Kesän ja syksyn rajapinta

Puoleentoista kuukauteen ei ruokapöytään ole tarvinnut ostaa tomaatteja, kun kotipiha on täyttänyt tarpeet. Tänään oli ostosten aika, kun kypsyminen pihalla on jo hitaampaa.

En ole uimamiehiä, ja torstai-iltana tuli käytyä uimassa vasta toisen kerran tänä kesänä. Talviturkin heittäminenkin osui elokuun puolelle, Saajanmitalla. Rutajärvi, ainakaan Urjalankylän vaiheilla, ei ole nimensä veroinen, vaan täkäläiseksi sangen laaja ulappa hiekkarantoineen. Kesän toinen grillimakkara meni samalla kertaa.

Yksi kesän ja syksyn rajapyykki on Reserviläispiirin Lehijärven lenkki, joka käveltiin tänään. Sain kotoa mukaan mitä viehättävimmän kaverin, ja sauvakäveltiin tuo yhden nuoruusvuoteni lauantaiaamupäivien perinne hiukan vajaaseen kahteen tuntiin.

Kotimatkalla poikettiin Hämeenlinnan automarketissa. Niitä tomaatteja katsomassa.

Pienen lepotauon jälkeen lähdin ensin äidille ATK-tueksi ja sitten museoveturiseuralaiseksi.

Veturimuseolla oli käynnissä kaluston uudelleenjärjestely ensi kesän näyttelykautta varten. "Lättähattu" lämpeni ja myöhemmin käynnistyikin. Sain myös tietää, että alkuviikosta saattaa olla luvassa jotain ihan muuta, jotakin mitä ei ole kiskoillamme nähty moneen vuosikymmeneen.

Kekkonen tulee

Sunnuntai-iltapäivän ohjelmassa oli tuore "Kekkonen tulee" -elokuva kotikylän Kinolla. Vähään aikaan siellä ei ole tullutkaan käytyä.

Nyt kannatti mennä. Elokuva on hyvin tehty. Ei niin, että tarinassa olisi jotain erityistä, tai näyttelijäintyössä tai ohjauksessa. Lappilainen - laajemmin ajateltuna suomalainen, yhtenäiskulttuurin aikaa kun elettiin - 1970-luvun elinympäristö on onnistuttu esittämään hyvin. Huolimatta pakko-otetuista viittauksista laestadiolaisuuteen ja Lapin sotaan uskottavuus melkein säilyi. Joissain hahmoissa oli ylilyöntejä, mutta se on sivuseikka, kun näkymät veivät mukanaan.

Farssi tai komedia ovat mielestäni vääriä sanoja tämän elokuvan kohdalla. Hauskutusta kaipaava tuskin saa paljoa. Lähihistoriaan katsova sitäkin enemmän.

Kotikuntapyöräilyä

Eilinen ja tämä ilta on vietetty polkupyörän selässä. Kotikunnan liikuntatoimi on jo vuosia järjestänyt polkupyöräsuunnistuksen, jossa kesän aikana voi pyöräillen tutustua kotiseutuun ja samalla täyttää rastikorttia. Useimmat rastit sijaitsevat syrjäisten teiden varsilla tai muutoin vähäliikenteisillä alueilla.

Aloitimme rastien keräilyn valkohäntäkauriiden kuvausretkellä kesäkuussa, mutta kovin tiiviisti korttia ei sittemmin tullut täytettyä. Muutama merkintä tuli poimittua matkalla Urjalan torille perunoita ostamaan, joku taas työmatkalla.

Pyöräilyvauhti tuo oman näkökulmansa maisemiin varsinkin, kun ei aja kippura-asentoisella retki- tai kilpapyörällä. Voisin sanoa, että yksi hienoimmista kotikylän maisemista tuli tajuttua vasta tänä kesänä, kun eräänä iltana heinäkuiselta taiji-kurssilta palatessamme innostuimme tekemään hieman tavanomaista pidemmän kotimatkan.

Eilen käytiin hakemassa rastit Hämeenlinnan rajamailta ja tänä iltana lähdettiin Viialan suuntaan. Eiliselle lenkille tuli pituutta 34 kilometriä ja tämäniltaiselle 43. Lyhyilläkin kertamatkoilla rastikortin saa kerättyä täyteen. Lumian Sportstracker on yleensä ollut matkassa mukana, ja se kertoo, että parin sadan kilometrin verran on kaikkiaan rastien perässä tullut poljettua. Reittejä emme ole optimoineet matkan mukaan vaan enemmänkin sen, miten missäkin kulmalla saa mielekkään lenkin.

In memoriam

Perjantai-iltapäivänä Veturimuseolla oli koossa sangen moninainen joukko rautateistä kiinnostuneita. Sattumalta, ehkä. Sattui nimittäin niin, että vuotuisen Haapamäen Museoveturiyhdistyksen Toijala-Valkeakoski-ajon kalusto siirrettiin paikalle, ja samaan aikaan tehtiin ensimmäistä vesipainekoetta Veturimuseon Tv1 nro 933:lle.

