojen merkitys VAPEPA-toiminnassa on huomattava. Etsittävä kun ei läheskään aina löydy kovin hyvässä kunnossa. SPR:n ensiapuryhmät ovat vaikeissa tilanteissa mitä arvokkaimpia VAPEPA-joukkoja. Haastavaa ensiaputilannetta harjoiteltiin maaliskuussa 2007 Viialassa taajamaetsintäharjoituksen yhteydessä.

Kevään 1963 etsintä Länsi-Lapissa sai aikanaan huomattavan mediajulkisuuden. Lähes samanlaisen huomion saivat osakseen Tampereella elokuussa 2011 tehdyt kadonneen nuoren etsinnät. Vapaaehtoisia auttamishaluisia suorastaan tulvi etsinnän johtopaikalle SPR:n logistiikkakeskukseen. Toistakymmentä ensikertalaista etsintäketjussa tuo partionjohtajalle haastetta, vaikka ei ensimmäistä kertaa tehtävässä olekaan. Mutta jokainen silmä-, jalka- ja käsipari on tositilanteessa tarpeen.

Viime kädessä tässä, kuten kaikessa kolmannen sektorin toiminnassa ja harrastuksissa, innostus ja motivaatio eivät synny ulkoa päin, vaan hyvästä hengestä joukon sisällä.

Ajatuksien herättelyä

Puolisoni viettää pari päivää seurakunnan retriitissä. Yksinäisistä koti-illoista en ole joutunut kärsimään, kun eilen oli riskienhallinnan ja vakuuttamisen luennot ja tälle illalle oli tarjolla useampikin vaihtoehto. Valinta oli ampumaradan ja yliopistolla järjestetyn kristillisaiheisen keskustelutilaisuuden välillä. Valitsin jälkimmäisen.

Bongasin Veritas-forumin järjestämän tilaisuuden viime viikon Kotimaa-lehdestä ja kiinnostuin. Keskustelijoina olivat professorit Antti Eskola ja Tapio Puolimatka. Molemmat ovat tunnettuja "kirkon miehiä", joten kiivaasta väittelytilaisuudesta ei ollut kyse.

Tilaisuuden järjestäjä oli Tampereen seurakuntien oppilaitostyö. Ajattelin että joutuisin luentosalin ovella heittämään peliin vähintään avoimen yliopiston opiskelijastatukseni perustellakseni, miksi keski-ikäinen äijän pitäisi päästä mukaan kuuntelemaan. Mutta paikalla oli monenikäistä väkeä opiskelijoista senioreihin.

Puolimatkan mielestä tieteen ja kristinuskon välillä ei ole ristiriitaa, koska hänen mukaansa länsimainen tiede pohjautuu kristinoppiin. Hienoilla tieteenfilosofisilla ajatusrakennelmilla hän luultavasti valloitti monen kuulijan sydämen. Minä en ole filosofi enkä tiedemies, joten en yritä ottaa kantaa Puolimatkan teeseihin. Mutta historian harrastajana ja rippikoulupohjalta rohkenen olla yhtä mieltä oppihistoriallisesta näkökulmasta. Joskus historian yleisesityksissä annetaan ymmärtää, että 1400-1500-lukujen renessanssin aikana alkoi länsimaisessa kulttuurissa voimakas vastakkainasettelu uskonnon ja tieteen välillä. Joskus tämä myös henkilöidään Galileo Galileihin ja hänen seuraajiinsa. Jos asiaa tarkastellaan historiatieteellisestä näkökulmasta, kyse ei ollut uskon ja tieteen välisestä ristiriidasta, vaan kahden erilaisen tieteen paradigman välisestä. Galilein aikana kirkko edusti aristotelista päättelyyn ja logiikkaan pohjautuvaa tiedekäsitystä, jota pidettiin silloin inhimillisen tietämyksen huippusaavutuksena. Aristotelisella maailmankuvalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä kristinuskon kanssa, mutta kirkko halusi olla aikansa huippuosaamiskeskittymä ja piti kiinni sen ajan tieteen konsensuksesta. Galilei ja kumppanit eivät haastaneet kristinuskoa, vaan antiikin aikaisen tieteen saavutukset.

Puolimatkan perusteet sille, että tiede, sellaisena kuin sen ymmärrämme, syntyi nimenomaan Euroopassa eikä esimerkiksi tuolloin paljon enemmän resursseja hallinneessa Kiinassa, kuulostavat päteviltä. (Toisaalta jos laskeudutaan tieteen tikapuilta käytännön, kuten vaikkapa erään Jeesuksen, tasolle rohkenen arvella, että taivaan portilla vinkataan monet Kǒngfūzǐn, Lǎozǐn tai Buddhan oppeja tunnollisesti toteuttaneet ohituskaistalta sisään.). Puolimatkan avainsana on kristinusko siinä missä historioitsija Braudel näki resurssien niukkuudesta johtuneen laajentumistarpeen Euroopan senaikaisen johtoaseman perustaksi. Kleio hyväksynee molemmat selitykset.

Eskola puolestaan kutsuu omaa uskonkäsitystään torpparin uskoksi (hän jaksaa aina sopivassa yhteydessä muistuttaa urjalalaisesta syntyperästään ja siitä, että isovanhemmat olivat torppareita, missä voi nähdä - ilmeisen tarkoituksellisia - yhtymäkohtia takavuosikymmenten kirjalliseen populaarikulttuuriin). Hän haluaa erottaa tiedon ja tieteen maailman uskon maailmasta. Eskola ei edes yritä perustella uskoa tieteenfilosofiasta käsin. Torppari käyttää yksiä työkaluja yhdellä työmaalla ja toisia toisella.

Aikanaan opettajaopinnoissa luin muutamia kasvatustieteilijä Puolimatkan kirjoja ja pidin niistä. Mutta uskonkäsityksessä koen sosiaalipsykologi Eskolan ajattelutavan itselleni läheisemmäksi. Oikeastaan vain se, että Eskola keskustelee mielellään uskontoon liittyvistä asioista ja minä taas en, erottaa näkemyksiämme.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi esimerkiksi Raamattu ja Darwinin "Lajien synty" eivät mahtuisi samaan kirjahyllyyn. Ainakin meillä mahtuvat, eivätkä ole koskaan riidelleet. Paljon enemmän mietittävää on siinä, miten Raamattu ja vaikkapa Ilmatorjuntamiehen opas sopivat yhteen. Sitä kysymystä en ole ratkaissut.

Korjaamolle töitä

Tänä talvena on kotona sattunut yllättävän paljon kodinkoneiden korjaustarvetta. Itsenäisyyspäivän aikoihin hajosi kymmenvuotias jääkaappi, viimeisiä Suomessa valmistettuja malleja. Se tuli korjatuksi kodinkonehuollon kotikäynnillä ja termostaatin vaihdolla. Joulusiivouksessa hiljeni alle nelivuotias pölynimuri. Se kävi samaisessa huoltoliikkeessä saamassa uuden piirikortin ja toimii taas. Edellisviikolla alle viisivuotias ilmalämpöpumppu alkoi puhaltaa vain viileää, eikä ulkoyksikkö käynnistynyt. Jälleen tarvittiin huoltomiehen kotikäyntiä, ja elektroniikkahäiriön selvittämisen jälkeen laite pumppaa taas lämmintä.

Joskus sanotaan, että nykykodinkoneita ei kannattaisi juuri korjauttaa. Olen eri mieltä. Ensiksi vanhan korjaaminen tuottaa jätettä ja muuta ympäristökuormaa vähemmän kuin uuden hankinta. Toiseksi, kun puhutaan tämän vuosituhannen laitteista, ei uuden laitteen edeltäjäänsä mahdollisesti hieman vähäisempi sähkönkulutus kumoa edellistä perustetta. Kolmanneksi huoltokustannus on ainakin kaikissa kotona sattuneissa tapauksissa ollut murto-osa uuden vastaavan laitteen hankintahinnasta. Ja neljänneksi huoltoliikkeen palvelujen käyttäminen edesauttaa niiden pysymistä seutukunnalla.