On sattunut muutakin, mistä tietoa oli itse kukin saanut vasta viimeisen viikon aikana. Sekö kokosi kuin spontaanisti moninaisen väen juuri nyt ja juuri tänne?

Kiirehdin töistä kotiin ylityösaldon niistämisen merkeissä jo alkuiltapäivästä. Kotona pikainen vaatteiden vaihto, polkupyörän selkään ja veturitallille. Ratapihan eteläpään höyryinen vihellys kertoi, että tiukille meni.

Tallissa oli jotain monta kertaluokkaa mielenkiintoisempaa: "Jumbon" manometri neljässä kilossa. Ilman pienintäkään vesinoron ääntä. Ja Jussin tarjoaman taskulampun todentamana tulipesä täysin kuivana. Veturia kunnostavat Museoveturiseuran tekniikkafakiirit tekevät sille vielä ties mitä.

"An mul toi. Ota sää näit pulttei. Tää on hyvä. Näit meil oli vähä Minkiöl." Mauton mielleyhtymä ja vielä mauttomampi klassikonhäpäisy, mutta ei voinut olla tulematta mieleen kuullusta dialogista, kun valtakunnan höyrytekniikkaguru ja evp-huippuvirkamies entisöivät höyryveturia. Ja se vaitelias kolmas mies, Simo.

Olkoonkin niin, että viikonloppuna jälleen kerran vedimme Museoveturiseuran veljesseuralleen tarjoamat tukitoiminnot läpi kunnialla. Polttoainehuollon ja muiden varikkopalveluiden ohella tarjosimme myös pääosan junamiehitystä. Kiitos Ermo, Esko, Hannu, Ilkka, Jani, Jouko, Juha, Konsta, Maarit, Marko, Mika, Pekka, Riitta, Simo ja te kaikki mukana olleet!

Olkoonkin niin, että höyryvetoisen rautatieharrastuksen "anttirokka" tiimeineen on jälleen oman tallimme aktiivikirjoilla, ja tulosta näyttää syntyvän hurjaan tahtiin.

Silti on tyhjä olo, kun tämän kaiken alkuperäinen rakentaja on nyt poissa. Tänään paloi Vr2 nro 964:n puskinpalkin päällä kynttilä Olavin muistoksi.

Tietoliikenneongelmia

Eilen kotona totesin kannettavalla tietokoneellani olevan hankaluuksia päästä langattomaan lähiverkkoon ja pysyä siellä. Sellainen kuuluu toisinaan WLAN-maailmaan, ajattelin ja suljin tietokoneen odottamaan uutta päivää uusine vapaine taajuuksineen. Tänään puolisoni pöytätietokone, joka on työasemakaapelilla suoraan kiinni ADSL-päätelaitteessa/reitittimessä/kytkimessä/WLAN-tukiasemassa, alkoi oireilla samoin. Fyysinen linkki toimi niin langallisesti kuin langattomasti ainakin merkkivalojen mukaan.

Monitoimilaitteen tehdasasetuksiin palauttaminen edes lyijykynän avulla ei auttanut. Sen paremmin ennen sitä kuin sen jälkeen laitteen asetuksiin ei päässyt käsiksi WWW-selaimella. Vanhan koulukunnan sarjaporttiyhteyttä tämän sukupolven kuluttajalaitteissa ei enää ole. Lopputulemana en osannut kuin päätellä, että laitteen reitittimen käyttötunnit ovat täynnä. Rikki mikä rikki.

Hain yläkerran romukaapista taannoin hylätyn numeroa pienemmän vastaavaan tarkoitukseen tehdyn laitteen. Rikoin sen radion aikanaan hyvin perinteisellä tavalla: pohjoisen kevätreissulta palattuamme käynnistin laitteen tarkistamatta, että WLAN-antennit ovat kunnolla kiinni. Ne eivät olleet, ja tuon jo sotaväessä opetetun perusasian unohtaminen vei laitteen romukaappiin. Nyt puolikuntoisesta on iloa, koska ADSL-yhteys ja sen jakaminen langallisesti toimivat. Isävainaan opit pätevät: ei kannata heittää pois, kun joskus kuitenkin on tarvetta.

Ikkunaremontti toi taloon 3G-yhteyksiin sangen valikoivasti suhtautuvat selektiivilasit, joten harkitsen kannettavani kanssa nörttimäistä ja epäsiistiä tilapäisratkaisua: piiitkän työasemakaapelin virittämistä olohuoneen ja kirjastohuoneen poikki.

Olisiko suosituksia hyvän ADSL-päätteen/reitittimen/kytkimen/WLAN-AP:n suhteen? Tähän saakka olen suosinut Telewellin laitteita. Tosin toista vuosikymmentä sitten kun kaikkea ei vielä oltu integroitu samoihin kuoriin, ensimmäinen päätteen takana ollut yhteyden jakava laite oli merkiltään Buffalo.