Auto on ollut oma lukunsa huoltotarpeen suhteen. Ikää pikkukeltiäisellä on sen verran, että jos kyseessä olisi ihmislapsi, tuo menisi syksyllä kouluun. Ajokilometrejäkin on kertynyt reilut 116 000. Edellisviikolla vaihdettiin normaaliin kilometrihuoltoon kuuluvien öljyn ja suodattimen lisäksi jakopään hihna, vesipumppu ja lisää suodattimia. Vajaan tuhannen euron laskun esittämisen yhteydessä ystävällisesti ilmoitettiin, että toinen raidetangon sisäpää pitäisi vielä uusia.

Ei ole halpaa auton pitäminen. Äskettäin meni maksuun käyttövoimavero, joka pienehkön auton kohdalla ei toki ole lajinsa korkeimpia. Mutta huoltoasemien hintavalotaulujen ohi ajellessa hieman harmittaa. Auton ostoaikaan diesel maksoi alle euron litralta. Nyt se ei juuri eroa halvemman bensiinin litrahinnasta.

Toisaalta ahdetun dieselmoottorin vääntöominaisuuksiin tottuneena en harkitsisi ensimmäisenä bensiinikäyttöisen auton hankintaa, jos sellainen ajankohtaista olisi. En, vaikka nykyiset dieselit taitavat olla pääosin yhteispaineruiskutteisia, joissa ääni ei ole yhtä dieselmäinen kuin perinteisessä pumppusuutinmoottorissa.

Kirjastossa odotellen

Aamulla toin auton Hämeenlinnaan raidetangon pään vaihtoon ja jäin kaupunkiin vähentämään ylityösaldoa. Autonhuolto-odotuspäivän ohjelmaan kuuluu perinteisesti kupillinen kuumaa torin laidan kahvilassa ja sen jälkeen kirjastoon, joskus etätöihin, joskus muuten vain aikaa kuluttamaan. Takavuosina minulla oli tapana kierrellä Linnanniemen museoissa, muutaman kivenheiton päässä autohuollosta. Ne tuli silloin nähdyiksi, joskin Museo Militariaksi laajentunutta entistä Tykistömuseota en ole uudistuksen jälkeen katsastanut.

Hämeenlinnan pääkirjasto on hieno laitos. Viime lauantaina poikkesin junien välillä pitkästä aikaa Tampereen pääkirjastossa. Sekin on hieno ja iso. Mutta Hämeenlinnassa viehättää tilan valoisuus ja tietynlainen seesteisyys. Jos Tampereella täytyisi kuluttaa aikaa kirjastossa, valitsisin ennen Metsoa luultavasti yliopiston kirjaston Linnan.

Tampereen kirjasto-Linnankin nurkille on tarkoitus vielä illaksi mennä, kunhan autoremontti Hämeen linnan kupeessa valmistuu. Lähes vuoden tauon jälkeen tulin ilmoittautuneeksi avoimen yliopiston kurssille. Aiheena on riskienhallinta ja vakuuttaminen. Aihe liippaa läheltä leipätyötä, ja ainakin ensimmäisen luentokerran perusteella vaikuttaa muutoinkin kiinnostavalta. Se taitaa olla ensimmäinen kauppatieteelliseen alaan luokitettu avoimen yliopiston kurssi, jolla olen ollut mukana. En ole kauppamiehiä.

Ajattelinpa niinkin, että vakuutusasioihin liittyvä opintojakso on hyvä käydä ihan oppihistoriallisessa mielessä. Vakuutusoppi käsittääkseni on yksi niitä oppiaineista, joihin perustuivat hämäläisen yliopiston ja sen edeltäjien valtakunnallisestikin merkittävä erityispiirre eli opetusjaostot. Opetusjaostoissa saattoivat opiskella myös ylioppilastutkintoa suorittamattomat, ja ne olivat yliopiston yksi tukijalka niin kauan kuin ylioppilastutkinto pyristeli jatko-opintomahdollisuuksia rajoittavana instituutiona.