Sorsasalo go go

Tänä kesänä asetin tavoitteekseni käydä töissä polkupyörällä edes kerran viikossa. Matka suuntaansa on noin 19½ kilometriä, eli ei mikään vaativa suorite ja silti päivän saldoksi saa ihan kivan lenkin. Tavoite on toteutunut aika hyvin, vaikka vastineeksi muu liikunta, kuten hölkkälenkit ovat jääneet aika vähiin. Rullaluistimia ei ole tullut kaivettua kaapista tänäkään kesänä - niin uutuudenviehättävää kuin sekin laji kymmenen vuotta sitten oli.

Tällä viikolla sain noustua pyörän selkään kolmena aamuna. On myönnettävä, että yhtenä motivaattorina oli saituus. Polkemalla töihin sain säästettyä linja-auton kuukausilipun lataamisen tulevaan maanantaihin.

Joka kerralla pyörän satulassa kastuin. Keskiviikkona kotimatkalla läpikotaisin. Torstaina menomatkalla lievemmin. Ja tänään kotiin palatessa taas perusteellisesti. Ei kastuminen lämpimillä kesäkeleillä ole asenne- eikä varustekysymys. Se on oikeastaan ihan miellyttävää. Mutta polkupyörän ketjuöljyä kuluu.

Ja vaatteiden kuivatus kestää. Tänään satoi yli kotipihan sademittarin ylärajan, joka on 40 litraa neliömetriä kohden.

M.P.C.

Kolminaisuudenpäivä ajoittuu vuonna 1334 tehdyn päätöksen mukaan kirkollisessa kalenterissa helluntain jälkeiselle sunnuntaille, joten tänä vuonna sitä vietettiin jo toukokuun puolella.

Sääksmäen seurakunnasta kertovat vanhimmat historialliset tiedot ovat mainittua päätöstä muutamia vuosia myöhemmältä ajalta.

Kolminaisuudenpäivästä on jo aikaa. Kolminaisuudenpäivän ilmestymisestä kalenteriin tai Sääksmäen ilmestymisestä historiankirjoihin vielä vähän enemmän.

Hämeessä ei pidetä kiirettä. Sääksmäen kirkon kesämusiikkisarja päättyi eilen komeasti, kun uskonpuhdistusmuusikko Michael Praetoriuksen (1572-1621) kolminaisuudenpäivän vesper sai Suomen kantaesityksensä niin ammattilaisista kuin harrastajistakin koostuvan vanhan musiikin yhtyeen Donum Dein esittämänä. Puolisoni ja hänen ystävättärensä kanssa kävimme kuuntelemassa ehtoopalveluksen vanhan emäseurakunnan kirkossa.

M.P.C. oli Praetoriuksen käyttämä nimimerkki. Se tulee yhtäältä hänen nimestään ja synnyinpaikkakunnastaan - Michael Praetorius Creutzbergensis - ja toisaalta tunnuslauseestaan mihi patria caelum - taivas on isänmaani.

Uskonpuhdistajien alkuperäisten ihanteiden tapaan Preatorius yhdisteli latinan- ja kansankieltä siinä kuin gregoriaanista ja virsilaulua.

Kirkon akustiikka on hieno, joskin ilman sähköistä vahvistusta suosii voimakkaita ääniä. Viimeisenä biisinä esitetty "Von Gott will ich nicht lassen" oli toteutettu harvinaisen hienosti kolmelle eri suunnalle - kuoriin ja molempiin risteihin - sijoittuneiden naisäänien laulamana. Toisessa ristissä istuneena täytyy todeta, että vastakkaisessa olleen laulajan ääni ei kuulunut kovin hyvin. (Toisaalta se aiheutti samantyyppisen - ehkä tarkoituksellisen - efektin, kuin viime syksynä Turussa kuullun aivan toisentyyppisen esityksen, Sergei Prokofjevin "Luutnantti Kižen", takahuoneesta soitettu kornetti.) Se kuulosti hyvältä: kuin kutsu ja vastaus. Talon kauniimmalta asukkaalta kuulin ammattitermin: terassidynamiikka.

Lutherin kuuluisan virren "Ein feste Burg ist unser Gott" sovitus oli sangen juureva. Fiilispohjalta kuvaisin asiaa niin, että ensin ajatellaan "Jumala ompi linnaamme" veisattavan negro spiritualin tapaan. Kun siitä mennään askel elävämpään suuntaan, tullaan lähelle Praetoriuksen sovitusta.

Eikä tule mieleen, että livenä kuulemieni Bachin passioiden evankelista olisi resitoinut evankeliumia yhtä kauniisti kuin L. Solin.

Ensimmäistä virantoimistuspäiväänsä Sääksmäen seurakunnan kirkkoherrana tehnyt tohtori M. Antola teki seurakuntalaisten keskuuteen mielestäni sangen tyylikkään sisääntulon laulamalla yllätysisäntänä mukana yhtyeessä. Hän taitaa vanhojen ja vielä vanhempien kirkkosävelmien tyylin, joten voinee uskoa, että emeritusrovasti K. Kauhasen hienoille pääsiäisen ajan kirkonmenoille Sääksmäellä on luvassa jatkoa.