Aye

Parikymmentä vuotta sitten niinsanottu maailmanmusiikki eli kansanmusiikkia ja länsimaista popmusiikkia erilaisissa suhteissa yhdistelevä tyylisuunta oli suosionsa huipulla. Yleisradiokin omisti sille viikottaisen ohjelman, Kauriin kääntöpiirin, jonka lakkauttaminen viime vuosikymmenen lopulla oli minusta kotimaisen yleisradiolaitoksen pahimpia kulttuurikömmähdyksiä. Pieni mutta kuuntelua yllättävän hyvin kestävä otos tyylisuunnan levyjä tuli aikanaan hankittua hyllyyn.

Beniniläis-, oikeammin dahomeyläissyntyinen, sittemmin ranskalaistunut Angélique Kidjo ratsasti maailmanmusiikin aallonharjalla 1990-luvulla ja on edelleen musiikkigenren suurimpia nimiä. Yksi suosiota selittävä syy voi liittyä keskitien kulkijuuteen. Jos toisella laidalla Deep Forest -nimellä soittavat ranskalaistoverukset Mouquet ja Sanchez muunsivat samplereillaan ja syntetisaattoreillaan etnovaikutteet maanmiehensä Jarren elektronisten äänivallien suuntaan ja toisessa päässä malilainen Salif Keïta ei ole antanut paljon pikkusormea enempää popvaikutteille, Angélique Kidjo tekee sangen tyylipuhdasta maailmanmusiikkia, jossa eri suunnista otetut vaikutteet limittyvät ja lomittuvat lopputuloksen kuulostaessa afrikkalaiselta mutta länsimaisen korvaan helposti sulavalla tavalla.

Keväisellä Tampereella on ollut kunnia saada Angélique Kidjo esiintymään kahdesti. Ensimmäinen kerta oli 1990-luvun puolivälin maissa, maailmanmusiikkiboomin ollessa Suomessa kuumimmillaan. Jälkimmäinen oli toissapäivänä.

Tätä tilaisuutta ei ollut varaa menettää. Kun vielä puolisoni innostui lähtemään kaveriksi, oli keskiviikon iltaohjelma maailmanmusiikkia Tampere-talossa.

Angélique Kidjo vaikuttaa lavalla musiikkinsa näköiseltä ja oloiselta artistilta, sympaattiselta ja hyväntuuliselta. Viisikymmenvuotispäivät on vietetty vuosia sitten, mutta laulajatar jaksaa pomppia kuin antilooppi ja hauskuuttaa yleisöä jutuillaan.

Vakavampaakin asiaa hänellä on liittyen Afrikan ongelmiin, ennen muuta maanosan läpitunkevaan väkivallan ja epätasa-arvon kulttuuriin, joka vaikuttaa perheyhteisöistä kansainvälisiin suhteisiin. Angélique Kidjon mielestä yksi tärkeimmistä ratkaisun avaimista on tyttöjen kouluttautumismahdollisuuksien parantaminen. Pohjoismaisen, verraten tasa-arvoisessa ja rauhallisessa yhteiskunnassa elämästä nauttivan kuulijan on helppoa olla samaa mieltä.

Joistakin artisteista sanotaan, että he ottavat yleisönsä. Angélique Kidjosta tekisi mieli käyttää samaa ilmaisua, mutta se ei oikeastaan sovi. Keskiviikkona hän kiersi yleisön joukossa Tampere-talon suuren salin läpi "Mama Africaa" laulaen ja tervehtien kädestä kaikkia, jotka kosketusetäisyydellä olivat. Konsertin lopussa hän kutsui etupermannolta kaikki halukkaat esiintymislavalle tanssimaan ja itse vähin äänin jätti lavan. Senegalilaisrumpali rytmitti esiin hämäläisistä mitä villeimpiä tanssisooloja: joku breikkasi, toinen esitteli napatanssitaitojaan ja joku valitsi tyylikseen jotain, mitä tamperelaiset elävän musiikin ystävät lienevät harjoittaneet keikoilla hamasta Coitus Intin ajasta ja Eppujen varhaisvuosista saakka.

Lopuksi itse artisti taputettiin vielä esiin, ja illan lopuksi kuultiin "Agolo", maailmanmusiikkihitti tasan 20 vuoden takaa. Ei siihenkään ole pahemmin aika purrut.

Vapauden varjopuoli

Olen käyttänyt reilun vuosikymmenen verran tekstinkäsittelyyn pääasiassa avoimen lähdekoodin toimisto-ohjelmia. Itse asiassa siirryin sellaiseen aika lailla suoraan vanhasta kunnon WordPerfect 6.1:stä. Microsoftin Wordia en ole koskaan erityisemmin käyttänyt. Pitkään käytössäni oli OpenOffice Writer, jonka vaihdoin viime vuonna vieläkin avoimemmaksi kehuttuun LibreOffice Writeriin.

Vaihto sujui helposti, joskin LibreOffice tuntui jo ikään ehtineessä kannettavassa olevan jonkin verran hitaampi kuin sitä edeltänyt OpenOffice. Asia oli helppo sallia, koska olihan kyseessä uudempi ja arvatenkin enemmän ominaisuuksia sisältävä paketti.

Kun hiljattain päivitin LibreOfficen uusimpaan versioon 4.21, tuli eteen todellinen ongelma: tekstiä ei voinut enää kopioida tekstinkäsittelyohjelmasta toiseen sovellukseen. Esimerkiksi blogitekstiä ei voinut liittää selaimessa auki olevaan Bloggeriin.

Ongelma vaikutti aluksi sen verran käsittämättömältä, että yrittäessäni turhaan julkaista eilistä blogipäivitystä tulin päivittäneeksi Bloggerin sen jo pitkään ehdottelemaan uuteen versioon. Luulin, että vanhan version viimeinen käyttöpäivä oli mennyt sitten edellisen kirjoituksen. Ongelmaan se ei auttanut, ja uuden Bloggerin myötä blogiin tuli - käytännössä tarkoituksetta - uusi ulkoasu.

Tekstinkopiointiongelma ratkesi vasta, kun palautin LibreOfficen vanhan version 4.15. Eivät nämä avoimen lähdekoodin ratkaisutkaan viattomia ole. Tyydyn vanhempaan versioon ja jätän työkoneeni LibreOfficen toistaiseksi päivittämättä.

Päivä pahanteossa

Kuvassa on keinotekoinen kuusennäre. Sen takana yrittää piilotella viuhkapanos, joka on pahamaineisten jalkaväkimiinojen nykyaikainen ja esi-isiään vielä häijympi jälkeläinen. Moisen asennus tuli tehtyä tänään ensimmäistä kertaa. Toivottavasti koskaan ei tarvitse asentaa paremmin maastoutuvaa tositoimiversiota.

Parolannummella kokoontui väkeä nostalgisoimaan nuoruuspäiviä, utelemaan uutuuksista ja ylipäätään reipashenkisesti puuhastelemaan poikia - oli joukossa muutamia tyttöjäkin - kiinnostavien asioiden parissa. Tulkoon vielä erikseen sanotuksi, että tällä ei ole mitään tekemistä minkään ison asian, esimerkiksi kansainvälispoliittisen tilanteen kanssa. Kyseessä oli jo vuosi sitten sovittu yhden alkukeväisen lauantaipäivän viettotapa.

Kun iltapäiväneljän jälkeen ajoin ulos varuskunnan portista, linja-autopysäkki oli miehitetty viikonloppuvapaalle lähtevillä varusmiehillä. Miten nämä nuoret, joille ääritilanteet ja niihin liittyvä äärimmäinen väkivalta ovat teoriatasolla nyt tuttuja, kokevat päivänpoliittiset tapahtumat? Oman armeijani kävin leppoisan glasnostin aikana, mutta en kiistä etteikö synkkiä ajatuksia olisi tullut mieleen vähän myöhemmin, elokuussa 1991 ja syksyllä 1993.

Päätin miettiä jotain mukavampaa ja vanhalla kolmostiellä avasin autoradion. Popkanavan juontajat mainostivat hupiristeilyä ja lupasivat jakaa siellä ehkäisyvälineitä. Ideatasolla kokonaisuus kuulosti vastenmieliseltä. Mutta onko lauantain ratoksi viuhkapanoksen asentamista harjoittelevan asia moralisoida toisenlaisia - vieläpä pohjimmiltaan uuden elämän tuottamiseen - perustuvia viikonloppupuuhia?

Parasta kai olisi suosia urheilun tai vanhojen veturien tai postimerkkeilyn kaltaisia terveellisiä harrasteita.

Miettiköön hevonen. Sillä on iso pää.

Naistenpäivän tuliaisiksi kävin hakemassa kullalle kaupasta ison jäätelötuutin. Jotta päivänsankarin ei tarvitsisi kokea oloaan yksinäiseksi sen kanssa, ostin itselleni samanlaisen.

Neljä vuodenaikaa

Tänä talvena, tai mikä talvi tämä muka on, olen päässyt kuulemaan peruskoulun yläasteen aamunavausten vakiomusiikit viimeinkin livenä. Tammikuussa Edvard Griegin Peer Gynt ja viime perjantaina Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.

Ennen konserttia haimme paikat, anteeksi jo-istujille, vapaalle riville kuulemaan kirjanjulkistusta. Tilaisuus oli hyvin tehty digotomiselle maailmankuvalle. Klassinen vastaan rock/pop. Mikä on klassista, mikä rockia/popia? Onko rajana vuosiluku, ikäluokan suosio, yhteiskunnan tuen määrä?

Orkesteri esitti illan päänumeron seisten, kuten säveltäjän aikakaudella oli tapana. Kapellimestaria ei ajan henkeen ollut, vaan konserttimestari Kim Dennis toimi orkesterinjohtajana.

Kuusitoistavuotiaan kesätyörahoillani tulin ostaneeksi stereosarjan, Philips-merkkisen. Siihen kuului kaiuttimet, levysoitin, viritinvahvistin ja kasettisoitin. Ensimmäinen hankkimani äänilevy oli Vivaldin Le quattro stagioni. En voi sanoa, että kuuntelin sen puhki, koska kellarin hyllyssä levy on edelleen, samoin kuin stereot rikkoutunutta kasettidekkiä lukuunottamatta. Mutta tutuksi se tuli. Vaikka diggailin, italodiskon ja elektronisen musiikin, ohella, niiden aikojen sukkahousuheviä, eivät kitarasankarit jaksaneet tehdä vaikutusta. Kiitos Vivaldin.

Perjantai-ilta oli ensi kerta, kun kuulin neljä vuodenaikaa livenä. Konserttimestari, joka tapaa esiintyä eleettömässä kansallispuvussaan, on melkoinen viuluviikari. Tuskinpa Stradivariuksen pajan 1700-luvun tuotteita jokaiselle modernin ajan pikkuvaltion tehdaskaupungin soittoniekalle riittäisikään.

Jos talvi on ollut sitten 1980-luvun lopun ensimmäinen, kun olen päässyt suksille alle 50 kilometrin verran, on se ollut ensimmäinen myös ilman Museoveturiseuran vuosikokousta.

Simon kanssa ajeltiin lauantaina Hyvinkäälle 50-vuotisjuhliin. Tilaisuus pidettiin Valtteri-junarungossa. Syntymäpäiväkakku herätti ensin huvitusta ja sitten hämmennystä.